Part 20

Tullessani taloon ei hän itse ollut kotona, vaan ainoastaan hänen 70:n ikäinen sisarensa ja pieni karjapoika, jotka molemmat puhuivat sujuvasti suomea. Hän oli väkineen metsässä töissä, mutta häntä odotettiin illaksi kotiin. Saadakseni ajan kulumaan noukin vadelmia mäiltä ja kivikoista ja sainkin niitä koko hatullisen, jotka sitten maidon kera popsin maukkaana illallisenani. Vasta myöhään ukko palasi koko työvoimansa kanssa, jona oli 3 päivätyömiestä. Jo etäältä kuului, miten he suomea haastellen tulivat ja kiipesivät aitojen yli jotta rusahteli. Ukko oli jo köyryselkäinen, mutta terve ja reipas sekä pirteä kuin kiiski. Itse hän keitti puuron työväelleen kuin taitava keittäjätär — minusta olisi sisar sen voinut tehdä. Hänellä oli monet erikoisuutensa ja omituisuutensa. Suomea rupatteli hän herkeämättä enkä saanut hänen suustansa ruotsin sanaa. Hän luki minulle useita runoja, mutta ne olivat sellaisia, jotka jo ennen olin kirjoittanut. Kummastelunsa ilmaisi hän ominaisilla lauseparsilla, esim.: »voi hämähäkki!» »niin on niin, sano»; »voi Herra yhtä taivaallista!» Vielä ihmeellisempää ja vanhalle puheelle ominaista oli, että hän käytti Jumalasta nimitystä _»vanha mies»_ ja joskus »vanhakas», sillä kun hän ihmetteli jotakin, hän sanoi: _»voi vanhamies»_, missä ruotsalainen sanoo: »kors, Gudbevars». En ollut yötä hänen pienessä pirtissään, vaan menin naapuritaloon nukkumaan. Ukko tuli mukanani, istui vuoteeni laidalla jutellen pitkälle yli keskiyön.

Seuraavana päivänä pyysin isäntääni Niilo Ollinpoikaa toimittamaan saunan lämpiämään, sillä halusin illalla kylpeä. Minun oli sillä aikaa mentävä Säfsenin kirkonkylään, jonne olin unohtanut paperini ja kirjoitusneuvoni. Poikkesin samalla syrjässä olevaan Hounamäen kylään tavatakseni kirkonisäntää, vanhaa sotamiestä, joka viime sodassa oli ollut Suomessa ja jonka sanottiin osaavan runoja ja loitsuja. Soudin pienellä ruuhella Hånjärven toiselle rannalle, missä söin kyllältäni vadelmia ja puolukoita. Unohdin sinne sapelini, jonka vuoksi oli pakko palata takaisin. Hounamäkeläiset näyttivät minulle tien ukon torppaan, joka oli korkean mäen takana. Mutta minä erehdyin poluista ja jouduin synkkään saloon, mistä sain palata takaisin. Väsyneenä tulin vihdoin etsimäni Matti Janinpojan pirtille. Mutta hän osasi vain loitsuja ja nekin olivat sellaisia, jotka ennestään hyvin tunsin. Suomea hän puhui hyvin.

Oli koko suostutteleminen, ennenkuin sain hänet saattajakseni kirkonkylään, jonne oli puoli penikulmaa, mutta kun lupasin tupakkaa, niin hän lähti. Saatuani kirjoitusvehkeeni palasin Håniin. Otin mukaani myöskin runoja ja loitsuja lukeakseni niitä rahvaalle. Niitä kantoi eräs Borg eli Utter, kuten häntä poikana oli nimitetty, tuohikontissa nyyttiin käärittynä selässään. Kirstuni jätin edelleen lukkarin luo. Kello oli jo 6, kun palasin taloon, jossa sauna lämpisi. Söin perunoita voin kera ennenkuin menin kylpemään. Sauna olikin uusi ja hyvä siinä oli kylpeä. Ensin kylvin minä, sitten muut miehet, viimeksi vaimot, tytöt ja muijat. Minä ja kylän miehet jäimme saunaan koko ajaksi juttelemaan. Sieltä tultuamme luin heille suomalaisia runoja, sillä tässä kylässä osasivat kaikki vanhat suomea. Sitten menin Borgin kanssa tallinparvelle heiniin nukkumaan. Tallissa nukkui myöskin kaksi tyttöä, joiden parissa pakinoimme puolen yötä.

»Piikas Jaani» kertoi, että Hån on seudun vanhimpia kyliä. Ensiksi tuli Suomesta tänne vanha ukko _Nikarainen_, joka asui nykyisellä Juho Ronkaisen (Piikas Jaanin) asuinpaikalla. Hän oli siksi vanha, että jaksoi salvaa itselleen vain saunan. Mutta hänellä oli useita kaskimaita. Lopuksi tuli hän niin höperöksi, että jätti halmeensa niittämättä. Hän naitti tyttärensä Pauli Paulinpoika _Kinnuiselle_, joka täällä asui muutaman vuoden isännyyttä pitäen. Tämä muutti sitten Suomeen takaisin ja lähetti sieltä veljensä Martti Paulinpoika Kinnuisen, joka jäi tilalle asumaan. Tällä oli kaksi poikaa, Heikki ja Pekka. Pekka Martinpoika ampui veljensä kuoliaaksi ison Laijenin länsipuolella oltaessa karhun kierroksella. Hän sanoi luulleensa veljeänsä karhuksi, mutta moni epäili hänen aikoneen ampua verivihollisensa _Lasse Hannunpoika Honkaisen_, mutta että hän kiireessä ampuikin erehdyksestä veljensä, joka vielä eli kolme päivää tapahtuman jälkeen. Haavoitettu kertoi, että luoti sattui aikoja ennen kuin pamaus kuului.

Pekka Martinpoika Kinnuinen kuoli alun toistasataa vuotta sitten. Hän oli lähes 100-vuotias ja suuri poppamies. Hän tappoi sekoittamalla myrkkyä olueen Hannu Niilonpoika Honkaisen, Lassen isän. Pekan poika oli Heikki ja tämän poika _Erkki Heikinpoika Kinnuinen_, joka jäi vanhalle konnulle asumaan, mutta sittemmin myi tilan »Piikas Jaanin» isälle, _Olli Matinpoika Ronkaiselle_ Ronkalan kylästä 400 taalarin hinnasta ja muutti itse Suomeen. Ollilla oli 7 tytärtä ja 5 poikaa, joista Jussi Ollinpoika eli »Piikas Jaani» sisarensa Kirstin kera asui tilalla. Vanhalla Nikaraisella oli Hirvimäellä lanko. Muuten ovatkin Hånin kyläläiset sukuaan Honkaisia, joista kylän nimikin lienee juonnettavissa. Ensimmäinen, _Jaakko Honkainen_ lienee tullut Vestergyllenistä.

Seuraavankin päivän, joka oli yhtä kaunis kuin kolme edellistäkin, viivyin kauan Jaanin luona, kunnes yksin menin Gropfalletiin. Siellä ei ollut ketään kotona, joten menin Fröseråseniin, jonne oli 1 ¼ neljännestä. Mutta ensin kähvelsin muutaman nauriin naurismaasta.

_Kuoppa-aho_ (Gropfallet): Noin 30 vuotta sitten asettui Niilo Jaaninpoika Honkainen Hånista tänne ja elää vieläkin. _Likasuossa_ (Dymåsen) eli _Vappuisenmäellä_ (Valborshöjden), joka on Kuoppa-ahon lähellä, en käynyt. Sen ensimmäinen asukas oli Lasse Jaaninpoika Säfsenistä.

_Torppa_ (Fröseråsen) on ennen ollut karjamajapaikka, joka on kuulunut Hånin kylään, mutta Juho Sigfridinpoika _Honkainen_ Remmenistä ja hänen vaimonsa Justina _Nikarainen_ asettuivat n. 70 vuotta sitten tänne. Torppa oli Lasse Hannunpojan karjamaja- ja laidunpaikka. Juho Sigfridinpojalla oli 12 lasta, joista muutamat muuttivat muualle ja toiset perustivat tilalle uusia uutistaloja, joten kylässä nyt on kuusi taloa. Erik Juhaninpoika Honkainen taisi muutamia ruotsinkielisiä loitsuja — oikeastaan suomesta käännettyjä — jotka minä kirjoitin muistiin. Autoin häntä kantamalla kuivia heiniä haasioilta talliin. Hänen poikansa tuli illalla kotiin mukanaan kaksi metsästyskoiraa ja jänis. Koko kylä, kahta taloa lukuunottamatta, kuuluu Fredriksbergin tehtaalle. Yöksi menin läheiseen taloon, joka oli niin varakas, että minulle tarjottiin sianlihaa, jota en koko matkallani ollut maistanut, sillä Upsalasta lähtöni jälkeen en talonpojilla ollut liharuokaa nähnyt. Nukuin kuten tavallisesti tallinparvella heinissä ja hyvinpä nukuinkin. Talossa muuten oli paljon väkeä.

Syyskuun 4:ntenäkin oli kaunis ilma. Vankan suuruksen syötyäni ja maksettuani isännälle 12 killinkiä lähdin talosta. Tarkoitukseni oli mennä Leijenin kylään, jossa piti olla eräs runotaitoinen henkilö, mutta kun en saanut ketään oppaaksi ja sinne oli yksin vaikea löytää, käännyin etelää kohti tullen _Kestimäelle_ (Läsen), jonne oli puolitoista neljännestä.

Kestimäellä oli vain akkaväkeä kotona ja nekin niin tyhmiä, etten mokomia ole koskaan tavannut. Kylässä asuu nyttemmin Gåsbornista tulleita ruotsalaisia. Sen alla on Låsenjärvi, joka lienee niin syvä, ettei siinä edes voi kunnolla kalastaa. Se jäätynee vasta loppiaisen tienoilla ja jäät lähtenevät vasta juhannuksen mailla. Suomalaiset tarinat kertovat, että kun muinoin yritettiin sen syvyyttä mitata, oli ääni pohjasta sanonut; mitattakoon ensin järven ympärys ennenkuin pituus — siis sama tarina kuin Artjärven Pyhäjärvestäkin. Siitä saadaan lahnoja, mateita, ahvenia, taimenia, nieriäisiä ja eräitä kaloja, joita he nimittävät »blanka», jotka ovat monen naulan painoisia ja muistuttavat lohta. Soudin järven yli erään tytön ja eukon seurassa, joka viimeksimainittu meni miehensä luo niittämään heinää. Minä sain soutaa, sillä muija ei pystynyt muuhun kuin herkeämättä soittamaan suutansa. Tultuani toiselle rannalle menin uimaan, mitä en ollut pitkiin aikoihin tehnyt. Vesi oli sangen kylmää.

Mies, joka tyttärensä kanssa niitti heinää toisella rannalla vanhalla kaskimaalla, oli n.s. vapaa-ajattelija. Hän naureli ja kysyi muun muassa, palvelevatko ruotsalaiset ja suomalaiset samaa jumalaa.

Vastasin: »Kyllähän suomalaiset palvelevat, mutta minä luulen, ettei ruotsalaisilla jumalaa olekaan.» Tyttö hymyili ja vilkutti minulle silmää.

Täältä menin Fegasbergin kautta Högfalletiin, joissa molemmissa asuu ruotsalaisia, jotka ovat likaisia kuin porsaat. He olivat kurjia ja hätää kärsiviä. Högfalletista kävelin ⅛ penikulmaa Lönhöjdeniin ja sieltä ¼ penikulmaa Ulrikaborgin tehtaalle. Sisälle en mennyt, vaikka kuljin pihan läpi, vaan matkasin edelleen ¼ penikulmaa Elgbergiin. Tulin sinne hyvissä ajoin ja hyvään taloon, vaikka koko kylä kuului tehtaalle. Täällä asui suomalaisia, vaikkakin kielensä unohtaneita.

_Hirvimäki_ (Stora Elgberget). Täällä näin uuden savupirtin ja uusia saunoja. Miltei joka kylässä (näillä tienoin) oli pirttejä ja kehruutupia, ja niiden asukkaat kehuivat savupirttejä hyviksi, ne kun talvella ovat lämpimiä, vaikka niitä lämmitetäänkin ainoastaan kerran päivässä. Useissa taloissa olivat pirtti ja kehruutupa vastakkain eteisen kummallakin puolella ja niiden keskellä oli keittokota, samaten kuin Savossa. Useimmat tuvat olivat huonoja ja matalia, ja oli niissä väliin vain yksi ainoa lasi-ikkuna, sisälle tullessa oven vasemmalla puolella. Emännällä siinä talossa, jossa olin yötä, oli ollut veli pappina Hedemorassa. Hänen nimensä oli Gransell, mutta hän oli silti suomalaispoika, joka oli alkanut opiskella vasta 20 vanhana.[8] Näistä Gränjen pitäjän suomalaispojista on kolme tullut papiksi. Toinen oli Grandell, hänkin jo rehtorina[9] ja kuollut, kolmannen nimi oli Gerén[10], joka on kirkkoherrana Oren pitäjässä. Hän osaa vieläkin suomea, sillä vanhemmat ovat ummikkoja.

Ensimmäisen uutistalon rakensi tähän kylään _Matti Pynninen_. Hän ehkä tuli Säfsenistä. Vaikkakin naimisissa, oli hänellä suhde piikaansa ja sai tämän kanssa lapsen. Hän sai siitä 40 plootua sakkoa, jonka vuoksi hänen oli myytävä talonsa ruotsalaiselle Petter Jönssonille Nordhyttanista. Tämän vaimo oli suomalainen. Pynninen, joka aikoinaan oli ollut ruunun metsästäjä, joutui tämän jälkeen kerjäläiseksi. Silti toivoi hän aina saavansa talonsa takaisin eikä luovuttanut vanhaa kuninkaankirjettä, vaikka Jönssonin akka miten olisi tiukannut. Kerran papereitten ollessa tuohikontissa oli hän nukahtanut. Silloin oli akka pannut kontin veteen likoomaan. Mutta kun Pynninen heräsi, pani hän paperit kuivamaan. Tämän Petter Jönssonin poika oli nykyisen isännän äidin isä. Hän oli Honkaisia.

[Kuva: _Suomalainen talonpoika._]

Seuraavana päivänä, joka samaten oli lämmin ja kaunis, menin Hirvimäeltä Rifalletiin, jonne laskettiin olevan ¼ penikulmaa. Ennen täällä oli asunut Rikkisen suku. Nykyään ei enää kukaan täällä osaa suomea.

He kertoivat, että kaksi Abborbergin langosta muinoin oli kaatanut yhteisen kasken ja kumpikin siitä ottanut oman puolikkaansa. Toinen sai ensimmäisenä vuonna hyvän sadon, toinen ei mitään. Mutta seuraavana vuonna edellinen ei saanut huhdasta heiniä, mutta jälkimmäinen taas runsaasti. Silti meni edellinen korjaamaan toisen heiniä, vaikka hänellä oli yllin kyllin rukiita, mutta toisella ei mitään. Omistaja, saatuaan siitä kuulla, meni käskemään anastajaa poistumaan. Kun tämä ei totellut, toinen ampui häntä läpi rinnan. Haavoitettu otti haasian vieressä istuessaan lakin päästänsä yrittäen sillä saada haavan tukituksi ja verenvuodon tyrehtymään ja sanoi: »Tämän aioin minä tehdä sinulle, mutta sinä ennätit ennen minua», ja niin hän kuoli. Skattlösbergissäkin oli eräs mies lyönyt toisen kuoliaaksi sen vuoksi, että tämä piti hänen vaimoansa.

Holmbergin kylän lähettyvillä on entinen kaskimaa, jota nimitetään _Surma-ahoksi_, kun siinäkin on tapahtunut miestappo. Jens Niilonpoika Jänsenistä kaatoi siihen kasken. Silloin sanoi Samuel Ollinpojan isä: »Ellet mene häntä sieltä karkoittamaan, niin minä sinut tapan.» Samuel meni käskemään Jensiä poistumaan. Tämä kysyi, miksi ei saisi kaataa kaskea. Silloin ryntäsi Samuel häntä kohti kohotetuin kirvein, jolloin toinen pakeni. Kun Jens näki, ettei voinut päästä hänen kynsistään, toinen näet tuli yhä lähemmäksi, olipa jo aivan kintereillä — niin hän kääntymättä heitti kirveen yli päänsä, niin että se sattui takaa-ajajaa ohimoon. Tämä kaatui ja kuoli, ennätettyään sanoa: »Kyllä minulla nyt on metsää kyllikseni.» Jens oli puolisen vuotta Norjassa, mutta tuli takaisin ja maksoi puolet hengen sakot.

_Rifalletin_ kylä sijaitsee niin korkealla vaaralla, että sieltä on näköala yli koko tämän tienoon suomalaismetsien. Tullessani taloon oli siellä neljä taalalaista Venjanista. Kolme heistä näytti minusta ilkeiltä. He olivat juuri syöneet päivällisen ja heittäneet reput selkäänsä ja tarttuneet matkasauvoihinsa vaeltaakseen tiehensä. Mutta minun tultuani he jäivät edelleen taloon. Turhaan pyysin emännältä vähän maitoa tahi kuoripiimää, sillä minulla oli hiukaiseva nälkä. Mutta hänen kiukkuisista vastauksistaan huomasin heti, että minua pidettiin karkulaisena. Näin, että maitoa oli viljalti, vaikkei sitä annettu. Kun aloin epäillä syitä taalalaisten viipymiseen, päätin odottaa täällä, kunnes he olivat lähteneet tiehensä, sillä en tahtonut yksin joutua heidän seuraansa.

Mutta mitenkä kävi! He ottivat reput selästään ja päättivät myöskin jäädä, heittäytyen pihalle auringonpaisteeseen pitkäkseen. Odotettuani kauan, aina kello 3:een asti heidän lähtöään, päätin lähteä liikkeelle. En ollut vielä päässyt kylän ulkopuolelle, kun jo taalalaisetkin sonnustautuivat matkalle ja sauvoineen kiiruhtivat kujaa pitkin minun jälkeeni. Eipä ihme, jos ajattelin, että heidän tarkoituksensa oli ryöstää minut, joka olin vieras paikkakunnalla. Kukapa heistä sitten ottaisi selon? En tosin pelännyt, sillä olinhan hyvin aseistettu, mutta tuntui tuiki kiusalliselta joutua heidän kanssaan tappeluun. Kiiruhdin siis askeleitani, niin, miltei juoksin koko tien. Eikä vielä siinä kyllin! Etteivät he minua saavuttaisi ja yllättäisi, poikkesin polulta oikealle kädelle ja kuljin koko puolen penikulmaa sankkaa saloa, tietäen, että tapaisin polun, kun poikkeisin vasemmalle. Siten saavuin _Nitten_ kylään.

Siinä oli kaksi taloa ja pidettiin sitä Gränjen pitäjän vanhimpana suomalaiskylänä. Sanottiin, että vanhimman asukkaan nimi oli ollut _Pentti Jönsinpoika Rikkinen_. Hänen piti olleen maaherran poika Suomesta. Hän oli paennut venäläisiä ja oli ollut upporikas, joten hän oli maahan kaivanut hopeaa ja rahaa. Sellaisia muistoja oli pelloista joskus löydetty. Suuri noita hän myöskin oli ollut. Kolmasti hän oli matkustanut Lappiin tietäjäksi oppiaksensa. Viimeisen kerran hän oli tullut kotiin sillä tavoin, että lappalainen oli käskenyt illalla paneutumaan kuusenhavukasalle — ja seuraavana aamuna hän oli kotona. Kysymykseen, mitä lappalainen tahtoi kyytipalkaksi, oli tämä vastannut: »Mustan härän, joka on oven vasemmalla puolella navetassa.»

Hänellä oli ollut 7 poikaa ja taloon oli ollut 7 porttia, koiriakin oli 7, yksi joka portilla. Pojista muutti yksi Nittenistä Rifalletiin, yksi Skattlösbergiin, yksi Hobergiin, yksi Jänseniin, yksi Grillåseniin, yks Bringsjöbergiin ja yksi Hjerphöjdeniin. Hänen jälkeensä Nitten oli kauan autiona. Sittemmin tuli sinne suomalainen Erkki Erkinpoika Kopparbergin Tallbergin kylästä. Hänen leskensä meni naimisiin Erkki Lassenpoika Kemppaisen kanssa Kyrkovikenistä. Vanhaa asuinpaikkaa nimitetään vieläkin Tallbergiksi. Muuten asuu sukuja _Pohjoinen_ ja _Honkainen_ Abborbergissä, _Mujainen_ Bringsjöbergissä, _Vappuinen_ Skattlösbergissä, _Liitinen_ Jänsenissä, _Rautiainen_ Skälkbergissä ja _Kemppainen_ Grillåsenissa. Kaksikymmentä vuotta sitten löydettiin kylästä suuri kupariraha ja hopeakoriste.

Muuten on Nitten luonnonihanimpia seutuja, mitä olen nähnyt, joten näyttää siltä kuin olisi Rikkinen tämän paikan valinnut sen luonnonkauneuden vuoksi, sillä sellaista kauneutta saa turhaan elsiä. Kun muut kylät karjalaiseen tapaan sijaitsevat mäillä ja vaaroilla, on tämä laaksossa, alavalla kankaalla pienien kauniiden koivumetsärantaisten järvien keskellä, joita on yhteensä yhdeksäntoista, mistä kylä on saanut nimensäkin. Tulin ensin Tallbergiksi (vaikkei yhtään mäntyä ollut näkyvissä) nimitettyyn taloon, missä vanha pirtti aikoinaan oli sijainnut. Mutta isäntä ei ollut kotona ja kun sanottiin, että toisessa talossa olisi vanhoja asiakirjoja, lähdin sinne. Otin vanhan ruuhen, jolla yksin soudin pienen järven yli. Mutta sielläkään ei vanha mies ollut kotona; hän oli ollut jo puoli vuotta tyttärensä luona Hjerpehöjdenissä. Toinen vanha ukko, jota sanottiin Knut Petteriksi ja joka puhui hyvää suomea, saneli minulle ruotsinkielisen koinluvun.

Mitään ruokaa hengenpitimiksi en saanut, sillä vaikka nuori isäntä lupasi, niin ei häijy emäntä sitä minulle suonut. Minun täytyi siis ryhtyä kähveltämään, muu ei auttanut — vatsa vaati osansa ja onnettomuudekseni minulla oli vatsa. Asetuin siis pellon päähän. Siinä oli mies kyntämässä ja vieressäni oli pieni naurismaa. Joka kerta kun mies kyntäen tuli minua kohti, minä tein hänelle kysymyksiä saadakseni keskustelun käyntiin, mutta kun hän viilletti vakoa selin minusta loitoten, sieppasin minä nauriin. Leikattuani naalin puukollani istutin varren entiselle paikalleen niin, ettei hän eikä kukaan muukaan voinut huomata, että juurimukula oli poissa. Nipin napin ennätin saada kaikki kuntoon, ennenkuin hän kääntyi minuun päin. Nauriit olivat niin suuria, ettei lievetakkini taskuun mahtunut niitä enempää kuin kaksi. Varovaisuus olisi vaatinut, etten niitä olisi syönyt ennenkuin järvellä, mutta nälkäni oli niin kova, että jo rannassa pensaan takana kykkien syödä nassuttelin molemmat nauriit. Aura, jolla hän kynti, oli aivan samanlainen kuin Savossa. Kyntäjä sanoi, että hän vielä 20 vuotta sitten oli nähnyt kuninkaan käsikirjeen, joka oli ollut pergamenttia ja annettu v. 1413. Hän luuli, ettei Rikkinen ollut kylän ensimmäinen tulokas. Sittemmin kertoi muuan mies Hjerphöjdenissä, että _Rautiaisen_ suku Jerntjernslandista (Rautalammilta?) oli ollut ensimmäinen.

Täältä menin Holmkärniin (¼ penikulmaa) ja Hjerphöjdeniin (samoin ¼ penik.) Koko matka Nittenistä Holmkärniin oli hyvää tietä. Tie oli leveä ja kulki tasaisia kankaita, järvenrantoja pitkin ja halki kosteitten mänty- ja kuusimetsien.

_Pyymäki_ (Hjerpliden) on korkealla mäellä ja kuuluu Grangärdeen. Useat talot olivat huonoja ja kuuluivat tehtaaseen. Täältä saatoin nähdä kaikille tahoille. Lähikylien talot olivat punaisiksi maalatut kuin herraskartanot, mutta pieniä. Täällä ja Kopparbergin suomalaismetsillä oli aivan vähän savupirttejä. Yötä olin nuoren talonisännän luona. Hän pani minut saliin nukkumaan kahden nuoren tytön kera, joista nuorempi oli 18:n ikäinen. Sain illalliseksi kuoripiimäkehlon ja kappaleen näkkileipää.

Ei kukaan pystynyt selittämään, kutka olivat olleet ensimmäiset ja vanhimmat kylän asukkaat. Kun tänään oli lauantai, käännyin takaisin Säfsenin kirkonkylään, jonne oli 2 ¼ penikulmaa, sillä tahdoin olla siellä hyvissä ajoin seuraavana päivänä. Käveltyäni neljänneksen tulin Palashöjdenin kylään, jossa ei kukaan enää osannut suomea. Siellä näin 97:n ikäisen miehen. Hän oli vielä viime talvena hakannut halkoja; nyt hän oli jo heikompi, mutta ikäisekseen terve ja pirteä. Hänellä oli hyvä muisti ja oli hän ensimmäisiä tänne tulleita ruotsalaisia. Hänen nuoruudessaan olivat kaikki suomalaiset puhuneet täällä pelkkää suomea. Hän kertoi, että 8 taloa oli rakentanut pitäjän ensimmäisen kirkon. Niinikään hän kertoi Nittenin Rikkisestä saman tarinan, minkä jo olin kirjoittanut muistiin. Mutta hän tiesi ensimmäisten suomalaisten joutuneen tänne siten, että kuningas Jaan (luultavasti Juhana III) kruunauspäivänään oli armahtanut ja vapauttanut joukon vankeja. Nuo suomalaiset, _Pynninen_, _Puuronen_ ja ketä lienevät olleet, olivat olleet suuria rosvoja, jotka olivat olleet Ruotsissa vankeina. Päästyään vapaiksi he olivat asettuneet tänne. Lähdettyäni kirkolle päin kuljin Gäddbäckshöjdenin, Vildbäckin, Bråthöjdenin, Dunderbergin ja Gräshöjdenin kylien kautta. En niihin poikennut muuta kuin tietä kysyäkseni. Eikä niissä ollutkaan kuin kaikkiaan pari suomea taitavaa ja hekään eivät olleet kotona. Vildbäckissä eli Gellingenissä söin kuoripiimää ja keitettyjä perunoita, mutta ilman voita ja kuten tavallista leivättä.

Tultuani lukkarin taloon puin ylleni toisen puvun, mutta kun saappaani olivat Hånissa korjattavina, oli minun pakko pukeutua kesäpukuun ja kenkiin. Menin sitten pappilaan, jossa vietin iltani ja jäinpä yöksikin maisteri Lindborgin kamariin.

Sunnuntaina, syysk. 7:ntenä, oli ilma edelleen yhtä kaunis. En syönyt aamiaista pappilassa, sillä menin kello 8 kotiin pukeutuakseni mustiin. Siellä tapasin »Piikas Jaanin» ja muitakin suomalaisia. Menin kirkkoon ja kiipesin siellä lehterille. Kirkkoherra Fröman saarnasi itse; hänellä oli ääntä kyllin, mutta saarna oli huono. Minut kutsuttiin pappilaan päivälliselle. Siellä oli Gravendalin tehtaan pehtori, paksu herra, joka otti ryypyn yhtä mielellään kuin hän eli. Rapujakin oli päivällispöydässä. Ne olivat Gravendalista, muualla pitäjässä niitä ei ollut.

Menin varhain pappilasta kirjoittaakseni kirjeen kotiini ja jutellakseni talonpoikien kanssa. Mutta kun apulainen tuli saattamaan, niin söimme tien varrelta puolukoita ja siinä jouduimmekin erillemme. Kotona puhaltelin huilua. Sinne tulivat pappilan mamsselitkin ja heidän jäljissään maisteri ja nuori kirjanpitäjä Brattström Fredriksbergistä. He pyysivät minua mukaansa sinne. En ollut halukas ja panin kauan vastaan, vaikka he selittivätkin, että siellä tanssittaisiin. Lopulta oli minun meneminen. Sinne oli ⅛ penikulmaa. Eikä siellä muita kavaljeerejä ollutkaan kuin me kolme herraa, ja daameina oli kolme pappilan mamsselia, pehtorin tytär, mamsseli Jena Morell neljäntenä. Hän olisi ollut hyvinkin kaunis, jolleivat huulet olisi olleet paksut ja nenä eli kuono kuin mopsilla. He olivat jostakin hankkineet viulunvinguttajan, joka viritti soiton ja heti oli tanssi käynnissä. Siinä pyörittiin valssit, polkat, angläsit y.m. ja saattaa arvata, etten minä ollut huonoin tyttöjen kanssa pyörähtelemään. Lyhyesti, ilo oli ylimmillään ja tytöt olivat iloisia ja kiemailevia (frilluga). Tanssin jälkeen tuli monenlaisia leikkejä.

Näin miten Brattström piti tyttöjä vuoron perään sylissään. Hän oli _sinä_ heidän kanssaan. Ja telmiessään sekä teuhatessaan heidän kanssaan hän taputteli heitä sekä rinnoille että reisille. Minäkin vähitellen aloin oppia samat temput. Pidin Carolina Arnbergiä kauan polvellani, supattelin, telmin ja tein jos jonkinlaista ilvettä — se tuntui häntä suuresti huvittavan. Enpä unohtanut muitakaan. Kello oli jo ½ 1, kun tyytyväisenä kuljimme kotia kohti. Minä taluttelin tuttavallisesti Elsa ja Hedda Arnbergiä, yhtä kummassakin kainalossani. Kaikki tytöt tulivat luokseni lukkarin taloon, missä he levähtivät pimeässä kamarissani. Sitten saatoin heitä pappilaan, missä he kaikin keinoin koettivat viekoitella minua jäämään pappilaan yöksi, jopa luvaten itse tulla laittamaan vuoteeni — Mutta turhaan! Palasin kotiin. Kello oli jo 2.

Mutta mitenkä kävi? Minulle ei oltu laitettu vuodetta pöydälle; joko oli unohdettu tahi luultu minun jäävän yöksi muuanne. Ja pöydän allahan en voinut nukkua. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kiivetä tikapuita myöten ja puikkelehtia kattoaukosta ylisille piian viereen. Tämä ensin esteli, mutta suostuttelin hänet lopuksi, kun tilaa oli kyllälti. Hänen luonaan nukuinkin suloisesti, kunnes oli päivä päällä puiden, huomen honkien tasalla. Kun siitä aamulla kerroin »rakkaalle lukkarinmuorille», oli se hänestä luonnollista; sen suhteen ei ollut mitään muistuttamista. —