Part 9

Ne monenlaiset mietelmät, joita guyenneläinen aatelismies kirjoitteli Montaignen linnan hiljaisessa tornikamarissa kolme ja puoli sataa vuotta sitten, keskellä myrskyistä aikaa, ovat osoittautuneet elinvoimaisiksi meidän päiviimme saakka. [Montaigne: Tutkielmia, 1922.] Niitä ei ole vienyt jälkiaikaan mikään suuri intohimo eikä mikään voimakas runoilijafantasia, ei mikään suuri luonne, joka herättäisi ihailuamme, ei myöskään mikään voimakkaasti yksilöistynyt persoonallisuus, jonka profiili eroaisi jyrkästi ihmisten enemmistöstä — hänen "Tutkielmiensa" elinvoiman salaisuus on yksistään niiden viisaudessa, niiden kylmässä ennakkoluulottomuudessa, joka ei ollut poikkeuksellinen vain siinä ajassa, missä Montaigne eli, vaan joka on jotakin harvinaista ja vierasta ihmissuvulle yleensä. Voltaire tuntuu hänen rinnallaan sokealta intoilijalta ja Goethe mystikolta. Hänestä voisi tuskin sanoa, että hän olisi syvällinen, mutta hänen on helppo saada lukijansa vakuutetuksi siitä, että hän on väitteissään, millä alalla ne liikkunevatkin, oikeassa. Hänen pintapuolisuudessaankin on jotakin, joka muistuttaa neroutta. Hän ei tee itselleen syvempiä probleemeja kuin mitä hän voi ratkaista. Hänen ajatuksensa juoksee kevein jaloin ja jokaiseen ilmansuuntaan. Se ei ehdi kauas, mutta se on täysin koteutunut siihen ympäristöön, missä tavallisen ihmisen elämä liikkuu.

Ollakseen filosoofi sanan varsinaisessa mielessä puuttui Montaignelta johdonmukaisuutta ja intohimoa, ollakseen runoilija puuttui häneltä mielikuvitusta ja intohimoa. Montaigne ei ollut mikään julistajaluonne. Hän on ajatellut ajatuksensa itseään varten, ja jos niistä on hyötyä ja huvia myöskin muille, johtuu se siitä, että me voimme saada hyötyä ja olla huvitettuja samoista asioista kuin Montaigne itsekin. Hänen valpas ajatuksensa on nähnyt kaiken suhteellisuuden ja hän leikkii ihmisten erehdyksillä ja uskomuksilla, mutta hän varoo tekemästä epäilyksestään mitään opinkappaletta. Hän ei edes kiellä merkillisimpiäkään ihmeitä, koska sellainen kieltäminen jo olisi sukua uskontoimitukselle. Hän ei puhu puoleen eikä vastaan eikä hän yleensä myönnä ihmisellä olevan mitään mahdollisuutta tuntea totuutta. Meidän tieteemme on joukko epävarmoja olettamuksia, meidän moraalimme paljous tapoja, jotka vaihtelevat eri kansoilla ja eri aikoina, meidän filosofiamme on aivojen tyhjää hälinää. Tiede itse ajaa meidät tietämättömyyden syliin. Eri filosoofien käsitykset ovat keskenään ristiriitaiset kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä eikä voi väittää mitään niin hullunkurista, ettei joku filosoofi jo olisi tuhlannut neroaan sen oikeaksi todistamiseen. Ja Montaigne tuntee "kiitollisuutta" sitä miletolaistyttöä kohtaan, joka nähdessään filosofi Thaleen alituisesti pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin pani hänen tielleen jotakin saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaen siten, että olisi aika viipyä pilventakaisissa asioissa sitten, kun oli ensin pitänyt huolen siitä, mitä oli jalkain juuressa.

Montaignen oma filosofia onkin kokonaan omistanut mielenkiintonsa sille, mikä on "jalkain juuressa" eli pohtimaan kysymystä, miten hän, Montaigne, voisi parhaimmin, huolettomimmin, viisaimmin elää elämänsä. Tässä pyrkimyksessään tulee Montaigne hyvin lähelle antiikin epikurolaisia, joita hän ahkerasti siteeraa ja joiden ajatusmaailmaan hän on täysin perehtynyt. Hänen ehkä läheisimmät hengenheimolaisensa ovat etsittävät roomalaisesta antiikista, missä kirjeiden ja satiirien Horatius Flaccus on kuin hänen henkinen kaksoisveljensä. Molemmat pitävät sisäistä vapautta onnensa ehtona ja molemmat näkevät intohimoissa pahimman vapautta uhkaavan vaaran. Aivan kuin Montaignen suusta ovat seuraavat Horatiuksen heksametrit:

Kell' on siis vapaus? Vain viisaimmalla, ken aina hallitsee himojaan, ken ei kuoloa, puutetta pelkää, ken oma herransa on sekä valtaa ja loistoa vieroo, itse on kyllin itselleen, oman mittansa täyttää, niin että kimmahtaa hänest' iskut kohtalon kaikki ulkoa suunnatut. — — — — —

Samoinkuin Horatiuksen on Montaignenkin moraali pohjaltaan itsekkyyden siveysoppia. Meillä on kyllä lupa rakastaa yhtä ja toista — isänmaata, perhettä, kunniaa — "mutta pysyväisellä rakkaudella vain itseämme". Kuinka lähellä muukin saattaa meitä olla, ei se saa olla yhtä meidän kanssamme eikä olla niin kiinni meissä, ettemme kykenisi siitä irroittautumaan runtelematta nahkaamme ja repäisemättä jotakin palasta itsestämme. "Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen." Yksinäisyys on Montaignen mukaan ihmisen luonnollisin ja paras ympäristö. Vain yksinäisyydessä voi ihminen tuntea itsensä vapaaksi ja vain kahdenkeskisessä seurustelussa itsensä kanssa todella pitää hauskaa. Mutta tämän yksinäisyyden saavuttamiseen ei riitä ylimyksellinen eristäytyminen rahvaasta, täytyy eristäytyä omassa itsessään asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy päästä voitolle itsestään. Oikeasta yksinäisyydestä voi nauttia myöskin keskellä kaupunkeja ja kuningasten hoveja, jos vain on kyennyt irroittautumaan niistä "voimakkaista kourista", jotka sitovat meidät ihmisiin ja vieroittavat meitä itsestämme.

Mutta ihminen ei ole elämässänsä vapaa, ellei hän ole vapaa myöskin kuoleman pelosta. Siitä ei suinkaan pääse sillä, ettei kuolemaa ajattele, vaan päinvastoin ainoastaan siten, että pitää sitä alituisesti mielessään, totuttaa itsensä siihen, koteutuu siihen. Siten riistää siltä sen suurimman edun meihin nähden, joka on sen outoudessa. Valmistautuessamme kuolemaan, valmistaudumme vapauteen ja vain hän, joka on oppinut kuolemaan, on vapautunut elämän orjuudesta. Ja Montaigne lainaa oman väittelytaitonsa lisäksi Lucretiuksen kaunopuheisuuden todistaakseen, miten yksinkertainen, luonnollinen, vähän pelottava tapahtuma kuolema itse asiassa on. Mutta antiikin stoalaisesta kuoleman halveksimisesta eroaa Montaignen siinä, että siitä puuttuu kaikki ylpeä ja sankarillinen aines. Montaignen ihanne on pikemmin, kuten Lanson on huomauttanut, talonpojan yksinkertainen alistuminen, joka näkee kuolemassa vain jotakin jokapäiväistä ja luonnollista. Tutkielmansa "Kuoleman halveksimisesta", jonka hän pääasiassa rakentaa suuren roomalaisen luonnoneepoksen tekijän ajatuksille, päättääkin Montaigne ylistämällä sitä tapaa, millä yksinkertaiset ihmiset, talonpojat, palvelijat, kamarineitsyet, kohtaavat kuoleman.

Elää, toimia ja kuolla luonnon mukaisesti, _naturae convenienter_, on viisaus, jota Montaigne ei suinkaan ole oppinut Horatiukselta, vaikka sekin täydellisesti sattuu yhteen roomalaisen oodirunoilijan käsitystavan kanssa. Molemmat rakastavat idylliä ja rauhaa sekä niiden ohella nautintoja, jotka eivät kuitenkaan saa olla niin rajuja, että ne panisivat heidän hyvinvointiaan koetukselle. Molemmat ovat luonteeltaan vanhoillisia ja varsinkin Montaigne vakuuttaa usein inhoavansa uudistuksia, jotka synnyttävät vain levottomuutta ja hävittävät helposti senkin hyvän, mikä sisältyy oleviin oloihin. Ja hän puhuu ilmeisellä mielihyvällä thurialaisesta lainlaatijasta, joka määräsi, että jokaisen, joka tahtoi kumota jonkin vanhan lain tai säätää uuden, tuli esiintyä kansan edessä nuora kaulassa, jotta hän kohta voitaisiin hirttää, jolleivät kaikki hyväksyisi hänen uudistuksiaan. Hän ymmärtää niinikään täysin vallankumouksien vaaran: kun esivallan majesteetti kerran on alennettu korkeimmalta huipulta keskitasolle, niin se pian luisuu keskitasolta maahan asti. Valtiollisten mullistusten hedelmät eivät nekään jää niille, jotka ovat kumouksen alkaneet, vaan ne myllertävät ja samentavat veden vain toisille kalastajille. Jokainen tekee sentähden viisaimmin jättäessään yhteiskunnan ja politiikan rauhaan ja sulkeutuessaan Tusculumiinsa hoitamaan terveyttään ja iloitsemaan elämästä niin paljon kuin voi. Viimeksimainittu on sitä helpompaa, jos hankkii itselleen luonnonmukaisia tottumuksia. Myöskin tieto on hyödyllinen, ei oman itsensä takia, vaan keinona elämisen taitoon. Varsinkin antiikin kirjailijoilta voi saada kallisarvoisia vihjauksia siitä, millä tavalla voi parhaiten välttää niitä vaaroja, jotka aina ja joka paikassa uhkaavat meidän haurasta onneamme. Itse tuntee Montaigne, joka oppi puhumaan latinaa ennenkuin ranskaa, Rooman kirjallisuuden kuin viisi sormeaan. Hänen harvinainen tietämisensä tällä alalla on ollut suorastaan vahingoksi hänen "Tutkielmiensa" muodolle, joka liian tiheiden latinalaisten sitaattien takia on joskus saanut ylen mosaiikkimaisen luonteen. Montaigne on liian mukavuutta rakastava lähteäkseen etsimään jollekin ajatukselle omaa ilmaisua, jos hän löytää sen jo lausuttuna jollakin antiikin kirjailijalla.

Montaignen ennakkoluulottomuus tekee hänestä kaikenlaisen valtiollisen ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden vastustajan, ja keskellä inkvisitsionin aikaa puhuu hän kiivaasti kidutusta ja julmuutta vastaan. Hän esiintyy myöskin eläinten puolustajana eikä myönnä ihmiselle mitään erikoisasemaa edes järjen puolesta luomakunnassa. Suuretkin filosoofit saattavat erinäisissä tapauksissa esiintyä paljon hölmömäisemmin kuin kettu tai haikara, ja hanhenpoikasella on yhtä suuri oikeus kuin ihmiselläkin sanoa: "Kaikki mitä maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua."

Montaigne puhuu paljon itsestään, avomielisesti, vaikka ei ilman turhamaisuutta. Hänen teoksensa on tavallaan tunnustuskirja, mutta siinä ei paljasteta, enempää kuin yleensäkään tunnustuskirjoissa, oikeastaan muita puolia kuin niitä, joita tekijä jossakin mielessä on valmis itsekin puolustamaan. Hän paljastaa ihmisen itsessään ja iloitsee itse tästä löydöstään. Hän tuntee olevansa ihmiskunnan edustaja, ansioineen ja vikoineen, ja hän kehoittaa lukijaansa hänen välityksellään oppimaan tuntemaan itsensä. Hän tuntuu alituiseen sanovan: tällainen olen minä, Michel de Montaigne — katso, lukijani, etkö ole suuresti minun kaltaiseni!

Emerson on sanonut, että jos leikkaisimme poikki Montaignen lauseita, niin ne tihkuisivat verta — niin elämäntäysiä ne ovat. Tämä vertaus ei mielestäni ole erikoisen sattuva. On kyllä totta, että Montaigne usein höystää ja elävöittää sanontaansa jokapäiväisestä elämästä otetuilla kokemuksilla ja kuvilla, mutta hänen tyylinsä on kuitenkin liian intohimoton, liian kevyesti juokseva ja tuskaton, jotta se toisi mieleen veren värin. Pikemminkin tuntuvat hänen lauseensa älyllisessä kirkkaudessaan läpikuultavilta kuin lasi, joka antaa auringon paistaa lävitseen eikä luo mitään varjoa. Hänen teoksensa on pään tuote, kylmien ja kirkkaiden aivojen sanelema, ja jos sydänkin on siinä joskus saanut äänensä kuuluville, on se tapahtunut vain siksi, ettei se, mitä me ajattelemme, ole riippumatonta siitä, mitä rakastamme ja mitä vihaamme.

ANATOLE FRANCE TOHVELEISSA JA ILMAN TOHVELEITA.

[Jean Jacques Brousson: Anatole France en pantoufles, 1924. — Nicolas Ségur: Conversations avec Anatole France, 1925.]

"Sitä vaan pyydän Teiltä, poikaseni, älkää julkaisko mitään eläissäni: Teidän ei ole tarvis kauan odottaa. Pilaisitte välini liian monen kanssa. Kun olen kuopattu maahan, niin pankaa minut puhumaan mitä haluatte." Anatole Francen sihteeri Brousson on yhtä kirjaimellisesti ottanut vaarin näihin mestarinsa sanoihin sisältyvästä pyynnöstä kuin niissä lausutusta lupauksesta. Tuskin oli "vuosisadanlopun" suuri kirjailijaveteraani kaikella sillä kylmällä loistolla ja valitulla kaunopuheisuudella, joka on ranskalaisille ominainen, saatettu viimeiselle matkalleen, kun Broussonin nide jo oli kirjakauppojen myyntipöydällä, antaen surevan jälkiajan fonografilevyn tarkkuudella kuulla vainajan jokapäiväisen puheäänen, pienissä intiimeissä pöytäkeskusteluissa, joiden kuuntelijana nuori Jean-Jacques on saanut kunnian olla. On tietysti sanomattakin selvä, ettei tämäntapainen painotuote anna yhtä hyvää todistusta julkaisijansa sielunhienoudesta kuin hänen kehittyneestä afäärisilmästään. Se kappale, joka näiden rivien kirjoittajalla on Broussonin kirjasta, on 70:nnestä painoksesta, eikä ole syytä olettaa, ettei eri puolilla planeettaamme vielä olisi monta myöhästynyttä ostajaa, jotka tahtovat nähdä, miltä "Kuningatar Hanhenjalan" runoilija näyttää tohveleissa. Voi sanoa, että uudempi kirjallisuushistoriakin puolestaan, etsiessään mikroskoopillisilla menetelmillään "ihmistä" runoteoksen takaa, on ollut omiaan kasvattamaan yleisössä makua tällaiseen "paljastuskirjallisuuteen". On ollut helpompaa tuoda runoilijat alas Parnasson korkeuksista ja pukea heidät tohveleihin ja aamunuttuun kuin johdattaa yleisöä runottarien vuorelle. Edellinen menetelmä on lisäksi antanut yleisölle mairittelevan tunteen siitä, että kaikkinainen suuruus on vain etäisen tarkastusmatkan aiheuttama näköharha. Poroporvari, joka ei koskaan ole ajatellut yhtään rohkeaa ajatusta tai lausunut yhtään siivekästä sanaa, tuntee olevansa salaperäisessä sukulaisuus- ja yhdenvertaisuus-suhteissa Ibseniin ja Björnsoniin, jos hän saa tietää, että hekin ovat riidelleet vaimojensa kanssa tai keinotelleet raitiotieosakkeilla. Sen ihmeellisempää ei heidän suuruutensa siis ollutkaan!

Kenties Broussonin julkaisun laaja lukijakunta tuntee jotakin samantapaista, mutta varovaisuuden vuoksi — häveliäisyydestä puhumatta — olisi sillä ehkä syytä pidättyä liian yksityiskohtaisesta vertailusta itsensä ja monsieur Anatolen välillä, silloinkin kun viimeksimainittu esiintyy vain nuoren sihteerinsä Broussonin ja vanhan palvelijattarensa Josephinen kotoisessa seurassa. Sillä Anatole France on Anatole France, tohveleissakin. Olisi väärin ja hiukan naiviakin etsiä siitä määrättömästä puheliaisuudesta, joka on vuotanut hänen huuliltaan hänen pitkään partaansa ja jonka Brousson on pannut uskollisesti talteen, aineksia persoonalliseen uskontunnustukseen, mutta kuinka tilapäisiä Francen juttelut tässä kirjassa yleensä ovatkin, tapaa niissä kuitenkin miltei poikkeuksetta sitä leikkivää henkevyyttä, jossa "Kuningatar Hanhenjalan" runoilija kilpailee Voltairen ja Heinen kanssa. Hänen leikillisyytensä on kyllä toisinaan suhteellisen helppohintaistakin — hän ei ilmeisestikään ole arvostellut aivan korkealle nuoren Broussonin ja vanhan Josephinen kykyä vastaanottavana yleisönä —, eikä voi suinkaan varjella itseään epäluulolta, että monet hänen pöytäkeskusteluistaan saavat selityksensä vain siitä tosiasiasta, että vanhalla mestarilla on ollut vastustamaton tarve kuulla omaa ääntänsä, ikäänkuin hänen henki-ruumiillinen hyvinvointinsa olisi sitä ehdottomasti vaatinut. Broussonin kirjassa ei missään mainita, että vanhalla Francella olisi ollut rakastettava tapa puhua yksinäänkin ollessaan, mutta jos niin todella olisi ollut asianlaita, niin ei lukija sitä erikoisemmin ihmettelisi. Tuntuu kuin hän olisi peljännyt, että tyhjyys alkaisi soida hänen korvissaan, jos hän hetkeksikään keskeyttäisi puhetulvansa: uusi todistus Anatole Francen nihilistisestä pessimismistä, jos niin tahdotaan!

Jollei odota Francen pöytäkeskusteluilta ja tilapäisiltä paradokseilta samaa taiteellista pyöristystä kuin hänen kirjallisilta ilmaisukeinoiltaan, lukee Broussonin muistiinpanoja usein huvikseen. Ne eivät kylläkään anna sitä mitä Goethen vanhuuden puhetoverin Eckermannin klassillisiksi tulleet muistelmat antavat — jollei Brousson ole mikään Eckermann, niin ei Francekaan ole mikään Goethe — mutta ne tarjoavat joka tapauksessa elävän kuvan epikurolaisesta, älyllisesti taiteilijatemperamentista, joka rakastaa verhota vanhuutensa viisauden samaan uhittelevaan muotoon kuin nuoruutensa kuvitelmat. France oli mies vailla illurioneja, ja jos hänen kirjailijatoiminnallaan oli jotakin määrättyä tarkoitusta, niin oli se juuri toisten illusionien paljastamisessa. Fredrik Böök on äsken Sv. Dbl:ssa ja Hbl:ssa Broussonin kirjan perusteella keskittänyt arvostelunsa vanhasta Francesta mainesanaan: _en ful gubbe_ (ruma ukko). Hänen ankaruutensa ei johtunut esteettisistä vaan siveellisistä syistä. Omasta puolestani en ole löytänyt Broussonin kirjasta aihetta niin kategoriseen tuomiopäätökseen. Mutta asettuipa Francen elämänfilosofiaan nähden mille kannalle hyvänsä, niin on joka tapauksessa tunnustettava, että hän vielä vanhuudessaankin pysyi uskollisena nuoruutensa jumalille. Hän ei koskaan tehnyt retkeä Canossaan.

Saamme Broussonin muistiinpanoista elävän kuvan siitä kirjavasta maailmasta, joka hakeutui Villa Saidiin, Francen parisilaiskotiin, niinkuin eläintarhassa kokoonnutaan harvinaisuuden häkin ympärille. Kirjallinen patriarkka näyttäytyy yleisölle kalotissaan ja aamunutussaan ja antaa enemmän tai vähemmän valitun näytteen puheliaisuudestaan ja älystään. Hänen sanansa ovat usein kyynilliset, aina vailla lämpöä. Hän ei lahjoita kenellekään kiintymystään tai tunteitaan. Vain kuolleet esineet, joku antiikkinen torso tai 1600-luvun vaskipiirros, voi houkutella hänen ääneensä sävyn, joka muistuttaa innostusta. Hänellä ei ole mitään suuria kuvitelmia maineensa merkityksestä. Kun hänen sihteerinsä puhuu hänelle siitä, kertoo hän mitä hän ennen käsitti kuuluisuudella ja mitä myöhemmin: "Elää omituisissa harrastuksissa, ulkopuolella oman vuosisatansa, toisessa ajassa, unohtaa parhaansa mukaan aikalaisensa, elää intiimissä, kotoisessa suhteessa Ciceroon, Corneille'hin, rva de Sévigné'hen. Kas sitä merkitsi minulle kunnia." — "Ja nyt, mestari?" — "Nyt, poikaseni, merkitsee kunnia minulle samaa kuin lupa tehdä, mitä minua haluttaa. Otan vastaan ministereitä ja kustantajia kotitakissani ja tohveleissa. Lasken heitä puheilleni, toisinaan myös kiellän heiltä puheille-pääsyn. Lyhyesti, akateemikon arvoni, kirjailijamaineeni, koko kunniankruununi, antaa minulle oikeuden kantaa kaikkialla ja kaikkina vuodenaikoina vanhaa, harmaata huopahattuani. Voisin mennä tossuissa oopperaan, jos se halu heräisi minussa." Näin suuria etuuksia on maailmanmaine tarjonnut apotti Coignard'in runoilijalle.

Lähestyvän kuoleman ajatus painaa toisinaan Francen satyyrinkasvoihin ilmeen, josta ei puutu vakavuutta. Runoilija tapaa kadulla ruumissaattueen ja kohottaa sille hattuaan hartaudella, joka on omiaan hämmästyttämään hänen sihteeriään. "Ketä tarkoitti tuo tervehdys? Pappiako? Ristiäkö? Mutta Tehän olette ateisti! Kuolluttako? Olisitteko tervehtinyt häntä hänen eläessään? Onko välttämätöntä raueta tyhjyyteen saavuttaakseen sympatianne?" France uneksii hetken hattu kädessä. Hän kääntelee sen laitoja ja selittää vihdoin: "Tervehdin omaa kohtaloani." —

Broussonin muistiinpanojen todistusvoimaa tukevat Nicolas Ségurin, romaanikirjailijan ja esseistin, "Keskustelut Anatole Francen kanssa", vaikka me jälkimmäisessä teoksessa yleensä tapaammekin kuvauksen esineen vähemmän kotoisissa, niinsanoakseni juhlallisemmissa oloissa. Ségurin muistelmat ulottuvat 1890-luvulle saakka ja perustuvat siis paljon pitempiaikaiseen tuttavuuteen Francen kanssa. Ségurin muistiinpanemat "keskustelut" liikkuvat niinikään yleensä jonkunverran korkeammalla tasolla kuin Broussonin julkaisemat, riippuen epäilemättä osaksi siitä, että puhekumppani edellisessä tapauksessa on ollut iän ja henkisen kypsyyden puolesta lähempänä mestaria kuin jälkimmäisessä. Mutta pääpiirteissään antavat molemmat kirjat hyvinkin samanlaisen kuvan mestari Anatolesta. Kenties Ségurin teos kuitenkin jossakin määrin enemmän tehostaa sitä pohjaista pessimististä piirrettä, joka oli varsinkin vanhalle Francelle ominainen.

Eräässä kirjan parhaista luvuista tapaamme Francen Akropoliilla Atenassa yhdessä erottamattoman ystävättärensä rva de C:n ja Ségurin kanssa. France alkaa puhua "tuntemattomasta jumalasta", jonka maininnan Paavali oli löytänyt eräästä kivestä Ateenassa: "Mitä olisinkaan antanut saadakseni olla todistajana tuossa naurettavassa ja samalla kunnioitusta herättävässä kohtauksessa, missä tuo riivattu alkoi jankuttaa ja vetää ohikulkijain ja Ateenan filosoofien huomiota puoleensa, ilmoittaakseen heille, että hän tunsi heidän 'tuntemattoman jumalansa'. Hänen saarnallaan ei ollut mitään vaikutusta. Oli kuultu useiden muiden puhuvan samaan tapaan ja oli todella 'pöllöjen tuomista Ateenaan' puhua heille, ja niin huonosti tuntemattomasta jumalasta. Pyhä Paavali epäonnistui täydellisesti. Kuulemme jatkon huomenna, sanoivat ohikulkijat hänelle ivallisesti ja jatkoivat matkaansa. Hän sai lähteä tyhjin toimin Ateenasta ja sittenkin tuo pieni juutalainen kantoi itsessään tulevaisuutta. Kreikan loistavien, viisautta rakastavien jumalien sijaan oli hän asettava vanhan Jahven ja hänen jälkeensä Palestiinan nuoren ja surullisen Adoniksen." Tällaiset tendenssisesti väritetyt pienet historialliset kuvitelmat uudistuvat tavan takaa Anatole Francen puheissa ja varsinkin on hän väsymätön valaisemaan mieliaihettaan: miten paljon ihmiskunta menetti, kun antiikin maailma meni mailleen.

Mutta keskelle innostuneinta antiikin-ihailuaan saattaa hän sekoittaa nihilististä ironiaansa. Hän ylistää eräänä päivänä Theokritoksen sisilialaisten paimenten onnellista elämää. Hän ei löydä sanoja kyllin kaunopuheisia ja kyllin voimakkaita kuvaamaan heidän kadehdittavaa osaansa. Jouduttuaan keskelle värikkäintä kuvaustaan hän lisää: "Mutta olemme unohtaneet pääaiheen sisilialaisten paimenten onneen. Se on se, ettei heitä koskaan ole ollut olemassa muualla kuin joidenkin hienostuneiden aleksandrialaisten aivoissa, jotka olivat yhtä väsyneet kuin meidänkin sivistykseen. Theokritoksen henkilöt ovat kuviteltuja olentoja, viisaita, jotka eivät koskaan ole eläneet. Ja vain se, joka on heidän kaltaisensa, voi olla täysin onnellinen."

Kuinka syvä sen pessimismin kuilu on, jonka yllä Francen ironia leikkii, sen on hän antanut ystävänsä Ségurin hyvinkin selvästi tuntea. Hän on suorastaan odottamattoman avomielinen. "Ollakseen onnellinen täytyy voida unohtaa kaikki muu läsnäolevaa hetkeä lukuunottamatta. Jos se kyky puuttuu, niin täytyy ainakin voida asettua suhteihin ihmisten kanssa, sekaantua heihin, tai unohtaa itsensä intohimoon. Kas siinä ehdot, joilla kuolevaisen on sallittu tuntea onnea. Omalta kohdaltani en ole mitään sellaista kokenut. Johtuipa se siitä älyllisyydestä, jonka äsken, en tiedä miksi, tahdoitte minulle omaksua, tai joistakin muista syistä, niin tosiasia on, etten ole voinut päästä kuin aivan pinnalliseen kosketukseen ihmisten kanssa. Ja mitä intohimoihin tulee, niin en ole milloinkaan kokenut todellista tunteen paloa muuta kuin lapsuudessani, ihailussani äitiä kohtaan. — — Tunne, jonka useimmin olen kokenut, on sääli, sääli inhimillistä kurjuutta kohtaan, ääretön sääli itseäni ja kaikkia muita kohtaan. Olen tuntenut siteet, jotka yhdistävät ihmisiä toisiinsa. En puhu ajatuksen enkä tunteen siteistä, — en liioin ole ollut sillä tavalla ihmisiin sidottu, — puhun siteistä, jotka tekevät meidät veljiksi kärsivien hermojemme takia, yhteisen kalvavan nälän, yhteisten pienten ilojen ja suurten kärsimysten takia. Niin, tunnen säälin, myötäelämyksen, joka ei ole vailla ylenkatsetta ja hellyyttä ihmiskuntaa kohtaan." Ja toisessa yhteydessä puhuu hän vielä yksityiskohtaisemmin älyllisyyden kirouksesta: "Ymmärtääkseen täysin kirouksen, joka painaa älyllisyyttä, täytyy ennen kaikkea muistaa, että se hävittää meissä elämäämyöntäviä kykyjä: tahtoa ja toimintaa. 'Tahtoa' on sana, jolla on maagillinen merkitys, jos sen asetamme kaiken inhimillisen suhteellisuuden ja köyhyyden rinnalle. Kaikki kehitys on velkaa tahdolle. Mitä enemmän ihminen ymmärtää, sitä vähemmän hän tahtoo. Jos hän voi kaikkea ymmärtää, ei hän tahdo mitään."