Part 2

Juuri kun hänen malttinsa oli pettämässä, kuuli hän vihdoin askelten lähestyvän. Hän veti oven kiinni ja meni konttoriin, seisahtui keskelle lattiaa ja jäi siihen tulijaa odottamaan, oveen katsellen...

Leveään nauruun meni hänen naamansa, kun hän tunsi Ranta-Jussin, joka naurusuin ja kiiluvin silmin astui sisään.

»Kaikki on käynyt hyvin ja terveisiä», tervehti Jussi päästyään sisälle.

Jo ilmestyi elämää ja virkeyttä patruunaankin ja kuin nuoret miehet alkoi hän liikkua.

»Istu, Jussi... ja tässä olisi hyviä sikaareja... Pakkanen siellä taitaa olla... pakkanen kuin perhana... Minä tässä sanoin Tiltalle, että paneppa tuonne lämpöiseen paikkaan Jussille tuliaisryypyt...»

Ja kun Jussi oli lämpöiset ryypyt saanut ja sikaarin sytyttänyt, piti hänen ruveta kertomaan koko matkansa. Jussi kertoi, valehteli joukkoon, ja patruuna lasketteli väliin pitkiä naurujaan kuin nahkanauhoja...

Juurta jaksaen piti Jussin selittää, miten Saalkreenin kanssa, joka ei missään tapauksessa joisi väkeviä, Tirkka ja Ranta-Jussi olivat päättäneet menetellä.

»Jo te olette, sinä Jussi ja tuo Tirkka, kuitenkin hoksaavia kelpo miehiä», kehui ja nauroi patruuna, nauroi, että ojenteli.

»Minun keksimääni se on kaikki», kehaisi Jussi. »Ei Tirkka semmoisia hoksaisi, on se sen verran pökkelö...»

Oli jo aamupuoli yötä, kun Jussi hiihteli mökilleen Suomen puolelle. Raskas laukku oli hänellä selässään ja kääröjä povessakin. Laukku sisälsi konjakkia, josta oli määrä antaa tullikavaltajille kavallusyönä rohkeutta ja intoa.

Sillä tuleva iso yritys oli nyt valmiiksi mietitty. Rämä-Heikki ja Jussi olivat jo hommanneet miehet, jotka alkaisivat kuljettaa tavaroita rajan yli, kun sopiva hetki oli käsissä. Salassa oli kaikki tapahtunut, niin ettei kylässä aavistettu eikä tiedetty mitään. Hiihtäessään Jussi yhä asiaa mietti ja oli tunnossaan varma, että se onnistuu. Lapsellista oli, että patruuna epäili. Santeri-vainaja oli aikoinaan kerran Jussille sanonut, että jos Tirkka saadaan houkutelluksi puolelle, petetään tullihurtat kerran vielä, että hurisee. Ja silloin oli hän Jussille tullut selittäneeksi, kuinka olisi meneteltävä. Oli ollut sillä kertaa Santeri-vainajakin puheliaampi kuin tavallisesti, hauskimmillaan humalassa kun oli...

»Olisi saatava Tirkka lahjomalla ja makeilla tuumilla puolelle. — Ja Tirkka kyllä suostuu, on siksi perso sekä viinalle että rahalle. — Tirkka, joka on hyvissä väleissä kaikkien tullimiesten kanssa, jotka siinä hänen tuvallaan käyvät vahtimatkoillaan jalkaansa lepuuttamassa ja kahvia juomassa, olisi mies paikallaan, parhaiksi kavala ja nokkela, kun tahtoo. Ei tarvitsisi Tirkan muuta kuin kutsua kaikki tullimiehet luokseen muka syntymäpäivää viettämään... että kerran eläissään hänkin nyt on päättänyt lystäillä ja vähän kestitä hyviä kamraatejaan. Syntymäpäiväksi olisi Tirkan luokse toimitettava niin paljon juotavia, etteivät loppuisi yhtenä yönä, vaikka useampikin mies olisi juomassa. Ja lisäksi pitäisi Tirkan houkutuksilla ja ystävyydenosoituksilla saada tullimiehet pysymään tuvassaan koko yö... Silloin saisi 'luntreijata' paljon ja aivan rauhassa...»

Niin oli Santeri aikoinaan tuumaillut.

Jussille oli se jäänyt mieleen ja hän oli asiaa kauan miettinyt. Kaikki muut tullimiehet tiesi hän juopoiksi, mutta tiesi myöskin, että Saalkreeni, joka samalla oli valppain ja virkuin rajavahti, oli aivan ehdottomasti raitis mies, jota ei millään valheella saisi humalaan juotetuksi. Siinä tuli umpi eteen. Mutta viimein keksi Jussi mielestään mainion keinon. Huhuna kulki Ruotsin puolella, että Saalkreeni jo pitemmän aikaa oli kosiskellut Isonrovan rikasta tytärtä, jonka koti oli kaukana Ruotsin puolen metsäkylässä, Rovanjärven kylä nimeltään. Tytär Manta kuului olevan komea neito ja rikkaan Isonrovan perijätär, mutta samalla ylen ylpeä ja vaativainen.

Rukkaset kerrottiin Saalkreeninkin häneltä saaneen, mutta tietoonsa oli Jussi saanut, että Saalkreeni yhä kirjoitteli lemmenkirjeitä »_Till Fröken Manda Isorova, Rovanjärvi by, via Öfver-Kalix_». Mutta vaikkei Manta, joka ei osannut ruotsinkieltä, mitään vastannut, ei Saalkreeni hellittänyt, vaan jatkoi kirjeittensä lähettämistä, kirjoittaen suomeksi...

Siinä uskoi Jussi olevan mainion koukun. Nyt ei tarvittaisi muuta kun kirjoittaa Rovan Mantan nimessä Saalkreenille rakkauden kirje, jossa Manta katuu entistä kovasydämisyyttä ja häpeää sitä, että niin kelpo miehelle kuin Saalkreenille oli ajattelemattomuudessaan rukkaset antanut... että nyt on hänen mielensä muuttunut ja sydämensä lämmennyt... että tulla nyt heti Isoonrovaan, heti, kun tämä kirje saapuu...

Niin oli Jussi miettinyt ja ruvennut Tirkan kanssa tuumille. Tarjoten Tirkalle puolikuppisia oli hän puheensa aloittanut, kavalasti ja kautta rantain. Oikein oli Jussi arvannut: Tirkka oli heti valmis sekä syntymäpäivää viettämään että kirjoittamaan Rovan Mantan nimessä kirjeen Saalkreenille.

Jussi oli hiihtäessään jo ehtinyt puolijokeen ja häntä nauratti, kun muisti, että kaikki ponnistukset nyt oli tehty ja että huomen-illalla oli syntymäpäivän vietto, ja silloin saisi Saalkreenikin kirjeen. Valmiina olivat muutkin varustukset, ja konjakkia oli kovasti...

Jussi hiihteli mökkiään kohden, entistä suksen latua noudattaen. Suomen puolelta ei kuulunut, ei näkynyt mitään, harvoin tällä puolen osuikaan tullimiesten kynsiin, kun ei suoraan kohti hiihtänyt. Mutta päästyään rantatörmälle huomasi hän, että hänen mökiltään tuikki himmeä tuli joenpuolisesta ikkunasta.

Olisiko Janne, hänen poikansa, sytyttänyt lampun, että hän paremmin osaisi hiihtää mökilleen? hän mietiskeli ja hiihteli mökin porrasten eteen.

Ranta-Jussilla ei ollut mökillään minkäänlaista ulkohuonetta. Puuvaja oli pirtin pohjoispäässä, ja porstuan perällä oli laudoista kyhätty koppero, jossa isä ja poika säilyttivät kaikenlaista romua.

Jussi painoi porstuan ovea, mutta se tuntui olevan sisäpuolelta säpissä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan kuin kerran nyrkillään kopauttaa oveen, ennenkuin sisältä joku tuli ja aukaisi säpin.

Se oli Janne, Jussin poika.

»Täällä on Ruhmulainen teitä vartomassa!» kuiskasi poika. »Illalla jo tuli ja nyt näkyy nukkuvan... Pankaa laukku piiloon», kuiskaili poika isälleen.

Ruhmulainen oli kuuluisa tullikavaltaja ylempää jokivarrelta ja melkein samanmaineinen mies kuin Rämä-Heikkikin, joka oli linnassakin istunut. Ruhmulainen oli koko syystalven majaillut kylässä ja kerrottiin hänen myyvän viinaa tukkisavotoissa. Töissä ei hän viihtynyt, vaan kurraili nälässä, tyhjää toimitellen. Jussin puheilla oli monet kerrat käynyt, ja kuiskailleet olivat keskenään, kun Jussi lähti Haaparannalle.

Ruhmulaisen viinanmyynti-afääri oli varsinkin tänä talvena mennyt kovin huonosti. Tullimiehet olivat häneltä ottaneet laukullisen konjakkia takavarikkoon, ja kun hän sitten pani viimeiset markkansa likoon ja onnistui pääsemään rajan yli ja tukkisavottaan asti, joi hän itsensä sikahumalaan, jolloin koko hänen viinavarastonsa joutui varkaiden saaliiksi.

Nyt oli hän köyhänä kuin kirkon hiiri, ei ollut ruokaa eikä rahaa. Uutta viinankauppaliikettä oli hänen nyt mahdoton saada pystyyn, ellei saisi apua.

Tuossa se nyt nukkui Jussin sängyssä eikä herännyt, vaikka Jussi ja Janne sisään tultuaan alkoivat kovalla äänellä puhua. Mutta kun hän hetken päästä heräsi, nousi hän vikkelästi ylös ja mainoi sitä, että oli niin raskaasti nukkunut.

Ja hän alkoi Jussille kehua, ettei ollutkaan enää hänelläkään hätää. Hänelle olivat tukkimiehet uskoneet rahaa ja käskeneet noutamaan konjakkia, — olkoon minkä hintaista hyvänsä.

»Ei minulla ole konjakkia!» ärähti Jussi. »Hae Ruotsin puolelta!»

Mutta sitä ei Ruhmulainen uskonut. Hän tiesi, millä asialla Jussi oli käynyt, tiesi senkin, että suurta salakuljetusta oltiin hommaamassa ja että Lampan tavaraa olivat Keskitalon aitat ja niittyladot täynnä.

»Vai niin», sanoi hän päätään kynsien. »Joko oli Haaparantakin niin kuivunut! Mitenkähän käy Lampan tavaroille?»

Ruhmulainen sanoi sen pirullisella äänellä. Jussi ymmärsi heti, mihin Ruhmulainen tähtäsi. Se piru voisi mennä ja pilata koko hyvän yrityksen! Pian se sen tekee! Menee ja ilmoittaa tullimiehille, mitä ollaan hommaamassa...

Parasta se oli pitää mielin kielin, tyhmä ja lurjus.

Ruhmulainen kynsi päätänsä, nousi sängystä ja näytti alkavan hommata lähtöä. Jussi näki miehen naamasta, että hän oli vihassa.

»Montako pulloa sinä...?» kysyi hän sitten, kun näki Ruhmulaisen hakevan lakkiaan.

Toinen muuttui iloisemmaksi.

»Kyllähän ne kymmenkunta pulloa neuvottivat... Ja olisi täällä rahaa...»

Ruhmulainen veti povitaskustaan seteleitä.

Jussi tiesi, ettei Ruhmulaisesta leikin pääse erilleen silloin, kun se varmaan tietää, että konjakkia on.

»Täytyy sinulle sitten antaa», sanoi hän. »Täytynee sitten olla ilman, jos hommat tulevat.»

»Hae lisää Lampalta... Tässä on rahaa...»

Ja he sopivat niin, että Jussi antoi sopuhinnalla Ruhmulaiselle, jotta tämäkin saisi vaivoistaan.

»Kyllä minä niiltä osaan hintaa kiskoa, kun kerran perille pääsen», arveli Ruhmulainen ja pani laukkuunsa pullot. Lähtöryyppyä hän ei kerjännyt, vaan saatuaan laukkunsa kiinni painui ulos, sanoen viikon päivät viipyvänsä.

Mutta Ruhmulaisen mentyä virkkoi Janne:

»Olisi sopinut minun antaa lähteä kaupalle. Kun kuuluvat tässä ensimmäisessäkin tukkisavotassa maksavan kymmenen kruunua litran pullosta...»

»Viimeisen kerran se minulta nyt sai», sanoi Jussi. »Enkä minä olisi antanutkaan, vaan pelkäsin, että se piru menee ja ilmoittaa tullimiehille... Mutta kun saadaan tässä tavarat poikki, niin...»

»Minä kyllä jo kykenisin», jatkoi Janne. »Eikä minua heti tavallinen suksimies saavutakaan.»

Siihen ei Jussi vastannut, mutta molemmin miettivät samaa asiaa. Jussi oli sitä ennenkin pohtinut, mutta ei ollut koskaan päässyt saamaan niin paljoa rahaa kokoon, että olisi pystynyt aloittamaan liikettä.

Mutta nyt oli yrittänyt, vaikkei poika isänsä hommista vielä tiennyt mitään. Syksyn ja talven kuluessa oli hän säästänyt ansioitaan ja Haaparannalle lähtiessään oli patruunalta saanut lainaa, jotta oli saanut ostetuksi säkillisen kaikkein halvinta konjakkia. Itse hän ei kuitenkaan uskaltanut kaupalle lähteä, mutta Rämä-Heikki, joka oli vanha viinanmyyjä ja tunnettu salakauppias, oli hyvää palkkiota vastaan luvannut lähteä myymään... Laukullisen oli Jussi nyt Rämä-Heikille Kaakkuri-Jannen pirtillä antanut ja loput saisi Heikki käydä noutamassa...

Mutta nyt miettiessään, kuinka hän oli tehnyt, alkoi Jussia kaduttaa, että oli tavaransa Heikille uskonut. Ensiksikään ei hän saattanut luottaa Heikin raittiuteen, mikä oli ensimmäinen ehto sille, joka viinaa myi. Toiseksi oli Heikki siksi tunnettu jo viinanmyynnistä ja sen salakuljetuksesta Suomen puolen viranomaisille, että hän pian joutuisi kiikkiin ja menettäisi kaikki...

Vaikka täytyihän Jussin taas toisaalta, kun asiaa ajatteli, myöntää, että Rämä-Heikki kuitenkin oli puolta luotetumpi mies kun esimerkiksi Ruhmulainen, joka aina joi itsensä sikahumalaan eikä ottanut murheeksi, jos huonostikin kävi. Mutta sittenkin tuntui Jussista, että liian paljon oli tullut annetuksi Rämä-Heikille... Laukullisessa olisi ollut kylliksi, vaan kun jäi vielä toinen laukullinen Kaakkuri-Jannen pirtille...

Ja niin Jussi tunnossansa päätti, että vaikka Rämä-Heikillä nyt kauppa onnistuisikin, ei hän ikinä enää Heikin kanssa viinanmyyntihommaan alkaisi, vaan yrittäisi yksin poikansa, Jannen, kanssa... Ostaisivat poron, jolla poika kuljettaisi tukkisavottoihin ja hän puuhaisi tavaran ylitse...

Kesken viinanmyyntimietteitään hän kuitenkin nukkui ja heräsi siihen, että poika sytytti takkaan kahvitulta.

III

Keskitalon Hermanni oli kylän varakkaimpia isäntiä. Palomäen Santeri-vainajan eläessä ei hän ollut isosti tullikavallushommissa ollut, mutta oli kuitenkin silloin tällöin ottanut osaa, kun Lamppa varta vasten oli käynyt pyytämässä. Mutta Santerin kuoltua ja Lampan palattua matkaltaan oli Keskitalon talosta tullut Lampan tavaroiden varastopaikka ja Hermannista vähitellen kehittynyt jokseenkin rohkea kavaltaja. Sanottiin kyllä, ettei Lamppa oikein luottanut Hermanniin, vaan aina piti Ranta-Jussin olla toisena. Mutta Hermanni itse uskoi itsessään olevan nokkeluutta ja rohkeutta enemmän kuin kenessäkään muussa, kehui taitoaan ja voimiaankin ja innostui tullikavallukseen niin, että olisi sitä tehnyt, vaikkei olisi palkkaakaan saanut. Se oli jännittävää ja hauskaa ja Hermannin mielestä erinomaisen hupaista, kun sai tullimiehiä pettää, öisin valvoa, olla salaperäinen päivin ja kahden kesken Lampan kanssa tuumailla...

Nyt varsinkin, kun näin iso urakka ja yritys oli tulossa, kun Lampan kuormia toinen toisensa perästä saapui Keskitaloon ja laatikkojen ja säkkien kyljistä paistoi kookkain kirjaimin: Herra Herman Keskitalo, oli Hermanni vauhdissa ja touhussa aivan kuin hän itse olisikin kauppias. Hän liehui ja hommaili ja naurusuin puhutteli rahtimiehiä, otti rahtisetelit ja maksoi rahtipalkat. Rahtimiehet eivät olleet ymmärtävinään, mihin tavarat tulevat, vaikka hyvin tiesivät. Joku tekeysi tyhmäksi ja kysäisi Hermannilta. Hermanni hymähti salaperäisesti ja iski silmää... toinen oli siitä ymmärtävinään ja iski takaisin...

Eräänä tammikuun aamuna, kun päivä vaisusti alkoi hämärtää, nousi Hermanni suksilleen ja läksi hiihtämään Ranta-Jussin mökille. Hänen aikomuksensa oli käydä Lampalla tuumailemassa ja kuuloilla, miten ylituonti oli järjestetty, sillä Hermanni ei vielä tiennyt, mitä Ranta-Jussi ja Lamppa olivat päättäneet. Jussi oli patruunaa kieltänyt Hermannille puhumasta, ennenkuin sitten vasta, kun käytiin toimeen. Hermanni ei malttaisi semmoista salaisuutta pitää omana tietonaan, vaan asia luiskahtaisi häneltä jollekulle tuttavalle. Äkkiä leviäisi se ensin Suomen puolelle ja siitä pian joku kertoisi Ruotsin puolellakin, ja niin tulisi se tullimiesten korville. Yleensä näytti Ranta-Jussi hyvin vähän luottavan Hermanniin, jota piti tyhmän rohkeana.

— Patruunan kanssa on yhden veroinen, — ajatteli Jussi. — Molemmat kyllä touhuavat ja uskaltavat, mutta ovat varomattomia ja tyhmiä.

Kerran olikin Jussi jo esittänyt patruunalle, että piti erottaa Hermanni koko hommasta. Se tekisi vielä kummat itsepäisyydellään. Mutta patruuna ei siihen suostunut, koska uskoi Hermannin kykenevän mihin hommaan hyvänsä.

Hermanni ei niistä mitään tiennyt, mutta aina hän päinvastoin tunkeusi johtajaksi ja neuvonantajaksi.

Pakkas-aamu oli, kun Hermanni hiihteli aika vauhtia Jussin pirtille, josta jo nousi paksu savu. Ei tiennyt Hermanni Jussin Haaparannalla käynnistä eikä siitä, että Jussi vasta yöllä oli palannut.

Jussi oli kenkimässä, kun Hermanni astui pirttiin.

»Kuormia niitä vaan saapuu ja saapuu, koska päässeekään yli viemään...» aloitti Hermanni.

»Onko tänä aamuna tullut?» kysyi Jussi, kääntymättä Hermanniin päin.

»Ei ole tänä aamuna tullut...»

»Pitäisi tulla heti monta kuormaa... Rämä-Heikki on joukossa... Parasta että olet kotonasi vastaanottamassa», sanoi Jussi.

»Aioin käydä Lampalla kuulemassa...»

Jussi sai kengät jalkaansa, kääntyi nyt Hermanniin päin ja selitti:

»Minä siellä kävin illalla, ja jos somasti sattuu, niin ensi yönä yritetään, vaan elä sinä hiisku kenellekään...»

Hermanni innostui kuultuaan, että tässä päästään hommiin.

»Vein minäkin menn'yönä kaksi säkillistä hevosenvaljaita», sanoi hän mahtavasti.

»Lampalleko?»

»Ei. Makon kylän haarakauppaan.»

»Näkyikö hurttia?»

»En nähnyt, vaan juuri kun olin lähtenyt takaisin Suomen puolelle, olivat hiihtäneet pihaan...»

Jussi ei ihmetellyt vähääkään Hermannin uskallusta, vaikka Hermanni itse piti sitä kovin ovelana.

Jussi tiesi, että Hermanni kovin mielellään olisi ottanut ryypyn näin pakkas-aamuna, mutta tiesi myöskin, että Hermanni kerran makuun päästyään ei malttaisi olla ryyppäämättä liikaa ja sen vuoksi ei antanut tippaakaan.

»Kyllä minä iltahämyssä tulen sanomaan, miten asiat ovat», huomautti Jussi hetken kuluttua.

»Mutta muista sinä, että jos hommat alkavat... pitää olla karvasta näin pakkasella...»

»Sepä tietty.»

Hermanni laverteli vielä minkä mitäkin. Hänkin oli miettinyt keinoja kuormien saamiseksi yli ja piti keksintöjään erinomaisen viisaina. Jussin mielestä ne olivat kerrassaan kelpaamattomia, ja hän sanoikin Hermannin puheisiin:

»Kyllä ne konstit jo on ennen tiedetty ja tehty, vaan keksipä uusia. Eivät ne sentään tullihurtatkaan enää ole niin tyhmiä, että kepillä silmään saapi pistää... Mutta _joku_ keino kai on keksittävä, jos mieli yli saada... Muutoin jäävät tälle puolelle kaikki...»

Hermanni ei osannut Jussin puheisiin vastaan sanoa.

Ei osannut muuta kuin:

»Sanotaan Lampan köyhtyneen, ja jos ei nyt onnistu, niin rutiköyhä tulee...

»Lieneekö tuo vielä niin köyhtynyt», arveli Jussi, mutta sydämessään hän halveksi Hermannia. Se oli tyhmempi kuin Oinas-Matti ennen!

Ettei patruuna sitä näe ja ymmärrä!

Hermanni läksi.

Jussi sytytti sikaarin ja nojausi katselemaan Ruotsin puolelle, kädet tukenaan molemmin puolin joenpuolisen ikkunan pieltä... Lampasta nousi paksu savu, ja joku ajaja juoksutti pihaan... Näkyi olevan joku menijä joen jäälläkin. Keskitalosta tulevaa tietä ajoi pikkuhölkkää ja näkyi kääntyvän sitä tietä, joka melkein Lampan rannasta poikkesi Joenkäyrään ja vei talon pihan läpi...

Jussi seurasi ajajaa silmillä, mutta ajatukset kulkivat muualla.

— Kaikkihan se menisi hyvin, mutta paha on, että Ruhmulainen kaikki tietää... Se voi pilata hommat; jos ymmärtävät sitä juottaa ja houkutella, niin se kertoo ja ilmaisee kaikki... Jos se nyt onnistuisi pääsemään sydänmaalle laukkuineen, niin menisi siinä ainakin viikon päivät ja sillä välin ehdittäisiin tavarat saada talteen, — mietiskeli Jussi.

Hän oli kuitenkin niin levoton kaikin puolin ja monesta pikkuseikasta huolissaan, että päätti lähteä Lampalle. Monta asiaa oli järjestämättä, eikä ollut vielä tietona, montako hevosta otettaisiin...

Jussi hiihteli Lampalle. Poika jäi kotia, ja hänelle antoi Jussi neuvoja, jos mikä sattuisi tulemaan tai tapahtumaan.

Ei ollut patruuna nukkunut koko yönä. Oli miettinyt ja miettinyt.

Kun Jussi astui konttoriin, jutteli patruuna erään Ruotsin puolen isännän, Korven Israelin, kanssa. Jussi tunsi Israelin ja tiesi, että juuri Korven taloon oli määrä viedä tuodut tavarat. Korven talo oli kahden kylän välissä taipaleella, ja siitä vei tie Ylikainuullekin.

Hyvillään oli patruuna Jussin tulosta, istumaan käski ja sikaarin tarjosi. Korven Israeli oli ennenkin ollut patruunan hommissa ja olikin aika vikkelä mies. Ja nyt alkoivat kolmissa miehin asiasta puhua. Israelille uskottiin salaisuus, joka koski Tirkan syntymäpäivää ja tullimiehiä.

Jussi selitti, patruuna nauroi, ja nauroi Israelikin. Sukkelana keksintönä piti hänkin sitä, mutta lausui kuitenkin epäilyksensä näin:

»Mutta jos ne eivät juo itseänsä hutikkaan niin että nukkuvat tai jos parhaissa viinoissa lähtevät liikkeelle...»

»Sitä varren Joonas hiihtelee koko yön ja tulee ilmoittamaan», tokaisi patruuna.

Mutta Korven Israeli näytti sittenkin epäilevän.

»Ei sitä käy Joonaan huoleksi jättäminen, kyllä siihen pitää olla valppaampi mies», sanoi Jussi. »Sillä sehän tässä juuri pääasia onkin. Paljon parempi, että Joonas ajaa tavaroita poikki ja joku muu jääpi tullimiehiä vahtaamaan...»

Lamppa seisahtui kävellessään ja jäi miettimään. Hän muisti, kuinka nolosti syksyllä oli käynyt, kun Joonas oli jäänyt vahtimieheksi.

»Kyllä niin taitaa olla, ettei ole Joonaaseen luottamista», sanoi hän ja katsoi molempia miehiä kysyvästi.

»Kyllä se niin on», sanoi Korven Israeli, täydellisesti hyväksyen Jussin mielipiteen.

Patruuna mietti.

»Jaa, mutta kenenkä me sitten saisimme? Ehkä Hermanni...?»

»Jos minä olisin... tai jos minun tavarani olisi... niin tuohon Jussiin luottaisin», virkkoi Israeli.

»Mutta kuka sitten järjestää poikkituonnin Suomen puolella?» tokaisi patruuna.

»Senhän voi jättää Hermannin toimeksi», vastasi Korven Israeli.

Ja niin asiasta asiaan, seikasta seikkaan siirryttiin. Ja päätökseksi tuli, että Jussi jää vahtaamaan tullimiehiä, Joonas apumiehenään. Korven Israelin tuli olla kotonaan, purkaa ylitulevat kuormat pian ja toimittaa tuojat syrjätietä Makon kylään, josta vasta saisivat yksi kerrallaan palata Suomen puolelle ja ajaa toistamiseen Keskitaloon uusia kuormia panemaan.

Oli selvää, että jos Saalkreeni saataisiin kirjeellä petetyksi ja hän viipymättä lähtisi Rovanjärveen, tuli hänen mennä ensin Makon kylään, josta Rovanjärveen oli lyhin tie. Makon kylään oli patruuna hommannut Sammelin Pekan, torpparinsa, pitämään vahtia, tokko Saalkreeni todella menee, silloin sieltä ajaakseen täyttä laukkaa ilmoittamaan.

Kaikin puolin mietittiin asiaa, sillä suuri oli yritys, kymmenet tuhannet kysymyksessä. Huolissaan ja levottomana patruuna jo pelkonsa Jussille ja Israelillekin ilmaisi.

»Jos vaan viisaasti ja varovasti menetellään, niin yhtenä yönä ovat kaikki kuormat tuodut yli», lohdutteli Jussi. »Kun ei vaan Hermanni menisi hätäilemään liiaksi...»

»Kyllä Hermanni on mies puolestaan!» uskoi patruuna.

Mutta Jussi näytti sitä seikkaa epäilevän.

Jussin asiaksi jäi myös hankkia tarvittavat poikkituojat, joita kyllä aina oli saatavissa. Jussin mielestä ei viittä hevosta enempää saisi ottaa, ja niidenkin piti tulla yksi kerrallaan poikki ja joella aivan kävelyä. Kun Keskitalosta lähtisi kaksi hevosta ja Heikki, Lampan puotirenki, Lampan ruunalla, niin ei tarvittaisi kuin kaksi hevosta lisää Suomen puolelta. Jussi ehdotteli, että otettaisiin Friikon veljekset, jotka olivat tottuneita »yötöihin» ja joilla molemmilla oli hyvä hevonen.

»Saatte Hermannin kanssa siitä päättää», sanoi patruuna.

Patruuna tarjosi vielä kahvit ja konjakit molemmille miehille ja lupasi, jos hyvin nyt onnistuu, semmoisen palkan molemmille, että naurahtavat. Mutta ei tahtonut puhe oikein luistaa, sillä kovin pitkissä mietteissä oli patruuna. Käski Jussin kahden kesken puotikamariin ja vielä varoitteli...

»Jättäkää vaan minun huolekseni», lohdutteli Jussi.

»Kyllä tarkataan kaikki selväksi ennenkuin aloitetaan...»

»Sitä minäkin...», sanoi patruuna.

»Eipä niitä ole vahingoita minun tähteni tullut», kellahti Jussi. »Vai onko?»

»Ei ole tullut... ei ole tullut... Ei ole todellakaan koskaan sattunut, kun sinä olet ollut matkassa!»

Patruuna kävi keveämmälle tuulelle, kun sen nyt tässä yhtäkkiä muisti.

»Kun eivät maistelisi itseään ylen humalaan», sanoi hän. »Alkavat remuta ja huutaa niinkuin tavallisesti. Juoppo se taitaa olla Hermannikin?»

»Väliä nyt siitä, jos joisikin, vaan se ei humalassaan malta olla siivosti, vaan remuaa ja huutaa ja hakee riitaa tuttujen miesten kanssa», vastasi Jussi.

»Jaa», sanoi patruuna. »Mutta kyllä kai nyt määrän pitää?»

»Pitää määrän, kun ei anneta...»

Jussi iski silmää ja patruuna ymmärsi, mitä Jussi tarkoitti.

Jussi viipyi Lampalla koko päivän. Hän istui pirtissä; söi silavaa ja leipää ja tähyili ikkunoista ulos. Jos joku outo pirttiin tuli, vilahti Jussi uunin taakse. Puolenpäivän aikana hiihtelivät tullimiehetkin pihalle. Tarkastelivat Suomen puolelta tulevien rekiä, kävivät puodissakin ja puhelivat pihalta. Ikkunan pielestä seurasi Jussi heidän liikkeitään ja koetti Saalkreenin kasvoista päättää, oliko tämä jo rakkauden kirjeen saanut.

Siinä viipyivät pihalta tunnin verran, hiihtelivät ympäri rakennuksia ja kävivät makasiinin luona ikäänkuin jälkiä nuuskien. Fynke kävi halkovajassakin, jossa Joonas pilkkoi puita, ja Saalkreeni ja Jönssonni hiihtelivät joelta mutkin. Koko talossa oli kuitenkin hyvin hiljaista eikä missään näkynyt mitään sellaista, josta olisi voinut epäillä, että oltiin puuhaamassa suurta kavallusta. Puodissa olivat he tiedustelleet patruunaa, ja Tilta oli patruunan neuvon mukaan vastannut, että patruuna oli ollut pahoinvoipa jo monta päivää. Jussia eivät saaneet nähdä, vaikka Fynke kävi pirtissäkin.

— Mitähän ne tarkastelivat! — mietti Jussi, ja päätteli, että ne katselivat, oliko talossa minkäänlaisia hommia... tohtisiko huoletonna viettää Tirkan syntymäpäivää...