Part 4

Silloin kuulivat he jonkun hiihtävän saaloen ja huokuen rannasta pihaan. Mutta vaikka oli pimeä, tunsi Jussi pian hiihtäjän Tirkaksi, joka oli hiihtänyt, ettei tahtonut saattaa puhua, niin läähätti.

Miehet kokoontuivat Tirkan ympärille, sillä he arvasivat hyvin, että hänellä oli tärkeitä uutisia. Ja kun Tirkka sen verran oli hengähtänyt, että alkoi saattaa puhua, niin kummia kertoi...

Tullimiehet olivat ajaneet takavarikkoon ottamallaan hevosella kuormineen Tirkan pihaan, huutaneet kuinka he Keskitalon Hermannilta olivat saaneet viisi astiaa voita ja hyvän hevosen »peslaakiin». Hevonen oli pantu kiinni seinään ja itse olivat tulleet sisälle syntymäpäiväjuominkia jatkamaan. Tirkka kuultuaan kuinka oli käynyt oli lyönyt pullon pöytään ja käskenyt maistella sillä aikaa kun hän muka käy lisää juotavaa hakemassa. Oli selittänyt, että hänellä muka oli jonkun tuttavan huostassa vielä... Siihen olivat jääneet juomaan, nauraneet ja olleet hyvillään... Tirkka oli lähtenyt hengen hädässä asiasta ilmoittamaan, että nyt sopii... että nyt ne ryyppäävät siinä aamuun asti...

»Ja siihen ne vielä nukkuvatkin», lopetti Tirkka. »Nyt joutukaa, pojat!»

Äkkiä selvisi Jussille, mitä oli tehtävä.

»Pankaa pian kuormat!» sanoi hän Friikon veljeksille ja puoti-Heikille. »Nyt yritämme! Muu ei auta!»

Jussi valjasti Helmerin hevosen uudestaan äskeisen kuorman eteen, kiskoi Helmerin pois kuorman päältä, venytti talliin ja jätti siihen.

Tirkka oli samaa vauhtia mennyt takaisin ja oli Jussi määrännyt, että juottaa tullimiehiä niin paljon kuin juovat, että nukkuisivat.

Tulisesti nostelivat Friikon veljekset säkkejä ja laatikoita, ja äkkiä olivat kuormat pantuina.

»Kuka ajaa edellä?» kysyi Friikon Antti, vanhempi veljeksistä.

»Aja sinä edellä!» kehoitti Jussi.

Friikon Antti, maankuulu naukka ja tappelija, löysäsi menemään edellä jäälle ja toiset seurasivat perässä, Jussi ajaen Käyrä-Helmerin äskeistä hevosta.

Kiire oli kavaltajilla nyt mielessä eivätkä malttaneet ajaa kävelyä joellakaan, vaan antoivat juosten mennä väylän poikki.

Hiljainen, tuuleton ja pimeä oli yö eikä Ruotsin puolen maantiellä näkynyt ketään kulkijaa.

»Antakaa juosta!» huusi Jussi, joka oli jälkimäisenä.

Friikon Antti ropsaisi ruoskalla hevostaan ja kiljaisi kerran ja ajoi nopeasti menemään. Pian olivat perillä Korven Israelissa, purkivat kuormat ja palasivat Makon kylän kautta.

* * * * *

Tullimiehet olivat, saatuaan »peslaakiin» kuorman voita ja hyvän hevosen, lähteneet takaisin Tirkan tuvalle.

Siellä jatkoivat syntymäpäivän viettoa, koska viljalti oli juotavia. Nyt olivat he kuitenkin niin varovaisia, että kävivät joka viiden minuutin kuluttua katsomassa hevosta ja kuormaa.

Tirkka tarjosi yhä lisää ja oli olevinaan itsekin jo hyvin humalassa.

Jönssoni, Fynke ja Kruuki eivät olleet koko syystalvena saaneet mitään takavarikkoon; muualla, pitkin jokivartta, oli niitä tehty tuon tuostakin, ei kuitenkaan suurempaa. Tämä kaappaus oli onnen potkaus heille, nyt varsinkin kun saivat sen Saalkreenin poissaollessa. Senpävuoksi tekikin mieli vähän hihkaista ja laulella ja maistella näin onnistuneen homman jälkeen.

Mietittiin miehissä, kenen voikuorma oikeastaan oli, oliko Lampan vai oliko Keskitalon Hermannin yksinään? Siitä eivät kuitenkaan selvää saaneet. Uskoivat lopuksi, että Lamppa ei tätä kuormaa omistanut, vaikka olikin tullut pihalle mellastamaan.

»Hermannin on», päättelivät he. »Se oli viemässä tätä Jällivaaraan!»

Ja sitten maistoivat taas. Aamupuoleen he kuitenkin väsyivät ja nukkuivat kaikin, mikä sänkyyn mikä lattialle.

Oli jo selvä päivä, kun Jönssoni heräsi surkeassa kohmelossa ja kipeänä. Toiset nukkuivat vielä sikeää unta, Tirkka keskellä lattiaa. Jönssoni ei joutanut toisia ensiksi herättämään, vaan riensi ikkunaan nähdäkseen, oliko siepattu hevonen ja kuorma paikoillaan...

Silloin hän kiljaisi niin että toisetkin heräsivät ja riennettiin kohmeloisina ja avopäin pihalle katsomaan...

Marhaminta, jolla hevonen oli ollut kiinni, oli solmustaan jäänyt seinässä olevaan sinkilään. Siitä kohden, josta oli katkennut, näkyi selvään, että hevonen oli sen hampaillaan jyrsinyt poikki. Tirkan loimi, joka yöllä oli pantu hevosen selkään suojaksi, oli pudonnut pihalle...

Siinä miehissä tutkivat ja miettivät, kirosivat ja toinen syytti toistaan. Reen jäljet veivät maantielle päin...

Aamuilma virkisti heitä ja he tajusivat, kuinka onnettomasti on käynyt. Avopäin siinä kirosivat tyhmyyttään, sillä siinä uskossa olivat, että hevonen oli heidän nukkuessaan jyrsinyt marhaminnan poikki ja lähtenyt kävelemään. Kaikista merkeistä niin näytti. Ei osannut Tirkkakaan muuta kun kirota ja mainoi sitä, että kun tuli juoduksi niin paljon, että nukkui sitten niin siki...

Mutta semmoinen kiire tuli tullimiehille, etteivät joutaneet Tirkkaa kiittämään eivätkä hyvästiä jättämään, vaan puolijuoksua painuivat tielle päin, jalaksen jälkiä seuraten. Ne näkyivätkin selvään maantielle asti, mutta siinä katosivat, kun kova tie tuli eteen. Kuitenkin näytti heistä, että ylöspäin oli hevonen kääntynyt, mutta mihin oli mennyt, sitä oli mahdoton arvata. Oliko osannut mennä takaisin Suomen puolelle, Keskitaloon, kotiaan? Vai oliko kävellyt suoraan maantietä ylöspäin? Olisiko kukaan nähnyt?

»Helvete... i helvete», hoki Jönssoni, painellen kipeää päätään.

»Viisi astiaa voita!» päivitteli Fynke.

»Niin, ja hyvä hevonen ja luja reki!» sanoi Kruuki, joka jälkimäisenä kävellä juppasi, yökäten ja vatsaansa painellen.

»Minä voin niin pahoin... yöh... yöh...»

»Ole siinä... ei tässä ole aikaa...»

He saapuivat Lampan tienhaaraan ja koettivat siinä nähdä jälkiä, että olisiko Lamppaan kääntynyt ja sieltä poikki mennyt. Mutta Lampallekin kääntyvä tie oli kovaksi ajettu, ja jälkiä oli paljon.

He kääntyivät kuitenkin pihaan. Joonas seisoi tallin ovella eikä ollut näkevinäänkään tullimiehiä, jotka seisahtuivat keskelle pihaa neuvottomina. Katselivat rantakujalle, josta tikoitettu tie lähti Suomen puolelle, katselivat ylös- ja alaspäin, jossa kulkijoita näkyi tulevan ja menevän.

Konttorin ikkunan läpi näkivät he patruunan seisovan ihan ikkunassa kiinni, sikaari suussa ja, niinkuin heistä näytti, ivallinen ilme kasvoillaan.

Kohmelossa ja pahalla kiirillä siinä tullimiehet saamattomina töllistelivät eikä yksikään hoksannut tai älynnyt, mitä olisi tehtävä. Eivät tahtoneet tiedustella Joonaltakaan mitään, sillä sen he hyvin ymmärsivät, ettei Joonas kuitenkaan sano totuutta.

Mutta siinä tallin luona Joonas kuitenkin toimitteli, mitä lie toimitellut, eikä ollut tietävinäänkään yöllisestä kahakasta.

Jo Jönssoni viimein kysyi:

»Tietääkö Joonas kenen voikuorma se oli, jonka otimme yöllä takavarikkoon? Onko se tämän talon vai onko se Keskitalon Hermannin?»

Jönssoni teki kysymyksensä tuolla tavalla saadakseen selville, tiesikö Joonas kuorman katoamisesta mitään.

Mutta silloin juuri pullahti patruuna kuistin eteen ja huusi:

»Joonas! Tulepa tänne!»

Joonas ei siis vastannut mitään, vaan riensi patruunan perässä konttoriin.

Tullimiehet lähtivät pois pihalta ja näkyivät kävelevän kiivasta vauhtia ylöspäin, vastaantulevilta tiedustellen, oliko näkynyt vastaantulevaksi voikuormaa, jolla ei ollut ajajaa.

Mutta ei ollut kukaan vastaantulevista nähnyt. Kiroten kävelivät he eteenpäin, haikeasti silmäillen Suomen puolelle.

* * * * *

Kun tullimiehet olivat poistuneet pihalta ja Joonas tullut konttoriin, remahti patruuna pitkään nauruun.

»Jaa, jaa... Joonas», sanoi hän ja taputti Joonasta olkapäälle. »Mennyt yö oli hyvä yö... Katsos vaan sitä Tirkkaa, kuinka nokkela olikin...»

»Tilta hoi!» huusi hän sitten puotiin. »Tuoppa... täällä on Joonas...»

Tilta ymmärsi heti mistä on kysymys ja toi konjakkia.

»Ja viisas ja hoksaava mies olit sinäkin, Joonas!» sanoi hän sitten.

Ja kun Joonas oli pikarillisen maistanut, remahti patruuna uudestaan nauramaan:

»Mutta jo niille kummasti sen peslaakin kanssa kävikin, ha, ha, ha...»

»Joo», sanoi Joonas vain.

Joonas oli yöllä lähtenyt saattamaan Hermannia Suomen puolelle, viinassa kun Hermanni oli, ja vienyt kotiaan nukkumaan. Kun palasi aamuvarhaisella takaisin, kävellä vihmoi Hermannin hevonen voikuormineen jäällä vastaan. Marhaminta oli katkennut. Joko oli vasiten laskettu irti taikka hevonen itse jyrsinyt marhaminnan poikki. Sitä ei Joonas joutanut miettimään, vaan ajoi menemään Keskitaloon, jossa tullikavaltajat vielä olivat. Eikä tiennyt Joonas vieläkään kuinka hevonen oli irti päässyt.

»Tirkalla olikin juotavaa», hökerteli patruuna. »Kyllä se sentään Ranta-Jussi sittenkin on luotetuin mies... Näitkö sinä, kuinka ne silmäilivät Suomen puolelle...?»

»Jo minä näin...»

»Kyllä niitä hunsvotteja nyt harmittaa.»

Patruuna kaatoi Joonaalle toisen ryypyn ja sanoi sitten:

»Lähde nyt käymään siellä Jussin pirtillä ja käske tulla tänne, että saan kuulla...»

»Ne ovat vieneet kaikki tavarat Keskitalosta Korven Israeliin», tiesi Joonas.

»Jessus... kaikkiko?» siunasi patruuna.

»Aivan kaikki!»

Patruunaa alkoi mietityttää. Jos ne tullimiehet niistä vihiä saavat, niin silloin on hän hukassa; mutta tottapa kavaltajat ovat olleet varovaisia!

Hän käveli pariin kertaan lattian poikki, asettui sitten Joonaan eteen ja kysyi:

»Mitä sinä ajattelet?»

»Kuului Jussi sanovan, ettei ala hän enää yötyöhön Hermannin kanssa», sanoi Joonas.

»Jaa», arveli patruuna. »Riippuu siitä, kuinka saamme tavarat eteenpäin, niille, joille ne ovat tulevat... Mutta kaikessa tapauksessa mene ja käske Jussi tänne!»

Joonas meni, otti sukset ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.

Patruuna jäi yksin mietteisiinsä. Tavaroita oli kyllä nyt saatu poikki, mutta vielä oli vaara tarjona, ja mahdollisimman pian ne pitäisi saada sisämaahan rantatietä ja jokivartta pitkin. Sillä tullimiehet kyllä koettaisivat parastansa...

V

Kolme päivää oli kulunut äsken kerrotuista tapauksista.

Saalkreeni oli palannut Rovanjärveltä hirmuisen vihaisena ja kiukkuisena. Hänelle oli taipaleella kerrottu, että oli »luntreijattu» koko yö. Yhden voikuorman olivat tullimiehet saaneet, mutta sekin oli joutunut hukkaan, kun joivat niin, että nukkuivat Tirkan mökille...

Oman asiansa epäonnistuminen Saalkreenia kuitenkin enimmin sapetti. Sillä hän oli saanut ymmärtää, että häntä oli petkutettu. Kirjeen oli hänelle Mantan nimessä joku lurjus kirjoittanut. Lampasta päätti hän kaikki johtuvan, mutta Tirkan syntymäpäiväjuhlaa ei hän osannut sovittaa matkansa yhteyteen eikä epäillä Tirkkaa mistään.

Alkoi liikkua huhuja, että Lamppaan oli tuotu monta kymmentä kuormaa. Tullimiesten raivo, joka näinä päivinä oli noussut täyteen vimmaan, kohosi suunnattomaksi. Sillä tiedettiin kertoa, että Keskitalon Herman niitä takavarikoitu hevonen oli aamuvarhaisella nähty Keskitalon pihalla, voikuorma perässä. Saalkreenin vimma oli kaikkein vihaisin, sillä oli tullut tiedoksi, että hänet oli huiputettu lähtemään Rovanjärveen...

Kolmantena päivänä saapuivat tullimiehet miesjoukolla Lamppaan, kotitarkastusta pitämään. Makon kylän ja Jafetin kylän tullimiehet olivat lisänä, niin että heitä oli kaksitoista miestä. Kaikki talon makasiinit, ulkohuoneet, tallit, navetat ja vainiolla olevat heinäladotkin tarkastettiin ja sysittiin rautakrasseilla. Mutta tullitta tuotua tavaraa ei löytynyt mistään. Patruuna seurasi toimitusta kahden todistajan läsnäollessa ja nauraa hökerteli. Tullimiehet kirosivat ja lupasivat muistaa.

Kiukkuaan purkaen saivat tullimiehet lähteä talosta tyhjin käsin.

Mutta he vannoivat kostavansa ja koettivat saada selville, oliko todella sinä yönä, jona Saalkreeni oli mennyt Rovanjärvelle ja toiset tullimiehet viettäneet syntymäpäivää Tirkalla, »luntreijattu» ja mitä oli tuotu ja kutka olivat olleet liikkeellä. Asia tuntui tullimiehistä hämärältä. He tiesivät hyvin, että Lampalla täytyi olla joku neuvonantaja ja rohkea mies Suomen puolella, joka järkeä jakoi ja neuvoja antoi. Lamppa itse ei hoksannut eikä uskaltanut, samoin tiesivät ja tunsivat tullimiehet Keskitalon Hermanninkin, ettei hänestäkään ollut neuvonantajaksi. Oli monta kertaa joutunut tyhmyytensä takia tullimiesten kynsiin ja menettänyt poikkivietävänsä.

He vaanivat Lampan ympäristöllä joka yö, kulkivat päivillä Jafetin ja Makon kylässä ja koettivat saada selkoa. Sen verran he saivat eräältä rahtimieheltä tietää, että monta kuormaa oli tullut vastaan Makon kylän tiellä samana yönä, mutta yhtään miestä ei ollut rahtimies tuntenut. Kun lisäksi samalla viikolla tuiskusi kauhean paljon lunta, ei jälistä saanut mitään selvää. Korven Israelia eivät ymmärtäneet epäilläkään, eivät olleet koskaan häntä Lampan puheilla nähneet ja muutenkin tiesivät, ettei siinä talossa juuri kukaan käynyt. Tiedustelumatkoillaan saivat he kuulla vihdoin, ettei Tirkka syntymäpäiväänsä ollut omin varoin viettänyt, mutta muualta oli juotavat hankittu ja palkattu Tirkka juottamaan. Ja vähän kerrallaan alkoi heille selvitä, että heitä oli petetty hävyttömästi. Rovan Mantan kirje Saalkreenille — sekin kuului samaan juttuun.

Mutta kuka oli tuon kaiken takana?

Ranta-Jussi oli osannut niin viisaasti välttää, etteivät he olleet Jussia nähneet kahteen vuoteen. Jussi vältti aina tulemasta yhteen heidän kanssaan ja kun Lampalla kävi, niin kävi aina niin salaa, etteivät tullimiehet nähneet. He olivatkin unhoittaneet koko miehen eivätkä häntä nytkään muistaneet.

Mutta sitten kun saivat kuulla, että Tirkan syntymäpäivänvietto oli keksitty heitä varten ja muistivat Ranta-Jussin joskus nähneensä Tirkan tuvalla, alkoivat he aavistaa, että Ranta-Jussi oli joukossa.

Saalkreeni sen ensiksi hoksasi ja päätti eräänä yönä — viikon päivät olivat jo kuluneet kavallusyöstä — pitää vahtia, kävikö Jussi Lampalla. Saalkreeni tiesi jo vanhastaan, että Jussia ei näkösen päähän pääse, jos se saapi vähänkin vainua. Hän oli keksivinään mainion keinon. Hän kääriytyi valkoiseen lakanaan ja meni joelle tien viereen maata. Siinä makasi lakana ympärillään puoleen yöhön.

Ja jo aamupuoleen yötä kuulee miehen hiihtävän Suomen puolelta, ja kun mies hiihtää hänen vierestään, tuntee Saalkreeni hiihtäjän Ranta-Jussiksi. Ei näytä Jussi huomaavan mitään, vaikka aivan läheltä hiihtää. Saalkreeni seuraa Jussia, yhä lakana hartioilla, ja kuulee, että Jussi menee Lampan pirttiin...

Silloin hän arvaa, että Ranta-Jussilla oli osansa hommassa.

* * * * *

Lamppa ja Ranta-Jussi olivat yhdessä näinä öinä miettineet, miten nyt alkaisivat menetellä. Jussi oli käynyt Korven Israelissa ja tavarat olivat siellä lukkojen takana, kaikki hyvässä järjestyksessä, mutta niitä ei ollut aikaa liikuttaa, sillä tullimiehet olivat aina liikkeellä. Patruuna ei enää luottanut Keskitalon Hermanniin eikä tämäkään viimeisen epäonnistuneen yrityksen vuoksi ollut viitsinyt Lampalla käydä.

Jussi tiesi kaikki, mitä tullimiehet hommailivat. Hän oli öisin hiihtänyt heidän perässään ja usein kuullut heidän keskustelunsakin ja tiesi, että he vainustelivat ylituotuja tavaroita.

Hän oli miettinyt keinoja saadakseen tullimiesten huomion muualle, mutta pätevää, sukkelaa keinoa ei hän ollut hoksannut. Mutta kun hän eräänä yönä Lampalle hiihtäessään sattui menemään tienviertä hankea pitkin, osui hän hiihtämään Fynken päälle, joka makasi hangessa lakanan alla.

Silloin hän ymmärsi, mitä peliä tullimiehet nyt pitivät. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, vaikka suksi töksähtikin lakanaan, vaan hiihteli menemään. Siitä rupesi hän asiaa miettimään ja kertoi patruunallekin.

Kaksi päivää Jussi hommaili Suomen puolella, mutta joka yö hiihti hän Lampalle ja joka yö huomasi tullimiesten makaavan vaanimassa lakanain alla. Patruuna valvoi, kiroili ja hätäili, mutta Jussi lohdutteli, että hyvä tulee.

Ja eräänä yönä, kun tullimiehet taas makasivat lakanainsa alla, hiihteli ensin mies Lampalle, ja kun oli koko ympäristön katsellut ja tarkastanut, niin hiihti takaisin jäälle ja vihelsi pilliin...

Silloin ajaa karautti kolme hevosta suoraan Suomen puolelta Lampalle, korkeat kuormat resloissaan. Juuri kun kuormat ehtivät kohdalle, karkasivat tullimiehet ylös lakanainsa alta ja lähtivät perään hiihtäen henkensä kaupalla.

Lampan kujalle oli Jussi asettunut, ja kun tullimiehet siihen ehtivät, niin rupesi hätäilemään ja huutamaan, että »voi hyvänsä sentään... nyt ovat tullimiehet tuossa...»

Saalkreeni kirosi, että »ähä, lurjus, jopa petyit», mutta muuta ei ehtinyt. Sillä poikki tulleet kuormat eivät asettuneetkaan Lampan pihalle, vaan ajoivat täyttä laukkaa maantielle ja kääntyivät siitä alaspäin.

»Ne ajoivat alaspäin... eivät menneet Kainuun tielle!» kuuli Jussi huudettavan. Ja kuuli sen, että Fynke lähti noutamaan hevosta, joka oli Saalkreenin hallussa Rantatöyrän talossa.

Mutta ennenkuin hevonen saatiin valjaisiin, ehtivät kuormahevoset paeta melkoisen matkaa. Tulista laukkaa lähtivät tullimiehet perässä.

Silloin Jussi, kun kuuli tullimiesten ajavan alaspäin, hiihti jäälle ja vihelsi. Muutaman minuutin perästä ajoivat Friikon veljekset Suomen puolelta tyhjin resloin, ja otettuaan Jussin rekeensä ajoivat he Lampasta läpi pihan ja kääntyivät vinhaa vauhtia Makon kylään, ylöspäin...

He ajoivat syrjätietä Korven Israeliin, jonne jo sitä ennen oli ilmestynyt kymmenen hevosta. Tulisella vauhdilla avattiin aittojen ovet ja keveästi ja joutuin nakeltiin säkkejä ja laatikoita resloihin. Ranta-Jussi pyöri neuvonantajana ja opasti, mihin oli ajettava. Aina kun kuorma valmistui, sai se lähteä sinne päin ja sille omistajalle, jolle Jussi neuvoi. Kahta hevosta ei kertaakaan lähtenyt peräkkäin, vaan toiset menivät syrjätietä, toiset maanteitse, mitkä Ylikainuuseen päin, mitkä ylöspäin jokivarrelle. Kaikki se hommailu kävi näppärästi ja niinkuin listan mukaan, sillä selviä miehiä olivat kaikki juomalla vastuullaan liikkeellä. Friikon veljekset, jotka olivat tottuneimmat ja rohkeimmat kavaltajat, lähtivät viimeiseksi. Heillä oli kaikkein vaarallisin matka, mutta he luottivat voimaansa ja hevostensa nopeuteen.

Aamuvarhaisella Jussi palasi Lampallc.

Patruuna oli täysissä vaatteissa, vaikka tähän aikaan muulloin tavallisesti oli vuoteessa. Koko yön oli ollut hereillä, ja kun Jussi tuli, niin vei heti konttorin viereiseen kamariin.

»Kaikki on hyvin!» sanoi Jussi. »Kuormat ovat menneet kukin haaralleen!»

Patruuna oli enemmän kuin hyvillään, melkein halasi Jussia. »Jaa, minä sanon suoraan, ettei semmoista miestä ole koko jokivarrella», kehui hän.

Mainiosti oli tullimiehet saatu petetyksi. Ne kolme kuormaa, joissa ei ollut muuta kuin lunta sullottuna säkkeihin ja joita tullimiehet olivat lähteneet takaa ajamaan, olivat paenneet niin nopeasti, etteivät tullimiehet olleet saavuttaneet. Joonas oli ajanut perässä nähdäkseen, seuraavatko tullimiehet kuormia, ja vasta Jafetin kestikievarista kääntynyt takaisin. Tullimiehet olivat uhanneet ajaa perässä vaikka Haaparannalle asti, niin oli Joonas kuullut Jafetissa kerrottavan.

Kaikki oli Jussin ansiota. Sillä se oli Jussi, joka oli hommannut lumikuormat ajamaan alaspäin, saadakseen tullimiehet pois näkyvistä ja sitten voidakseen Korven Israelista toimittaa tavarat määräpaikkaansa.

Hyvillään kovin, naurussa suin, nyt molemmin puolin selityksiä tehtiin, Tiltan kantaessa hyviä juotavia. Reiman palkan maksoi nyt patruuna Jussille ja käski tilittää kaikki apumiehet, joiden nimet Jussi luetteli ja paljonko kullekin oli luvannut. Niin kului tunti toisensa perästä, ja hauskalta tuntui olo sekä patruunasta että Jussista.

»Mutta mitä sanovat ‘hurtat' silloin, kun saavat tietää, kuinka heitä Tirkassa on petetty?» sanoi patruuna.

»Minä luulen, että jo tietävät, ja sen vuoksi ne nyt ovatkin kuin susia», arveli Jussi.

»Entäs nyt lumikuormat...?» nauroi patruuna.

Jussi naurahti.

»Kuka heidät käski Tirkkaan juomaan ja kuka käski ajamaan lumisäkkikuorman perässä? En minä ettekä te, patruuna.»

»Jaha, jahah... niinpä tietenkin... kuka käski... ha, ha, ha...»

Silloin kuulivat he pihalta kiivasta aisakellon helinää niinkuin monta hevosta olisi pihaan ajanut.

»Tullimiehiä tulee neljällä hevosella!» ehti Tilta sanomaan ovelta.

Mutta samassa olivat tullimiehetkin sisällä. Heitä oli kahdeksan miestä, Saalkreeni etunenässä.

Patruuna ehti nousta seisomaan, mutta Jussi pyörähti oven taakse piiloon. Puodinovi konttoriin oli auki, ja ihmisiä oli puoti puolillaan.

Lamppa tointui pian ja meni konttoriin vastaan.

»Mitä on asiaa?» tikasi hän vihaisesti.

Leimuavin silmin ja vaahtosuin alkoi Saalkreeni selittää, että he tietävät nyt kaikki mitä patruuna on kavaltanut ja aikovat nostaa julman kanteen. He tietävät, että tavarat ovat Korven Israelin talossa, johon ovat menossa »peslaakia» tekemään. Omistaako patruuna tavarat, sillä asia on selvä? He tietävät lisäksi, kutka ovat olleet kavaltamassakin.

»Vai niin», sanoi patruuna, koettaen hallita luontoaan. »Minä en siitä tiedä.»

Mutta sitten hän yhtäkkiä unohti, että hänen piti pysyä levollisena, ja sanoa rokasi:

»Taisivat olla minun ne lumisäkitkin, joiden perässä olette yön ajelleet.»

Saalkreenin hahmo muuttui, ja vähältä oli, ettei karannut Lampan kimppuun.

»Linnaan joudut!» huusi hän; mutta silloin loppui Lampan maltti. Hän vetäisi uuninloukosta hiilihangon ja alkoi sillä suomia tullimiehiä päähän, niskaan, käsiin, selkään ja huusi, että huoneet jymisivät:

»Ulos! Pois! Ulos!»

Ne, jotka jälkimäisinä olivat tulleet, ehtivät ulos, mutta Saalkreeni yltyi panemaan vastaan ja sai potkaistuksi patruunaa rinnan alle.

Tilta huusi Joonasta avukseen. Joonas oli ollutkin puodissa väkijoukossa ja nähtyään, että patruuna sai potkun rinnan alle ja kuultuaan hänen pahoin parahtavan, rynnisti hän konttoriin ja heitti Saalkreenin semmoisella vauhdilla porstuaan, että ovet lonkosivat saranoiltaan.

Jussi käytti yleistä hämminkiä hyväkseen ja vilahti puodin kautta pihalle ja lähti juoksemaan Suomen puolelle.

VI

Kun Jussi saapui mökilleen, istui Ruhmulainen loisteen lämpimässä kovin viheliäisessä tilassa, kankeita jäseniään lämmitellen. Poika, Janne, keitti isolla jalkaniekkapannulla kahvia.

Jussi näki, etteivät olleet Ruhmulaisen kuulumiset hyviä. Oliko tapellut vai oliko häntä muutoin pahoinpidelty, mutta repaleina ja pitkissä palkeimissa oli takki ja suuri haava melkein keskellä otsaa.

»No, kuinka kävi?» kysyi Jussi ja muisti Rämä-Heikkiä ja konjakkisäkkiään.

Surkeasti oli Ruhmulaiselle käynyt. Taipaleella, kun oli juuri perille pääsemässä, oli tullut kolme tullimiestä vastaan ja ryöstänyt laukun ja vienyt kaikki.

»Siinäkö sinua noin repivät ja haavoittivat?» kysyi Jussi.

»Siinä», vastasi Ruhmulainen, mutta Jussi näki, että hän valehteli.

Kun poika sai kahvin valmiiksi ja Ruhmulaisellekin oli annettu, kysyi Jussi:

»Kuulitko mitään Rämä-Heikistä?»

»Kuulin», vastasi Ruhmulainen.

»Lurjus sai pettää minut, kun vannoi ja lupasi. Vaan viimeisen kerran minulta sai.»

»Tuskin tuo enää tarvinneeltaan», sanoi Ruhmulainen, surkealla äänellä.

»Mitä?» kysyi Jussi.

»Konjakit oli otettu pois ja mies viety linnaan... Sillehän oli karttunut niitä viinanmyyntisakkoja ties kuinka paljon.»

»Kun viheliäinen narrasi minulta koko säkillisen 'olkirokkeja'... sinne ne menivät!» päivitteli Jussi.

»Myymäänkö se lähti?» kysyi Ruhmulainen.

»Niinhän se muka lähti ja kehui voittavansa... ja puolet voitoista lupasin... Vaan kyllä minä olenkin arvannut, kun ei ole kuulunut takaisin ja toista viikkoa jo aikaa...»

Juttua jatkui, ja Ruhmulainen, jolla oli nälkä ja vilu, oli kovin kiitollinen saadessaan olla Jussin lämpimässä pirtissä. Hän tiedusteli Jussilta, kuinka salakuljetus oli onnistunut, mutta Jussi ei kertonut asioita kuin syrjäpuolin.

»Kuuluvat tietävän tuolla toisessa kylässä, että oli juotettu tullihurtat hutikkaan Tirkan tuvalla ja sitten luntreijattu koko yö», sanoi Ruhmulainen.

Mutta Jussi ei muuta kuin hymähti siihen, josta Ruhmulainen ymmärsi, ettei se kaikki valetta ollut.

Niin siinä juttelivat, ja kun Ruhmulainen oli saanut syödä vatsansa täyteen, nukkui hän penkille ja alkoi kuorsata.

Ilta tuli. Jussikin oli nukahtanut sänkyynsä, ja poika oli mennyt kylälle.