Part 6

Iso-Liisa oli monesti ennenkin ollut apuna salapuuhissa, ja häntä oli Jussi nytkin käynyt avukseen pyytämässä. Sillä Jussi ymmärsi hyvin, että kun Jannelta oli saatu »peslaakiin» kymmenen konjakkipulloa, hänenkin hommiaan pidettäisiin silmällä ja jos tullimiehet osuisivat kohti silloin — ja siitä ei nyt, näin likellä markkinoita, ollut koskaan varma — kun jotakin oli tuomassa, niin saisivat yhä enemmän epäluuloja, joten markkinamatka voisi tulla kovin vaaralliseksi. Sen vuoksi ei hän nyt itse enää uskaltanut lähteä Tirkasta loppuja konjakkipulloja noutamaan, eikä enää sopinut poikaakaan panna. Täytyi olla ja elää varovasti, kun jo näinkin pitkältä homma oli onnistunut. Sitäpaitsi oli hän nyt pannut likoon kaikki rahansa, ja jos nyt onnettomuus...

Mutta Iso-Liisa tuli avuksi. Jussin neuvon mukaan neuloi Liisa laajan, harmajan puolivillaisen hameensa sisäpuoliseen helmaan senkokoisia taskuja, että litran pullo reimasti mahtui. Liisan tuli ottaa laukku selkäänsä ja joku vanha rikkinäinen läkkiastia laukkuun ja olla menevinään läkkisepän luokse, joka asui Tirkan vieressä. Kun tulisi takaisin, piti laukun niinikään olla selässä.

Seuraavana aamuna oli Liisa valmis lähtemään, mutta ettei mitään epäluuloja syntyisi, tuli Liisan hiihtää Keskitalosta poikki joen ja samoja jälkiä takaisin ja suoraan omalle mökilleen, josta Janne konjakit sitten noutaisi.

Jussi katseli ikkunastaan, kun Liisa hiihtää hulmusi Ruotsin puolelle kaksin sompasauvoin ja suuri täysinäiseltä näyttävä laukku selässä.

— Saapas nähdä... saapas nähdä! höpisi hän itsekseen. Sillä hän ei ollut varma, kuinka edes Liisa onnistuisi. Salakuljetuksesta oli Liisakin tunnettu, ja usein hänenkin säkkinsä oli tutkittu, mutta ei ollut luvatonta löydetty. Mutta Jussi luotti siihen, etteivät hoksaisi tullimiehetkään hameenhelmoja mennä tunnustelemaan, eikä taitaisi Liisa salliakaan...

Hän koetti aikansa kuluksi valmistaa pärekoria, joka pitkän aikaa oli ollut keskentekoisena, mutta aina hetken päästä nousi hän työstään ikkunaan katsomaan.

Jo viimein näkyi Liisa hiihtävän sieltä takaisin ja suoraan Keskitalon tietä näkyi tulevan... Jussi meni muka pirtin päähän puiden pilkkoamiseen, siitä näki Keskitalon rantaan ja rantapuodin eteen asti... Jo hiihteli Liisa likellä rantaa, melkein maanrantaan nousemassa... silloin hurahti kaksi miestä suksilla pihasta jäälle Liisaa vastaan.

Jussi säpsähti ja nousi halkopinon päälle paremmin nähdäkseen. Pitkälle Jussi näkikin, tunsi Ruotsin puolelle asti selvillä ilmoilla ihmiset. Ja selvään hän nytkin näki, että Liisalta otettiin laukku selästä ja tarkastettiin. Mutta vähän ajan päästä näkyi Liisa hiihtävän mökilleen päin ja tullimiehet painuvan rantaa pitkin ylöspäin.

Jussi arvasi hyvin käyneen, meni pirttiinsä ja odotteli iltaa.

Myöhään illalla tuli Liisa Jussin pirtille ja kertoi kaikki pullot Tirkasta saaneensa. Hänellä oli ollut joka kerta poikkitullessaan viisi, joskus kuusikin pulloa, hameenhelmassa kolme ja sukissa yksi kummassakin.

Jussi maksoi Liisalle palkan ja lupasi lisäksi pullon konjakkia...

»Ja luottaa saat, ettei ole kenenkään tietona», vakuutti Liisa.

»Niin luotankin, ja anna sitte Jannelle, kun tulee pyytämään», sanoi Jussi.

»Tietenkin», vakuutti Liisa.

Liisa lähti, ja Jussi rupesi nyt miettimään, kuinka viisaimmasti pääsisi huomiota herättämättä liikkeelle. Ei ollut enää kuin rapea viikko markkina-aattoon, ja vielä olisi pitänyt saada Liisan luona olevat pullot Jyppyrä-Antin latoon... sitten olisi kaikki valmista.

Jussi toivoi kuitenkin kaiken hyvin käyvän ja Jannenkin ehtivän pian palaamaan, Liisan tuvalta loppuja konjakkipulloja noutamaan.

Häntä nauratti vähän, kun muisti kaikkia keinojaan, joita tullimiesten pettämiseksi oli hoksannut, mutta harmitti taas se, että Jannelta oli saatu siepatuksi kymmenen pulloa...

— Mutta ehkäpä pettyvät, kun Jannen perään lähtevät, — toivoi hän.

Markkinamatkaansa varten aikoi hän korjata lapikkaitaan ja muitakin neuvojaan kuntoon laittaa, sillä ylihuomenna täytyi jo lähteä liikkeelle.

Iltayöstä saapui Janne ja kertoi matkastaan. Hän oli tehnyt niinkuin isänsä oli neuvonut. Oli ajanut ensin metsätietä ja kääntynyt sitten talvitielle, joka vei Rovaniemen rajalle. Tullimiehet olivat ajaneet perässä ja nähtävästi vaanineet, mihin päin hän menee. Kun hän Kuusijärven rannalla ajoi Pekkalan Matin uutistaloon ja ehti olla sisällä palasen aikaa, ajoivat tullimiehet perässä ja karkasivat heti hänen laukkunsa kimppuun ja tyhjensivät eväät... Mutta kun eivät yhtään pulloa löytäneet, niin pitivät talossa kotitarkastuksen... Mutta tietysti eivät mitään löytäneet.

»Pettyivätpä... pettyivätpä», nauraa siristeli Jussi.

Juuri siinä mielessä olikin hän poikansa liikkeelle lähettänyt. Piti saada tullimiehet eksytetyiksi eri tielle, jotta eivät arvaisi kääntyä niille metsäteille, jotka Jyppyrä-Antin uutistaloon veivät. Nyt ne varmaan uskoivat, että Pekkalan uutistalon kautta kuljetaan.

»No kuinka sitten kävi?» kysyi Jussi.

Poika kertoi:

»Siihen jäivät vielä Pekkalan Matin asuntoon ja minä läksin ajelemaan ja sanoin meneväni Pirttijärveen kärpännahkoja tiedustelemaan. Mutta päästyäni Islingin jänkälle käännyin takaisin ja ajoin Jäivaaran tietä Jyppyrä-Anttiin ja sieltä tänne.»

Jussi oli kaikin puolin tyytyväinen poikansa matkaan ja varma siitä, että tullimiehet olivat eksytetyt ainakin hänen varastopaikaltaan.

Yöllä läksivät he Liisan tuvalle, ja Janne pani kaikki siellä olevat konjakkipullot pulkkaan ja lähti ajamaan Jyppyrä-Anttiin, jossa hänen oli määrä vartoa Jussia. Jussi saapuisi Antin asuntoon toisia teitä suksilla.

Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, jonka vuoksi Jussi uskalsi Jannea käydä auttamassa matkaan Liisan tuvalta.

Kun hän palasi mökilleen, seisahtui hän hetkeksi portaille ja totuttuun tapaansa kuunteli... Oli kuin kuuluisi Ruotsin puolelta päin hiihtämistä. Varmaan oli siellä joku suksilla liikkeellä!

Pimeä oli, mutta ilma selkeä, vaikka pakkanen ei ollut kova. Tähdet tuikkivat ja lumi narisi.

Jussi kuunteli ja katseli pimeään yöhön, katseli ylös- ja alaspäin, mutta muualta ei minkäänlaisia ääniä kuulunut. Hän kuuli hiihtäjäin — sillä kuulosti niinkuin niitä olisi ollut useampia — lähenevän suomenpuolista rantaa, koska hiihto kuului nyt paljon selvemmin.

— Olkoot keitä hyvänsä, — mietti hän, meni pirttiin ja pisti oven säppiin.

Hän ei ottanut tulta, mutta alkoi siinä tuumia, miten viisaimmasti menettelisi sitten kun kerran markkinapaikalle pääsee. Ketun- ja kärpännahat aikoi hän panna laukkuun, jotta ei mitään epäilystä syntyisi, jos osuivat tullimiehet laukun penkomaan. Kun kerran pääsisi markkinapaikkaa lähelle, kyllä sieltä kätköpaikkoja löytäisi.

Hän oli juuri myyntitoimen yksityiskohtia miettimässä, kun kuuli ovelle koputettavan. Joku tuli ikkunan taakse ja kysyi hiljaisella äänellä:

»Onko Jussi kotona?»

Hän oli tuntevinaan kysyjän äänestä. Se oli rämeä miehen ääni, pakkasen ja viinan kärventämä, tuttu miehen ääni.

Mutta vakuudeksi kysyi hän:

»Onko se Friikon Antti?»

Friikon veljekset ne olivat, jotka pyysivät päästä Jussin puheille.

Jussi meni avaamaan oven ja ihmetteli, mikä Friikon veljekset oli pannut nyt liikkeelle. Mutta kun hän heidän sisään tullessaan tunsi viinan lemua löyhkäävän, jyskähti hänelle mieleen, että taitavatpa olla Friikon veljeksetkin markkinoille menossa.

Ja kun Jussi oli sytyttänyt tulen takkaan ja työntänyt kahvipannun tulelle, arveli Antti, vanhempi veljeksistä:

»Ensi viikolla ne ovat Rovaniemen markkinatkin.»

»Niinpä taitavat olla», myönsi Jussi, sillä äänellä, että sama hänelle on, olivatpa tai ei.

Litteästä taskupullostaan tarjosi Antti Jussille ryypyn, kehuen:

»Otappa tuosta... siinä on tulista rommia!»

Friikon veljekset eivät tienneet Jussin hommista mitään, eivät Jussin konjakkimyyntihommista, eivät siitäkään, että Jussi aikoikaan markkinoille. Ja visusti vältti Jussikin mitään sinne päin mainitsemasta. Mutta itsekseen alkoi hän aavistaa, millä asioilla veljekset liikkuivat.

Ja kun hän kahvin sai valmiiksi ja kaikin tekivät väkevät puolikuppiset Antin rommipullosta, alkoivat veljekset selittää, millä matkalla olivat.

Rovaniemen markkinoille oli heillä matka. Kaakkuri-Jannen pirtillä oli heillä koko kuorma juotavia, viinaa ja spriitä pöniköissä ja konjakkipulloja säkeissä. Mutta nyt oli kysymys, miten pääsisivät ensiksikin yli rajan ja mitä tietä vapaammin poikki kairan Rovaniemelle. He olivat kuulleet, että Makon kylästä kun ajoi poikki ja lähti suoraan Suomen puolelta metsätietä, niin osasi oikeaan Rovaniemelle vievälle tielle.

Nyt olivat varta vasten Jussilta lähteneet neuvoja kysymään ja jos mahdollista saamaan Jussia avukseen. Molemmin olivat he kyllä kulkeneet montakin kertaa poikki kairan Rovaniemelle, mutta eivät tienneet, kulkivatko tiet tänä talvena samoja maita kuin ennenkin.

»Kyllä minä ymmärrän yskän», sanoi Jussi, ollen muka erinomaisen huvitettuna veljesten hommasta. »Mutta kyllä siellä taitaa olla huono päästä, kun kuuluvat tämän puolen tullimiehet näin ennen markkinoita olevan aina liikkeellä ja kaikki kuormat tonkivan.»

»Meillä on hyvin hyvät hevoset... Kyllä pääsemme pakoon, kun kahteen kuormaan tavarat panemme... Mutta pitäisi saada kuorma sen näköiseksi, ettei se herättäisi epäluuloa... Etkö tietäisi keinoa?»

Jussi kyllä olisi tiennyt erään keinon, jota ei kukaan ollut hoksannut käyttää, mutta ei ilmoittanut.

»Mikäpä niitä arvaisi», arveli hän. »Ne ovat siksi tarkkoja tullimiehetkin, että tarkastavat kaikki kuormat.»

Hetken olivat vaiti, mietteissään kukin.

»Viime viikolla olivat muutamat Alatornion miehet menettäneet kuusisataa pulloa konjakkia. Haaparannalta olivat lähteneet ja onnellisesti Arpelan kautta ajaneet ja päässeet Tervolaan, vaan siinä hoksasivat poliisit, mikä kuorma oli liikkeellä», alkoi taaskin Antti kertoa.

»Mihin ne olivat pullot panneet? Säkkeihinkö vai mihin?» kysyi Jussi.

»Eivät toki», sanoi Antti. »Kyllä ne niin viisaasti kuormansa olivat laittaneet, että... tyhjiin sokeritoppipapereihin olivat panneet kaikki... Mutta sittenkin...»

»Olivatko köyttäneet rihmat ympärille, niinkuin kaupasta ostetuissa sokeritopeissa on?» kysyi Jussi, silmät kiiluen.

»Sitä en tullut tietämään...»

»Siinäpä se onkin... Hetihän semmoinen herättää epäluuloa, kun ei rihmoja ole», sanoi Jussi.

Taas vaikenivat, maistelivat kupeistaan ja Friikon Antti sanoi:

»Keksipä, Jussi, keino, niin...»

»Pankaa tekin sokeritoppeihin...»

Mutta eivät pitäneet Friikon veljekset sitä neuvoa hyvänä. Muuta piti hoksata.

Kun ei Jussi kuitenkaan sanonut tietävänsä minkäänlaista semmoista keinoa, jota jo ei ollut käytetty ja jota tullimiehet eivät olisi tienneet, alkoivat veljekset pyydellä, että Jussi lähtisi heille kolmanneksi. He antaisivat suuret voitot.

»Ei minusta enää ole semmoiseen... enkä ole nykyään oikein tervekään», esteli hän.

Mutta pyytämättä hän sitten neuvoi, että paras olisi heidän ajaa kuormineen Lampalta suoraan Keskitaloon ja siitä metsätielle, josta kyllä selviäisivät Rovaniemen tielle, kun kävisivät tien varrella olevista mökeistä kysymässä.

»Ehtisikö tänä yönä vielä?» kysyi Antti.

»Hyvin ehditte», käski Jussi. »Kun teillä on Lampassa hevonen, ajakaa Kaakkuri-Janneen ja pankaa kahteen reslaan tavaranne, niin pääsette pian takaisin ja laskettakaa menemään hyvää kyytiä!»

Muuta neuvoa eivät he Jussilta saaneet, ja veljekset, jotka jo ennenkin olivat salakapakoimista harjoittaneet, läksivät sekavin miettein Jussin mökiltä.

Heidän mentyään Jussi rupesi miettimään.

Tänä talvena näytti viinankauppiaita olevan enemmän kuin koskaan ennen. Lukuunottamatta kulkurijätkiä, jotka tosin eivät pystyneet ostamaan kuin jonkun litran spriitä, tiesi Jussi pitkin jokivartta monta muuta, jotka varustelivat markkinoille. Mutta monelta olivat tullimiehet saaneet kaikki pois ennenkuin ehtivät saada myydyksi yhtään litraa.

Tyhmästi menettelivät veljekset Jussin mielestä. Heidän olisi pitänyt ottaa muuta tavaraa kuormaksi ja sitten vähissä erin kuljettaa... Paha sitä oli koko konjakkikuormaa saada viedyksi ja vältetyksi kaikkia vastaantulevia tullimiehiä.

— Tänne tulevat neuvoja kysymään! kivahti hän sitten. — Kysykööt muualta, eikä ole minun asiani, jos menettävät.

* * * * *

Hän nukkui vihdoin niin raskaasti, ettei herännyt ennenkuin oli selvä päivä. Mutta sitten hän heräsikin virkkuna ja alkoi laukkuansa valmistaa markkinamatkaa varten. Kuusi kaunista ketunnahkaa oli seinällä. Jussi kippasi ne sievästi ja pani uuteen, kookkaaseen nahkalaukkuun. Kärpännahkoja oli monta kymmentä, valkoisia ja hyvin kytkettyjä. Oli joukossa syysoravannahkojakin ja yksi saukonnahka, jonka oli syystalvella vaihtanut konjakkiin eräältä metsäkylän mieheltä.

Jussi oli touhussa ja kuumissa markkinamietteissään, sulloessaan nahkoja laukkuunsa.

Jos nyt kaikki onnistuisi niinkuin oli miettinyt, jos niin ja niin paljon pulloa kohti saisi voittoa, niin... niin semmoisiin rahoihin pääsisi käsiksi, ettei koskaan ollut tohtinut ajatellakaan. Sitten ostaisi hevosen ja sitten...

— Kun kymmenen markkaa pulloa kohti ovat voittoa saaneet, jotkut vielä enemmänkin! — muisteli hän.

Edellisellä viikolla oli hän jo paahtanut suksensa ja tehnyt uudet kierimet sauvoihinsa. Nyt oli laukkukin valmiiksi pantuna. Ei muuta kuin syödä vielä, niin oli valmis lähtemään.

Mutta silloin hän sattui silmäämään joelle ja näki Lampan Joonaan hiihtävän mökkiään kohti. Jussi kirosi tuumassaan. Tänne se hiihtää... mitä sillä nyt on asiaa?

Jussilla ei ollut oikein hyvä olla. Hän ei ollut käynyt Lampan puheilla ollenkaan sitten, kun Ruhmulaiselle oli tehty »peslaaki» ja mies pantu kiinni; turkkia, joka oli tunnettu Lampan omaksi, eivät tullimiehet olleet ottaneet. Muuten oli Jussi saanut tietää, että tullimiehet olivat Korven Israelissa käyneet, mutta eivät olleet saaneet mitään varmuutta. Mutta yhä he vainusivat ja koettivat asiaan valoa saada.

Hän oli tässä markkinatouhussaan unhoittanut Ruhmulaisenkin ja koko Ruotsin puolen hommat. Mutta nyt ne äkkiä kaikki muistuivat mieleen, kun näki Joonaan hiihtää kaahottavan hänen mökilleen.

— Olisi pitänyt lähteä vähä ennen! — arveli hän päätänsä kynsien.

Hän ei ollut kuitenkaan tietävinäänkään Joonaan tulosta, seisoi selin oveen ja nauhoitti laukkuaan kiinni.

»Nyt kuuluu kummia!» sanoi Joonas heti kun pääsi ovesta sisälle. Hän oli pelästyneen näköinen ja hengitti kuin ajettu poro. »Etkö sinä ole kuullut mitään?»

»Mistäpä minä olisin kuullut!» vastasi Jussi välinpitämättömällä äänellä.

»Nyt tietävät kaikki! Rautatieasemalla on otettu kaikki peslaakiin, ja peslaakiin on otettu Makon kylän makasiinista nekin säkit, jotka silloin tuonnoisena yönä luntreijasimme.»

»Se ei kuulu minuun», ärähti Jussi.

»Patruuna lisäksi kipeänä», jatkoi Joonas.

Jussi toimitteli vain omia toimiaan ja hääri laukkunsa parissa.

»Kuuluvat päästäneen sen Ruhmulaisen irti... Mitä päästit sitä yksin tulemaan ja annoit vielä patruunan turkin...»

Jo Jussikin sen tiedon kuultuaan virkosi ja nähtävästi säpsähti.

»Mistä sinä olet kuullut, että ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi hän kiivaasti.

»No, on kulkemassa semmoisia huhuja. Keskitalon Hermanni niitä tiesi, että tullimiehet ovat lahjoneet ja houkutelleet Ruhmulaisen ilmoittamaan kaikki... ja kaikki on selittänyt, koskapa ovat osanneet Makon kylän makasiiniinkin mennä... Oli paha, että se Ruhmulainen joutui tullimiesten käsiin.»

»Mistä tiedät, että silti ovat Ruhmulaisen irti päästäneet?» kysyi Jussi levottomana. ₄

»Niin on kerrottu...»

»Luuletko, ettei olisi täällä jo liikkeellä ollut, jos irti olisi päässyt?»

»No, olkoon kiinni tai irti, siitä ei mitään, vaan kuinka nyt käynee?»

Jussi oli käynyt levottomaksi, sillä hän arvasi, että jos Ruhmulainen kerran on alkanut kertoa, on hän tietysti selvittänyt kaikki Jussinkin hommat.

Ja nyt hän katui, että oli päästänyt Ruhmulaisen tullimiesten käsiin. Olisi pitänyt keksiä joku muu keino, että siitä olisi erilleen päässyt...

»Patruuna käski sinun tulla poikki käymään», sanoi vihdoin Joonas, kun Jussi ei pitkään aikaan puhunut mitään.

»Mitäpä asia paranee minun siellä käymällä! Jos ovat vieneet, niin ovat vieneet... Eivät niitä minulta ole saaneet, vaan huonot ovat patruunalla asiamiehet siellä rautatieasemalla... Eivätpä saaneet täällä, vaikka kynsissä pyörivät joka päivä.»

»Miten käynee, kymmenet tuhannet ovat kysymyksessä ja päässeekö sakolla itsekään patruuna vai joko linnaa antavat», arveli Joonas.

»Kävi kuinka kävi, vaan syytön minä olen!»

»Et olisi päästänyt sitä Ruhmulaista sinä yönä...»

»Minkä minä hänelle voin. Harkka ja härkäpäinen tolvana...»

Niin keskustelivat Joonas ja Jussi. Joonas läksi vihdoin hiihtämään takaisin Lampalle, mutta Jussi rupesi valmistautumaan markkinamatkalle.

VIII

Pantuaan oven lukkoon, ja peitettyään mökkinsä ikkunat sekä sisä- että ulkopuolelta, läksi Jussi laukku selässä hiihtämään. Vilkas liike oli maantiellä. Ylös- ja alaspäin oli tulijoita ja menijöitä.

Jussi hiihteli tienviertä ja aloitti keskustelun muutaman rahtimiehen kanssa. Rovaniemeen aikoi mieskin ja sanoi kuormana olevan lihaa ja voita. Kertoi olevansa outo eikä koskaan kulkeneensa poikki kairan Rovaniemelle.

»Hyvä sinne kuuluu tie olevan, vaikken minäkään koskaan ole sitä tietä kulkenut», valehteli Jussi. »Tästähän se jo kääntyy vähän ylempää kirkkoa!»

Kylän läpi hiihtäessään ei Jussi tavannut yhtään tullimiestä. Hän päätti kuitenkin hiihtää ohi kirkon ja palata sitten oikaisemaan suoraan läpi metsien Jyppyrä-Antin asunnolle. Ja kun rahtimies, jota oli puhutellut, kääntyi talvitielle, hiihteli Jussi eteenpäin.

Hän ei tavannut kuitenkaan yhtään tullintiestä, ja hän pyörsi takaisin. Kirkon luona kohtasi hän kuitenkin Käyrä-Helmerin. Helmeri näytti olevan kohmelossa ja kertoi isäntänsä, Keskitalon Hermanninkin, lähteneen Rovaniemen markkinoille.

»Yöllä tulivat Friikon veljekset taloon ja mitä lienevät hommanneet, mutta viinaa maisteltiin ja heinäsäkkejä pantiin kovasti matkaan, ja niin saivat Hermanninkin lähtemään markkinoille, vaikkei ollut aikonut», kertoi Helmeri. »Viinoissa näkyivät olevan, kun kolmella hevosella lähtivät ajamaan.»

»Mitä tietä aikoivat mennä?» kysyi Jussi.

»Kuulin, että aikoivat Pekkalan uutistalon kautta...»

— Hyvä... hyvä! mietti Jussi ja kysyi sitte Helmeriltä:

»Mihin sinä sitten nyt olet menossa?»

Ja Helmeri kertoi, että tullimiehet olivat saaneet vihiä, että Friikon veljeksillä piti oleman konjakkikuormat ja lähteneet perään ajamaan. »Ja näkyi niillä olevan...», lopetti Helmeri kertomuksensa.

Jussi ei puhunut Helmerille sinne ei tänne, vaan läksi hiihtämään. Hän oikaisi kirkolta suoraan kyläläisten metsätielle ja hiihteli sitä pitkin kauas takalistolle. Kun suksikeli oli jotenkin hyvä, päätti hän oikaista suoraan jänkkien poikki Jyppyrä-Antin asunnolle, vaikka mutkia tehden tiesi pääsevänsä entisiä suksenlatuja pitkin. Hän ei kuitenkaan tahtonut ketään taipaleella tavata ja tuntien kaikki maat ja vaarat hiihteli suoraan kuin viivalla vetäen Jyppyrävaaraa kohden, jonka takana tiesi Antin olevan. Siitä ei enää ollut Rovaniemen rajalle kuin majava vanha virsta.

Jussi oli kyllä joskus ennenkin myynyt sekä viinaa että konjakkia kesäisin omassa rannassaan lauttamiehille ja talvisin tiellä rahtimiehille, mutta isommin ei hän ollut uskaltanut yrittää kuin vasta nyt. Ja vaikka hän tätä retkeään varten oli ottanut huomioon kaikki mahdolliset ja mahdottomat sattumat ja niiden mukaan matkansa, tavaransa asettanut, tunki pelko nyt yksin hiihtäessä mieleen tulemaan. Jos oli tosi se, että Ruhmulainen oli päästetty irti, niin epäilemättä se laittaisi luunsa Rovaniemelle, kun ensin oli saanut tietää, että hänkin, Jussi, oli sinne mennyt... Ja kuka tiesi mitä siellä vihastuisi tekemään... Varovainen täytyi olla, ja jos sattuisi tulemaan, niin lahjoa piti ja antaa konjakkia.

Lampan asioista ei Jussi isoa huolta pitänyt. Jos köyhtyisikin ja joutuisi pois talostaan, niin alkakoon uudestaan.

Viinan myynnillähän se kuului koonneen kaikki tavaransa, viinanmyynnillä, korttipelillä... niin että alkakoon alusta tai siirtyköön muualle, niinkuin Viikluntikin Jällivaaraan.

Kun hän ehti Jyppyrävaaran alle, oli jo pimeä, mutta Jussi hiihti nyt vähän viistoon ja joutui pian sille tielle, jota Janne oli porolla kulkenut.

Illalla maatapanon aikana saapui hän Jyppyrä-Antin pirtille.

Markkinapaikka, Rovaniemen kirkonkylä, oli täynnä väkeä. Lapin kaikilta kulmilta oli sinne kansaa saapunut ja pitkin Perä-Pohjolaa kokoontunut.

Markkinaväen seurassa pyörähteli pienoinen vilkassilmäinen mies, jolla oli saukonnahka olalla. Ostajat tahtoivat sitä häneltä ostaa, mutta toisille vastasi hän, ettei nahka ollut hänen omansa, ja toisille taas määräsi niin korkean hinnan, että ostaja heti loittoni. Koko päivän oli hän vähä väliä näkynyt sakeimmissakin ihmisjoukoissa, mutta joskus katosi syrjäpuoliin. Kuta illemmäksi päivä kului, sitä useampi kävi miestä puhuttelemassa ja korvaan kuiskaamassa... ja silloin aina katosivat syrjemmälle.

Mies oli Ranta-Jussi, Juho Malmi, joka liikettään harjoitti. Kaikki muut nahat oli hän jo myynyt, mutta saukonnahan jättänyt myymättä. Sitä kantoi hän olallaan merkkinä, että hänet etempääkin tunnettaisiin... Kun viinanostajain kesken kerran tuli tiedoksi, että sillä pienellä, kavalasilmäisellä miehellä, jolla on saukonnahka hartioilla, sillä on... niin aina vähä vähä tuli joku korvaan kuiskaamaan, jolloin molemmat lähtivät pois väkijoukosta.

Oli jo pimeä ilta ja pakkanen oli kiihtymään päin, kun muuan Sodankylän mies tapasi Jussin ja korvaan kuiskasi.

»On vielä, vaan kallista on!» sanoi Jussi.

»Ota mitä tahdot, vaan anna kuitenkin», mies pyyteli.

Ja kun hän ja Jussi kävelivät kylän päähän ja siitä kääntyivät metsään päin, jutteli viinanostaja:

»Minulle piti tulla kaksikymmentä pulloa konjakkia, vaan ovat taipaleella poliisit ryöstäneet koko kuorman.»

»Mistä päin oli tulossa?» kysyi Jussi.

»Tästä poikki kairan Ruotsin puolelta», selitti mies.

»Kuka sitä oli kuljettamassa?» tiedusteli Jussi.

»Kutsuvat Friikon Antiksi, Tornionjoelta... Syystalvella jo annoin rahat ja lupasi tuoda, vaan kaikki olivat ottaneet, Antin omatkin viinat...»

»Olipa se...» arveli Jussi.

Kun he pääsivät metsän laitaan, kaivoi Jussi erään kuusen juurelta säkin ja virkkoi:

»Siinä ovat nyt viimeiset... viisitoista pulloa kolmen konjakkia.»

»Myy kaikki! Ota mitä tahdot!»

Jussi määräsi korkean hinnan, mutta Sodankylän mies laski pullot ja maksoi kylmäverisesti koko summan. Nosti sitten säkin selkäänsä ja läksi astumaan markkinapaikalle päin.

Jussi oli juuri saamiaan rahoja lompakkoon panemassa, kun hänen poikansa, Janne, ilmestyi taempaa suksilla hiihtäen.

Isä ja poika alkoivat keskustella. Viisaasti oli Jussi menetellyt. Janne oli vain vähissä erissä kuljetellut porolla konjakkipulloja Jyppyrä-Antin pirtiltä markkinapaikan taakse kuusikkoon, josta Jussi nouti pullon kaksi kerrallaan, milloin ei ostaja enempää tahtonut. Ei yhtään tullimiestä ollut sattunut Jussin eikä Jannen vastukseksi. Heitä oli onni suosinut. Ja niin kova menekki oli ollut, että nyt, kun ensimäinen markkinapäivä oli illassa, oli kaikki loppuun myyty.

Molemmin olivat hyvillään, sillä ansio oli ollut satumainen, ja Jussilla oli nyt rahaa niin paljon, ettei koskaan ennen.

Mutta Janne, joka oli hämyssä kävellyt kahakäteen pitkin markkinapaikkaa, oli tavannut Friikon Antin, joka oli Jussia tiedustellut. Hän oli kuullut, että eräässä puodissa olivat poliisit tiedustelleet, oliko näkynyt pienoista miestä, jolla oli saukonnahka olkapäällä.

»Nyt ovat pirut jäljillä», sanoi Jussi.

He vaihtoivat lakkia ja turkkeja ja Jussi köytti saukonnahan takkinsa alle. Mutta ettei heitä yhdessä nähtäisi, määräsi Jussi, että pojan piti heti lähteä porollaan poikki kairan ajamaan kotia päin. Hän antoi pojalleen rahaa, ja jos joku kysyisi häntä, niin saisi vastata, että mihin lienee joutunut, kun läksi Rovaniemelle ketun- ja kärpännahkoja myymään.

Ja niin he erosivat.