Part 5

Herättyään alkoi Jussi miettiä ja ajatuksissaan selitellä sitä tuumaansa, jota jo kauan oli pohtinut. Viinakauppaa alkaa hän harjoittaa! Hän oli kuullut, että ylimaassa ja Lapissa päin tukkityömailla jätkät konjakkilitrasta maksavat vaikka kuinka paljon. Ei ollut Rämä-Heikistä, jolle säkillisen uskoi, enää viinakauppiaaksi. Se oli itse liian juoppo ja varomaton. Nyt kaikki menetti, kun suuret voitot toivoi saavansa. Ja linnaan itse joutui. Se sille paras olikin.

Panisivat vielä kiinni tuon Ruhmulaisen, josta oli aina vastusta. Huonot kirjat sillä oli Ruhmulaisellakin, eikä paljoa tarvitsisi ennenkuin tarttuisi kiinni... Silloin siitä pääsisi.

— Tuossa se kuorsaa lurjus ja olisi valmis juoruamaan tullimiehille kaikki, jos ei sitä lahjoisi ja hyvänä pitäisi. Nyt se on taas niin tyhjänä, ei ruokaa, ei rahaa, eikä se tästä lähde niin kauan kuin se näkee minulla syömistä olevan... Jos koettaisi sille toimittaa jotakin tehtävää, vaan konjakin kaupalle sitä ei uskalla panna ainakaan yksin... Mutta jos ottaisin sen voimaksi ja kumppaniksi...

Jussia nauratti.

Komentaisi Ruhmulaisen etupäähän, niin se pian joutuisi kruununmiesten kynsiin... — Kuuluu olevan jo Ruotsin puolen tullimiehillä semmoinen valta, että saavat ottaa Ruhmulaisen kiinni, milloin vain tapaavat Ruotsin puolella luntreijaamassa. Se on näinä vuosina tullut niin huonoon huutoon, kun Viikluntin kauppiaalle on luntreijannut... Ja kun viime talvena Viiklunti hävisi ja köyhtyi, niin loppui Ruhmulaiselta työ, ja nyt minun turviini pyrkii.

Jussi mietti ja mietti. Nyt täytyi yrittää... Sitä ei tiennyt minä hetkenä Lampastakin tulisi köyhä. Rikas se oli olevinaan Makon kylän Viikluntikin, mutta kun meni takavarikkoon vähän enemmän, niin kintaat löi pöytään ja kuului nyt olevan Jällivaarassa laukkukauppiaana. Sillä lailla vielä voisi käydä kämpällekin, jos enemmältä vahinkoja alkaisi tulla...

Jussi muisti kaikki, mitä tullimiehet olivat Lampassa sanoneet ja uhanneet. — Ne tiesivät, että tavarat olivat Korven Israelissa olleet! Mutta sieltä ne eivät niitä enää näppää ja tuskin pääsevät jäljille... en usko...

Nyt oli kerännyt ja säästänyt rahaa niin paljon, että hänellä nyt oli enemmän kuin koskaan ennen eläissään. Jos Ruhmulainen tietäisi! Nyt olisi paras aika yrittää... Ostaisi koko kuorman konjakkia ja lähtisi ylimaahan...

Mutta kuinka pääsisi erilleen Ruhmulaisesta, niin ettei se saisi vihiä!

Jussi mietti ja mietti, ja viimein hän oli hoksaavinaan keinon...

Ja siihen hänkin nukkui.

* * * * *

Seuraavina päivinä ei Jussi käynyt Ruotsin puolella ollenkaan. Kylällä oli käynyt, ja kerran oli Keskitalon Hermanni poikennut Jussin pirtille. Ruhmulainen makaili mökissä ja söi Jussin ruokaa ja keitteli väkevää kahvia. Jussin poika, Janne, oli kotoaan kadonnut, mutta Jussi ei ollut tietävinään, mihin oli mennyt.

»Lienee mennyt ketunpyydyksiään katsomaan», sanoi Jussi Ruhmulaiselle.

Janne olikin jo saanut useita kettuja ja kärppiä, joiden nahat riippuivat somassa järjestyksessä pirtin sivuseinällä.

»Kuuluvat maksavan nyt hyviä hintoja Rovaniemellä metsäeläväin nahoista», tiesi Ruhmulainen.

»Niin kuuluvat.»

Eräänä iltana ei Jussia kuulunut kotia, mutta kun Ruhmulainen aamulla heräsi, oli Jussi tullut.

»Jos tahdot ansiota, niin tulevana yönä saisit», aloitti Jussi keskustelun.

»Kylläpä tästä joutaisi... jopa olen tässä liian kauan sinun eväilläsi ollut», vastasi Ruhmulainen.

»No siinnyt ei mitään, vaan lieneekö sinussa vielä entistä voimaa, että kykenet...»

»Kyllä minä...»

»No yritämme tulevana yönä... Kuuluvat olevan tullihurtatkin väsyksissä... kun viikkomääriä ovat yötä päivää valvoneet ja kaikki loukot ajaneet...»

»Ovatko saaneet?»

»Kuuluivat viime yönä vieneen Keskitalon Hermannilta hevosen ja kuorman... ja aamulla Käyrä-Helmeriltä hevosen, Hermannin hevonen sekin.»

»Ja Lampan tavarat tietenkin?»

»Lampan tietenkin. Oli päivällä tullut Keskitaloon kaksi jauhokuormaa, niin Hermanni pöllö lähtee ajamaan yli ja ajaa suoraan tullimiehille syliin... Ja vielä komentaa renkinsä Käyrä-Helmerin perässä ajamaan... Sillälailla käy, jos aina juopi itsensä sikahumalaan, kun luntreijata aikoo, ja juottaa sen vähäjärkisen renkinsäkin... Nyt menetti molemmat hevosensa.»

»Ei kuulu olevan siitäkään Hermannista enää siihen hommaan», arveli Ruhmulainen.

»No minun laskuni mukaan on jo kymmenes kerta, kun hevosensa menetti, ja kuuluu näistäkin toinen, se musta tamma, olevan tuhannen markan hevonen.»

»Sillä lailla... niin sitä miestä opetetaan.»

Niin keskustelivat Jussi ja Ruhmulainen, muistelivat entisiä öisiä retkiään, jolloin ei tullimiehiä pelätty, vaan miesvoimalla ajettiin Ruotsin puolelle ja lyötiin ruoskalla sitä, joka ei edestä ehtinyt. Mutta nyt ei enää käynyt niin.

Kun ilta tuli, lähtivät molemmat miehet suksilla liikkeelle, ylöspäin hiihtäen.

He hiihtivät jokirantaa sivu talojen ja olivat jo kirkon kohdalla.

»Mihin asti aiot?» kysyi Ruhmulainen, joka hiihteli perässä ja luuli, että Keskitaloon mentäisiin.

»Vielä vähän ylemmäksi», vastasi Jussi.

Pimeä ilta oli, mutta suksikeli oli hyvä.

He saapuivat jo Makon kylän kohdalle. Sieltä tuikkivat tulet ja näkyivät selvästi suomenpuoliselle rannalle, kun joki oli kylän kohdalta hyvin kapea.

— Mitähän se on? — mietiskeli Ruhmulainen, perässä hiihtäessään. Hän ei vähääkään ymmärtänyt, mitkä tuumat Jussilla olivat. Hän tiesi kyllä, että Lampalla oli kauppa Makon kylässäkin, mutta ei ollut kuullut, että sinne olisi koskaan uskallettu mitään kavaltaa, kun kolme tullintiestä asui kauppatalon vieressä... Piru se on uskaltamaan Jussi, ja mitä lienee näinä päivinä hommannut ja miettinyt.

Makon kylän kohdalle asti hiihtivät he jäätä, mutta siinä kun Ruotsin puolelle menevä tikkatie tuli vastaan, läksi Jussi nousemaan suomenpuoliselle rannalle, hiihtäen taloa, Rantaojaa, kohden.

Ruhmulainen tiesi, että ennen aikaan Rantaojassa tallennettiin Viikluntin kauppiaan tavaroita ja että Rantaojankin miehet usein ottivat osaa »yötyöhön», mutta eivät koskaan omilla hevosillaan. Olisiko Lampalla nyt Rantaojassa tavaroita?

Juuri kun saapuivat pihaan, kuiskasi Jussi Ruhmulaiselle:

»Mene sinä tuonne nurkan taakse!»

Ruhmulainen totteli ja jäi nurkan suojaan seisomaan. Hän kuuli pihalla liikuttavan ja puheltavan, kuuli, että tallista talutettiin hevonen ja valjastetuin.

Hetken päästä ilmestyi Jussi nurkan taakse, suuri sudennahkainen turkki olalla.

»Pane nyt tämä päällesi ja nosta kaulus pystyyn», käski Jussi. »Ja kävele sinä niinkuin herrat... tämä on herrasturkki, näet, Lampan turkki...»

»Mitä aiot?»

Nyt vasta Jussi rupesi selittämään, mitä hän aikoi yrittää. Tässä Rantaojassa oli Lampalla monta säkillistä hevosenvaljaita, priima tavaraa, ruomia, suitsia, patusia, siloja, loimivöitä ja paljon muuta. Ne tarvitsi saada yli hyvin pian, olisi jo ennen tarvinnut saada yli, mutta ei ollut kukaan uskaltanut lähteä viemään, — niitten piti joutua isompaan maailmaan...

»Tästäkö sinä aiot ajaa suoraan Makon kylän haarakauppaan?» kysyi Ruhmulainen ihmeissään.

»Tästä suoraan, ja tie nousee kuten muistat rantamakasiinin ohitse ja vie sitten pihaan...»

»Niin tekee, mutta tullihurtathan asuvat aivan vieressä.»

»Antaa asua. Me menemmekin herroina. Sinä istut herrana perässä susiturkki ylläsi ja kaulus pystyssä...»

»Ha, ha, ha», nauroi Ruhmulainen.

»Ole hiljaa siinä!» varoitti Jussi.

Sitten he kävelivät pihaan, Ruhmulaisella Lampan suuri susiturkki yllään. Hevonen seisoi jo tallin edessä valjaissa. Jussi komensi Ruhmulaisen rekeen, kantoi pihapuodista säkin syliin, turkin alle, niin, että Ruhmulainen näytti isomahaiselta patruunalta, joka selkä kenossa istui reessä. Peitti vielä herran nahkasilla ja veti rekipeitteen nahkasten päälle.

Ruhmulainenkin alkoi ymmärtää mistä tulee kysymys ja innostui osaansa.

Jussi oli itse lainannut pitkän lammasnahkaturkin, joka ulottui häntä kantapäihin, ja kääntänyt lakin korvilleen. Siinä asussa hän istahti kuskipallille ja laski menemään jäälle...

Makon kylän tullimiehet asuivat Lampan haarakaupan vieressä. Siinä oli takavuosina ollut Viikluntin kauppa, mutta Viiklunti oli köyhtynyt, tehnyt konkurssin ja mennyt Jällivaaraan. Lampan kauppa olikin vasta ensi talvea tässä Viikluntin entisessä talossa. Vaikka siitäkin oli Suomen puolelle tikoitettu suora tie Rantaojaan ja vaikka ostajia Suomen puolelta joka päivä kävi kaupassa, eivät tullimiehet kertaakaan vielä olleet saaneet »peslaakia» eivätkä kauppaan nähneet tutuvan tavaroita Suomen puolelta. Jokaisen Suomen puolelta tulevan he kuitenkin tarkastivat ja valvoivat, ettei reissä mitään tavaraa Suomesta tuotu. Mutta paitsi Suomen puolelta saapuvia ostajia, kulki tätä Makonkylän—Rantaojan tietä paljon muita matkustavia Suomesta Ruotsin puolelle ja päinvastoin, kulki tukkiyhtiöitten herroja ja työnjohtajia sekä sen sellaisia, jotka ilmeisesti olivat omilla asioillaan matkassa eivätkä tullia kavaltamassa.

Joelta nouseva tikkatie, joka kauppaan johti, oli jyrkkää vastaletta. Vastaleen alla, korkeimman nousun kyljessä, oli kookas kaksikerroksinen makasiini, joka oli kauppakartanoon kuuluva ja jonka kivisen partaan sivutse tie vei. Makasiinista ei pihalla seisoen näkynyt kuin yläkerran ovi, pääty ja katto, muu osa oli vastaleen suojassa.

Nyt pimeänä iltana oli makasiinissa Lampan Joonas. Hän oli iltapimeää hiihtänyt jokea pitkin Lampalta, oli pistäynyt kaupanhoitajan puheilla ja hiipinyt aittaan, jossa nyt istui silavalaatikon päällä ja odotti. Kuta pitemmältä ilta kului, sitä tiheämpään Joonas raotti ovea ja kuunteli... Siitä oli jo kaksi hevosta mennyt ohi pihaan päin ja yksi oli ajanut pihasta Suomen puolelle, mutta ei ollut vielä näkynyt niitä tulijoita, joita Joonas odotti...

Mutta kun hän taas raotti ovea, kuuli hän kiivasta aisatiu'un helinää joelta ja arvasi, että Jussi ja Ruhmulainen olivat tulossa...

Tullimiehet olivat liikkeellä ja kuullessaan aisatiu'un äänen arvasivat, että joku oli tulossa Suomen puolelta. Hevonen tuntui tulevan aimo vauhtia, sillä aisatiu'un ääni kuului selvempään ja kovemmin... Heillä oli tapana odottaa kauppiaan pihalla, jonka läpi kulkijain täytyi tulla, siinä pysäyttää hevonen ja tarkastaa reki...

Niin nytkin asettuivat pihalle, vaikka olivatkin varmat, että tulija, joka niin rennosti ajoi helisevin tiu'uin, oli luonnollisesti joku herra tai muu kulkija, jolla oli asiaa Ruotsin puolelle.

Joonas kuuli hevosen lähestymistään lähestyvän... nousi jo rantatörmän päälle... Ja hän avasi enemmän ovea katsellen ulos. Pimeä oli niin, ettei hän nähnyt mitään, mutta kuuli selvästi, että hevonen nousi jo rantatörmän tällä puolen, jossa ei enää ollut niin tiukka vastale, ja hän raotti yhä enemmän ovea, vilkaisten samalla pihaankin päin... Yhtäkkiä puhalsi hevonen laukkaan ja karahti aitan kivirappusten eteen... Joonas ehti avata oven, kun samassa portaille lensi suuri säkki... Hevonen ei pysähtynyt vähääkään, mutta Joonas kuuli Jussin sanovan:

»Työnnä pian makasiiniin!»

Niin oli Jussi Joonasta neuvonutkin, ja hän heitti säkin aittaan sisälle, mennen itse perässä, ja löi oven kiinni.

Mutta Jussi laski täyttä ravia pihaan, istuen tanakkana kuskipallilla, ja reenperässä selkäkenossa istui Ruhmulainen, korkea turkinkaulus pystyyn nostettuna...

Hevonen tulla tömähti pihaan.

Tullimiehet riensivät paikalle ja pysäyttivät.

Mutta huomattuaan, ettei reessä näyttänyt olevan muuta kuin joku susiturkkinen herrasmies, kohottivat he vain vähän nahkasia ja käskivät ajaa menemään.

»Tack!» sanoi Jussi ja laski menemään kujasta maantielle, niin että oli tienhaarassa lyödä kumoon. Mutta kun olivat päässeet palasen matkaa, pysäytti Jussi hevosen, päästi aisatiu'un pois aisasta ja sitoi pikkutiu'un kiinni.

»Jopa kävi hyvin... Ryypyt tarvitsisimme!» sanoi Ruhmulainen.

»Elä nyt hätäile! Vastahan tämä on alkua... Tulevalla kerralla otamme kaksi säkkiä... kyllä sinä ehdit kaksikin säkkiä heittää aitan portaille, kun minä siinä kohden ajan hitaammasti», sanoi Jussi.

Ruhmulainen murahti. Hän ei ollut tyytyväinen, kun ei tämmöisessä hommassa saanut ryyppyä. Mutta Jussi antoi hevosen juosta ja käänsi takaisin Suomen puolelle Makon kylän heinätietä, joka kulki saaren poikki melkein Suomen puolelle asti.

Kun pääsivät takaisin Rantaojaan, niin Jussi kantoi pihapuodista kaksi säkkiä Ruhmulaisen syliin ja kiskoi turkinliepeet päälle...

»Piru, kun ei edes ryyppyä ole», ärähti Ruhmulainen.

»Me saamme Joonaalta... elä hätäile!» lohdutteli Jussi.

Jussi lasketti menemään jäälle ja ajoi tikkatietä samoin kuin ensi kerrallakin, suoraan poikki...

Tullimiehiä ei näkynyt rantatörmällä, mutta Jussi antoi hevosen vastaleessa kävellä. Heidän tuloaan ei kuullut Joonaskaan, kun kaikki äskeiset helisevät tiu'ut oli otettu pois. Aitan portaitten luokse olivat juuri pääsemässä, kun Joonas raotti ovea ja tunsi... Ruhmulainen heitti samassa toisen säkin portaille asti, mutta kun toista aikoi heittää, ei se lentänytkään portaille, vaan putosi portaitten viereen...

Mutta nyt Jussi rapsaisi vireää ruunaa lautaselle ja karautti menemään pihan läpi, että vilahti. Kaksi tullimiestä kyllä karkasi sisältä ja huusivat jotakin, mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan.

Kolmaskin kierros onnistui heillä yhtä hyvin, vaikka Jussi aitan luona pysäytti hevosen muutamiksi sekunneiksi.

»Anna sieltä pari pulloa», kuiskasi Jussi Joonaalle, joka samassa ikäänkuin asian arvaten työnsi povestaan rekeen kaksi konjakkipulloa.

»No nyt», riemastui Ruhmulainen, ja täyttä vauhtia ajoi Jussi pihan läpi.

Yksi tullimies puhalsi nurkan takaa, koettaen tarttua ohjista kiinni, mutta kompastui pitkäkseen reen antamasta vauhdista ja jäi siihen makaamaan.

* * * * *

Kun ehtivät taas takaisin Rantaojaan ja aikoivat neljättä kertaa poikki, oli jo aamupuoli yötä. Ruhmulainen oli jo kuitenkin ehtinyt juoda itsensä humalaan, niin että kiroili ja peuhasi pihalla, vaikka Jussi kielsi ja käski äänettömästi liikkua.

»Nyt joit humalaan itsesi ja pilaat koko asian. En minä lähde enää juopuneen kanssa yli», ärähti Jussi Ruhmulaiselle.

»Elä sinä... kyllä minä», kehuskeli Ruhmulainen. »Mene jos tahdot... minä en lähde!» tenäsi Jussi.

»Ole lähtemättä!»

Ruhmulainen oli pahapäinen ja haki riitaa juovuksiin tultuaan. Hän oli ottanut molemmat pullot haltuunsa eikä luovuttanut kumpaakaan pois. Jussia harmitti, mutta ei hän tohtinut paljoa vastaankaan turista, sillä Ruhmulainen oli peto voimistaan.

Jussille juolahti mieleen kavala temppu.

»Pannaan kelkkaan säkki ja lähde sinä viemään poikki... Minä tulen sitten hevosella perässä ja tuon loput... Ja sano Joonaalle...»

»En minä lähde, jos en saa tätä turkkia matkaan.»

Jussi mietti. Sekä hevonen että turkki olivat Lampan. Turkki oli jo kulunut. Jos sen tullimiehet veisivät, niin viekööt, samoin säkillisen loimivöitä... Mutta samalle matkalle se jäisi Ruhmulainenkin.

»Ota vaan turkki päällesi, ja kun pääset onnessa yli, niin huuda... kyllä tänne kuuluu... minä ajan heti perässä», sanoi hän.

Ruhmulainen oli siksi humalassa ja tappelunhalussa, ettei ymmärtänyt vaaraa, johon vapaaehtoisesti antausi... Eikä muistanut, että tullimiehillä oli oikeus hänet vangita.

Jussi köytti säkin kelkkaan ja Ruhmulainen lähti kiroten ja turkki auki viuhtoen kävellä tappuroimaan tietä pitkin. Rantaan päästyään hän lankesi, mutta kömpi ylös ja keijaili menemään...

»Ei siitä muutoin erilleen pääse... vaan menköön nyt... omapa on halunsa...»

Jussi seisoi rekensä vieressä ja kuunteli...

Ei kuulunut, ei näkynyt mitään.

— Eivätköhän olekaan enää vartioimassa? — mietti Jussi ja alkoi jo pelätä, ettei hänen salainen toivonsa toteennukaan.

Mutta silloin alkoi kuulua Ruotsin puolen rannalta huutoja ja kirouksia, tappelun rähinää ja monen miehen ääniä sekaisin...

Silloin Jussi arvasi, että jo tullimiehet nyt ovat osanneet oikean miehen kimppuun...

Hetken hän vielä kuunteli, pisti sukset rekeensä ja ajoi menemään kylän läpi Keskitaloon ja siitä poikki Lampalle. Ja mielessään oli hän varma, että hän toistaiseksi oli Ruhmulaisesta päässyt erilleen.

VII

Ylikainuun markkinat olivat ohi ja Rovaniemen markkinat ovella.

Rovaniemen markkinoille hommailivat useat tornionjokilaisetkin mikä minkin kaupan tekoon. Jokivarren miehillä oli nahkaa, voita ja lihaa, järvikylän miehillä kaloja, lintuja ja metsäeläväin nahkoja. Rovaniemen markkinat olivat vuosi vuodelta saaneet suuremman merkityksen ja koko laaja Lappi ja Perä-Pohjola sinne pyrki, mikä myymään, mikä ostamaan. Niillä markkinoilla liikkui rahaa lujasti, ja hyvät olivat hinnat.

Päästyään erilleen Ruhmulaisesta oli Ranta-Jussi poikineen alkanut hommata Rovaniemeen. Jussi oli ennen nuorempana miehenä usein poikki Kairankin käynyt Rovaniemellä. Hän tiesi kaikki mutkaiset talvitiet, jotka asumattomia kiveliöitä pitkin koukertelivat suuren kauppapaikan lähitienoille. Tuttua oli hänelle koko seutukin, jossa ennen tukkilaisena Olsenin homman aikana oleskeli. Salaperäisenä ja mitään aikeistaan virkkamatta isä ja poika hommailivat. Janne kulki porolla Ruotsin puolella, ja usein nähtiin hänen sillä porhaltavan metsäkyliin päin. Puhuttiin, että Janne keräili kärpännahkoja Rovaniemen markkinoille.

Mutta Jussi aikoi nyt aloittaa omaa liikettä. Kaikilla säästörahoillaan oli hän Haaparannalta ostanut konjakkia, kuljettanut ne Tirkan tuvalle, josta Janne vähissä erin niitä toi porolla poikki. Mutta kun hänen mökkinsä aina oli ollut huonossa huudossa siitä, että sinne kaikki juopot kokoontuivat ja hän itse näinä vuosina oli joutunut epäluulon alaiseksi viinan ja konjakin salakuljetuksesta, ei hän tohtinut kotimökilleen varastoa kerätä. Kuluneena talvena olivat jo pari kertaa tullimiehet pitäneet hänen mökissään kotitarkastusta, mutta onneksi eivät olleet mitään löytäneet, vaikka silloinkin kaksi pulloa sattui olemaan perunakellarissa perunoihin kätkettyinä.

Ja sen vuoksi oli hän keksinyt erilaisen keinon.

Rovaniemen rajalla oli hänellä vanha tuttava Jyppyrä-Antti, jonka asunto oli synkässä kiveliössä, mutta jonka kautta jotkut järvikyläläiset kulkivat Rovaniemeen, vaikka vakituinen markkinatie meni paljon ylempää.

Jyppyrä-Antin viekasteli Jussi uskotukseen, ja Antti suostui siihen, että Jussi sai kerätä pullojaan hänen heinälatoonsa, joka oli lähellä taloa. Nyt alkoi homma käydä hiljaa ja huomaamatta. Joka kerta kun Jussi öisin Tirkan tuvalta toi povessaan tai joskus laukussakin pulloja, lähti Janne aamuvarhaisella niitä viemään Jyppyrä-Antin asunnolle. Samoilla matkoilla tiedusteli hän aina kärpännahkoja, tehden jälkimmäisen pääasiaksi. Ei saanut kukaan vihiä, mitä isä ja poika hommailivat.

Suomen puolen tullimiehet, joita tänä viime vuonna oli lisätty pitkin rajaa, niin että heitäkin nyt oli kolme kussakin kylässä, suurimmissa neljäkin, olivat kyllä jo pitkän aikaa aavistaneet, että Ranta-Jussi, joka oli kuuluisa tullikavaltaja ja Lampan apuri, ei tietystikään malttanut olla Suomenkin puolelle kavaltamatta. Ja kylällä kyllä puhuttiin, että Jussi kuljetti Ruotsin puolelta konjakkia ja myikin sitä. Mutta varovainen oli Jussi ollut. Useita kertoja oli hänkin ollut haastettuna viinanmyynnistä yhtaikaa Ruhmulaisen ja Rämä-Heikin kanssa. Jussin niskaan ei kuitenkaan voitu todistaa mitään, jota vastoin Ruhmulainen ja Rämä-Heikki aina saivat sakkoa ja varain puutteessa linnaa.

Rovaniemen markkinain lähestyessä kävivät Suomen puolen tullimiehet valppaammiksi, sillä edellisenä vuonna olivat Rovaniemen markkinat olleet tulvillaan ruotsalaista konjakkia, ja salakapakoitsijoita oli vilissyt melkein joka nurkan takana. Ja huhut kertoivat, että useimmat konjakkikuormat olivat rajan yli päässeet livahtamaan Lampan ja Makon kylän teitä. Sillä niiltä paikoin oli salakuljettajilla verrattain lyhyt matka paeta ensin kuormineen järvikylien metsätietä Rovaniemen rajalle asti ja sieltä vasta oikotietä pitkin markkinapaikalle.

Mutta kyllä Jussikin sen tiesi ja kaikista tullimiesten vehkeistä oli ymmärtänyt, että häntä epäiltiin. Viimeinen suuri »luntreijaus» Ruotsin puolelle, tullimiesten huiputus Tirkan syntymäpäiville ja Saalkreenin retki Rovanjärvelle, oli tullut tunnetuksi Suomen puolellakin, vaikkei tietty kuka sen oli hoksannut ja kuka sen toimeenpannut. Mutta sen tiesivät kaikki, että oli siihen Jussikin nyt osaa ottanut, samoin kuin ennenkin Lampan hommiin. Sillä selvää oli, että jollakin keinoin hän ansaitsi, kun hyvää elämää eli, ei päivää tehnyt työtä koskaan ja vaurastuvan näytti vuosi vuodelta. Nyt jo osteli kärpän ja ketun nahkoja niinkuin mikäkin kauppias, ja pojalleen poron oli hankkinut, joka ei hänkään koskaan minkäänlaisessa työssä ollut.

Kuta lähemmäksi Rovaniemen markkinat ehtivät, sitä valppaammiksi tullimiehet tulivat, ja kerran kuului huhu, joka myöhemmin toteutui, että tullimiehet Rovaniemen Kairalla olivat saaneet takavarikkoon puoli kuormaa Ruotsin konjakkia.

Jussilla oli vielä Tirkan tuvalla viisikymmentä konjakkipulloa, jotka aikoi saada poikki ennen markkinoille lähtöä. Mutta yhä kireämmälle kävivät asiat, tullimiehet hiihtelivät öin ja päivin sekä joella että teillä.

Eräänä aamuhämäränä oli Janne lähtenyt noutamaan Tirkasta konjakkia ja Jussi vahtaili mökkinsä luona, pilkkoen puita pirtin päässä.

Hän näki Jannen tulevan pulkassa istuen ja tolvauttaen sivu Lampan ja kääntyvän Keskitalon tietä Suomen puolelle. Jussi oli määrännyt juuri aamuhämärän ylituloajaksi, sillä hän tiesi, että tullimiehet olivat yön valvoneet ja tavallisesti päivän valjetessa menivät levähtämään.

Poro tulla kaahotti jo puoliväylässä, ja Jussi toivoi käyvän hyvin. Mutta kun Janne ehti Keskitalon rantaan ja poro jo nousi vastaletta pihaan, näki Jussi, vaikka matka oli pitkänlainen ja hämäräkin vielä, että kaksi miestä karkasi Keskitalon rantapuodin takaa poron kimppuun ja katosivat sekä poro että miehet huoneen taakse.

»Nyt tuli perkele!» ulvahti hän, arvaten hyvin, kuinka käy.

Hetken päästä Janne kuitenkin karautti kotiaan, mutta tyhjin pulkin. Laukun, jossa oli kymmenen konjakkipulloa, olivat tullimiehet vieneet.

»Olipa hyvä, ettet ottanut enempää matkaasi» sanoi Jussi pojalleen. »Sakkoon nyt saavat, vaan siinä se onkin kaikki», arveli hän sitten hammasta purren.

Mutta juuri kun isä ja poika pääsivät sisälle, tulivat tullimiehet perässä kotitarkastusta pitämään. Kaikki paikat penkoivat, ullakon, perunakuopan, jopa pirtin parren alta, sängyt ja tuhka-astian porstuassa. Hajoittivatpa halkopinonkin pirtin päästä, mutta eivät pullonkaulaakaan löytäneet.

Olisivat arvanneet kaivaa sen suksenladun alta, joka Jussin pirtiltä suoraan lähti poikki väylän Lampalle, olisivat löytäneet toiset kymmenen pulloa, jotka Janne edellisenä iltana oli poikki tuonut ja jotka Jussi oli viisaasti ladun alle piiloittanut! Mutta eivät arvanneet, vaikka pirtin ympäristölläkin nuuskivat ja sauvoilla ja rautakrasseilla sysivät. Eräs tullimies hiihti latuakin palasen matkaa ja sysi molemmin puolin, mutta ei arvannut ladun kohdalta sysiä, vaikka aivan pullojen paikalla seisoi.

Tullimiesten mentyä syntyi isän ja pojan kesken haastein, jota kesti koko ajan, kun kahvi kiehui. Mutta kun olivat kahvin juoneet, nousi Jussi ja meni ulos. Hän kaivoi kätköstään pullon, pisti poveensa ja lähti hiihtämään Ison-Liisan mökille, joka oli kylän takana mäen laidassa.

Janne valjasti poronsa, otti aivan uuden laukun ja pani siihen evästä: leipää, kuivaa poronlihaa ja kimpaleen silavaa. Hän asetti laukun pulkan keulaan ja peitti sen säkillä. Sitten istahti pulkkaan ja läksi ajamaan kylän läpi.

Kun hän ehti siihen tienhaaraan, joka valtatieltä poikkesi metsään ja josta kiertelemällä pääsi Rovaniemelle vievälle talvitielle, huomasi hän, että samalle tielle kääntyi hevonen, ja silloin hän hopitti poroaan.

* * * * *

Iltahämyssä Jussi palasi Ison-Liisan tuvalta ja naureskeli itsekseen.