Part 13
-- Debby, Alice sanoi, -- olen tullut teelle, mutta lähden pois ilman, ellet suostu istumaan tuolissasi silmät suljettuina, etkä saa avata niitä ennen kuin annan luvan.
Muutaman minuutin kuluttua Alice antoi luvan katsoa. Hän oli kattanut teepöydän. Siinä oli paahdettua leipää ja teetä.
Kun he olivat juoneet Alice alkoi, Debbyn vastalauseista huolimatta, tiskata astioita. Sen jälkeen hän istuutui pienelle tuolille. Debby silitti hänen hiuksiaan.
-- Olen tulossa vanhaksi Debby! Alice huokaisi.
-- Kuusitoista vuotta -- en näe vielä harmaita hiuksia!
-- En tarkoita sitä -- tunnen vain itseni niin vanhaksi!
-- Mikä hätänä Alice?
-- Ruth on lähdössä pois! Ja puolen vuoden kuluttua minä lähden myös. Ja minun täytyy ruveta itse huolehtimaan raha-asioistani.
-- Sinä olit aina onnellinen holhoojasi luona asuessasi ja niin varmasti nytkin.
-- Pidän heistä todella paljon, mutta tähän saakka olen ollut yksi lapsista. Kun muutan sinne pysyvästi, kaikki tulee olemaan erilaista. He ovat hyvin iloluonteisia ihmisiä ja pelkään että tulen pitämään siitä liian paljon!
-- Menet sinne omasta tahdostasi ja sinulle annetaan voimaa vastustaa kiusauksia, Alice.
-- En kestä ajatusta, että sinä tulet vanhaksi, Debby.
-- Täytin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta viimeksi.
-- En näe mitään syytä, miksi et eläisi vielä ainakin kahdeksan vuotta.
-- Minun oli vaikea päästä kotiin kirkosta viimeksi -- mutta olisin kiitollinen jos pääsisin sinne vielä kerran.
-- Tarkoitatko huomenna?
-- Kyllä -- silloin minusta tuntuisi kuin antaisin sinut Jumalalle! Olen ajatellut paljon äitisi kirjettä ja pelkäänpä, etten ole voinut tehdä paljoa hyväksesi! Mutta Alice, ethän koskaan unohda häntä?
Alice oli hiljaa hetken -- sitten hän sanoi vakavana -- Debby, sinä olet tehnyt minulle enemmän hyvää kuin kukaan muu maailmassa!
He istuivat pitkään puhumatta, kunnes ilta alkoi hämärtyä. Debby lähetti nuoren ystävänsä kotiin ennen kuin sade alkoi. Hän valvoi pitkälle yöhön kiitollisena, että hänen hartain toiveensa oli täyttynyt. Hänen rakas Alicensa oli riittävän vahva kestämään kaikki koettelemukset.
Debby pääsi konfirmaatioon. Alice näki hänen innokkaat kasvonsa alttarille mennessään, eikä hän koskaan unohtanut Debbyn rakastavia kasvoja, sillä se oli viimeinen kerta kun hän näki Deborah Burtonin! Kun Alice palasi kouluun loman jälkeen, oli kirkkomaalla uusi hauta. Siellä hän vietti kokonaisen iltapäivän, emme tiedä mitkä ajatukset pitivät hänet siellä niin kauan. Myöhemmin hän löysi Debbyn vanhan raamatun sekä kirjeet huoneestaan. Miss Long kertoi, että Debby oli jättänyt ne hänelle viimeisenä tahtonaan.
* * * * *
Ruth ei saanut viettää iltaa yksin, kuten hän oli odottanut. Kun hän meni huoneeseensa, tuli palvelija kertomaan, että Joe tahtoi puhua hänelle.
-- Miss Ruth, Joe sanoi, -- Polly on ollut huonompi koko päivän; ja hän on kysynyt teitä, muuten en häiritsisi teitä tähän aikaan illasta.
Ruth sanoi: -- Minä kysyn miss Longilta Joe -- luulen, että hän päästää minut, tulen perässäsi niin pian kuin suinkin.
-- Kiitos miss -- tohtori kävi juuri, mutta hän ei anna -- hän ei jatkanut, mutta kiitettyään vielä kerran, hän kääntyi, avasi oven ja lähti nopeasti kohti porttia.
Ruth ei ollut yllättynyt. Polly oli ollut hyvin sairas jo melkein kaksi viikkoa ja tänä aikana Ruth oli vieraillut hänen luonaan useasti ja joka kerta Polly oli näyttänyt heikommalta, mutta kun Ruth näki hänet edellisenä päivänä oli hän ylhäällä ja pukeutuneena ja puhui melkein iloisesti.
Miss Long oli ollut Ruthin mukana sinä päivänä ja he molemmat ajattelivat, että Polly oli voinut hyvin. Tänä aamuna miss Long oli lähettänyt kysymään hänen vointiaan ja viesti oli, että hän oli viettänyt rauhallisen yön.
Miss Long antoi auliisti Ruthille luvan mennä katsomaan Pollya, hän ei itse päässyt mukaan.
Ruth käveli niin nopeasti, että palvelija, joka lähti hänen mukaansa hädin tuskin pysyi hänen vauhdissaan -- Ruth pelkäsi, että Polly oli kuolemaisillaan ja että hän saapuisi liian myöhään.
Kun he saapuivat perille, lähetti Ruth palvelijan pois ja sulki portin hiljaa perässään, sillä hän muisti, ettei Polly pitänyt siitä, että portti oli auki. Hän astui sisään äänettömästi. Huone oli tyhjä ja hän kiipesi portaat ylös. Hän kulki niin hiljaa, ettei Joe, joka istui sängyn vieressä kirja kädessään, huomannut häntä. Joe luki virttä matalalla äänellä ja Ruth odotti, että hän lopettaisi ennen kuin hän siirtyi peremmälle huoneeseen. Joe kuuli hänet ja kääntyi ja nosti sormen huulilleen. Ruth katsoi Pollya ja näki, että tämä nukkui, virsi oli rauhoittanut hänet. Joe antoi istuimensa Ruthille, laittoi kirjan hänen käteensä ja lähti huoneesta.
Ikkuna oli auki ja miellyttävä kesäilma, lintujen laulu ja ulkona nauravien lasten äänet tulvivat sisään. Kuoleman ja elämän välinen ero tuntui suurelta, sillä kuolema oli jo laittanut merkkinsä Pollyn piirteisiin. Ruth tuskin tunnisti niitä, posket olivat kuopalla ja tummin silmien muoto oli selvästi näkyvillä melkein läpinäkyvien luomien alla. Mutta hänen kasvoissaan ei ollut kivun merkkejä, näytti siltä, että hän olisi vain hiljaa kuihtumassa pois.
Ruth luuli, että Polly nukkui edelleen, kunnes hän hetken kuluttua kuuli hiljaisen äänen ja hän nojautui eteenpäin kuullakseen paremmin. -- Onko miss Ruth tulossa Joe? -- Ja Ruth vastasi suudelleen valkeaa otsaa, -- olen täällä rakas Polly, olen istunut vierelläsi kun nukuit.
-- Oletko? sanoi Polly hiukan kovemmalla äänellä. -- Minulla on parempi olo -- näin unta että hän oli tullut! Miss Ruth, mikä päivä nyt on?
-- On kesäkuun 22. päivä, Polly.
-- Luulinkin niin -- ja paljonko kello on?
-- Melkein 7 illalla.
-- Kyllä -- hän tulee ajoissa! Lukisitko minulle virren tai säkeen Raamatusta ja sitten kenties nukahdan taas ja olen vahvempi, kun hän tulee.
Ruth luki mekaanisesti, sillä Pollyn sanat olivat saaneet hänet ihmettelemään, odottiko hän tosiaan isänsä tulevan takaisin kotiin vai olivatko ne vain houreita.
Polly nukahti pian jälleen ja Ruth hiipi alakertaan etsimään Joea. Tämä istui pöydän ääressä pää käsiin painettuna. Hän katsahti ylös -- Joe, Ruth sanoi, -- odotatteko isäänne takaisin tänä iltana?
[Alkuperäinen käännös jatkuu...]
-- Isä? Tänään? Hän näytti aivan hämmentyneeltä.
-- Polly luulee niin.
-- Hän sen tietää. En ole uskaltanut kysyä.
-- Mikset? -- Mutta jos hän tulee, tahdotko puhua hänelle, mutta älä anna hänen heti tulla Pollyn luo. Ruth meni jälleen vanhalle paikalleen. Hän istui lukien hiljaa, pani kirjan pois ja istui, kunnes aurinko rupesi laskemaan. Hän oli kuulevinaan alhaalta ääniä. Hetken perästä sanoi Polly: -- Hän on tullut nyt, etkö kuullut.
Ruth meni katsomaan. Siellä hän oli.
-- Saanko mennä hänen luokseen, -- sanoi hän värähtelevällä äänellä. Ruth nyökkäsi. Heidän mennessään huoneeseen, ojensi Polly kätensä hiljaa lausuen: -- Isä! isä! Mutta voimat uupuivat ja käsivarret vaipuivat alas. Isä riensi hänen luokseen, polvistui sängyn viereen ja otti Pollyn käden pannen sen kaulalleen.
Polly näytti niin onnelliselta. Silloin tällöin kosketteli hän sormillaan tullakseen oikein vakuutetuksi, että hänen lähellään todellakin oli hän, joka oli niin kauan ollut vieras hänelle.
Ruth kuuli heidän kuiskailevan ja isän sanoissa eroitti hän: -- Kun minä vielä kaukana olin, näki isä minut ja armahti minua -- ja sitten Pollyn: -- Jumalalle kiitos!
Ruth meni hakemaan Joea.
-- Tule, Joe, menkäämme Pollyn luo. Et voi olla pahoillasi isäsi tulosta kun näet heidät yhdessä. Tule!
He menivät. -- Kuule -- sanoi Ruth. Kaksi ääntä luki Herran rukousta, toinen hyvin heikko, toinen matala ja vapiseva.
He kuuntelivat rukouksen loppuun ja menivät sitten kyökkiin.
-- Niin, miss Ruth -- sanoi Joe -- olen iloinen nyt, että hän tuli; ehkä mekin tulemme paremmiksi tämän illan jälkeen. Isä on kovin muuttunut.
-- Varmaankin! Koeta nyt palkita hänelle Pollyn kadottaminen, ja ennen kaikkia, Joe, älä häntä halveksi. Hän on kuitenkin sinun isäsi, jota sinun tulee rakastaa.
-- Kunnioittamaan käsketään myös, miss Ruth!
-- Niin, nyt olet siihen velvollinen enemmän kuin koskaan ennen. Muista tuhlaajapoikaa, Joe!
-- Minä koetan, miss Ruth.
-- Niin, Jumala auttakoon sinua! Huomenna olisit tullut lasketuksi ripille, mutta --
-- Polly toivoo, että se tapahtuisi kaikista huolimatta -- ja jos hän kuolee yöllä, niin menen, miss Ruth.
-- Ja isäsi tulee katsomaan ja Polly näkee ehkä myös, niin -- ja sitte te menette kahden kotiin ja alatte uutta elämää.
-- Luulen, että lähdemme Austraaliaan, miss -- isä tulee nyt.
Joen piti mennä hakemaan pappia. Polly tahtoi nauttia herranehtoollista ensimäisen ja viimeisen kerran maallisen isänsä kanssa.
Tunnin kuluttua saivat Ruth ja Joe olla läsnä jumalanpalveluksessa, joka oli heille uutta. Vakavina katselivat he kuolevaa tyttöä, joka kovalla äänellä säesti papin sanoja: -- Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille mielisuosio! Yhtäkkiä tuli hiljaisuus. Pappikin lakkasi lukemasta. Kuului yksi ainoa huokaus; Pollyn henki oli jättänyt maallisen majansa, jatkaakseen toisessa maailmassa täällä alettua riemulaulua.
* * * * *
Tuli sitten se merkkipäivä, jota Ruth oli niin kauan odotellut. Hitaasti asteli pieni joukkue kirkkoa kohden. Moninaiset mielentilat kuvastuivat noissa nuorissa kasvoissa. Toiset olivat miettiväisiä, nöyriä, vakavia, jopa surullisiakin, toiset salaperäisen näköisiä muutamat huolettomia, vapaita, iloisia. Ruthin kalpeilla kasvoilla kuvastui suru ja Joen vielä syvempi, voimakkaampi. Hän käveli toisten jälessä nojaten isänsä käteen.
Miss Long oli mukana. Kun hänen vanhimmat ja rakastetuimmat oppilaansa Ruth ja Alice polvistuivat saadakseen siunauksen, tunsi hän enemmän kiitollisuutta, kuin pelkoa, vaikka hän tiesi, että se aika vasta oli alkava, jonka hänen kylvöstään piti hedelmän kantaa.
Tullessaan miss Longin ja Alicen seurassa kirkosta ei Ruth huomannut kahta naista ja erästä selin seisovaa miestä. Hän kuuli mainittavan nimensä ja hätkähti. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän Duncanin suutelon otsallaan. Hän hämmentyi vielä enemmän, kun Duncan sanoi: -- Pitääkö sinut esitellä? -- Hän seurasi Duncanin katsetta -- puna syöksyi hänen poskilleen -- Lizzie! --
Ilon kyyneleet verhosivat koko ympäristön sumuvaippaan. Miss Longin kasvot loistivat nähdessään rakkaimman oppilaansa eikä Alice suinkaan ilonpurkauksissa toisista jälelle jäänyt. Toinen nainen oli Lizzien äiti, ja häntä kuvataksemme emme tarvitse muuta sanoakaan.
Koululle tultua seurasivat moninkertaiset jäähyväiset, sillä suuri osa tytöistä lähti kesälomalle, niiden joukossa Brownie. Maggie-raukan suru oli sangen kova-äänistä, ja hän näytti pitävän Duncania erikoisena vihamiehenään, tietysti sentähden, että tämä ryöväsi hänen ystävänsä. Ennen eroa kuitenkin tehtiin sovinto. Maggie kysyi Ruthilta luuliko tämä voivansa olla onnellinen erottuaan koulusta. Ruth hymyili, ja Duncan kehoitti häntä tulemaan itse katsomaan.
Illalla oli taas hiljaista. Kaikki olivat matkustaneet, Alicekin. Ruthin tunteisiin sekautui iloa ja surua, iloa sentään enemmän. Veljen kanssa keskustellessaan moitti hän tätä vaiteliaisuudesta, kyseli moneen kertaan Lizzien tulosta Bermudaan, heidän tutustumisestaan ja monista muista asioista.
-- Näetkös, Ruth, kaikki on sinun syysi. Sinä kerroit Lizziestä niin paljon, ja sanoit hänen olleen niin hyvän sinulle, ja kun minäkin toivoin saavani jonkun, joka olisi hyvä minulle, niin ajattelin, että tämähän sopiikin oikein hyvin.
-- Lizzie on hyvä kaikille, Duncan -- olen niin kovin iloinen, että saan hänet sisarekseni.
-- Sitä toivon, rakas Ruth. Olen kovin kiitollinen tästä Jumalan johdatuksesta -- ja muistakin. Olen oppinut paljon ja Lizzie opettaa minua enemmän.
-- Ja sinä opetat häntä, Duncan. Autatte toisianne ja minua myös.
-- Sinähän olet jo lopettanut koulusi, Ruth -- sanoi hän hymyillen.
-- Ei, ei, se on vasta alussa. Päämääräni on vielä sangen kaukana. Mutta minä olen tänään päättänyt koettaa täydellä todella, enkä voi enää peräytyä, vaikka tahtoisinkin.
Hetken hiljaisuuden perästä sanoi Duncan:
-- Et ole vielä sanonut hyväksytkö valintaani tahi et.
-- Rakas Duncan -- Ruth vastasi -- olen siitä niin kiitollinen. Kaikki epäilys on haihtunut ja siunaus on meidän!
Ja hän nousi mennäkseen Lizzietä vastaan, joka lähestyi heitä nurmikkoa pitkin.