Part 10

Marssin sävelet osoittivat heidät kilpailupaikalle, joka oli pienen mäen takana. Samassa seisahtivat he katsomaan metsävuohilaumaa, joka matkan päässä kiiruhti pakoon. Ne olivat kauniita eläimiä, ja Ruth olisi muun huvin sijaan mieluummin tarkastellut tämän kauniin puiston kätköjä. Mutta he olivat ehtineet kukkulan huipulle, ja näköala oli niin huikaisevan kaunis, että se karkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästään. Hän laski kuusi maalitaulua, joiden ympärillä liehui herroja ja hienosti puettuja naisia. Kenttä oli viitoitettu monen värisillä lipuilla. Yhdellä puolella oli soittolava ja toisella puolella teltti katselijoita varten. Tutut marssin sävelet saivat väen rientämään eri suunnilta puistoa paikalle. Isäntä itse oli mainio jousimies, mutta hän jätti tällä kertaa kilpailuhuvin vieraillensa. Niitä varten, jotka eivät ampuneet oli muita kilpailuja järjestetty. Useimmat kuuluivat ampumayhdistykseen; ja Douglasin seurue ynnä muut vieraimmat osoitettiin alimman taulun luo, mihin Valter oli pyynnöstään päässyt merkitsijäksi.

Palkinnoita oli yksi herroille ja kaksi naisille. Ne olivat nähtävinä teltissä ennen kilpailun alkua. Katsellessaan komeata hopeamaljaa, ei Ruth voinut olla ajattelematta: -- Ehkä tuo tulee olemaan Duncanin! -- mutta ei ollut yhtä ihastunut rannerenkaaseen ja rintaneulaan, joita naiset innokkaasti katselivat.

Ampumamatkat olivat lyhyet, sillä osanottajissa oli monta poikaa ja aivan nuorta neitosta.

Kilpailu alkoi. Herrat ampuivat ensin yksitellen. Ted pelkäsi jännittävänsä liiaksi, eikä yksikään kolmesta nuolesta lentänyt tauluun saakka. Duncanin vuoro oli viimeisenä. Hänen ensimäinen nuolensa kävi taulun ulkoreunaan, toinen -- Ruth ei voinut seurata sitä silmillään mutta hän kuuli sen sattuvan johonkin, ja soittajat tärähyttivät torviansa, mitä se mahtoi merkitä? Hän ei jäänyt kauan epätietoiseksi, sillä Ted huudahti: -- pilkku, Jupiter avit'! Taas helähti jousi -- Ruth odotti hengähtämättä -- uusi torventoitotus! Ja kaikki kääntyivät nähdäkseen, ja kysyäkseen kuka se mainio ampuja mahtoi olla.

Ruthin vuoro tuli. Hän vapisi ilosta Duncanin menestyksen tähden, ja vaikka tämä vakavasti kehoitti häntä ajattelemaan mitä teki, vapisi hänen kätensä niin, että kaikki nuolet lensivät kauaksi taulusta, yksi niin ettei sitä voitu löytääkään. Lienee vieläkin piiloutuneena sammaliin ja sanajalkoihin Deer Parkissa.

-- Ammuttu -- julistettiin kovalla äänellä. Marssin soidessa siirryttiin toisten taulujen luo. Tällä kertaa seurasi torven toitotus ensimäistä laukausta. Valter riensi ottamaan selvää ja palasi kertoen, että eräs jousimies-"suuruus" oli odottamatta tullut erään herran mukana, ja että tämä oli saanut palkinnon Yorkshiren suurissa kilpailuissa. Ruth kuunteli innokkaasti uutisia -- hän pelkäsi, ettei Duncanilla ollut enää mitään toivoa -- mutta hänen vuoronsa oli nyt ampua ja Ruth seurasi sitä tuskallisesti. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä niin onnellisena. Ei ainoakaan nuoli hairahtunut, ja muutamien laukausten perästä lakkasi hän laskemasta hänen osumiaan. Useat kertojat kerääntyivät heidän ympärilleen, ja Valter oli oikein ylpeä merkitsijän paikastaan sillä taululla.

Levottomuus ja jännitys olivat vieneet Ruthin ampumataidon kokonaan veljen suureksi harmiksi. Ei kukaan hänen oppilaistaan tuottanut hänelle suurta kunniaa, sillä huolimatta Tedin ruumiin voimista oli jousi hänelle liian kankea, ja samalla outo, joten hän puolentoista tunnin ajalla ei saanut ainoatakaan sattumaa -- ainoa, joka osui tauluun, tuotti enemmän häpeää, se sattui n.s. "kartiiniin". Duncan ja "suuruus" olivat pian kaikkien edellä. Innostus ja jännitys, joilla näitä molempia seurattiin, kasvoi jokaisen sarjan jälkeen. Kerrottiin, että mr Leigh oli osunut useimman kerran kultaiseen pisteeseen, mutta hänen kilpailijansa voitti taas osumisilla punaiseen. Toiset luulivat tämän, toiset tuon tulevan voittajaksi. Neitoset olivat varmoja siitä, että mr Leigh oli paras ampuja -- jos he tarkoittivat: miellyttävin, niin olivat he oikeassa, ja olisivat olleet siinäkin, että hän oli kaunein.

Vihdoin tuli viimeinen sarja.

Nyt, Ted -- sanoi Valter -- suo minulle se hauskuus, että saan merkitä sinulle edes "valkoisen raidan". Tämä on ainoa mahdollisuus, ole varuillasi!

Kaksi ensimäistä nuolta eivät lentäneet tauluun saakka, veikka tähtäys oli jotenkin hyvä.

-- Olen päättänyt, että tämän täytyy mennä tarpeeksi kauas -- sanoi hän pannen viimeisen nuolen jänteelle. Hän jännitti kaikin voimin. -- Seis! Ole varovainen! -- huusi Duncan, mutta se oli myöhäistä -- hän oli jo jännittänyt liian kovasti? nuoli putosi maahan hänen jalkoihinsa ja jousi oli rikki! Ted raukka! Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. -- Rakas Duncan, mitä nyt teet? Kuinka se voi noin käydä? Mitä sinä nyt _teet,_ Duncan? Ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Kaikki lähellä olevat tiesivät että se oli Duncanin jousi, ja tapauksien johdosta syntyi oikea suru ja valitus, mutta Tediä ei kukaan voinut torua, niin onnettomalta hän näytti. Valter koetti alkaa aika nuhde-sarjan, mutta lopetti kesken.

Ruth kalpeni, mutta ei puhunut mitään, Duncan yksin oli tyyni. Hän hymyili ja koetti lohduttaa Tediä, mutta mitä ystävällisempi hän oli, sitä katuvaisemmaksi tämä tuli.

Niinpian kuin tapaus tuli toisten ampujain tietoon, tarjottiin Leighille tusina jousia, mutta hän ei tahtonut lainata keneltäkään, ensiksi -- kuten hän sanoi -- sentähden, ettei hän voinut ampua vieraan jousella ja toiseksi sentähden, että rikottu jousi oli ollut erään hänen ystävänsä oma, eikä hän aikonut enää lainata. Joku sanoi: -- Vahinko, ettette päättänyt myöskin olla lainaamatta muille joustanne, -- mutta joko Duncan ei sitä kuullut, tai ei tahtonut kuulla. Hän sanoi tyyneesti: -- menkäämme nyt katsomaan minun kilpailijani viimeisiä laukauksia. Seurue lähti liikkeelle ja ehti toisen taulun luo juuri nähdäkseen hänen osaavan kerran kultaiseen pisteeseen ja kaksi punaiseen. Ruth katsoi Duncania; ei pettymyksen varjoakaan näkynyt hänen kasvoillaan, ja hän ajatteli: -- Duncan on oikea sankari! -- Mutta hän tunsi, ettei hän itse ollut suinkaan sankaritar kuullessaan, että "tämä ratkaisi tuloksen" ja että Duncan hävisi ainoastaan Tedin tyhmyyden ja huolimattomuuden tähden. -- Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta itserakkaus ja riemuitseva ilme "suuruuden" jotenkin "jokapäiväisillä" kasvoilla, ärsytti häntä.

Kuluttaakseen puolituntisen ennen virallista palkintojen julistusta lähtivät Ruth, Duncan ja Ted etsimään metsävuohia. Valter ei voinut tulla mukaan, sillä hänellä oli joukko laskuopillisia tehtäviä suoritettavana toisten merkitsijäin kanssa. Lady Douglas oli istunut teltissä koko iltapäivän, eikä tiennyt nuoren ystävänsä voitoista, mutta kun Ted itse kertoi kauhean onnettomuuden, lisäten että Duncan oli ollut yhtä varma voitosta, kun hän nyt oli häviöstä, näyttivät hänen tyyneet kasvonsa tavallista levottomammilta.

Ted-raukka oli sangen alakuloinen. -- En koskaan voi unohtaa tuota onnetonta laukausta -- sanoi hän. -- Toivoin varmaan yhtä hartaasti, kuin sinä itse, että voittaisit tuon vanhan veijarin, -- olin minä aika aasi, se on varma.

Ruthin sydän heltyi.

-- Tarpeetonta antaa itsellesi haukkumanimiä, Ted, vaikka olitkin varomaton -- sanoi Duncan. -- -- Mutta hiljaa! -- lisäsi hän. -- Tulemme juuri keskelle laumaa. Katso pensaiden raosta, Ruth!

He pysähtyivät. Mikä kaunis näky! Yli viisikymmentä metsävuohta yhdessä joukossa! Katsos tuota valkoista -- kuiskasi Ruth -- eikö se ole kaunis? Mutta samassa nosti yksi päätään, kuunteli, haisteli ilmaa ja katseli suurilla, pelokkailla silmillään. -- Syntyi yleinen pelästys, kaikki pakenivat, ja askelten kaiku kuului vielä kauan sen jälkeen kun nuo kauniit elukat olivat näkyvistä kadonneet. Ruth ei ollut koskaan ollut näin lähellä metsävuohilaumaa.

He istuivat lepäämään. Ruth ja Duncan puhelivat, mutta Tedin iloisuus oli tuon ikävän tapahtuman jälkeen mennyttä. Aika kului heidän huomaamattaan, kunnes kaukainen tornikello huomautti heille, että puolen tunnin sijasta oli kulunut kokonainen.

Tultuaan talon näkyville syöksyi Ted sanakaan lausumatta ja juoksi ovesta sisään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän jo heitä vastaan kovasti huutaen. He eivät kuulleet sanoja, mutta näkivät ihmeekseen hänen lakkinsa lentävän ilmaan. Hän ei ehtinyt ottaa sitä, vaan töytäsi eteenpäin. Kun hän tuli lähemmäksi, erottuivat he sanat: -- Hei, Duncan! Ruth! Hän on saanut sen! Toinen kokonaan lyöty! Kiiruhda, kaikki kyselevät sinua!

Ruth katsoi Duncaniin -- hän oli tullut ihan kalpeaksi, -- hän oli siis välittänyt siitä! Ruth iloitsi nyt siitä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei näkynyt mitään harvinaisemman liikutuksen jälkeäkään hänen kasvoillaan, vaikka hän näyttikin olevan huvitettu odottamattomasta tuloksesta.

Se oli totta. Huolimatta lopussa tapahtuneesta käänteestä, oli hän kymmenen pistettä edellä, ja hän sai onnitteluja joka puolelta samalla, kun yksi ja toinen pyysi saada nähdä maljaa. Lady Douglas oli hyvin tyytyväinen. Valter sanoi: -- Luonnollisesti ei kukaan voinut voittaa "hirveän väkevää Quasindia". Ted kävi ympäri kysellen jokaiselta, eivätkö he olleet iloisia. Ruth ei sanonut mitään, mutta hänestä tuntui, kuin olisi hän tahtonut pusertaa jotain; ja Duncan näytti -- ainakin hänen puolueellisen pikku siskonsa mielestä -- sankarimaisemmalta myötä- kuin vastoinkäymisessään.

Paluumatkalla oli heillä tarpeeksi puheenainetta. Ja päivän vaivoista väsyneinä nukkuivat he seuraavan yön makeasti.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Venematka.

-- Jos viet Ruthin rantaan, Ted, niin tulemme ottamaan teidät sieltä veneellä.

-- Kyllä, sen teen! -- vastasi Ted. Valter ja Duncan lähtivät hakemaan Dick-nimistä merimiestä, jonka kanssa he olivat olleet usein venematkoilla. Ruth ei kuitenkaan ollut koskaan mukana. Kun ilma nyt oli niin tyyni, oli Duncan antanut tuon kauan odotetun lupauksen.

Määrätyllä ajalla lähti hän Tedin kanssa kohtauspaikalle. Päivän kuumuus ehkäisi Tedin riehumishalua, ja Ruth piti hänestä enemmän tuollaisessa hiljaisessa, järkevässä mielentilassa.

-- Ruth -- sanoi hän äkkiä -- olisin toivonut, ettet olisi antanut kulua kahta vuotta meillä käymättä.

-- En voinut sitä auttaa, Ted. Duncan on ne asiat järjestänyt, kuten tiedät. Yhden lupa-ajan hän oli kotona, toisen vietin erään vanhan enon luona, ja muut koululla, miss Longin luona.

-- Niinpä niin! Olisit tullut tänne sen sijaan, että kärsit vanhan ikävän koulumamselin seurassa.

-- Hänestä minä pidän kovin enkä salli häntä sanottavan "vanhaksi, ikäväksi koulumamseliksi". Et tiedä kuinka paljon hänestä pidän.

-- Todellako? -- kysyi hän ihmetellen. -- No niin, tytöt ovat varmaan erilaisia, kuin pojat, -- lisäsi hän ikäänkuin tämä olisi ollut ainoa selitys, -- mutta minusta olisi todellakin ollut hauskaa, jos olisit tullut tänne, Ruth.

-- Ehkä olisit kyllästynyt minuun, etkä olisikaan tällä kertaa ollut niin iloinen minua nähdessäsi?

-- Ei, tiedätkös, Ruth, tuo on kohteliaisuuksien kalastelemista, mutta se ei nyt onnistu. Toivon sinun tulevan tänne erityisesti sentähden, että sinun läsnäolosi tekee minulle niin hyvää.

Ruth sanoi vakavasti: -- Ted, sinä olet minun mielestäni tullut paljon paremmaksi sen jälkeen, kun minä viimeksi olin täällä, vaikka en ole ennen saanut tilaisuutta sanoa sitä -- mutta ehkä teen tyhmästi...

-- Miksi, Ruth?

-- Kun olen kaksi vuotta sinua nuorempi; enkä olisi sitä ajatellut sanoakseni, vaikka muistin keskustelumme joulu-aamuna, ja -- mutta se on varmaan hyvin tunkeilevaista minulta --

-- Ei suinkaan, hyvä Ruth; olen sinulle hyvin kiitollinen -- sanoi hän totisena, ja minusta tuntuu aina kuin sinä olisit vanhempi. Muistan mitä silloin sanoit, ja luulen, että Valterin sairaus teki minut, ajattelevammaksi, vaikkei sitä kukaan usko. Voi, Ruth! Luulen hulluuden kuuluvan luonteeseeni, vaikka en sitä tahtoisi.

-- Totisesti, Ted, Duncan sanoi eilen, että huolimatta eloisuudestasi ja poikamaisista kujeistasi, on hän huomannut, että olet kovin hiljainen ja toimellinen silloin, kuin äitisi ja Valterin päätä kivistää. Ja hän sanoi vielä muutakin, jota en ehkä sano, sillä se tekisi sinut itserakkaaksi.

-- Olisin todella peto, jollen koettaisi kaikkea silloin kun Valterin pää on kipeä, sillä tiedätkö, Ruth, se on vaivannut häntä sen onnettomuuden jälestä.

Ruth säikähti. Hänen oma syyllisyytensä muistui niin elävästi hänen mieleensä, että hänen toverinsa katui sanoneensa sitä, mutta häntä lohdutti se, että hän kuuli lääkärin sanoneen hänen pääsevän siitä vähitellen, ja Tedin mielestä Valter oli parantunut viimeisen kuukauden ajalla.

-- Mutta, Ruth -- sanoi hän -- oli miten oli, minä en voi voittaa laiskuuttani koulussa! Teen joka lukukauden lopussa päätöksiä, eikä niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä -- tulen aina kotiin vanhoine todistuksineni: "Edvard on surkean ajattelematoin; hänellä ovat keskinkertaista paremmat lahjat, mutta laiskuus ja tarkkaamattomuus estävät häntä niitä mihinkään käyttämästä". Osaan ulkoa nuo sanat, Ruth -- aina samat -- ja äiti näyttää niin vakavalta, että minä ihan inhoan itseäni. Sano nyt, mitä minun on tehtävä.

-- Eikö siellä ole ketään isompaa toveria, joka tahtoisi auttaa sinua, kun sinun tekee mielesi laiskotella.

-- Siellä on muutamia, jotka ovat sangen ystävällisiä pikkupojille, mutta minä olen siinä onnettomassa keski-iässä, näetkös, jolloin katsotaan voivan pitää huolta itsestään. Enkä minä kuitenkaan ole tarpeeksi suuri kelvatakseni seurattavaksi esimerkiksi.

-- Oletko viimeisinä luokallasi?

-- En aina, mutta se on vaan sattuma, kun minä ylenen. Toisinaan olen ensimäinen, mutta se ei tuota mitään iloa, sillä tunnen siten nöyryyttäväni poikia, jotka ehkä ovat kauan ahkerasti työskennelleet, kun minun edistymiseni on ollut aivan sattuma.

-- Ted -- sanoi Ruth vakavasti -- et kai unohtane pyytää apua?

-- Ei, Ruth, sitä en todellakaan unohda, mutta minä olen niin erilainen kuin muut. Rukoilen Jumalalta apua ja sitten unohdan sen, eivätkä rukoukseni näytä tulevan kuulluiksi -- lisäsi hän surullisesti.

-- Tulevathan ne, koskapa sinä edelleen toivot parantuvasi. Mutta etkö voisi käyttää jotain keinoa, joka auttaisi? Jumala vastaa rukouksiimme siunaamalla ne välikappaleet, joita käytämme.

-- Mitä minä voisin tehdä?

-- Tietäisin mikä olisi avuksi _minulle_, mutta luullakseni sinä voit parhaiten itsellesi valita.

-- Mikä sitten?

-- Auttaisin itse jotain hyvin pientä poikaa. Etkö voisi saada käsiisi jotain sellaista? Lukisit hänen kanssaan ja sinun täytyisi olla hänelle hyvänä esimerkkinä.

-- Tiedätkös, Ruth, luulenpa, että se olisi hyvä keino -- koetan sitä seuraavalla lukukaudella.

-- Ja eiköhän olisi hyvä lukea vaikkapa vaan puolituntinen päivässä, kunnes koulu alkaa, jotta tottuisit?

-- Luulen, ettei siitä tule mitään, jollei joku lue kanssani.

-- Minä kysyn Duncanilta. Viivymme vielä kymmenen päivää, ja sinä lähdet kouluun samaan aikaan, kun me matkastamme. Eikös tuo ole vene, joka tuolta tulee, Ted?

Niin oli -- ja muutaman minuutin kuluttua istui Ruth siinä käärittynä huiveihin, suojaksi venheen kosteutta ja likaisuutta vastaan. Duncan silmäili tuskallisesti mustaa pilveä, joka oli kohonnut taivaanrannalle, mutta Dick vakuutti ettei se ainakaan useaan tuntiin heidän tielleen tulisi. Pojat sanoivat, etteivät he välitä pienestä sateesta, mutta Duncanin katseesta huomasi, että hän välitti. Hän otaksui kuitenkin, että Dick parhaiten ymmärsi asian.

Pian oltiin matkalla. Päivä olikin sopiva merimatkaan, sillä auringonpaiste oli ihan polttava.

Ruth ei ollut aavistanut, että ranta ja kalliot näyttäisivät niin toisenlaisilta merellä, ja usein hän tunsi vasta monen väärin arvaamisen perästä paikat. Selityksiä hän varovaisuuden vuoksi pyysi Valterilta muistaessaan Tedin kummalliset kertomukset. Hänestä oli kovin hauskaa viilettää käsillään kylmää vettä. Ja Duncan lauloi voimakkaalla, raikkaalla äänellään, jota airojen ja veden loiske veneen reunaa vastaan säesti. Ja sitten alkoi Dick hauskan merimieslaulun, johon hän pyysi toisia yhtymään, ja Ted, joka mielellään pani käytäntöön äänensä koko laajuudessaan enemmän edisti yleistä sekamelskaa, kuin sointuisuutta, sillä hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä säveleistä, ja tulos oli niin hullunkurinen, ettei Ruth voinut laulaa naurulta.

Lady Douglas oli tullut levottomaksi nähdessään mustan pilven, joka oli vähitellen levinnyt yli taivaan. Hän kääri huivin hartioilleen, otti päivänvarjostimensa ja meni valkoiselle veräjälle. Sieti hetken tähystellä ennenkuin hän huomasi pienen aluksen. Hän näki ilokseen heidän juuri kääntyvän takaisin. Tämä tapahtui heti Dickin laulun loputtua.

Duncan oli yhtäkkiä huomannut ja huomauttanut merimiehelle, että myrsky nousi ennen pitkää. He olivat kääntyneet heti ja riensivät kaikin voimin rantaa kohti.

Dickiä harmitti kovin, että hän oli näyttänyt olevansa niin huono ilmanennustaja, ja tätä jollain tavalla palkitakseen hän kiersi vedenpitävän takkinsa "nuoren neidin" ympärille. Duncan levitti omansa hänen päänsä yli ja Ted koetti kaikin neuvoin suojella häntä sateelta, joka alkoi virtoina valua. Airot olivat täydessä käynnissä, mutta siitä huolimatta edistyi matka sangen hitaasti. Sade kiihtyi kiihtymistään ja hetkisen perästä leimahti salama, jota seurasi kova, huumaava jyrähdys -- ja taas, ja taas -- raivoava myrsky oli puhjennut. Ruth katsoi Duncania -- hänen kasvoillaan kuvastui tuska, Valter oli ihan kalpea, ja Ted pusersi häntä kovasti. Silmänräpäyksen pelkäsi hän, mutta sitten hän katsoi Tediä lempeästi hymyillen ja sanoi: -- Jumala hallitsee myrskyn, emme tarvitse pelätä.

Pelko oli poissa. Taas valaisi salama laineita ja ukkonen jylisi, mutta suuremmoinen näytelmä, jommoista Ruth ei ollut edes unessakaan nähnyt, loihti ihastuksen punan hänen poskilleen ja myrskyn voima vaikutti häneen kymmenkertaisesti tuossa pienessä aluksessa aukealla merellä.

Vaahto alkoi roiskua heidän ylitsensä. Hän katsoi Valteriin. Tämä oli kalpea ja vapisi. Hetken innostuksessa sieppasi hän Duncanin takin yltään ja heitti sen Valterin ympärille.

Duncan ja merimies soutivat kaikin voimin aina väliin katsoen kuinka kaukana kalliot olivat ja löytääkseen sen ainoan paikan, missä voi maalle nousta. Vaahto ja sade sokaisi silmät, mutta sen lisäksi alkoivat laineet vieriä veneen yli.

Jonkun täytyy ajaa vettä veneestä -- huusi merimies. Ted katsoi veljeensä, mutta Valter raukka näytti aivan voimattomalta. Ruth huomasi hänen katseensa.

-- Kas niin, Ted -- sanoi hän -- älä minusta välitä. Tulen yksinkin toimeen, näetkös -- ja hän työnsi hänet luotaan. Hän totteli. Ruth veti Valterin käden ikäänkuin turvaksensa, vaikka todellisuudessa hän tuki Valteria ja kuiskasi lohduttavia sanoja hänelle. Eikä Valter kuitenkaan ollut mikään pelkuri, mutta ukon ilma oli hänet lapsuudesta saakka tehnyt aivan kykenemättömäksi.

Ranta oli nyt aivan lähellä, mutta heidän oli kierrettävä rivi mereen pistäviä kallioita päästäkseen siihen pieneen lahdelmaan, missä he toivoivat löytävänsä turvallisen maalle-nousupaikan. Valkoinen vaahto roiskui korkealle kallioiden yli, ja Duncan kysyi katseellaan merimieheltä: -- voimmeko kiertää. Hän vastasi sanoin: -- meidän täytyy, sir, muutoin... loppuosan keskeytti rätisevä jyrinä heidän päidensä kohdalla, kovempi edellisiä. Vaikkei Valter sanonut mitään eikä säpsähtänyt, tunsi Ruth, että värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja taas hän hymyillen kuiskasi hänelle. Ja he soutivat vielä, vaikka aironvedot tulivat heikommiksi. Dick sanoi: -- kestäkää viisi minuuttia, niin olemme pelastetut, mutta samassa vyöryi mahdottoman suuri aalto alusta kohti -- he eivät voineet hallita sitä ja seuraavassa silmänräpäyksessä heittivät aallot sen kuin pähkinän kuoren erästä tuskin näkyvää kalliota vastaan, minkä yli jokainen aalto kieri. Vene ponnahti takaisin heittäytyäkseen uudesta kahdennetulla voimalla sitä vastaan. Dick hyppäsi suoraan kalliolle, heittäytyi pitkälleen ja tarttui veneen reunaan juuri kun se oli siitä irtautumaisillaan. Hän olisi tuskin voinut sitä, jollei Duncan olisi ehtinyt avuksi. Veneessä oli aukko ja se alkoi äkkiä täyttyä. Ruth näki että nopea toiminta oli tarpeen. Ted hyppäsi pois venheestä ja hänen vahvan käsivartensa avulla saivat Valter ja Ruth jalansijan kalliolla. He tulivat juuri parhaaseen aikaan, sillä seuraava aalto riuhtasi puoleksi vedellä täyttyneen veneen ja löi sen pirstoiksi kallioita vastaan.

Nyt vasta huomasivat he, etteivät olleet kalliollakaan turvassa, sillä se oli jo melkein peitossa ja vesi nousi yhä. Duncan näki heti, että jos he voisivat päästä seuraavalle suurelle kalliolle, olisi sieltä helppo kiivetä seuraaville, jotta virta ei saavuttaisi heitä. Mutta miten päästä. Siinä kysymys. Hän olisi tuskin yksin voinut hypätä sinne, ja toinen selässään olisi se ollut mahdotonta. Aaltojen välissä luuli hän näkevänsä pienemmän kallion, jota olisi voinut käyttää astuimena, vaikkei hän tietänyt tarjoaisiko se tukevan jalansijan.

-- Tunnetko nämä kalliot -- sanoi hän Dickille,-- onko tämän ja tuon kallion välillä jalansijaa?

-- En tiedä, sir, mutta katsotaan -- ja urhea merimies hyppäsi veden peitossa olevalle kalliolle:

-- Kaikki hyvin, sir! -- sanoi hän koetellen jalallaan kiven laajuutta -- täällä on tilaa kahdelle, mutta ei useammalle, ja tästä on hyvä hyppäys seuraavalle kivelle.

-- Se on ainoa pelastuksemme -- sanoi Duncan. -- Mene nyt seuraavalle kalliolle ja odota minua.

Hän totteli, mutta hyppyyn tarvitsi hän kaiken voimansa. Duncan huomasi, että yritys oli vaarallinen, mutta se oli uskallettava, sillä se oli ainoa pelastuskeino. Hän silmäsi rannalle -- ei apua näkyvissä. Ja jos olisi ollutkin, hän tuskin olisi sitä nähnyt sateen ja vaahdon läpi. Sanaa lausumatta tarttui hän Ruthin vyötäisiin ja hyppäsi kivelle, henkäsi silmänräpäyksen ja kokosi kaiken voimansa seuraavaan hyppyyn. Dick odotti tuskallisesti. Taas hyppy -- hän seisoi Dickin rinnalla kuormineen. -- Vie hänet kuivalle ja tule takaisin niin pian, kuin mahdollista.

-- Viekää hänet, sir, ja antakaa minun mennä auttamaan nuoria herroja. -- Mutta Duncan oli jo veden peittämällä kalliolla.

Dick puoleksi kantoi, puoleksi laahusti kuormansa kuivalle ja palasi paikalleen.

Ruth ei voinut nähdä mitään, ja hänen tuskansa oli sanomatoin, kunnes Ted, kiiveten ja taas kaatuen ehti hänen luokseen.

-- Ruth -- kuiskasi hän käheästi -- rukoile, voi rukoile, että Valter tulisi pelastetuksi.

-- Duncan! -- huudahti hän.

-- Hänestä ei pelkoa, Ruth, hän on väsymätöin, mutta Valter! Voi Valter raukka! Vaikka hän tuskin voi seisoa sillä kalliolla, tahtoi hän välttämättömästi, että minä tulisin ensin. Voi, Ruth, jos aallot huuhtovat hänet mereen ennenkuin Duncan ehtii. Duncan pakoitti minut tulemaan tänne nähdäkseni olitko turvassa. -- En voi nähdä heitä täältä.

-- Kiipeä ylemmäksi, Ted, ehkä näet.

Ruth koetti myös, mutta hän ei voinut. Ted oli jo ylhäällä. -- Näen heidät, Ruth! -- huusi hän. -- Duncan on kalliolla Valterin luona, mutta voi, hän ei tahdo tulla! Valter, kiiruhda! Hän viittaa Duncanille, jotta hän menisi yksin. Ehkä hän pelkää, ettei Duncan voi häntä auttaa, voi, he hukkuvat molemmat! -- Ruth peitti kasvonsa. -- Ted kertoi edelleen havannoitaan: -- Mutta Duncan ei lähde, hän on ottanut Valterin selkäänsä, he ovat ensimäisellä kalliolla!

Ruth muisti toisen hypyn, ja häntä pöyristytti.

-- Ne ovat pelastuneet! Ei! Hän luiskahtaa takaisin! Voi, missä on Dick? Tuolla -- hän tarttuu heihin kiinni -- nyt he ovat pelastetut, hei! Ruth sanoi samassa: -- Jumalan kiitos! Se oli tavallinen sanantapa, mutta nyt se tuli sydämestä.

-- Niin, Jumalan kiitos, Ruth -- Sanoi Ted, -- Duncan on kunnon mies! -- Ja hän hyppäsi alas ottaakseen vastaan puoleksi tainnoksissa olevaa Valteria, joka virkistyi muutaman minuutin kuluttua. Dick lähti hakemaan apua ja palasi melkein heti kahden miehen seurassa, jotka Lady Douglas oli lähettänyt tuomaan sadetakkeja ja suojia. Hän ei luullut heillä olevan vaaraa, ja toivoi heidän päässeen johonkin sateen suojaan.