Part 19

Lasse Heikinpojalla oli poika, Lasse Lassenpoika, joka lienee elänyt 101:n vanhaksi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen, Heikki Lassenpoika, muutti Bredsjöhön, jonka eräs suomalainen ratsumies Göran Ebäck oli raivannut. Hänellä oli poika, joka niinikään oli sotamies ja matkasi tiehensä. Toinen veli, 58:n ikäinen Lasse Lassenpoika, omisti sitten tilan. Hänellä oli 7 poikaa ja 4 tytärtä. Heistä asui talossa nyt 74:n vuotias Matti Lassenpoika. Hänellä on 2 lasta ja kaksi lastenlasta (lapsipuolta). Eräs hänen veljistään, Lasse Lassenpoika, muutti Norrgärdiin. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen vieläkin asuu siellä ja toinen muutti Åseniin. Molemmat vanhat tilat kuuluvat Gustafforsin tehtaaseen, mutta ei uusi, Bredsjönäs. Kun he vetävät sysiä Gustafforssiin, saavat he 1 taalarin 32 killinkiä sysimitasta, johon kuuluu 24 tynnyriä. Ennen heidän oli ollut talvikaudet ajettava rautaa Motjernin tehtaasta 2 ½ penikulman matkan saaden kippunnasta 8 killinkiä.

Seuraavana päivänä, elok. 28:ntena, satoi taaskin herkeämättä, joten minun oli rankkasateessa lähdettävä edelleen. Tytöt eivät koko yönä nukkuneet, vaan juoksentelivat nauraen edes takaisin pihalla. Luultavasti he mielellään olisivat tulleet minun luokseni tallinparvelle. Erikoisen kaunis oli eräs Dalbyn suomalaismetsistä oleva palvelustyttö. Aioimme Rankfalletin eli Kangelåsenin kautta kävellä Milsjöhön, mutta kun satoi tuiki tuimasti, menimme Käk'ahonmäelle (Gökberget) ja lepäsimme siellä hetkisen.

Käk'ahonmäki on uutistalo, johon v. 1795 tuli suomalainen Sundin metsiltä. Hän elää vieläkin ja on hänellä aikuisia lapsia.

Täältä tulimme maantietä pitkin Ivarsbergiin, joka oli kappaleen matkaa Najenin rannasta ja oli sekin myöhäisaikoina perustettu. Ensiksi rakensi tänne mökin Matti Lassenpojan veli Niilo Lassenpoika Keäriäinen Bredsjöstä. Hänen leskensä ja lapsensa siinä vieläkin elävät. Täältä menimme takaisin Sundbergiin, jonne tulimme likomärkinä. Isäntäni ei ollut yötä kotona, joten minä nukuin hänen huoneessaan. Illalla soittelin väelle huilua ja lähetin pojan Tyngsjöhön aamuksi hankkimaan hevosta.

Seuraavakin päivä, 29:s, oli sateinen ja pilvinen. Syötyäni perunoita ja voita maksoin velkani isäntäväelle ja kuljin rattailla Tyngsjön kylän läpi Milsjöhön, jonne oli runsaasti puoli penikulmaa.

Milsjön suomalainen nimi on _Välijärvi_. Ensiksi asettui tänne _Matti Iivarinpoika Pasainen_ Milsjöhedenistä. Hänen pojallaan Matti Matinpojalla oli pojat _Iivari_ ja _Erkki_. Edellinen jäi tänne, mutta Erkki muutti Rankfalletiin myytyänsä talo-osuutensa Heikki Heikinpoika Hakkaraiselle Najenista. Toinen veli Tivari otti vaimokseen Annikki Matintytär _Kansaisen_ lesken Qvarnbergistä. Tämän ensimmäinen mies oli mestattu sen vuoksi, että hän puukolla oli lyönyt miehen kuoliaaksi. Miehen ollessa vangittuna Falunissa oli vaimo mennyt sinne ja saanut hänestä lapsen, tyttären, joka vieläkin elää, puhuu suomea ja on vanhana emäntänä Milsjössä. Hän oli ulkomuodoltaan niin eriskummallisen näköinen, etten hänen vuoksensa voinut olla huoneessa. Puhuessaan sulki hän silmänsä ja väänsi suunsa mykkyrään. Muuten hän oli harvapuheinen ja karkeaääninen. Kylässä oli vain yksi varakas talo.

Sain täältä miehen viemään hynttyyni Milsjöhedeniin, jonne oli ⅛ penikulmaa. Siellä oli vain lapsia kotosalla. Se on vanha, jopa ikivanha asuinpaikka. Ensiksi oli tänne asettunut »Iivarin Pekka» s.o. Pekka Iivarinpoika _Pasainen_, Pasalasta Suomesta. Hänen jälkeläisiltänsä varastettiin koko omaisuus ja samalla pirttikin poltettiin heidän ollessaan metsässä. Kun lisäksi vielä tuli katovuosia, kun paikka oli alava, niin muutti hänen poikansa Iivar Iivarinpoika Tyngsjöhön ja Matti Iivarinpoika Milsjöhön, nimittäin kalliolla olevaan taloon. Kerrottiin, että kun ihmisiä sittemmin tuli Milsjöhedeniin, tapasivat he pirtissä nälkään kuolleita ihmisiä. Sittemmin oli tila autiona, aina kunnes nykyinen sukupolvi muutti sinne. Minun oli täältä vaellettava yksin Nibofjälliin, jonne oli ¼ penikulmaa. Tiellä eksyin. Tavarani jätin Milsjöhedeniin.

Kun illansuussa tulin Nibofjälliin (_Mattilaan_) ja menin keskimmäiseen taloon, näin siellä nuoren herrasmiehen. Hän oli maanmittari, joka kolmen muun kera oli tullut tänne maita mittailemaan. Juttelin hänen kanssaan kauan. Talon isäntä puhui hyvää suomea. Sain Vålåsenin kyytipojan, joka oli tänne kyydinnyt maanmittarin, lupautumaan tuomaan hevosellaan tavarani Milsjöhedenistä. Mutta hän oli niin tyhmä, ettei ollut pystynyt samalla kertaa tuomaan matkakirstuani. Minun oli siis palkattava naapurista mies sitä aamuvarhaisella seuraavana päivänä selässään kantamaan.

Pauli Paulinpoika _Matilainen_ alkoi ensiksi isänsä kera rakentaa siihen paikkaan, missä nyt asuu Olli Juhonpojan leski. Hänen pojallaan Juho Paulinpojalla oli 3 tytärtä ja 2 poikaa, joista Olli Juhonpoika asui samalla paikalla ja kuoli 6 viikkoa sitten syöpään. Hänen leskensä oli emäntäni. Lasse Paulinpoika Matilainen muutti ensin eteläiseen taloon ja sitten Bredsjönäsiin. Olli Pulkkinen Norjan rajalta osti hänen talonsa. Tullessaan hän oli kantanut lastaan tuohikontissa. Hän sai vävykseen Heikki Antinpoika Väisäisen Norjan rajalta. Tämän poika Heikki on kuollut, mutta hänen poikansa Heikki Heikinpoika elää ja on nainut Barktorpista. Juuri hän läksi matkakirstuani hakemaan. Olli Juhonpojan sisar Maria otti miehekseen Lasse Eliaksenpoika Hakkaraisen Najenista ja muutti pohjoispuoliseen taloon. Hänen poikansa Juho Lassenpoika asui siinä setänsä kanssa vieläkin. Tehtaan alustalaiseksi ei yksikään näistä taloista ole joutunut.

Sain ruoaksi vain maitoa ja illalla vähän mustaa puuroa. Molemmat talon tyttäret olivat paenneet naapuritaloon, kun maanmittari heitä ahdisteli. Minuakin hän pyysi avukseen. Hän oli kylillä kertonut jo 14 vanhana tehneensä eräälle tytölle lapsen, mikä tieto akkaväen kesken oli kulovalkeana levinnyt ja tullut tyttöjenkin tietoon. Minä nukuin aitassa tyttöjen vuoteella ja jätin maanmittarin omine tuumineen kamariinsa.

Tyngsjön suomalaiset olivat varoittaneet minua menemästä _Vålåseniin_, ellen tahtonut panna henkeäni alttiiksi. Mietin menisinkö suoraa tietä metsän halki sinne 2 ½ neljännestä vai valtamaantietäkö seuraisin. »Kukapa jänistäisi», ajattelin. Olisihan häpeä olla arkahousu. Ja jos niikseen tulee, tulisi henkeni heille kalliiksi. Sain Vålåsenin pojan jäämään yöksi ja seuraavana päivänä saattamaan minua isänsä Heikki Heikinpoika Siikaisen luo, josta yleiseen huhuiltiin, että hän oli murhannut erään länsigöötalaisen ja siten äkkiä rikastunut.

Lauantaina, elok. 30:ntenä, nousin varhain ja varustauduin matkalle. Maanmittarikin lähti samalla kertaa. Mutta hän ajoi hevosella maantietä pitkin minun marssiessani mitä synkimpiä saloja. Panin pistoolin taskuuni, nakkasin pyssyn olalleni ja aloin kävellä pojan ja kirstuani kantavan hevosen jäljessä. Olimme ennättäneet jo runsaasti puolitiehen, kun kuulin hiljaista kahinaa, ikäänkuin jäniksen juostessa, takanani. Käännähdin ympäri nähdäkseni, mitä se oli. Ja mitäpäs näin? Pitkän tuiman miehen, lerppahattu päässä, pyssy olalla. Oltuaan jonkun suuren kiven takana väijyksissä hän oli viekkaasti kuin kissa hiipinyt selkäni taakse. Ei ollut tarvis kysellä kuka hän oli, sillä saamieni kuvausten nojalla hänet tunsin. Eipä käy kieltäminen, että sydänalassani aluksi ikäänkuin lekahti, mutta sain pian luontoni takaisin. Tempasin pyssyn olaltani ja käskin hänen kulkea edelläni, sillä eihän käynyt laatuun, että sentapainen mies ladatuin pyssyin käveli takanani. En tiedä oliko olevinaan kohteliaisuutta, että hän aluksi hieman vastusteli. Mutta hän huomasi pian minun asenteestani, ryhdistäni ja käskevästä äänilajistani ja kun vielä tartuin sapelin kahvaan, etteivät kursailut ja kohteliaisuudet olleet kysymyksessä. Hän totteli. Hän alkoi puolestaan torua poikaansa, joka minua kyyditsi, kysyen missä tämä oli maleksinut. Sanoi eilisen illan odottaneensa poikaa kotiin ja kun ei häntä vielä yöksiään kuulunut, oli hän lähtenyt aamulla varhain vastaan nähdäkseen, oliko mitään tapahtunut. Kuullessaan meidän tulevan oli hän vetäytynyt tiensyrjään nähdäkseen, keitä me olimme. Minä vastasin, ettei ollut syytä torua poikaa, kun minä olin houkutellut hänet jäämään yöksi ja siitä sai hän olla minun kanssani tekemisissä. Sitten aloin jutella hänen kanssaan matkastani: mitä seikkailuja minulla oli ollut, miten minun kimppuuni usein oli yritetty äkkiarvaamatta hyökätä, mutta miten aina olin pelastunut. Edelleen kerroin, että meitä oli kaksi matkustajaa, joiden piti tavata Säfsenin pappilassa. Toinen kulki maantietä, toinen oikotietä metsän halki. Olin muka heidän kirkkoherransa läheinen tuttava ja hänen puoleensa piti minun nyt kääntyä, kun rahat olivat lopussa y.m. sellaista, mitä saatoin keksiä poistaakseni miehen murhanhalun ja rahanhimon.

Tämäntapaisia jutellen tulimme Vålåseniin, _Laukkumäkeen_, joka oli saanut nimensä _Laukkuharjusta_, joka on ⅛ penikulmaa pohjoiseen. Sen nimi johtui siitä, että suomalaiset muinoin hirviä pyytäessään ripustivat laukkunsa erääseen tämän _harjun_ honkaan. Täällä oli kapea sola, johon he yrittivät ajaa hirven saloilta. Ruotsalainen nimi »vål» on saanut alkunsa täällä tavattavista tuulen kaatamista suurista puista. Talon lähellä olevan toisen mäen nimi on _Lohenlahenmäki_. Ensimmäisen tänne noin v. 1770 asettuneen miehen nimi oli _Heikki Matinpoika Siikainen_ Skärfjällistä. Hänellä oli 10 lasta, joista Heikki Heikinpojalla, jonka vaimo on Kirsti Heikintytär Keäriäinen Barktorpista, on 7 lasta.

Olin aiemmin Tyngsjön suomalaisten kuullut kertovan muun muassa, että isännällä on monia kirjoja, joita hän ei osaa lukea, kuten Zornin ornitologia, latinalainen aapinen y.m. Juolahti heti mieleeni, ettei hän niitä ole saanut rehellisellä tavalla ja päätin siitä ottaa selvän. Jos ne olivat ennen olleet toisen omaisuutta, piti niissä jossain tavattaman omistajan nimi. Aioin kopioida nimet ja julkaista jossakin lehdessä päästäkseni selville, oliko kysymyksessä murha. Kun astuin tupaan, hämmästyin nähdessäni talonpoikaispirtissä pari kolme hyllyriviä erilaisia kirjoja. Kysyessäni, mistä hän ne oli saanut, vastasi hän ostaneensa ne Karlstadin markkinoilta. Ja kun utelin, mitä hän teki esim. latinan- ja saksankielisillä kirjoilla, sain vastaukseksi, että niistä saattoi opettaa lapsia lukemaan sisältä. Molemmat tiedonannot näyttivät minusta yhtä valheellisilta. Eniten herätti epäilyksiäni se, ettei hän ollut halukas myymään niistä ainoatakaan. Aavistukseni pitivätkin paikkansa. Niissä oli eri henkilöiden nimiä. Mutta en voinut kirjoittaa nimiä muistiin, kun ukon argussilmä seurasi kaikkea, mitä tein ja hänen läsnäollessaan olisi kopioiminen herättänyt epäluuloja. Saadakseni hänet edes hetkeksi poistumaan pyysin häntä toimittamaan päivällisen. Hänen ollessaan siitä neuvottelemassa toisessa tuvassa kirjoitin muutamia niissä tapaamiani nimiä: Salomon Sundelius oli Johan Kumblain muistutuksissa Walchin käännökseen; »Doct. And. Knös. Kyrkoh. Olof Gråberg» ja »P. U. Klingvall» oli kirjassa: »Tankar om gamla och nya Testamentet;» Anders Anders. Sundblad, Stockh. oli teoksessa »Holmbergs poema heroico comico»; edelleen Per Marelius 1772; Joh. Adolf Sarebom j.n.e. Muutamat nimet oli raaputettu, mutta niin, että ne saattoi lukea.

Kun ruoka oli tuotu pöydälle, en syönyt muuta kuin koskemattomasta kuoripiimäkehlosta, sillä siihenhän ei olisi voitu saada myrkkyä pannuksi. Talon naisetkin näyttivät minusta epäilyttäviltä. Sillä tuskinpa olin ennättänyt kirstuni avata, ennenkuin he olivat ympärilläni sisällystä katselemassa. »Ai, miten se on kaunis!» he huusivat, pyytäen, että ottaisin vaatekerran esille heidän nähtäväkseen. Minun oli pakko nopeasti sulkea koko kirstuni.

Sain erään rohkean pojanrumiluksen kyytiin Sågaan, jonne oli ¾ penikulmaa. Eksyimme tieltä ja jouduimme suurelle suolle, joka oli niin vetelä, että hevonen upposi niin syvälle, että oli ihme, miten se enää pääsi ylös, vaikka se olikin virma ja siitä oli maksettu 200 taalaria. Olin alkuaan aikonut käydä Skärfjällissä, jonka suomalainen nimi on _Juva_, siis kotipitäjäni nimi, arvellen, että sieltäkin joku olisi asettunut tänne. Mutta tiellä sainkin kuulla, että ensimmäinen asukas oli ollut Äppelbon taalalainen Joonas, joka Taalaissa ääntyy Juga, Juka t. Juva. Hänestä kylä oli saanut nimensä. Kiiruhdin siis Qvarnbergiä kohti ehtiäkseni sunnuntaiksi Säfsenin kirkolle.

Såga, _Saha_ on suomalaisen viljelykseen ottama. Hänen nimensä oli ollut Maunu Kustaanpoika Rådasta, sukunimeä ei enää muistettu. Hän oli ollut rakennusmestarina Fredriksbergin tehtaalla. Täällä ovat asukkaat alituiseen vaihtuneet sen jälkeen, kun tila liitettiin tehtaaseen. Vain pari tilaa on pysynyt itsenäisenä.

Täältä ei ollut hevosta saatavissa. Talutettiin esille suuri lihava härkä ja kirstu saatiin joten kuten satulaan sen selkään. Luultavasti härkäraukka ei ennen ollut kantanut sellaista taakkaa, sillä raivostuneena ja äksynä se teki huikeita hyppyjä ja heittäytyi lopulta nurin, kun se ei muuten pystynyt kuormasta vapautumaan, ja siinä oli kirstukin särkyä. Meidän oli kannettava tavarat vanhaan latoon, jonne oli puoli neljännestä ja olin nääntyä tielle, tottumaton kun olin sellaiseen työhön. Yöllä oli sieltä käveltävä penikulman matka Qvarnbergiin. Tuskalla ja vaivalla sinne saavuimme kello 11 sillä pimeässä eksyimme tieltä. Tullessamme tupaan syntyi aika jytäkkä poikajoukon rynnätessä ulos. Neljä tytärtä oli kotona ja vanhemmat poissa, joten kylän poikia oli siellä yöjalassa mekastamassa. Vanhin tytär valitteli heidän vallattomuuttaan, sillä hänen varpailleen oli pahasti survottu. Hän piti ovea kiinni, kunnes toiset puhalsivat tuhkista tulen. Yöni nukuin heidän veljensä seurassa aitassa.

13. SÄFSENIN NIMISMIES. UKKO RONKAINEN. ASUTUSTARINOITA JA RUNOSAALISTA PITÄJÄÄ KIERRELLESSÄ.

Sunnuntaina, elokuun viimeisenä päivänä, nousin kello 4:ltä. Söin vähän aamiaista, josta ei tahdottu ottaa vastaan maksua, mutta eilisestä kyydistä oli suoritettava 24 killinkiä. Kello 5 läksin eräs poika seuralaisenani _Säfsenin_ kirkolle, jonne oli seitsemän neljännestä. Kuljimme Tyyn, Fredriksbergin ja Annaforsin tehtaiden ohi. Kirkonkylässä jätin mukanani tuoman mytyn lukkarin piian tallennettavaksi, sillä lukkari ja hänen vaimonsa eivät olleet kotona. Papin parhaillaan messutessa astuin kirkkoon. Oltuani hetkisen alhaalla menin parvelle, jonne kirkonvartija laski minut. Siellä istuin kauan yksinäni, kunnes sinne tuli tehtaan herra Fredriksbergistä. Hänellä oli merenvahapiippu kädessään. Sen hän pani penkille sisään tullessaan. En puhunut hänelle sanaakaan. Apulainen saarnasi ja niin huonosti, etten kehnompaa ole kuullut. Tyttöjä oli paljon ja kauniita; kaikki he minua töllistelivät astuessani kirkkoon. Muuten ei väkeä ollut paljon, noin 300 henkeä, enimmäkseen suomalaisia. Tehtaan väki istui kuorin lähimmissä penkeissä, muut pitäjäläiset kauempana. Heidät tunsi siitä, että heillä oli pitkät hiukset eikä kerityt kuten sepillä. Jumalanpalveluksen päätyttyä pidettiin kirkonkokous, jossa oli läsnä vain 5 tai 6 talonpoikaa.

Täältä menin lukkarin luo. Rahvas käytti hänestä nimeä »kära far» ja hänen vaimostaan »kära mor». Muun muassa tuli sinne akka, joka pyysi rakasta lukkarivaaria ompelemaan röijyn, jonka tämä lupasikin ja otti heti mitan. Sain vasta klo 4 päivälliseksi kuoripiimäkehlon ja vähän perunoita, muuta ei ollut — ei edes kunnollista leipää.

Puhuin suomea muutamien tämän kylän isäntien kanssa ja lupasin illempänä käydä heidän luonansa. Sillä päätin jättää täksi päiväksi pappilaan-menoni, kun talonpoikia nyt saattoi parhaiten tavata kotona. Paljo muinaistietoja eivät he muistaneet. Merkittyäni täällä kuten muuallakin suomalaiskylät kartalleni menin vanhan akan luo nimeltä _Maija Heikintytär Turpiainen_ (Turpoinen), joka taisi useita runoja ja loitsuja, niiden joukossa _sammas_-tarun, jonka kirjoitin muistiin ja joka selittää Sampo-tarun. Laulujakin hän osasi esim. »Taloon tullessa:

Kuin työ hyvä munna muorisein murreen muistasitte, tarpeen tietäisitte, niin työ aittaan mänisitte keikutellen kellariin.»

Tultuani kotiin odottivat siellä minua metsänvartija ja varavallesmanni Kylander, joista etenkin jälkimmäinen tervehtimättä ylväästi käveli kamarini edessä olevassa huoneessa. Aavistin kenen kanssa olin tekemisissä ja päätin tehdä hänelle pientä pilaa. Otin kirstustani matkapassini, jota koko matkalla en ollut vielä tarvinnut näyttää ja pistin sen povitaskuuni. Pian tuli Kylander kysyen tiukassa äänilajissa, kuka minä olin. Minä tietysti tein hänelle saman kysymyksen. Kun hän sen oli sanonut, sanoin minäkin nimeni. Sitte hän kysyi miltei käskevästi, oliko minulla matkapassia.

»Matkapassia», vastasin minä. »Mitäpä minä sillä? Tulen Upsalasta ja menen taas sinne takaisin.»

Nyt hän sai raivorohkeutta selittäen, että hänen oli lähetettävä minut maaherran virastoon.

»Kernaasti, jos niin tahdotte», vastasin, »mutta mitä hyötyä siitä on, Falunistahan viimeksi tulen.»

Hän joutui hieman hämilleen, miettien, miten se saattoi olla mahdollista ja sopotteli: »Ja piirustelee karttoja kylistä!»

»No, mitäpä me siitä riitelemme», sanoin minä lähestyen häntä imelänä, ja ollen ottavinani sieltä rahamassia lisäsin:

»Meistähän voi tulla ystävät toisella tavoin?»

»Kyllähän toki», sanoi hän kumartaen syvään ja ojensi kätensä ottaakseen kiitollisena vastaan lahjan. Minä pistin hänen kouraansa Upsalan rehtorinviraston minulle antaman passin. Hänen naamaansa oli hupaista katsella. Hän antoi passin takaisin, raapaisi jalkaa ja meni.

Saatuani vähän hapanta maitoa illalliseksi paneuduin pitäjäntuvan pöydälle nukkumaan niin likaisille pieluksille, että ne oikein haisivat.

Säfsenin kirkonkylässä tapasin monta suomalaista. He eivät enää tienneet, koska ensimmäinen oli muuttanut tänne. Kerrottiin heitä olleen samassa joukossa seitsemän ja levänneen nykyisen pappilan paikalla. Heistä jäi tälle paikalle _Pauli Lassenpoika Turpoinen_ eli Turpiainen. Hänen poikansa Erkki jäi isänsä jälkeen paikkakunnalle asumaan. Hän oli asunut kodassa, joka oli pystytetty sitä suurta kiveä vasten, joka on Matti Matinpoika Turpiaisen pellolla ja sitä sanotaan vieläkin »Erkon pihan kiveksi». Muutamat arvelivat tämän Erkki Paulinpojan ensin tulleen tänne Suomesta ja ettei isä tullut mukana; toiset taas sanoivat, että kaksi noista seitsemästä tulokkaasta oli jäänyt tänne. Toinen oli ollut Clement Eerikinpoika, mutta tämän sukunimeä he eivät olleet kuulleet mainittavan; he luulivat, että hänkin oli Turpiaisia.

Yksi noista seitsemästä, Heikki Honkainen, oli mennyt lounaaseen päin, muutamien väitteiden mukaan meni sinne kaksi, joista toinen lienee ollut Nikarainen. Eräs heistä, _Puuroinen_, oli mennyt Skifseniin, hänen piti olla ylhäistä sukua. Toisen sanottiin menneen Laggshudiin j.n.e.

Muuten pitävät he tätä seutua maan vanhimpina asuinpaikkoina ja arvelevat täällä asuneen suomalaisia jo pakanuudenaikana. Sen tilan, missä nyt on pappila, olivat tehtaan herrat anastaneet edelliseltä omistajalta siten, että tämä oli 150 taalaria velkaa ja kieltäytyi polttamasta sysiä. He toimittivat arviokatselemuksen, jossa 5-vuotias hevonen arvioitiin 20 plooduksi, lehmä 5 plooduksi j.n.e. Kirkonisäntä Joonas Kallenpoika _Rautiaisen_ asuman talon toinen puolikas oli tehtaalle maksanut lunastettaessa 640 taalaria.

Maanantaina, syyskuun 1:senä, nousin kuten tavallisesti varhain ja menin vanhojen eukkojen luo naapuritaloon. Heiltä kuulin ja kirjoitin muistiin useita loitsuja. Kello 9 menin kirkkoherra Frömanin luo. Hän oli mennyt. Minä lueskelin odotellessani vanhoja sanomalehtiä, kunnes hän tuli. Hän oli nuorehko mies, harvasanainen ja ulkonaisesti juro. Pian tuli sisälle myöskin rouva ja hänen kolme sisartansa (papin tyttäriä, mamsselit Arnberg), oikeita taalalaistyttöjä Särnasta, mistä äskettäin olivat tulleet sisartansa tervehtimään. He olivat tulleet käyden monen penikulman mittaisten salojen halki. Mukana oli hevonen ja renki matkalaukun kuljettamista varten.

Apulainen oli oikea tyhmyri, jolla ei ollut juuri mitään sanottavaa. Eräs tehtaan kirjanpitäjäkin oli täällä. Hänen kanssansa lyöttäydyin pakinoihin tehtaan suhteesta alaisiinsa talonpoikiin, vaikkakin se oli aihe, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän. Jäin päivälliseksi pappilaan saamatta vaihdetuksi itselleni pientä setelirahaa, kuten olin toivonut.

Pastori Fröman oli siksi ystävällinen, ettei hän edes viitsinyt katsoa vanhoista kirkonkirjoista, oliko niissä mitään suomalaisista, sillä tekosyyllä, että niitä säilytettiin sakaristossa kirstussa. Sitä paitsi oli hänen mielestänsä Hülphers tarpeeksi selvitellyt sitä asiaa. Olinhan minäkin jo kokemukseni perusteellä päässyt varmuuteen siitä, ettei kirkonarkistoista ollut mitään saatavissa. Syötyämme sanoin jäähyväiset ja läksin, sillä eipä minulla ollut enää halua viipyä heidän parissaan.

Hankin hevosen viemään tavaroitani _Hånin_ (_Hounas_) kylään tavatakseni siellä paljon puhuttua Juho Olavinpoika _Ronkaista_, jota nimitettiin »Piikas Janiksi» sen vuoksi, että äitiä oli aikoinaan sanottu »piiaksi». Hän oli nykyään 68:n ikäinen eikä häntä voitu saada puhumaan muuta kuin suomea, vaikka hän kyllä ymmärsi ruotsia ja kuten arveltiin olisi osannut sitä puhuakin, mutta ruotsin sanaa ei hänen suustansa koskaan lähtenyt. Kun hänellä on joku käräjäjuttu tahi puhuttavaa papin kanssa, niin hän käyttää tulkkia, joka kääntää hänen sanansa ruotsiksi ja toisen vastauksen hänelle suomeksi. Hän on siinä suhteessa mitä itsepäisin ja härkäpäisin suomalainen. Papin kanssa hän oli epäsovussa eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt Herranehtoollisella. Hän selitti minulle, että rippikoulussa oli pappi naureskellut ja virnaillut hänen ruotsin ääntämistänsä, jonka vuoksi hän päätti, että kun kerran pääsee ripille, ei koskaan enää päästä suustansa ruotsin sanaa. Sen päätöksen hän uskollisesti pitikin. Sen vuoksi, että ruotsalaiset aina ovat sortaneet ja halveksuneet suomen kieltä, hänessä syttyi sammumaton viha ruotsin kieleen, niin että hänestä tuli mitä jyrkin suomenkiihkoinen.

Hän valitti minulle muitakin kärsimiään vääryyksiä: Häneltä oli varastettu yhtä ja toista; kalat oli viety hänen verkoistaan myytäväksi pappilaan ja Löfdaliin, heinät oli syötetty haasioista j.n.e. Siitä oli seurauksena ainainen vihankauna hänen sekä toiselta puolen Lasse Janinpojan ja Matti Pekanpojan välillä. Nämä olivat hänen poissa ollessaan murtaneet hänen aittansa oven auki, heittäneet jauhot ja viljat pihalle, särkeneet tahkon, repineet pirtin uunin y.m. Vihdoin olivat Lasse Janinpoika Turpinen Dymåsenista ja Pekka Janinpoika Honkainen Hånista piesseet ukon pahan päiväiseksi hänen omassa talossaan. Kun hän ei kihlakunnanoikeudessa voinut saada näitä lailliseen edesvastuuseen, pyysi hän muuttokirjaa toiseen seurakuntaan, mutta kun sekin kiellettiin, vihasi hän sen johdosta kaikkia pappeja. Häntä pidettiin silti pitäjän rikkaimpana miehenä. Hänellä on 5 lehmää ja härkä ja hänen talonsa on ainoa, joka ei kuulu tehtaan alustalaisiin eikä ole sille velkaa, mikä johtuu siitä, ettei hän ole ryhtynyt sen kanssa mihinkään tekemisiin. Hänen vanha sisarensa lypsää lehmät ja asuu talossa, mutta saa palkan ja on omissa ruoissaan. Hän on naimaton ja pitää joka syksy juusto- ja voihuutokaupan, joka tuottaa vuosittain toista sataa taalaria.