Part 11

He palasivat pian ja Tedin tervehdys äidillensä, kuului: -- Taas on se vanha sananlasku toteutunut, Äiti: "Ne, jotka hirtettäviksi syntyvät..." tiedäthän...

KAHDESKYMMENES LUKU.

Viimeinen viikko Beachfieldissä.

Pelästymisestä ja kastumisesta ei ollut pahempia seurauksia. Valter oli hiukan väsynyt ja kärsi pään kipua. Eräänä iltapuolena, kun hän nukkui sohvalla -- lady Douglas ja Ted olivat ulkona -- sanoi Duncan hiljaa:

-- Ruth, sinä olet hyvin rohkea! Näytithän tässä tuonnoin veneessä aivan tyytyväiseltä -- ihmettelen, ettet pelännyt yhtä paljon minun takiani, kuin minä sinun.

-- Pelkäsin aluksi kovin, mutta en sitten enää.

-- Miksi et sitten enää?

-- Kun muistin, ettemme ole yksin. -- Mutta mihin olisimme joutuneet ilman sinun rohkeuttasi ja voimaasi? Ei kukaan olisi voinut hypätä sen vaarallisen paikan yli Valterin kanssa.

-- Ja kuitenkin se oli enemmän pelkuruutta, kuin rohkeutta. Kun olin vienyt sinut Dickin luo, ja hän tahtoi että veisin sinut kallioille ja antaisin hänen mennä auttamaan toisia, esti minut tähän suostumasta vaan pelko siitä, mitä lady Douglas sanoisi, jos pelastaisin oman sisareni ja hänen poikansa hukkuisivat.

-- Voi, Duncan, olen hyvin kiitollinen, ettet sitä tehnyt.

-- Niin minäkin. Luulen olevani siitä enemmän kiitollinen, kuin konsanaan omasta pelastuksestani, sillä jälkeenpäin huomasin, ettei Dick olisi voinut pelastaa Valteria vaarasta. En ollut ollenkaan varma, että voisin tehdä sen hypyn sellaisen kuorman kanssa.

-- Kun olin sylissäsi, Duncan, ajattelin vaan, että jos nyt hukkuisin, eivät he saisi koskaan tietää siitä ainekirjoituksesta. Eikö ollut kummallista, että niin vähäpätöinen asia tuli mieleeni sinä hetkenä?

-- Siitä näkee, miten se sinua mieltäsi painaa, pikku-Ruthini, mutta minä toivon, että se pian selviää. Sinun täytyy kirjoittaa siitä minulle.

Sovittiin, että Ruth matkustaisi yhdessä Duncanin kanssa. Hän tulisi silloin kolme päivää miss Longin määräyksen jälkeen.

-- En luule hänen siitä pahastuvan, kun tietää, että sinä matkustat pois -- sanoi Ruth. -- Etkö luule jo voivasi tulla kotiin pian Duncan? Ei vaan muutamaksi viikoksi, kuten nyt.

-- No niin, nykyisten laskujeni mukaan toivon voivani asettaa asiat niin, että kolmen vuoden perästä voin todella palata.

Ruthin mielestä se oli pitkä aika.

-- Se kuluu pian, ja minä olisin iloinen, jos sinä silloin voisit tulla hoitamaan talouttani, Ruth. Eikös se olisi ihanaa? Annas kun lasken, kuinka vanha silloin olet.

-- Kuudentoista vuoden. -- Olen silloin ollut koulussa niin monta vuotta, että luulen voivani lopettaa.

-- Sepä hyvä! Jollei minusta olisi vastenmielistä niin kaukaisten suunnitelmien teko, pitäisin päätettynä, että sinä olet minun pieni taloudenhoitajattareni, ja me olisimme niin onnellisia, Ruth.

Ruth huokasi ajatellessaan vuosia, jotka vielä olivat kulumatta.

-- Duncan -- sanoi hän äkkiä -- minä lupasin Tedille, että kysyisin sinulta, tahtoisitko lukea hänen kanssaan puolituntisen päivässä siihen asti, kun matkustamme.

-- Miksi toivot hänen olevan niin ahkeraa?

Hän kertoi keskustelustaan Tedin kanssa niin paljon, kuin oli asian ymmärtämiseksi tarpeellista, ja unohtaen Valterin läsnäolon puhui hän kovemmin, kuin ennen, ja Duncanin sijaan vastasi Valter:

-- Minä häpeän, Ruth, että jotain toista pyydetään sitä tekemään. -- Duncan, sinun täytyy jättää se minun huolekseni; Ruth on muistuttanut minulle velvollisuuksiani, jotka minun täytyy itse täyttää.

-- En luule sinun täytyvän. Työskentelet koko lukukauden, ja lupa-aika on sinulle välttämätöin, kun minä sen sijaan olen kauan ollut aivan laiska, joten on hyödyllistä muistella unehtuneita asioita.

Naurava naama näkyi avonaisesta akkunasta.

-- Kuulkaas, kuulkaas! Enpä uskonut saavani sitä kunniaa, että kaksi valistunutta henkilöä suorastaan riitelee kunniasta tulla minun opettajakseni. Vakuutan olevani teille molemmille hyvin kiitollinen!

-- Mitä sinä täällä teet? Ei sinun pitänyt mitään kuulla -- sanoi Duncan nauraen.

-- Tulin juuri parhaaseen aikaan kuullakseni Valterin puheen, joka oli niin kaunis, hyvin järjestetty ja niin mieltä ylentävä, ettet varmaankaan olisi sallinut minun häntä keskeyttää. Eikö olisi mielestäsi paras heittää arpaa, Duncan, ettei kateutta syntyisi?

He nauroivat, mutta Ruth otti kaksi paperinkaistaletta ja sanoi: -- kas tässä -- vetäkää nyt rehellisesti. -- Duncan sai pitemmän. Ted hyppäsi akkunasta sisään, asettui kaunopuhujan asentoon ja saneli mahtavalla äänenpainolla:

-- Master Leigh! Samalla kun onnittelemme teitä sen hyvin ansaitun ylennyksenne johdosta, minkä onni on teille suonut, emme voi olla lausumatta vilpitöntä osanottoamme sir Douglaalle! Mutta kun kohtalon jumalatar on sokea, kuten sananlasku sanoo, emmekä me tiedä miksi te, sir Valter, ette olisi onnellisimman ystävänne arvoinen -- sanon onnellisemman, sillä eikö hän tällä hetkellä ole saavuttanut toivojensa päämäärää? -- tässä tuli yskän kohtaus. -- Hyvät naiset ja herrat! Meidän täytyy ikäväksemme huomata se kovin harmillinen seikka, että olemme alkaneet lauseen, joka kuten pelkäämme, ei koskaan saane loppua. Teidän luvallanne otamme vapauden alkaa uuden. Tahdomme sanoa, että meille erittäin mieluinen tehtävä on toisen kotiopettajan viran asettaminen erityiseksi armonosoitukseksi sir Valter Douglaalle, jonka me täten nimitämme meille itsellemme toiseksi opettajaksi. Hänen ja mr Leighin velvollisuudet täytetään sillä tavalla, jonka me kypsyneen harkitsemisen jälkeen, eli toisin sanoen nukahdettuamme ensin, katsomme sopivimmaksi. -- Puhuja katosi samaa tietä, kuin oli tullutkin.

Seurauksena näistä oli Tedin jokapäiväinen sulkeutuminen huoneeseensa noin tunnin ajaksi. Eikä hän tahtonut päästää sinne virkaan vihkimiänsä opettajia. Hän sanoi sallivansa heille erikoisoikeuden tutkia häntä viimeisenä päivänä arvellen, että heille siinä toimessa oli aivan tarpeeksi työtä. Kun määräpäivä tuli, hämmästyivät he vallan sitä tietomäärää, minkä hän niin lyhyessä ajassa oli ehtinyt hankkia. Ted oli myöskin tullut siihen vakaumukseen ettei työ ollut niinkään "hirveä kuorma", kuin hän oli luullut.

Viimeinen viikko kului Ruthin mielestä aivan kuin siivillä. Ne päivät olivat hänelle erityisesti hauskoja, sillä hän sai nyt mielestään olla niin paljon veljensä seurassa ja hän huomasi hänen luonteessaan aina enemmän ihailtavia ja rakastettavia puolia. Hän olisi ollut hyvin iloinen tietäessään hänen aina etsivän taivaallista mestaria. Hän ei ollut, kunnioituksesta vanhempaa veljeä kohtaan uskaltanut puhua hänen kanssaan pyhistä asioista muuta kuin sen kerran valkoisella veräjällä, jolloin hän vaihtoi puheen aihetta. Hänen mielestään tuntui eron välttämättömyys joskus katkeralta, mutta hänellä ei ollut tapana kuluttaa aikaa ja voimia turhaan valitukseen, vaikka eronhetken pikainen lähestyminen antoi hänen kasvoilleen ja käytökselleen vakavan ja melkein surullisen leiman.

Lähtöpäivän edellinen ilta tuli. Piti tulla yleiset erojaiset, sillä samana päivänä matkustivat Valter ja Ted kouluun.

Oli kaunis kesä-ilta, ja vaikka ystävällinen lady Douglas oli huomisten puuhien takia käskenyt kaikkien mennä aikaisin levolle, jäi Duncan vierashuoneeseen. Ruth tuli myöskin sinne hakemaan erästä kirjaa, kuten hän sanoi. Mutta Duncan avasi akkunaluukut nähdäkseen minkälainen yö oli ja istui matalalle ikkunalaudalle Ruthin ollessa polvillaan hänen vieressään.

-- Ruth, -- sanoi hän -- eikö se ole kummallista, ettemme me, jotka olemme niin täydellisesti orpoja, saa olla yhdessä, vaan täytyy aina erota ja tavata ainoastaan taas erotaksemme?

-- Tultuani täysi-ikäiseksi lasken kouluvuoteni sinun matkojesi mukaan. Ne tulevat olemaan ainoat suuret tapaukset niiltä ajoilta. Mutta tapaamisemme ovat olleet niin hauskoja, että niiden takia olen poissaoloni unohtanut. Oi, kuinka Jumala on hyvä meille.

-- Ruth, sinun täytyy opettaa minua, kun tulen takaisin. Huomaan joka hetki, että sinä olet oppinut sitä, mitä minä en ole, ja sinä olet opettanut minut kaipaamaan samaa viisautta. _Tiedän_, että Jumala on hyvä, mutta en _tunne_, kuten sinä, Ruth, jokaisessa pikku asiassa hänen johtoansa.

-- Älä usko -- sanoi Ruth liikutettuna, -- oi, älä usko, että olen sitä vielä oppinut. Koetan vasta oppia sitä, kuten monia muitakin asioita.

-- Opimme yhdessä, rakas Ruth, sitten kun tulen. Silloin alan minä alusta, kun sinä sitävastoin...

-- Ei, ei! Siihen saakka et saa odottaa, rakas Duncan. Sinun pitää oppia ennen; tiedän, että teet sen.

-- Auttoiko miss Long sinua, Ruth?

-- Kyllä osaksi, mutta erittäin Lizzie Spencer.

-- Kuka on Lizzie Spencer?

-- Hän oli vanhimpia koulutyttöjä silloin, kun minä tulin kouluun, mutta hän pääsi aikoja sitten ja matkusti Länsi-Intiaan, enkä minä ole hänestä kuullut mitään sen jälkeen.

Duncan lähetti Ruthin pois, kun oli jo myöhäinen, mutta itse istui hän avonaisen akkunan ääressä vielä kauan.

Seuraavana päivänä oli Ruth hyvin aikaisin ylhäällä. Hän kävi ennen aamiaista sanomassa jäähyväiset valkoiselle veräjälle, merelle ja puistossa oleville mielipaikoilleen. Duncanin täytyi matkustaa kaupunkiin, joten hänen oli pakko luopua edeltäpäin suunnitellusta hauskuudesta saada vielä kerran viedä Ruth miss Longin luo. Heidän oli erottava Mellestowin asemalla.

Douglasin perheestä tuntui ikävältä erota vieraistaan, ja Ruthin täytyi luvata tulla taas seuraavana kesänä.

Molemmat pojat katselivat heidän lähtöänsä. Ja kun Ruth junan lähdettyä liikkeelle vielä kerran katsoi vaunun akkunasta, näki hän Tedin peittävän kasvonsa käsillään. Hän teeskenteli näin hillitöntä surua omituisella tavalla peittääkseen todellista ikäväänsä.

Pian oltiin Mellestowissa. Miss Long oli asemasillalla, mutta Ruth ei voinut puhutella häntä mielenliikutukseltaan. Juna oli myöhästynyt, kaikki oli epäjärjestyksessä ja sekaisin. Duncan ehti tuskin tuoda Ruthin tavarat, suudella häntä ja astua junaan, kun se jo lähti.

Ruth seisoi hetkisen kuin hämmentyneenä siinä, mihin Duncan oli jättänyt hänet. Ohi kiitävä juna herätti hänet -- hän syöksähti muutaman askeleen sitä kohti, mutta se oli myöhäistä -- se kääntyi erään kulman ympäri ja Duncanin rakastetut kasvot katosivat näkyvistä koko -- kolmeksi vuodeksi!

Hetken perästä hän huojui läpi kaupungin samoissa vuokravaunuissa, kuin ensi kerralla Duncanin kanssa. Alice odotti heitä ovella. Hän oli entisen kaltainen, ja iloinen hän oli tavatessaan vanhan koulutoverinsa. Hän saattoi hänet ylös portaita ja otti hänen hattunsa. Ruth kiersi kätensä hänen kaulaansa ja antoi vallan kauan pidätetylle surulle.

Puolen tunnin kuluttua hän kysyi:

-- Onko Jane Harding tullut takaisin?

-- Ei, hän ei tule enää.

-- Entä Maggie Ferguson?

-- Ei, hän ei ole vielä terve, oleskelee meren rannikolla.

Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka!

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Taas miss Longin luona.

Myöhään samana iltana pysähtyi suuri kuormavaunu Pollyn asunnon edustalle. Niistä hyppäsi alas nuorukainen, joka huolellisesti auttoi matkatoveriaan, joka -- vaikka ei ollut vanha -- oli niin heikko, että tuskin jaksoi kävellä. Lukija lienee arvannut, että ne olivat Joe ja Polly. Kun he saapuivat portille, vieritti Joe sen edestä suuren kiven ja avasi köyden, jolla portti oli sidottu pylvääseen. Polly otti esille avaimen ja he astuivat sisään sulkien oven huolellisesti.

Seuraavana iltana olivat miss Long ja Ruth menossa samaan mökkiin, kun he siinä kujan mutkassa, missä vaunu oli pysähtynyt, tapasivat Deborah Burtonin.

-- Onko Polly tullut kotiin, Debby -- sanoi miss Long -- sillä otaksun sinun olleen siellä.

-- Hän tuli eilen, neiti.

-- Kuulin, että hänen isänsä todistettiin syylliseksi, kuten olen hänen luullut olevankin -- mutta yksityisseikkoja en tiedä. Kuinka voi Polly?

-- Hän on hyvin alakuloinen, neiti, hyvin alakuloinen, mutta kuinka voisi muuten ollakaan -- tyttö-raukka. Hän tulee iloiseksi nähdessään teidät ja miss Leighin.

-- Menemme siis! Hyvää yötä, Debby! Näytät väsyneeltä; tämä on pitkä kävelymatka sinulle.

Tuvan ovi oli lukossa. Miss Long naputti ja kysyi: -- saammeko tulla? -- Vastaukseksi avasi Polly sen äkkiä ja otti heidät vastaan iloisempana, kuin ha olivat odottaneet.

Hän oli ollut Joen kanssa kaupungissa saamassa tietoja tutkimuksesta, ja kertoi nyt miss Longille kaikki erikoisseikat. Isä-raukka oli todistettu syylliseksi ja tuomittu kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Se oli ollut kauhea isku Joelle, sillä tämä oli pitänyt isän syyttömänä. Polly sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt isää niin nöyränä ja huomaavaisena, kuin nyt jättäessään hänet Joen huostaan. He olivat palanneet sieltä raskain mielin -- Joe erittäin oli alakuloinen. Ja vaikka Polly hänen takiansa koetti pysytellä pystyssä, huomasi miss Long, että hän näytti kovin sairaalta ja väsyneeltä. Hän koetti kaikin keinoin lohduttaa häntä ja lupasi säännöllistä työtä Joelle.

-- Missä hän nyt on? -- kysyi Ruth.

-- Hän meni kuulemaan, olisiko puutarhurilla työtä hänelle.

He tulivat iloisiksi kuulleessaan, että hän taas tahtoi ryhtyä työhön. Ja Pollylle oli suuri huojennus se, että miss Long antoi hänelle säännöllistä työtä, sillä silloin ei tarvitseisi pelätä laiskuutta seuraavia kiusauksia.

Miss Long meni erään samassa kujassa asuvan sairaan naisen luo ja jätti Ruthin siksi aikaa Pollyn seuraan.

Molemmat olivat vaiti. Hetken perästä huomautti sokea tyttö jotain päivän ihanuudesta.

-- Oletko ollut ulkona? -- kysyi Ruth.

-- En sen jälkeen, kun tulimme. En luulisi jaksavani mennä veräjälle ilman apua.

-- Etkö sallisi minun taluttaa sinua hetkisen ulkona -- olen varma, että se tekisi sinulle hyvää, ja minä olisin varovainen.

-- Voi, miss! -- vastasi hän hämillään ja koetti estellä. Mutta Ruth tarttui hänen käsivarteensa ja he kiertelivät pienessä puutarhassa, joka nyt oli sievästi koristettu. Kukkiakin oli kahden puolen pääkäytävää.

Ruth ensiksi puhui. -- Polly -- sanoi hän -- miten pieniltä tuntunevatkaan jokapäiväiset surut sinun surusi rinnalla? -- Hän ajatteli ehkä omaa koettelemustaan.

-- Olen huomannut -- vastasi Polly -- että jos uskoo pienet surunsa, hänelle, joka meistä huolta pitää, on paljon helpompi uskoa hänelle suuret surut. Mutta minä toivon ja rukoilen -- lisäsi hän -- ettei teidän surunne olisi niin suuria, kuin minun. En kuitenkaan valita -- ei, sitä en voi tehdä.

Ruthin mielestä kuvastui sokean kasvoilla melkein taivaallinen kirkkaus, joka valaisi nuo kalpeat, nöyrät kasvot.

-- Onko sinua koskaan syyttä epäilty, Polly? -- kysyi hän hiljaa.

Hänen kasvonsa synkistyivät ja vasta hetkisen perästä hän vastasi: -- On, Ruth, yhden kerran.

-- Tuliko totuus ilmi?

-- Ei koskaan -- eli ei ennen kuin se jo oli myöhäistä.

-- Kuinka, myöhäistä? Minä en ole utelias, hyvä Polly, mutta olisin niin iloinen jos kertoisit sen minulle.

-- Se tapahtui sokeain kodissa. Se rouva, joka minut sinne toimitti, tuli erään kerran ja antoi johtajattarelle jotain rahoja. Ne jäivät pöydälle, ja kun johtajatar palasi huoneeseen, olivat ne kadonneet. Luulin kuulleeni jonkun tulleen huoneeseen, mutta kuka se oli, en voinut sanoa. Joe sattui juuri samaan aikaan tulemaan tervehtimään minua, ja ne epäilivät minun ottaneen rahat ja antaneen hänelle. Olisin ennen kuollut, kuin olisin koskenut äyriinkään, joka ei ollut minun, ja kaikista vähimmän hänen, joka oli ollut minulle ystävällisempi, kuin kertoakaan voin!

-- Luuliko hän todellakin, Polly? Uskon ettei hän sitä tehnyt.

-- En tiedä, miss. Hän sai sen kuulla, mutta minä en saanut häntä nähdä enää -- hän kuoli vähä sen jälkeen.

-- Voi, mikä hirveä luulo! Eikö kukaan saanut sitä tietää?

-- Ei kukaan muut, kuin minä ja se tyttöraukka, joka sen oli tehnyt. Hän oli johtajattaren palveluksessa. Kun minä olin lähtenyt kodista, sairastui hän ja lähetti hakemaan minua. Hän kertoi ottaneensa rahat, mutta ei ollut rohkeutta tunnustaa, vaikka olikin pahoillaan siitä, että minua syytettiin. Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, pyysi hän, etten siitä kertoisi. Enkä minä ole siitä koskaan puhunut. Johtajatar luulee vieläkin minua syylliseksi.

-- Polly -- sanoi Ruth -- minä häpeän enemmän, kuin koskaan ennen, että olen luullut omaa suruani suureksi. Hän kertoi Pollylle palkinnosta ja niistä epäilyksistä, jotka häntä painoivat. Ja Maggien sekavien sanojen herättämä toivo tuntui hänestä nyt valoisammalta, kuin ennen. Pollykin sanoi olevassa varma siitä, että kaikki selviää, kunhan miss Ferguson palaa. -- Voi, miss Ruth -- sanoi hän -- kynän te varmaan saatte, ja sitten -- hän vaikeni.

-- En välitä palkinnosta, kunhan vaan asia selvenee. Mutta mitä sinä aioit sanoa?

-- Aioin sanoa, miss, että olisin hyvin kiitollinen, jos joskus tahtoisitte kirjoittaa minulta kirjeen isälleni.

Ruth hymyili. -- Sen teen Polly, sainpa kynän tai en.

He kuulivat takanansa äänen:

-- Olen pahoillani, että täydyn keskeyttää kävelynne, mutta nyt on jo aika mennä kotiin, rakas Ruth.

Ruth vei Pollyn tupaan ja sanottuaan ystävällisen hyvästin lähti juoksemaan miss Longin jälkeen, joka oli veräjällä.

Täällä tapasivat he Joen. Hän käänsi pois päänsä eikä ollut huomaavinaan heitä, mutta miss Long tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi oliko hän tavannut puutarhuria.

Hän vastasi kieltäen, punastui ja näytti hämmentyneeltä. Miss Long ei tiennyt mitä sanoisi. Peläten että hän oli ollut huonoilla jälillä ja pettänyt Pollya, sanoi hän: -- Olemme juuri olleet Pollyn luona ja hän sanoi sinun menneen luokseni. Olin siitä iloinen, sillä tiesin puutarhurin tarvitsevan apua.

Mutta Joe ei vastannut.

-- Jos tahdot tulla huomen aamuna, käsken hänen luottaa apuusi, muussa tapauksessa täytyy hänen hankkia joku toinen.

-- Kiitän teitä, ma'ami, sanoi hän pidätetyllä äänellä ja lisäsi hätäisesti: -- ette saa luulla minua kiittämättömäksi; olin teidän luonanne, mutta en voinut mennä sisälle. Suru on pannut minut vallan pyörälle. Seisoin toista tuntia kadulla ja lähdin kysymättä mrs Jenkinsiä. -- Näki, että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitä.

-- Poika-raukka, -- sanoi miss Long, mutta ei voinut hetkeen aikaan jatkaa. -- No niin, tule huomenna niin puhun Jenkinsin kanssa -- puhumme sitten myös Pollysta. Hän tulee iloiseksi saadessaan pitää sinut kotona nyt -- hoida häntä hyvin!

Hän näytti tyytyväiseltä saadessaan mennä ja sanoi vakavasti: -- kiitän teitä ma'ami.

-- Tuossa pojassa on ihmeen paljon sydäntä ja hienotunteisuuttakin yhdistettynä tietämättömyyteen ja raakuuteen, sanoi miss Long.

-- Luulen, että Polly saa hänet hyväksi nyt, kun hän ei enää saa mitään vastakkaisia vaikutteita -- ettekö tekin usko, miss Long?

-- Uskon varmaan, Jenkinsin täytyy pitää hänestä huolta ja katsoa, että hän työskentelee säännöllisesti. Poika-raukka! Hänen täytyy kestää monta kiusausta. Mutta jos hän voi elättää omalla työllään Pollyn, on se hänelle paljon parempi, kuin ylimääräiset palkkiot. Hänellä on juuri sellainen luonne, joka tuntee alennusta riippuvaisuudesta, sekä samoin hyvitystä siitä, että hän johonkin kelpaa.

-- Mikä todella hyvä tyttö onkaan Polly, miss Long! Hänestä opin joka kerta enemmän nöyryyttä.

Miss Long katseli Ruthia hellästi sanoessaan: -- Sinä kokoat aika säästön voimaa ja lohtua itsellesi synkän päivän varaksi. Toivon, että se olisi kaukana.

Ruth huokasi.

-- Oliko se Duncanin tähden? Myönnän, että on pilvi kirkkaalla taivaallasi, mutta se ei ole synkkä. Kun pääset koulusta, on hän palannut ja sinusta tulee hänen taloudenhoitajansa.

Mutta Ruthin kasvojen ilme ei vastannut ystävällisen opettajattaren hymyilyyn.

-- Mikä sinua vaivaa, hyvä Ruth? -- kysyi hän. -- Olen varma, että sinulla on jotain; etkö tahdo sanoa minulle. Pitihän meidän aina olla avomielisiä toisillemme!

-- Rakas miss Long! Minun olisi kai pitänyt jo ennen sanoa se teille, enkä tiedä miksi en sitä ole tehnyt, en ollut oikein varma siitä, että tahtoisitte sitä kuulla. Oi, miss Long, en voisi kestää sitä, että tekin epäilisitte minua?

-- Epäillä sinua, Ruth! En vielä koskaan ole sitä tehnyt, enkä luule sitä tekevänikään! Mutta sinun täytyy kertoa nyt kaikki.

-- Se koskee mr Taylorin meille antamaa kirjoitusta.

-- Juuri mistä minä aijoin sinulta kysyä kohdatessamme Joen. Kuulin sinun ja Pollyn puhuvan jostain kynästä, ja siitä muistin, että mr Taylor oli luvannut kultaisen kynän parhaasta kirjoituksesta. Muistelen hänen sanoneen, että sinun oli paras, mutta pikku Maggien sairauden takia unohdin sitä sinulta kysyä. Mikset ole sitä näyttänyt minulle?

-- Siksi, miss Long, että toiset tytöt luulivat minun voittaneen sen epärehellisillä keinoilla, ja minä annoin sen heidän huostaansa kunnes --

-- Epärehellisillä, rakas Ruth?

Miss Long katsoi häntä.

-- Mahdotonta!

Ruth kertoi kaikki.

-- Koetan odottaa kärsivällisesti -- lisäsi hän -- kunnes Maggie tulee; mutta Jane Harding ei ole täällä.

-- Jane Harding! Hänkö syytti sinua?

Ruth ei ollut aikonut sanoa nimeä, sillä hänestä oli inhoittavaa sanoa sanaakaan henkilöstä, jolla ei ollut tilaisuutta puolustautua.

-- Olin sen osaksi ansainnutkin, sanoi hän -- sillä olin antanut pahalle luonteelleni vallan Janen suhteen. Oi, miss Long, voinenkohan koskaan voittaa kamalaa luonnettani?

-- Varmaan olet, rakas Ruth, huomaava, että tämä odotus ja kärsivällisyyden harjoitus on vaikuttanut sinuun enemmän, kuin itse olisit voinutkaan. Mutta minä olen iloinen, että olet kertonut minulle, sillä minä voin sinulle kertoa sen ilahuttavan uutisen, että Maggie on terve ja tulee takaisin ylihuomenna.

-- Oi, miss Long, olen niin iloinen, niin kiitollinen, mutta --

-- Mutta, jollei hän tiedä mitään, ajattelit sanoa, No, sitä emme huoli otaksua, sillä minä luulen hänen tietävän. Toivokaamme parasta ja odottakaamme tyynesti.

-- Olen niin iloinen, että nyt tiedätte kaikki ja uskotte minua.

-- Niin, mitä Maggie sanonee ja tietäneekään, en _minä_ epäile. Mutta meidän täytyy se todistaa toisille -- kaikki eivät ole niin herkkäuskoisia, kuin vanha opettajattaresi, näetkös Ruth! Mutta ehkä on muitakin keinoja, riippumattomia Maggien selityksistä. Sanoitko sen olleen Essayn ensimäisen osan?

-- Kyllä.

-- No niin, en voi sanoa varmasti, mutta älä nyt ajattele sitä ennen ylihuomista. Otaksun ettei Alice tiedä tästä.

-- Ei, hän oli poissa, enkä ole sitä hänelle kertonut.

Kun Ruth aikoi juosta ylös, pysäytti miss Long hänet portaissa.

-- Täällä on minulla kirje Jane Hardingilta. Odotahan, Ruth, kunnes katson onko täällä mitään, joka voi sinua huvittaa. -- Mutta tämähän on sangen merkillistä! Hän aikoo matkustaa Mellestowin kautta maanantaina, samana päivänä, kuin Maggie tulee, ja jos sopii, tahtoo hän olla täällä yötä. Sehän on hyvä, Ruth, vai miten? Pyydän hänen kaikin mokomin tulemaan. Toivoisin vaan, ettei hän kirjoittaisi tällaisia tuhrittuja lappuja.

Ruth sanoi vaan:

-- Kiitän, -- mutta hän näytti hyvin tyytyväiseltä. Hän päätteli muutamista miss Longin sanoista, että tämä tietäisi hänen puollustuksekseen paremman keinon, kun Brownien tutkiminen oli. Ja hän oli kovin iloisen ja onnellisen näköinen mennessään taas kouluhuoneeseen.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Hyvitys.

Hitaasti kuluivat ne kaksi päivää, kuten aina silloin, kuin toivoisi niiden nopeasti menevän. Maanantai tuli kuitenkin oikealla ajallansa. Alice mietti miksi Ruth niin halusi tavata Brownieta ja niin usein pientä, tyhjää sänkyä katsoen toisteli:

-- Hauskaa nähdä ne pienet kasvot tuossa taas.

Mutta Ruth toivoi todellakin huolimatta itseään koskevasta asiasta, nähdä, oliko Maggie, jota hän niin hellästi oli hoidellut, saanut jälleen iloisuutensa. Eikä odotusaika enää ollut pitkä -- hänen piti tulla aikaisin aamupäivällä. Jane Harding tulisi ehkä vasta viimeisellä junalla, myöhään illalla.

Ruthin oli tänään jotenkin vaikea olla tarkkaavainen, mutta hän taisteli kaikin voimin, kunnes hän taas voi kiinnittää tarkkaavaisuutensa lukemiseen, pienokaisten pyyntöihin ja toimiin.

Kello kolmen tienoissa kuului vaunun pyörien ratinaa hiekassa.

-- Brownie! -- sanoi Ruthin lähin naapuri.