Part 3
Vihdoin läksivät hiihtelemään, kun alkoi jo hämärtää. Silloin Jussikin ilmestyi pirtistä, selitti jotakin Joonaalle ja nousi suksilleen. Hän hiihti Suomen puolelle, mutta ei lähtenyt mökkiään kohden, vaan oikaisi suoraan Keskitalon rantaan.
Hermanni oli jo levottomana vartonut häntä, kuullakseen kuinka alkaa käydä. Aletaanko yrittää vai eikö?
Jussi selitti, että valmiiksi piti taittaa reet ja hevoset, selitti senkin, että Lampalta tulee puoti-Heikki ruunalta ja että Friikon veljekset otetaan mukaan. Ja saisi Hermanni jo molemmat kuormansa panna valmiiksi...
Kaikista asiaan kuuluvista seikoista Jussi selitti ja lopuksi kuiskasi Hermannille jotakin korvaan. Se oli hyvä uutinen Hermannille, koska nauruun meni suu. Mutta sen jätti Jussi sanomatta, että tullimiehet oli aiottu narrata Tirkan luokse syntymäpäivää viettämään. Eikä Hermannikaan ymmärtänyt mitään kysyä. Oli aivan niinkuin ei tullimiehiä olisi ollut laisinkaan.
— On siinä kerran tolvana mies, kun ei mitään »hurtista» muista kysyä! — ajatteli Jussi.
Pimeän tultua erosivat miehet. Hermanni läksi nopeasti hiihtämään Ranta-Jussin mökille konjakkia noutamaan, mutta Jussi hiihteli Ruotsin puolelle. Hän ei mennyt Lampan rantaan, vaan suoraan Rantakäyrään, jossa Saalkreeni asui. Saalkreenin huoneessa oli pimeä, eikä pihaltakaan näkynyt ketään. Hetkeksi Jussi seisahtui suksilleen, mutta kun ei ketään kuulunut, hiihti hän läpi pihan maantielle, sen poikki suoraan metsän laitaan. Metsän rantaa pitkin läksi hän verkalleen hiihtämään Tirkan tuvalle päin, jonka sivuikkunasta sopi valo näkymään metsän puolelle. Tirkan mökkiä lähestyessään hän seisahtui vähän väliä kuuntelemaan. Hitaasti hiihtäen hän lähestyi lähestymistään mökkiä metsän puolelta. Pääsi jo niin likelle, että näki ikkunan läpi miehiä liikkuvan pirtissä edestakaisin. Hiihti vielä muutamia syliä ja tunsi sisällä olijat. Siellä oli Jönssonni, joka nauraa hähätti, totilasi kädessä, Fynke, joka parhaillaan teki totia, ja Kruuki, joka istui pöydän päässä ja näkyi maistavan lasistaan. Tirkka näytti passailevan ja hoitavan tulta, uunissa. Mutta Saalkreenia ei näkynyt...
Jussin teki mieli mennä vielä likemmäksi kuullakseen mitä sisällä puheltiin, sillä puhelevan ne näkyivät ja nauroivat väliin ja olivat iloisen näköisiä. Mutta juuri kun hän oli seinän viereen pääsemässä, kuului nopeatahtinen aisatiu'un helke maantieltä... ja tulija kääntyi Tirkan tietä mökille...
Jussi painausi seinää vasten, toivoen, että hänelle pimeästä olisi apua... Hän kyykötti siinä, sompasauvat kädessä ja suksen kärjet metsään päin käännettynä, eikä uskaltanut juuri hengittääkään...
Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja nopeaa puhelua, niinkuin kuuluu, kun monta miestä yhtaikaa puhuu... Jussi kuuli mainittavan Saalkreenia... Ovi aukeni, ja Jussi erotti nyt selvään Saalkreenin äänen...
»Terve tulemaan... terve tulemaan!» kuului Tirkka toivottavan.
— Mitähän perhanaa tämä nyt on! — mietti Jussi ja teroitti kaikki kuulohermonsa.
»Kiitän», kuului Saalkreenin ääni. »Mutta ikäväkseni en voi nyt viettää syntymäpäivää, niinkuin lupasin...» Tirkka ja toiset tullimiehet alkoivat päivitellä ja tiedustella, mikä este nyt niin äkkiä tuli... että sepä nyt oli...
»Luin aivan vasta kirjeen ja se on niin tärkeä, että... Viivyn päivän tai pari matkalla... Mutta halusin tulla ilmoittamaan...»
— Ahaa, — mietti Jussi ja hytkyi hyvästä mielestä.
»No jopa se nyt oli, ja minä Saalkreenia varten nisutkin leivotin», kuului Tirkan ääni.
»Halusin sanoa, että ette joisi humalaan itseänne ja muistaisitte velvollisuutenne», kuului taas Saalkreenin ääni.
»Ei ole isoja juotavia», kuului Tirkka vakuuttavan.
Sitten alkoivat puhella kaikin yhteen ääneen, niin ettei Jussi saanut selvää eikä kuullut kuin joitakin sanoja. Lamppaa kuuli hän mainittavan useamman kerran, ja kerran oli kuulevinaan Keskitalon Hermanninkin nimen.
— Nyt siellä pohtivat, ja Saalkreeni antaa ohjeitaan, — mietti Jussi seinän takana, koettaen saada kuuloonsa joka sanan. — Nyt puhuu Jönssonni... nyt... Se on Fynken ääni... Nyt... rämisee Saalkreeni... Jo hyvästelevät!... jo hyvästelevät!...
Kuului, että ovi aukeni ja portailta alkoi häly kuulua, mutta Jussi ei liikahtanut paikaltaan. Jo käännettiin hevosta, ja äänten seasta kuului aisatiuku helähtävän harvakseen hevosen kääntyessä... Mutta muutaman minuutin perästä se alkoi helistä nopeatahtisesti, josta Jussi ymmärsi, että hevonen oli poismenossa...
Samalla ilmestyivät tullimiehet pirttiin ja alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Tirkka pyöri joukossa, pullo kädessä, ja käski uutta totia tekemään...
— Hyvä tulee! — myhähti Jussi, astui suksilleen ja hiihti suoraan Lampalle.
Joonas sattui olemaan tallin luona. Hänelle puhui Jussi muutamia sanoja melkein kuiskaamalla ja puhalsi menemään rantakujasta jäälle. Konttorin ikkunaan ei vielä ollut vedetty kaihtimia, ja Jussi näki patruunan kävelevän lattialla sikaari suussa...
Vinkeää vauhtia hiihti Jussi Suomen puolelle ja suoraan Keskitaloon.
Pihalla pyöri miehiä, ja kaksi korkeaa kuormaa oli valmiiksi pantuna ranta-aitan edessä, mutta hevosia ei ollut valjastettu. Friikon veljekset olivat kumpikin hevosineen saapuneet ja olivat juuri lähtemässä kuormia panemaan, kun Jussi ilmestyi joukkoon.
»Hee, mitä kuuluu?» kysyi Hermanni Jussin nähtyään. Hän oli nähtävästi ottanut hyvänlaisia ryyppyjä, — rohkeimmillaan oli ja puhuessaan höysti lauseensa kirouksilla. Maistaneet olivat jo Friikon veljeksetkin ja talon renki Käyrä-Helmeri jahkaili, sikaari suupielessä, että eikö jo saa valjastaa hevosia...
»Malttakaa hetkinen vielä!» sanoi Jussi, käski sitten Hermannin nurkan taakse ja siellä kuiskailivat keskenään tovin aikaa. Hermanni keskustelun lopussa remahti nauruun ja virkkoi:
»Voi saakeli!»
Sitten erosivat.
Jussi läksi takaisin Ruotsin puolelle. Ilma oli nyt lauhtunut, kuunpohja oli ja taivas oli paksussa pilvessä. Ei erottanut Ruotsin puolen taloista tulia eikä joella äskeistä suksen latua. Jussi noudatti tikkatietä, joka vei suoraan Lampalle.
Kun hän pääsi pihaan, ajoi siihen samassa hevonen, Ruotsin puolen maantietä tullen. Yksin istui ajaja kappireessä ja löysäsi menemään tallin seinälle. Joonas pyrähti samassa tallista, kun Jussikin ehti tulijan luokse...
Se oli Sammelin Pekka, joka oli ollut Makon kylän tienhaarassa vahtaamassa Saalkreenia ja nyt laukkaa tuli asiasta ilmoittamaan.
»Niin ajoi, että höyry reen perässä punoi», selitti Sammelin Pekka. »Minä seisoin tienvieressä, kuusen suojassa...»
»Kääntyikö Rovanjärven tielle?» tiedusti Jussi, silmät kiiluen ja hyvillään.
»Varmaan... tienhaarassahan minä seisoin...»
»Ja tunsit varmaan, että oli Saalkreeni?»
»No aivan varmaan... aisatiuku pauhasi ja näin selvästi lakin ja viikset...»
»Nyt, pojat!»
Jussi sanoi sen ilosta väräjävin äänin.
»Joonas, anna soida!» käski hän sitten. »Joko puoti-Heikki on mennyt?» kysyi hän samaan hengenvetoon.
»Jo lähti palasta ennen kuin sinä tulit», vastasi Joonas, juostessaan suuren ruokakellon nauhaan, joka riippui pirtin päädyssä olevasta pienestä kellokatoksesta. Hän alkoi sitä tahtiinsa vetää, ja kello moikui...
Patruuna, joka konttoriinsa kuuli soiton ja tiesi, ettei vielä ollut iltasen aika, rynnisti kuistin eteen ja huusi, että mikä siellä...
Joonas ei kuullut häntä, vaan veteli rihmasta, niin että koko pirttirakennus jytisi.
Mutta ennenkuin patruuna ehti mihinkään päin lähteä, livahti Jussi nopeasti hänen eteensä ja melkein kuiskaamalla kehoitti:
»Menkää sisälle vain... Annamme lähtömerkkejä... Kaikki on käynyt hyvin...»
Patruuna seisoi hetken ällistyneenä, eikä ymmärtänyt mitään vastata. Samassa Jussi katosi pimeään, ja ruokakello lakkasi soimasta. Hän palasi noutamaan lakin päähänsä konttorista ja meni pihalle, kävi tallissa ja haeskeli puuvajasta ja nurkkain takaa, mutta ei tavannut ketään. Pirtissä oli pimeä, mutta pihalla tallin seinässä oli hevonen kiinni. Näin pimeällä hän ei tuntenut hevosta. Hän meni pirttiin ja kysyi kovalla äänellä ovessa:
»Onko täällä ketään! Mihin helvettiin ne katosivat?»
Penkiltä kuului vastaus:
»On täällä muuan...»
Patruuna ei tuntenut äänestä ja kysyi toistamiseen, mutta hiljaisemmalla äänellä:
»Kuka se on?»
Se oli Sammelin Pekka. Pekka kertoi siinä kuiskaamalla, että oli nähnyt Saalkreenin ajavan kovaa vauhtia Rovanjärveen, mutta muuta hän ei tiennyt...
Mutta se uutinen oli jo itsestään patruunalle erinomaisen hauska. Lyhyttä naurua hökerrellen käski hän Sammelin Pekan mennä puotiin ja komensi Tiltan Pekalle antamaan hyvät ryypyt ja sikaarit.
IV
Talonsa rannassa oli Keskitalon Hermanni kuunnellut, koska Lampan ruokakello helähtäisi. Se oli merkki, että saisivat lähteä. Kun kello, jonka ääni nyt helposti kuului Suomen puolelle, ensi kerran helähti, juoksi Hermanni pihaan.
Kaikilla kavaltajilla olivat jo kuormat pantuina ja hevoset valjastettuina. Pihaan oli kellon ääni kuitenkin kuulunut yhtä selvään kuin rantaankin; kun Hermanni rannasta saapui juosten, istuivat miehet jo kuormillaan, valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä.
Ennenkuin lähtivät, tarjosi Hermanni vielä pullostaan ryypyn kaikille muille paitsi Käyrä-Helmerille, joka oli jo melkein liiaksi maistanut.
Jussi oli määrännyt, että ainoastaan yksi kuorma kerrallaan saisi ajaa poikki. Kaikki tiu'ut ja muut helisevät piti ottaa pois ja joen yli oli ajettava kävelyä ja noustava Ruotsin puolen maantielle sitä tietä, joka vei kylän laitaan ja siitä vasta nousi maantiehen. Maantietä oli sitten ajettava pikkuhölkkää Korven Israeliin asti.
Hermanni muisti Jussin neuvon. Hän lasketti ensimäisenä jäälle ja käski toisten tulla perässä kymmenen minuutin väliajalla. Käyrä-Helmeri ei kuitenkaan malttanut vartoa, vaan sukaisi hevostaan ruoskalla ja antoi nelistää Hermannin perään. Friikon veljekset vartoivat hetken, mutta ajaa tomahuttivat sitten peräkkäin jäälle. Lampan puoti-Heikki ei halunnut yksin jäädä ja päästi menemään Friikon veljesten perään.
Ruotsinpuolisella rannalla olivat jo kaikin peräkkäin, äänettöminä kuormiensa päällä istuen. Ei kuulunut isoa ääntä, vaikka viisi kuormaa jonona meni, sillä kun pakkanen oli lauhtunut, eivät reenjalaksetkaan naukuneet eivätkä reslat natisseet. Eikä yhtään tiukua ollut helisemässä!
Hermannin hevonen nousi jo maantielle, ja hän läksi hölkkää ajamaan ja katosi pian pimeään. Käyrä-Helmeri saapui perässä, istuen korkealla kuorman päällä. Kun hänen piti kääntää Hermannin perään, notkahti hän tienkäänteessä kuormalta ja putosi pää edellä utukkaan. Ohjat sekaantuivat jalkoihin, hevonen kääntyi liiaksi ojaan päin ja kuorma kellahti kumoon, kuitenkin niin, ettei mitään pudonnut Helmerin päälle.
Kun jälessä tulevat saapuivat paikalle, kirosi ja puikkaroi Helmeri kinoksessa. Hevonen oli kääntynyt poikki päin, mutta aisa ei, kumma kyllä, ollut katkennut. Kuormana olleet säkit ja laatikot olivat singonneet sikin sokin utukkaan. Onneksi ei näkynyt ketään kulkijaa tiellä, ja ensimäisiin mökkeihinkin oli melko matka.
»Hiidessä siinä huuda ja kiroile!» sanoivat Friikon veljekset ja riensivät auttamaan Helmeriä pystyyn ja kuormaa kuntoon. Lampan puoti-Heikkikin ehti avuksi ja pian saivat kuorman reilaan, Helmerin kirotessa ja puhdistaessa lunta korvistaan.
»Onko ryyppyä kenelläkään?» rämisi hän.
»Tule kuormallesi eläkä äykkää siellä», vastattiin. »Hermannilla ryypyt ovat, ei muilla ole... Ka, joudu, tule... Pian aikaa olemme hukassa kaikin... Saattavat olla hurtat liikkeellä ja tulla milloin hyvänsä...»
»Tulkootpa... tässä... äh!»
Helmeri kompuroi kuormalleen ja yhä äykkyi ryyppyä. Kun sai ohjat käsiinsä, niin kiljaisi ja sivalsi hevosta ruoskalla ja ajoi laukkaa menemään. Toiset seurasivat perässä, täyttä neliä hekin.
Niin katosivat eikä sattunut yhtään tulijaa vastaan ennenkuin siinä kohden, jossa Korven Israelin tie erkani maantiestä. Mutta sekin vastaantulija oli vain joku rahdista palaava mies, joka näytti nukkuvan raanujen alla.
Kun ehtivät Korven Israelin pihaan ja ajoivat kookkaan aitan eteen, olivat Hermanni ja Israeli jo kuormaa purkamassa. Nopeasti ja supattamalla puhuen siinä liikuttiin ja keveästi nousivat säkit, nousivat varsinkin Friikon veljeksillä, jotka olivat kuuluisia voimastaan.
Käyrä-Helmeri kyllä vieläkin äykkäili, eikä hänestä ollut isoa apua kuormien purkauksessa, mutta työ sujui hänen avuttaan niin, että ylen äkkiä olivat kaikki reslat tyhjennetyt.
Kun kaikki tuodut tavarat oli saatu aittaan ja ovi lukittu, otti Hermanni pullonsa ja tarjosi kaikille, tarjosi Israelillekin, joka, vaikka ei ollutkaan viinamies, otti aika siemauksen.
Sitten lähtivät täyttä juoksua ajamaan Makon kylään päin, josta vasta oli määrä poiketa Suomen puolelle. Nyt ajoivat kaikin peräkkäin, tyhjillä liisteillä istuen ja rallatellen. Ennen Makon kylää tuli taas joitakuita kuormahevosia vastaan, mutta kavaltajat ajoivat juoksua sivu, että lumi pölisi. Makon kylästä ajoivat jäälle ja siitä Suomen puolelle.
Kun pääsivät perille Keskitaloon, oli määrä, että heti pannaan uudet kuormat ja lähdetään yhtäkyytiä toistamiseen, ellei Ranta-Jussi ole kieltoa lähettänyt. Mutta konjakki oli loppunut, sillä Jussi ei ollut Hermannille antanut kuin verrattain vähän, luvaten poikansa Jannen matkassa lähettää lisää, jotta saavat uudet virkistykset, kun toisen kerran lähtevät poikki viemään.
Ja kun nyt yhtaikaa tomahuttivat ajaa Keskitalon pihaan, ilmestyi Ranta-Jussin Janne tallin porstuasta ja kuiskasi Hermannin korvaan:
»Apepurtilossa on kaksi pulloa... Mutta käski olla vinkeästi matkassa ja panna heti uudet kuormat...»
»Hyvä on!» sanoi Hermanni. »Mitä sanoi Jussi kuuluvan?» kysyi hän sitten Jannelta.
»Käski sanoa, että tie on auki taivasta myöten», vastasi Janne, hänkin innostuneena kavalluksen onnistumisesta.
Hermanni komensi toiset miehet panemaan kuormia ja alkoi itse kiskoa pulloista korkkia...
»Vähänpä sitä tuli!» sanoi Käyrä-Helmeri, kun näki, ettei Hermannilla ollut kuin kaksi pulloa.
»Ei kaikkia yhdellä kertaa», vastasi Hermanni.
Ryyppyjen toiveessa Helmerikin innostui uusia kuormia panemaan.
Yö oli jo silloin alkanut, ja kylän joka talossa nukuttiin.
* * * * *
Kun Joonas oli ruokakelloa soittanut, oli hän, Jussin käskyä totellen, mennyt maantielle vahtiin, mutta Jussi hiihteli itse Tirkan tuvalle, nähdäkseen ja ollakseen varma, ettei mitään vaaraa ollut pelättävissä.
Metsän puolelta hän taas lähestyi pirttiä ja näki peitteettä olevan ikkunan läpi, että syntymäpäivän vietto oli kauniissa alussa. Jönssoni oli jo aika lailla humalassa ja lisää näkyi juovan. Fynke ja Kruuki näyttivät vielä olevan verrattain selviä, mutta vilkkaasti puhelivat ja nauroivat. Tirkka nousi kai kellarista, koska ilmestyi äkkiä keskelle lattiaa, aukaisematon pullo kädessään...
Sen nähtyään tullimiehet hurrasivat ja nauroivat päälle.
— Hyvä tulee! — arveli Jussi itsekseen, loittoni sitten metsän reunaan ja kuunteli siellä.
Pari tuntia hän vahtaili. Tullimiehet pyörähtelivät jo aika keveästi, ja laulunloilotus kuului joukkoon. Silloin Jussi lähti hiihtämään Lampalle päin ja tapasi tiellä Joonaan, joka koko ajan oli kävellyt kahakäteen, tarkastellen kulkijoita.
»Jää sinä nyt tähän vielä, minä käyn tuolla ylempänä», sanoi Jussi, mutta ylemmäksi hän ei hiihtänytkään, vaan meni suoraan Lampalle. Siellä olivat jo puodin ovet kiinni ja talossa näyttiin nukkuvan.
Mutta patruuna valvoi konttorissaan, ja valveilla oli Tiltakin, vaikka liike jo oli Jussin neuvon mukaan lopetettu. Hiljaa hiipien Jussi meni konttoriin ja kuiskaamalla puheli patruunan kanssa.
Lähtiessä olisi Jussilla povi täynnä konjakkipulloja. Niistä hän antoi kaksi pojalleen, joka vartoi ulkona ja oli tullut niitä noutamaan. Ne oli pojan määrä viedä Keskitalon Hermannille.
»Eikö ole Rämä-Heikkiä näkynyt?» tiedusteli Jussi.
»Ei ole!» vastasi poika ja sanoi sitten kuin nuhdellen isäänsä:
»Menittekin antamaan semmoiselle juopolle koko säkillisen...»
Sitä oli Jussikin katunut, vaikkei vielä tiennytkään, oliko Heikki myyntihommassaan menestynyt vai eikö. Mutta pahinta Jussi kuitenkin pelkäsi, sillä huhuja oli kulkemassa, että Suomen puolen tullimiehet nykyisin olivat vireitä ja valppaita ja kävivät metsäkylissäkin viinanmyyjiä ahdistelemassa.
Mutta sitä hän ei kuitenkaan nyt joutanut miettimään, vaan läksi hiihtämään ylöspäin siihen kohtaan, jossa tie joelta nousi Ruotsin puolen valtatiehen ja jota kavaltajien oli määrä kulkea. Kun hän ehti käänteeseen, huomasi hän heti pimeässäkin, että tienhaarassa oli kuorma kaatunut ja laaja siljo polkeentunut lumeen molemmin puolin tienhaaraa. Se harmitti Jussia samoin kuin sekin, etteivät poikkituojat olleet kääntäneet niin varovasti haarassa kuin Jussi oli neuvonut. Nyt näkyi selvään, että jalaksenjäljet veivät Makon kylään päin.
— Ei ole siitäkään Hermannista! — sanoi hän ja häntä alkoi arveluttaa. Kuitenkin hän toivoi parasta ja palasi maantietä myöten Lampalle.
Joonas käveli vielä tiellä eikä sanonut ketään sellaista henkilöä olleen liikkeellä, josta olisi mitään epäiltävää.
Ehtivät siinä muutaman sanaparin vaihtaa, niin alkoi Tirkan tuvalta päin kuulua tallatusta. Jussi ja Joonas kuuntelivat henkeä pidättäen, ja Jussin tarkka korva erotti Jönssonin äänen.
»Se piru on lähtenyt liikkeelle!» kuiskasi hän Joonaalle.
Rallatus tuntui tulevan yhä likemmäksi, kuuluen nyt jo tieltä, suoraan heidän edestään.
»Jönssoni on!» vakuutti Jussi, ja he lähtivät molemmin kävelemään Lampan tienhaaraan, josta kääntyivät pihaan.
»Menemme piiloon, jos pihaan tulee», sanoi Jussi. »Jos se piru tuntee meidät, niin se arvaa, että jotakin on tekeillä!»
He kuulivat Jönssonin rallattavan tienhaarassa ja askelen äänestä päättivät, että pihaan kääntyy. Ja kuta likemmäksi taloa saapui, sitä hiljemmin alkoi rallattaa, ja kun pihaan tuli, niin lopetti laulunsa kokonaan.
Joonas ja Jussi piiloutuivat halkovajaan. He kuulivat Jönssonin kävelevän ympäri pihaa ja itsekseen kiroilevan. Talo oli aivan pimeänä ja ovet lukossa. Konttorista ei päässyt valo tuikkimaan, ja muissa huoneissa oli pimeää. Jönssoni kävi kuistin ovella, jyskytti pirtin ovea ja tallin oveen potkaisi ja itsekseen kuului kiroilevan.
»Kyllä se siitä lähtee ja menee takaisin Tirkan tuvalle», toivoi Jussi... »Eivät sieltä juotavat kesken lopu!»
Tallin luona tuntui Jönssoni kuitenkin seisahtuvan, koska ei askelten ääntä kuulunut. Mutta hetken kuluttua alkoi kuulua niinkuin kävelisi keskellä pihaa. Nyt ei kiroillut, vaan ärisi muuten.
»Jo lähtee maantielle päin!» kuiskasi Jussi.
Askelten ääni kuuluikin jo maantiehen nousevalta tieltä, mutta samalla alkoi maantieltä päin kuulua muita ääniä, jotka Jussi hoksasi heti Fynken ja Kruukin ääniksi.
»No nyt tuli kumma! Ne tulevat toisetkin! Kelvotonta miestä sitä Tirkkaa, kun ei saattanut nyt noita viekastella pysymään sisällä, vaan päästi ulos!» päivitteli Jussi.
Hän toivoi kuitenkin, että poistuvat pian takaisin, kun eivät mitään näe eivätkä kuule. Mutta tullimiehet olivat jo siksi maistelleet, ettei heidän ollut kylmä eikä nälkä. Jussin ja Joonaan harmiksi jäivät he, kun vastakkain tulivat, juttelemaan keskelle tietä.
Yö oli hiljainen, lauhkea ja pimeä, eikä mistään päin kuulunut ääniä. Kerran kuitenkin tuntui Jussista, että ylempää, missä kavaltajain tuli poikki kulkea, kuului kuin ulvova huuto.
— No, ei hätää vielä, — mietti Jussi. — Mutta jos lähtevät ylöspäin, niin...
Hän ei saanut selvää, mistä tullimiehet puhelivat, mutta Jönssonin nauru kuului joskus joukosta.
Silloin yhtäkkiä otti Jussin korva ääntä joelta päin, suoraan Lampan rannasta. Se ääni tuntui syntyvän siitä, että hevonen juoksi ja reki ratisi.
»Kuka perkele...!»
Jussi ei ehtinyt sanoa muuta ennenkuin hevonen porhalsi pihaan, ajaja istuen korkean kuorman päällä. Silloin vasta tullimiehetkin tulijan äkkäsivät, ja rohkeimmillaan kun olivat humalassa, karkasivat he hevoseen kiinni...
Syntyi kauhea meteli. Jussi tunsi selvästi Keskitalon Hermannin äänen... Huutoa, kirouksia ja pauketta kuului, laukesi kerran revolverikin...
Jussi kuunteli kuin tulisten hiilten päällä ja hänen ajatuksensa lensivät kuin salama... Sen se teki Hermanni! Siinä nyt patruuna näkee!
»Missä Ranta-Jussi on? Hoi!» kuuli Jussi Hermannin hoilaavan.
»Sinä saatana!» noitui Jussi, mutta hän ymmärsi hyvin, ettei mikään enää auttanut. Ja äkkiä selvisi hänelle sekin, minkävuoksi Hermanni oli suoraan Lampalle ajanut. Oli tahtonut näyttää, että hän uskaltaa! Ja ehkä sen vuoksi, että saisi lisää konjakkia!
Melun kestäessä aukenivat paukahtaen molemmat kuistin ovet selälleen, ja patruuna pullahti pihalle niinkuin viskattu...
»Kuka perkele...! Minun pihallani...» kuului patruunan järeä ääni.
Salaman nopeudella käsitti Jussi, kuinka asiat ovat, ja Joonaan rientäessä joukkoon livisti hän suksilleen ja painui kujasta jäälle.
Yhteen mellakkaan ja rähinään sotkeutuivat tullimiesten, patruunan, Joonaan ja Hermannin äänet. Mutta Jussi hiihti jäälle ja tielle. Hän arveli toistenkin poikkitulevien olevan yhtä hulluja kuin Hermannikin ja päätti ehtiä palauttamaan heidät... etteivät joutuisi tullimiesten käsiin.
Oikein oli hän arvannutkin. Puolijoessa jo ajaa kaahatti Käyrä-Helmeri ja huusi, ja vaikka Jussi asian selitti, ei Helmeri sittenkään aikonut totella, vaan aikoi ajaa Lampalle. Jussi sai kuitenkin ohjat käsiinsä ja käänsi hevosen takaisin Suomen puolelle. Helmeriltä hän kuuli, että Friikon veljekset ja Puoti-Heikki olivat ajaneet entistä tietä, jota oli ollut määrä kulkea...
Hän pyörsi takaisin Lampalle ja kirosi Hermannin tyhmää menettelyä.
»Koko hyvän yrityksen pilasi!» hän noitui. »Mitä nyt patruuna sanonee!»
Kun hän saapui pihaan, olivat kuorma, hevonen ja tullimiehet kadonneet. Pihalla makasi Hermanni ja valitti, että häntä oli potkaistu rinnan alle...
Konttorista kuului kauhea elämä. Patruuna kirosi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä Joonaalle, joka seisoi oven suussa.
»Auta minua ylös!» pyysi Hermanni Jussia. »Itsehän kehuit tullimiesten juovan Tirkassa...»
»Mitä varten ajoit tänne!... Nyt menetit hevosesi ja pilasit koko hyvän yrityksen...»
»Pimeässä kääntyi...» puolusteli Hermanni tekoaan.
Jussi mietti hetkisen mitä tekisi. Patruunan puheille ei nyt ollut hyvä mennä ja koston himosta sekä patruunalle että Hermannille hän jätti Hermannin makaamaan pihalle ja lähti hiihtämään Suomen puolelle.
»Siitä korjatkoon omansa!» arveli hän.
Häntä kaiveli niin koko epäonnistunut yritys, että hän päätti jättää siihen kaikki. Kuka käski patruunaa ottamaan semmoista tolvanaa joukkoon ja johtajaksi vielä, joka tahallaan tekee tyhmyyksiä! Pitäköön nyt vahinkonaan...
Mutta jäälle tultuaan alkoi hän kuitenkin katua ja päätti hiihtää Keskitaloon toisia kieltämään. Voisivat vielä joutua tullimiesten käsiin hekin. Ja patruunan vahinko oli jo melkoinen, sillä Hermannin kuormassa oli ollut viisi isoa voiastiaa, jotka olisivat olleet Jällivaaraan menevät.
Kun hän rantakujasta nousi Keskitalon pihaan, seisoi Käyrä-Helmerin ajettava hevonen tallin edessä ja Helmeri itse oksenteli, kuorman päällä oihkaten. Jussi riisui hevosen ja vei talliin.
Silloin ajoivat Friikon veljekset pihaan ja vähän ajan perästä puoti-Heikkikin. He palasivat jo kolmannelta kierrokselta, ja hyvin oli onnistunut.
Mutta kuultuaan kuinka Hermannille oli käynyt he kirosivat, ja miehissä pantiin kaikki Hermannin syyksi.
Jussi ojensi Friikon veljeksille pullon ja pyysi ryyppäämään. Ja kun olivat ryypänneet, niin alkoivat mainoa Hermannin tyhmyyttä.
»Itse se joikin kuin sika ja tuota renkipörröään juotti, niin sillälailla nyt kävi», sanoivat Friikon veljekset, mutta ehdottelivat Jussille, että yritettäisiin vielä. Sillä hyvin luultavaa oli, että tullimiehet saadessaan monesta aikaa voikuorman ja hyvän hevosen eivät enää tänä yönä vahtaisi, varsinkin kun humalassa olivat ja Saalkreeni oli poissa. Sitä oli Jussikin miettinyt jo poikki hiihtäessään, sillä hän ymmärsi vallan hyvin, että tämän homman jälkeen oli mahdoton saada mitään viedyksi yli.
Siinä nyt tuumailivat, hevosten seistessä valjaissa ja miesten ottaessa naukkuja Jussin pullosta. Käyrä-Helmeri torkkui vielä kuormansa päällä ja väliin yökkäili...