Part 1
RUOTSIN RAJALTA
Tullikavalluskuvaus Tornionjoen laaksosta
Kirj.
VÄINÖ KATAJA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1912.
I
Ruotsin puolen maantietä Haaparannalta päin mennä junnasi rahtikuorma Tornionjokivartta ylöspäin.
Mies, joka kuorman perässä käveli, oli lyhyenlainen, puettuna päällyksettömään lammasnahkaiseen turkkiin. Keli oli huono, sillä oli sydäntalven pakkassää, vitikeli, joka on tihmein talven keleistä. Mutta vaikka mies näyttikin kuluneessa turkissaan ja kelottuneessa naapukassaan olevan tavallisia rahtimiehiä, oli hänellä valjaissa hyvä ja lihava hevonen, joka kävellä huiski roimasti, huonosta kelistä huolimatta. Mies sai joskus pistää pientä juoksua pysyäkseen perässä. Hän olikin jo ajanut useista rahtikuormista edelle ja oli nyt ihan yksin saapunut kahden kylän väliselle metsätaipaleelle. Kuorma oli päältä päin peitetty loimilla ja nahkasilla, mutta pitkän matkareslan harvojen ohimoliistojen välitse näkyivät kuin jauhosäkkien valkoiset hurstit.
Hän ei ollut vielä, sitten kun Haaparannalta läksi, kertaakaan levähdyttänyt hevosta eikä itsekään poikennut mihinkään tienposkessa oleviin tavallisiin syöttö- ja kahvipaikkoihin.
Kiire oli. Taipaleella, jolla muutamin paikoin oli loivaa myötälettä, antoi hän hevosen juosta, ohjia kiinnittäen ja massautellen suullaan. Mies hymyili itsekseen, ja hänen silmänsä kiiluivat. Hevosen juostessa hän keikahti näppärästi istumaan reslan partaalle, otti pienoisen taskumatin povestaan ja maistoi herneen. Ei paljoa... ei paljoa! — vakuutti hän itselleen, löi korkin lujaan pullon suulle ja hyppäsi jälleen kuorman perään kävelemään.
Lyhyt talvipäivä alkoi hämärtää ja pakkanen tuntui kiihtyvän.
— Parahiksi kerkiän... määräajaksi kerkiän, — höpisi hän, päivän hämärtymisestä aikaa arvaten.
Mutta kiire hänellä oli mielessä, sillä vaikka hevonen käveli, että höyry sieraimista punoi ja sen lavat ja kupeet olivat valkoisessa huurteessa, hoputteli hän yhä.
Kun metsätaival loppui, oli siinä, ennenkuin kylä alkoi, taas rahtimiesten kahvila, pienoinen punainen mökki tienvieressä, Kaakkuri-Jannen pirtiksi mainittu.
— Oikeinpa arvasin! — sanoi mies itsekseen, kun alkoi mökkiä lähestyä niin että jo näki pihalle. — Oikein arvasin, eivät ole vielä muut Haaparannalta palaavat ehtineet tänne syöttämään. Kovin hyvä, että ehdin sivuuttaa nuo rahtimies-hunsvotit...
Mökin pihalla oli jo tunnin verran seisoskellut ruma, rokonarpinen mies, Rämä-Heikiksi nimitetty, Suomen puolelta kotoisin, ja kuunnellut ja katsellut alaspäin niinkuin jotakin vartoen.
Rämä-Heikki kuuli jo etempää tulijan aisakellon ja tunsi sen äänestä, että oli oikea mies. Ennenkuin tulija ehti mökin kohdalle, riensi hän jo vastaan.
»Onko se Ranta-Jussi?» kysyi hän, mutta tulija ei kuullut, kun pakkanen rääkkyi jalasten alla. Ei ajanut tulija pihaankaan, pysähdytti keskelle tietä, näppärästi vieden hevosen eteen laatikon, jossa oli kauroja.
Siinä tunsivat miehet toisensa. Tulija oli Ranta-Jussi, Palomäen Santeri-vainajan kavala kumppani.
»Jopa tulit täsmälleen», naurahti Rämä-Heikki. »Eikä taida olla tyhjänä reki...!»
»On nyt tavaraa», naurahti toinen vastaan. »Monta säkillistä konjakkia ja vielä lisäksi muita juotavia...
Mutta elä sinä...»
»Minäkö...!»
»No, luotan nyt sinuun, niinkuin ennenkin... Vaan elä sano mistä sait...»
»No huihai...»
Hevosen syödessä kauroja juttelivat miehet siinä minkä mitäkin tullikavalluksesta, joka nyt taas tänä talvena oli noussut entiseen voimaansa, vieläpä isommaksikin.
Niissä hommissa olivat nytkin sekä Ranta-Jussi että Rämä-Heikki. Ranta-Jussi oli nyt päässyt Lampan uskotuksi mieheksi ja Jussi oli vuorostaan ottanut Rämä-Heikin apurikseen. Kuiskaamalla miehet puhelivat, vaikkei ketään kuulijaa ollut näkösällä. Mökin mies, Kaakkuri-Janne, joka oli molempien miesten uskottu, istuskeli ölvinä pirtissä, vaikka tiesikin, mitä miehet kuorman luona puuhasivat. Rämä-Heikki oli avannut suuren nahkalaukkunsa, johon Ranta-Jussi luki pulloja, »olkirokkiin» pistettyjä.
Paljon niitä siihen meni, ja kun oli täyteen pannut, nauhoitti Rämä-Heikki laukun ja nostaen sen selkäänsä virkkoi:
»Raskaspa siitä tuli, mutta kyllä se kevenee, kun Suomen puolelle pääsen...»
Säkki, josta Ranta-Jussi oli pulloja ottanut, oli tyhjennyt puolilleen.
»Kyllä Janne lopuista huolen pitää, enempää en uskalla ottaa tällä kertaa», sanoi Rämä-Heikki.
Ranta-Jussi nosti säkkilopun olalleen ja läksi astumaan mökkiin. Rämä-Heikki seurasi perässä, varustellen laukkuaan olkapäille.
Portaille kiepsahti mies pirtistä vastaan ja kuiskasi: »Joutukaa! Voipi tulla rahtimiehiä!»
»Ohi ajoin Lamminpäässä, eivät ehdi vielä tänne!» vakuutu Jussi.
Mökin mies aukaisi avaimella oven kamariin, joka oli porstuan perällä ja oli puolillaan kaikenlaista rojua ja roskaa. Sinne vei Jussi säkin, ja Janne pisti oven lukkoon.
Rämä-Heikki oli sillä aikaa noussut suksilleen ja lähtenyt painaltamaan Suomen puolelle, josta mökille oli hiihtänytkin.
»Olipa sillä nyt kiire», kummaili Jussi. »Olisi tehty tässä puoletkupit...»
»Sinua varten on kahvi jo valmiina ollut pari tuntia», ilmoitti Kaakkuri-Janne, nähtävästi hyvillään siitä, että hänkin, »uskotun tavaran» erinomaisena hoitajana, saisi taas rennot ryypyt palkakseen.
Miehet menivät pirttiin, jossa ei ollut ketään muuta kuin mökin vaimo, aivan kuuro ja melkein sokea. Janne sai itse olla sekä isäntänä että emäntänä.
Ranta-Jussi istahti pöydän päähän ja Janne alkoi hommata kahvia pöytään.
»Tuossa sinullekin taas, jos sattuu kipeä päivä», sanoi Jussi ja ojensi Jannelle täysinäisen konjakkipullon. Mutta povestaan otti hän toisen pullon, jonka laski pöydälle lisäten:
»Tästä teemme puoletkupit, vaan pitkää aikaa en uskalla viipyä enkä juodakaan. Iltayöstä pitää joutua perille.»
Ja maistettuaan kuppinsa nousi hän ikkunaan katsomaan. Maantie oli ihan mökin vieressä, niin että hän näki kuorman ja hevosensa, joka syödä rouskutteli kauroja. Mutta ei hän vielä tyytynyt siihenkään, vaan meni nyt portaille ja kuunteli. Ei kuulunut vielä taipaleelta minkäänlaisia kulkijain ääniä, pakkanen vain paukahteli, ja hämärän enetessä alkoivat revontulet syttyä pohjoisen taivaalla. Jussi palasi uudestaan pirttiin, teki toisen puolikuppisen ja supatteli Jannelle säkistä, jonka oli kamariin jättänyt.
»Jos käyvät kahvilla nuo jälessä tulevat rahtimiehet, niin ymmärrä sinä pitää suusi kiinni», varoitteli hän mökin miestä, joka tyytyväisenä jo teki kolmatta puolikuppista.
»Minäkö?» tokaisi toinen nousevassa humalassa. »Minä se juuri osaankin suuni kiinni pitää.»
Jussi napitti turkkinsa, painoi naapukan lujaan päähänsä ja läksi. Juuri kun hän ehti hevosensa luo tielle, kuului alhaalta päin tulevien ääniä ja rekien rytinää, kun jalakset pakkastietä vasten rääkkyivät. Jussi hoputti hevosen matkaan, hyppäsi kuormalle ja ajoi hölkkää, ehtiäkseen tien mutkauksen taaksen ennenkuin jälestä tulevat saapuivat mökin luokse.
Hän oli välttänyt tuttuja mökkejä eikä ollut kohdannut koko matkalla yhtään ihmistä, joka hänet olisi tuntenut. Nyt palatessa ei aikonut missään poiketa, niin oli patruuna neuvonut. Ruuna kyllä jaksaisi kotia asti yhtä kyytiä, oli vakuuttanut.
Mainion hyvin oli Jussin matka onnistunut. Perillä, Haaparannalla, ei tarvinnut muuta kuin ojensi kirjeen, niin heti alettiin hommata ja äkkiä oli konjakkikuorma pantuna. Ei tiedusteltu eikä kyselty hänen nimeään eikä mitään mistään virketty.
— Ei uskaltanut patruuna enää Joonasta tämmöiselle matkalle panna... Edellisellä kerralla kun oli käynyt, oli juonut itsensä hutikkaan ja syöttöpaikoissa reuhannut rahtimiesten kanssa. Viimein nukkui rekeen, ja kun heräsi, olivat konjakit melkein kaikki tiessään...
— Vaan minuun nyt luottaa kuin Aaprahamiin... luottaa nyt varsinkin, kun olen keksinyt uusia konsteja, ja jos ne nyt onnistuvat, niin silloin... Uuden pirtin hinnan lupasi...
Hänen suunsa meni muikeasti irviin ja hän tempasi ohjista.
»Hei vaan ruuna!» karjaisi hän ja antoi taas hölkätä pitkän matkaa.
— Isosti se nyt näyttää rupeavan yrittämään, patruuna, jatkoi Jussi taas mietteitään. Keskitaloon kuuluu saapuvan kuorma kuorman perästä, vaan vähän on vielä yli saatu ja vielä vaikeammaksi kai käy tästä puolin, kun kuulutaan tullimiehiä taas lisätyn... Mutta, vanherkki vieköön, jos kaikki käy niinkuin olen miettinyt, niin... Ja miksei käy, kun viisaasti ja varovasti ollaan parissa... On nyt konjakkia, ettei kesken lopu...
Taas meni Jussin suu muikeaan irviin...
— Oikeastaanhan tämä minun tuumani on Palomäen Santeri-vainajan keksintö, vaikkei hän sitä ehtinyt toimeen panna. Mutta usein siitä puhui minullekin... Viimeiseksi päivää kahta ennen kun tulivat ja löivät raudat jalkoihin. Oli se olemassa ovela ja viisas mies, Santeri-vainaja... Ei sitä ole toista tällä perällä... Keskitalon Hermanni tuo nyt yrittelee ja on rohkeakin ja julman vankka mies, mutta ei ole äly eikä hoksinki niin terävä kuin oli Santerilla... Eipä luota patruunakaan vielä häneen, omalla vastuulla saapi tuoda poikki, jos tahtoo... Ja on tuo tuonutkin ja onnistunutkin, mutta kuinka käynee, kun isommalta pitää liikkua...
Jussi pääsi kylän raitille, jossa maantie teki mutkia, väliin ihan rakennusten seinän vieritse kulkien. Ketään kulkijaa ei kuitenkaan tullut vastaan ja Jussi antoi ruunan hölkytellä ehtiäkseen pian kylän toiseen päähän, jossa taas alkoi taival.
Mutta ehdittyään kylän päähän kuuli hän edestään kovaa aisakellon kalkatusta, jonka tunsi Saalkreenin, vihaisimman ja nokkelimman rajavartijan, aisatiu'uksi... Patruuna oli varoittanut tullimiehistä, vaikkei konjakkikuorman kuljettaminen Ruotsin puolen maantiellä ollutkaan laissa kielletty. Heitä oli hyvä vältellä sekä patruunan että hänen itsensäkin vuoksi. Jos tullimiehet tuntisivat Jussin, alkaisivat he vainuskella ja arvella, että jotakin oli tekeillä. Ettei hän herättäisi mitään huomiota, jäi hän kuorman perään kävelemään ja ohjasi hevosta vasempaan tiepuoleen, niinkuin ruotsalaisten tapa on.
Jo ajoivat kohdalle ja Jussi tunsi Saalkreenin äänen, joka kysyi:
»_Varthän ska lasset?_»
»_Från Haparanda till Kengis_», vastasi Jussi nostamatta naamaansa kauluksen sisältä ja pannen niukan ruotsinkielentaitonsa liikkeelle.
Tullimiehet ajoivat menemään ja Jussi taivalsi edelleen.
— Vielä te tästä kuormasta saatte maistaa, — naurahti Jussi, kun oli päässyt kappaleen matkaa eteenpäin.
Ilta oli jo kulunut myöhäksi. Muutamissa taloissa kylän päässä sammutettiin jo tulet ja Jussi päätteli mielessään, että parahiksi hän ehtisi perille. Oli vielä tämä metsäinen taival ja kylä mentävä ennenkun tulisi se kylä, jossa Lamppa asui. Mutta levollisemmin Jussi nyt kuormalla istui, kun tullimiehiä oli vastaan tullut. Varmasti oli hän Saalkreenin tuntenut äänestä ja toisen, joka reen perässä istui, arvasi hän Jönssoniksi, miehen ko'osta. Kolmas, joka istui kuski pallilla, saattoi olla Fynke tai se vasta tullut uusi tullimies, Andersson. Kolme miestä oli reessä. Yksi oli siis jäänyt Lampan tienoille vahtaamaan...
— Jospa nyt kaikki onnistuisi niin hyvin kuin tähän asti! — toivoi Jussi, ja jonkunlainen epäilys tuntui mieltä painavan.
Mutta hetken mietittyään hymähti hän:
— No, jos ei onnistu, niin eipä tuo tule minun vahingokseni!
Ja Jussi ajeli eteenpäin, silmät ja korvat jännityksessä.
Loppui taas taival ja alkoi kylä, nyt viimeinen ennenkuin Lampalle ehtisi. Joka talossa nukuttiin, eikä kylän raitilla näkynyt ketään liikkeellä. Keskikylällä tuli kaksi rahdista palaavaa hevosta vastaan. Mutta miehet nukkuivat reissään, tyhjien säkkien ja nahkasten alla, ettei näkynytkään. Jussi ohjasi hevosensa syrjään ja rahtimiesten lamakaakit kävellä vätöstivät sivu.
Tie nousi nyt mäelle, josta Jussi näki Lampan komean kauppakartanon pohottavan revontulien valaiseman yön läpi. Se oli kylän ylimmäinen talo, lähempänä joen rantaa kuin muut talot ja loitolla naapureista. Ei näkynyt valoja Lampastakaan, mutta Jussi tiesi, että siellä valvottiin; sekä patruuna että Joonas jo vartoivat häntä.
Mutta mäen alla, palasen matkaa tiestä, ihan metsän laidassa oli pienoinen punainen mökki, jossa oli sievä kuisti maantielle päin. Siinä asui kylän räätäli, nokkela ja hauska Tirkka-niminen vanhapoika. Asui ypö yksin somassa asunnossaan, ja kerrottiin hänen olevan hyvissä varoissa, koska oli säästäväinen ja ahkera mies. Mutta kohtelias oli vieraille kotonaan ja verraton juttuilemaan ja hauskoja kaskuja kertomaan.
Maantiestä erkani Tirkan mökille hevostie, jonka molemmin puolin oli tienhaaraan pystytetty pitkät näreet viitoiksi.
Tirkan tienhaaraan pysäytti Jussi hevosen ja kuunteli, nostaen naapukkansa pois korvilta. Ei kuulunut mitään. Hiljainen oli talven pakkas-yö, mutta levottomina roihusivat revontulet, valaisten joen uomaa ja sen kahden puolen olevia kukkuloita. Suoraan pohjoisessa remahtivat kellervänsinertäväksi jättiläislaineeksi, joka näytti kulkevan koko taivaanrannan poikki ja hipovan korkeimpien kukkuloiden huippuja.
— Nytpä Ruijanmeri lainehtii, — ajatteli Jussi. — Taitaa kestää vielä pakkasia.
Mutta hetken kuunneltuaan sitoi hän aisakellon kielen kiinni ja kääntyi kuormineen Tirkan mökille, ajaen ihan kuistin viereen.
Sisältä kuului liikettä, ovia aukaistiin ja hetken päästä ilmestyi pienoinen mies kuistin ovelle.
»Holl reit», sanoi mies.
»Holl reit», vastasi Jussi ja kysyi samassa:
»Onko kaikki selvää?»
»Selvää on», vastasi toinen. »Jopa tulit juuri täsmälleen niinkuin aioitkin. Otanko tulta?»
»Elä ota tulta», kielsi Jussi ja rupesi kaivamaan reestä pohjimmaista säkkiä. Saatuaan sen kiskotuksi pois, otti hän sen selkäänsä ja meni sisälle.
»Mitä kuuluu?» kysyi hän.
Mökin mies Tirkka ei kuitenkaan joutanut siihen vastaamaan, vaan kysyi vuorostaan:
»Koko säkillisenkö sinä jätät?»
»Niin on patruuna käskenyt. Tässä on monenlaista juotavaa... Kun vain nämä särpävät, niin eivät, piessä vie, kykenekään sinä yönä vahtaamaan...»
»Eivät kahteen päivään sen jälkeenkään», naurahti toinen ja nosteli säkkiä.
Jussi kertoi, että tullimiehet olivat tulleet Alakylän raitilla vastaan. Saalkreenin ja Jönssonin hän oli rekeen tuntenut, mutta kuskipallilla istuvasta miehestä ei tiennyt varmaan, oliko Fynke vai uusi tullimies, Andersson.
»Andersson! se on ollut. Ne kävivät tässä mennessään...»
»Joko kutsuit syntymäpäivääsi viettämään?»
»Jo käskin. Selitin, että kun nyt täytän viisikymmentä vuotta, niin olen ajatellut käskeä muutamia tuttaviani merkkipäiväkseni... sanoin ja selitin niinkuin puhe on ollut...»
»Niinpä tietenkin. Miltä näytti? Näyttivätkö tulleen hyvilleen?» tiedusteli Jussi.
»Hyvilleen tulivat ja lupasivat saapua...»
»Sen arvaa... jotka ovat kaikki muut niin persoja viinalle, paitsi Saalkreeni... Hän ei maista mitään?»
»Ei mitään...»
»Luuletko kirjeen tepsivän?»
»Epäilemättä. Kirje on jo muuten valmis ja huomenna, vähää ennen kuin tänne tulevat, toimitan sen hänelle... kaikki niinkuin on puhuttu... Hyvin käy kaikki!» vakuutti Tirkka, joka oli alkanut tarkastaa säkin sisältöä.
»Ne on kaikki valmiiksi pantu siellä Haaparannalla», sanoi Jussi. »Mitä lieneekin kaikkea...»
»On täällä konjakkia ja likööriä...»
Jussi otti pullon povitaskustaan ja siitä ryypyn Tirkallekin tarjosi.
»Otamme tulta lamppuun», esitteli Tirkka.
»Eikö helvetissä! Fynke on kylässä ja voipi olla liikkeellä... Jos täältä sinun tuvaltasi näkee tulen, niin pian kiepsahtaa tänne», esteli Jussi.
»No, jo sinä olet hoksaava mies!» ihmetteli Tirkka. »Kummakos on, että patruuna sinuun luottaa!...»
»Minä tämän syntymäpäiväjuhlankin keksin!» kehui Jussi, hyvillään toisen kehumisesta.
»Olet sinä...!» kehui Tirkka yhä.
He istuivat sitten penkille ikkunan viereen, josta näki hevosen ja reen kumottavan pihalta. Jussi vieläkin neuvoi ja varoitteli, kuinka oli tehtävä. Tirkka ei missään tapauksessa saisi juoda itseään juhlassa humalaan... piti olla vain maistavinaan, mutta ei kuitenkaan maistaa...
»Enpä tietenkään... kyllä minä ymmärrän, että tässä on iso kysymys», lupasi Tirkka.
»Mihin aiot juotavat kätkeä?» tahtoi Jussi tietää.
»Minä panen kamarin parren alle ja sieltä noudan aina sen mukaan kuin tarvitsee», ilmoitti Tirkka.
»Oikein on mietitty! Elä missään tapauksessa näytä, kuinka paljon sinulla on», varoitteli vielä Jussi.
»Huihai!»
Kun hetken olivat ääneti, sanoi Jussi:
»Jaa, jos tämä nyt onnistuu, niin se tekee patruunasta rikkaan miehen, mutta jos ei, niin hullusti käy... Se Saalkreenin pahus...?»
»Hänen suhteensa ei ole epäilemistä. Kirje on kirjoitettu sillä lailla, että hän ei malta olla menemättä ansaan, vaikka...»
»No, niin minäkin uskoisin... Vaan luehan minullekin nyt se kirje, että kuulen, minkälainen on!»
»Eihän tässä pimeässä...»
»En muistanutkaan... No olkoon! Näkeepä sen, lähteekö vai eikö. Käyn tietenkin vielä muutenkin vakoilemassa ennenkuin ryhdymme toimeen...»
Jussi nousi, napitti turkkinsa ja läksi. Tirkka seurasi häntä kuistin ovelle.
»Jos Saalkreenin saamme puijatuksi ja muuten kaikki onnistuu, niin et palkatta jää», sanoi Jussi ikäänkuin hyvästiksi ennenkuin kuistin ovella erkanivat.
»Hyvin käy kaikki... onpa nyt karvasta, että pysyvät talossa yhden yön seudun», uskoi Tirkka.
Hän sulki sitten kuistin oven ja painui pirttiin. Jussi kuunteli ensin, kuuluiko tieltä päin mitään ääntä tai liikettä, ja kun kaikkialla tuntui hiljaisuus, käänsi hän hevosen tielle päin ja ajoi menemään, tienhaarasta Lampalle kääntyen.
II
Samana iltamyöhänä, jona Ranta-Jussi oli palaamassa Haaparannalta, istui patruuna Lamppa konttorissaan, otsa rypyssä miettien. Sitten viime näkemän oli patruuna vanhennut ja laihtunut, ja ennen sileihin, kiiltäviin leukapieliin oli kasvanut harvaa, kankeaa partaa, joka pohotti harmajalta.
Kukaan ei tiennyt missä patruuna oli jälkeen Palomäen Santerin hukkumisen ollut, mutta monenlaisia huhuja oli liikkeellä. Mutta kotiuduttuaan hän alkoi hommata niinkuin ennenkin, entistä ehomminkin liikkua.
Nyt varsinkin tänä talvena oli hän laajentanut liikettään, perustaen haarakaupan Makon kylään ja isontaen omaansa.
Tikkatie, joka ennen takavuosina aina oli tehty suoraan Palomäestä Lampalle, oli nyt tikoitettu keskikylälle Keskitaloon, mutta nyt oli sitäpaitsi vielä muitakin teitä tikoitettu, niin että Lampalle nyt Suomen puolelta tuli kolme tikkatietä. Niistä yksi tie ei kuitenkaan vienyt Lampan rantaan, vaan nousi maihin Joenkäyrään, joka talo oli Lampan naapuri, Rantakäyrän talon vieressä, jossa tullimies Saalkreeni asui.
Lamppa oli noin monta tietä tikkauttanut tullimiesten kiusalla, ja sen kyllä ymmärsivät sekä tullimiehet että muutkin ihmiset. Hän oli kärsinyt suuria vahinkoja tullikavallushommassaan ja nyt oli hän ikäänkuin uhalla ruvennut pelaamaan korkeaa peliä. Mahdollista oli perinpohjainen häviö, mutta mahdollista oli myös, onnen potkaistessa, verraton hyötyminen ja voitto.
Koko syksyn oli hän keinoja miettinyt, oli öin ja päivin yksin sekä Ranta-Jussin kanssa yhdessä miettinyt. Mutta kaikki keinot tullimiesten pettämiseksi näyttivät loppuneen. Sillä vaikka kuinka varovaisia olisivat olleet, olivat rajavartijat myös valppaita ja pitivät pienintäkin liikettä silmällä. Syksyllä, joen ollessa sulana, oli kuitenkin Ranta-Jussin neuvon mukaan saatu monta veneenlastia voita tullimiesten tietämättä yli, sekä tupakkakulejakin useampia. Kerran oli patruuna, kun Ranta-Jussi oli hänen muilla asioillaan, innostunut itse johtajaksi, kun oli saatu selville, että tullimiehet olivat menneet Makonkylään. Iso-Joonas ja kaksi Suomen puolen miestä olivat käyneet hommaan, patruunan ollessa neljäntenä.
Pimeä syys-ilta oli. Keskitalossa oli patruunalla varasto, johon päivää ennen oli ostanut viisi astiaa voita. Voilla olisi ollut kiire Jällivaaraan, jossa oli kova voin puute ja verrattoman korkea hinta.
Lamppa päätti yrittää. Keskitalon rannassa nostettiin astiat veneeseen ja lähdettiin soutamaan joen yli. Iso-Joonas oli vahtina Ruotsin puolella, ja hänen oli määrä, jos tullimiehet kylään palaisivat, juosta rantaan ja aloittaa kovalla äänellä jotakin virren värssyä, koska Joonas ei osannut rekilauluja.
Lamppa miehineen ja voilasteineen lähestyi ja lähestyi Ruotsin rantaa, hitaasti ja äänettömästi soutaen. Ei kuulunut Joonaksen ääntä, ja hyvissä toiveissa tultiin rantaan. Ei nähnyt eteensä mitään muuta kuin tulet kylän taloista. Mutta juuri kun vene ensi kerran kalahti rantakiviin, kuului Joonaan rämeä ääni, pimeän keskeltä, muutaman sylen päästä:
»Sun haltuus, rakas isäni...» Miehet alkoivat työntää sauvoimilla raskaassa voilastissa olevaa venettä takaisin joelle, mutta siinä samassa hyökkäsivät tullimiehet rannalta, porhalsivat veteen ja tempasivat veneen melkein kuiville...
Sen jälkeen ei patruuna ollut uskaltanut yrittää yksin, vaan aina piti Ranta-Jussin olla järkeä jakamassa ja neuvoja antamassa.
Sitä ja monta muuta asiaa patruuna nyt mietiskeli ja muisteli odotellessaan Ranta-Jussia palaavaksi Haaparannalta.
— En saata moittia Jussia, — jatkoi patruuna mietteitään. — En saata moittia, sillä viisaasti hän menettelee, on varovainen ja kavala... melkeinpä on ovelampi kuin Santeri-vainaja... Jaa... vissiinkin on ovelampi.
Hän nousi kävelemään, sytytti uudelleen sammuneen sikaarin ja katsoi kelloon.
— Jaa, jos ei nyt mitään vastusta ole taipaleella tapahtunut, niin Jussin pitäisi alkaa olla perillä, vaikka huono on keli... Mutta onpa ruunassa varaa huonollakin kelillä...
Taas oli sikaari sammunut, ja taas hän sen sytytti.
— Rohkeaa peliä tämä on ja kavala ja verraton on se keino, jonka Jussi on keksinyt! Minä en sitä ole hoksannut, vaikka olen pääni ympäri miettinyt... Mistä juukelista sen Jussi arvasi...
Hän seisahtui taas kellon eteen ja näytti kuuntelevan ja katselevan kelloa, mutta muuta hän kuitenkin mietti.
— Tokihan nyt Joonas-lorvi pysyy valveilla ja vartoo Jussia! Totta kai, sillä jos nyt on huoleton ja nukkuu, niin pois minä sen vätyksen ajan talostani...
Ei kuulunut minkäänlaista liikettä ulkoa, ja patruuna oli vetänyt paksut uutimet ikkunaan, niin ettei minkäänlaista valoa päässyt tunkeutumaan pihalle.
Hän istahti tuolilleen ja alkoi miettiä sitä Ranta-Jussin keksimää keinoa, jolla tullimiehet taas saataisiin petetyiksi. Hän oli sitä paljon miettinyt, väliin epäillyt, väliin toivonut sen onnistuvankin. Mutta kun ei hän itse keksinyt sen parempaa eikä varmempaakaan keinoa, suostui hän Jussin tuumiin ja oli sitä varten nyt Jussin pannut Haaparannalta väkeviä noutamaan.
Sillä johonkin täytyi hänen nyt ryhtyä ja aivan pian. Tullinalaista tavaraa oli kuorma kuorman perästä tuotu Keskitaloon, johon ne Hermannin nimessä saapuivat, eikä ollut yli uskallettu tuoda kuin jokunen vaivainen savukekassi...
Hän oli tehnyt suuret kaupat sekä Ylikainuun kauppiaiden että ylempänä olevien kauppiaiden kanssa ja luvannut tavarat määräaikana paikalle toimittaa. Liian rohkeasti hän ymmärsi yrittävänsä ja panevansa onnenkauppaan koko omaisuutensa, mutta niin oli hän sydäntynyt kaikkien viime rettelöiden ja vahinkojen vuoksi, että päätti yrittää, tappioitaan takaa-ajaa, voittaa tai menettää. Kaikki riippui onnennappulasta.
Jos ne hunsvotit nyt menisivät ansaan vielä tämän kerran ja hän saisi tavaransa tullia maksamatta yli, olisi hänen taloudellinen asemansa taas taattu ja sitten voisi vain vähissä erissä yrittää... hyvin vähissä erissä Ranta-Jussin ja Joonaan avulla.
Silloin kuuli hän pihalta askeleita, jotka pakkaslumessa antoivat kuuluvan, kitisevän äänen... Hän säpsähti kuin pahantekijä ja riensi kuistin ovelle, jonka oli jättänyt lukkoon panematta, Ranta-Jussia odotellessaan. Hän raotti ovea ja tirkisti pihalle... Ei ketään näkynyt, mutta tallin edestä hän kuuli sellaista liikettä, joka syntyy, kun hevosta riisutaan valjaista.
Hän yritti jo karjaisemaan, oliko siellä Joonas vai joko oli Jussi tullut, mutta ei kuitenkaan uskaltanut, peläten, että hänen äänensä osuisi joku tullimies kuulemaan. Toivon ja epätoivon hänen mielessään mellastaessa seisoi hän kuistin ovella ja kirosi sekä Joonasta että Jussia...
Ehkä oli Jussia kuitenkin matkalla vastus kohdannut?