Part 8

Jos tahtoisi teoksen ensimmäisestä osasta erikoisesti mainita jotakin episodia, jossa kirjailijakenraali osoittaa voimaansa, niin olisi varmaan ensi sijassa muistettava kuvaus suurista manöövereistä ja ennen kaikkea tsaarin persoonan lumoavasta vaikutuksesta näissä manöövereissä. Tämä vaikutus ei ollut missään suhteessa keisarin mieskohtaisiin ominaisuuksiin, se oli pohjaltaan eräänlaista uskonnollismielistä hartautta, joka eli syvällä venäläisen kansansielun pohjalla ja joka tempasi lumopiiriinsä yhtä hyvin tavallisen lukutaidottoman rekryytin kuin hienon esikuntaupseerin. Vasta kun tsaarin auktoriteetti hovin skandaalijuttujen yhteydessä vuosien mittaan oli auttamattomasti murrettu, saattoi "vallankumous" saada tuulta purjeisiinsa. Huolimatta Venäjän viimeisen tsaarin heikosta luonteesta ja pienestä mieskohtaisesta viehättämiskyvystä ympäröi häntä gloria, jonka säteily tuntui vallan huipuilta halvimpaan majaan. Sama oli osittain, vaikka pienemmässä määrässä, myöskin keisarinnan, Aleksandra Feodorovnan laita. Se kuva, jonka Krasnov antaa viimeksimainitusta on mieltäkiinnittävä, psykologisesti täyteläinen ja hiukan kylmässä kriitillisyydessään epäilemättä uskottavampi kuin monet muut hänestä annetut kuvaukset. Myöskin Rasputin-juttu on Krasnovin huomion ja psykologisen erittelyn esineenä ilman että tekijä käsittääkseni millään tavalla on kyennyt tuomaan mitään selittäviä tai valaisevia piirteitä tähän problemaattiseen asiaan. Jossain määrin jo yleisesti tunnettujen tosiasiain toistamiselta vaikuttaa se yksityiskohtainen kuvaus Rasputinin murhasta, jonka tekijä on sovittanut kuvaukseensa.

Teoksen toinen nide on suurelta osalta omistettu varsinaisille sotakuvauksille. Tässä suhteessahan viimeaikainen kirjallisuus kaikissa maissa on tarjonnut enemmän kuin mitä lukijakunta on jaksanut vastaanottaa, mutta tästä kvantitatiivisesta ylituotannosta huolimatta kykenee Krasnov taistelukuvauksillaan herättämään lukijan mielenkiintoa. Jollei Tolstoin suuri esikuva olisi niin lähellä, voisi ehkä vieläkin ehdottomammin ihailla kasakkakenraalin havainnollista, voimakasta kuvauskykyä. Erikoisesti on teoksesta jäänyt mieleeni kuvaus kaasuhyökkäyksestä ja sen kaamean-epätodellisista vaikutuksista. Kun Krasnov esim. kuvaa taistelukenttää kaasunaamarin lasien läpi nähtynä on hän taiteilija korkeata luokkaa.

Ensi ja toisen osan laajojen kuvausten ohella jäävät kolmannen osan varsinaiset vallankumousepisodit jossain määrin varjoon. Pääasiassa rajoittuukin Krasnov kuvaamaan vallankumouksen vaikutusta armeijassa. Hän on tuonut teokseensa erään tarpeettoman melodraamallisen piirteen asettamalla vastakkain, äärimmäisiin leireihin, isän ja pojan ja antamalla jälkimmäisen, eläimellistyneen raakalaisen kiduttamalla surmata edellisen. Myös muita kauhukuvauksia on tekijä sovittanut esitykseensä, kuvauksia, joiden totuusarvoa ei tarvitse epäillä, joskin pitää tämäntapaisia yksityiskohtaisia esityksiä melkein sietämättöminä luettaviksi. Jossakin määrin on tekijän romanttisuutta tavoitteleva juonenkäsittelykin saanut hänet horjahtamaan siitä hyvästä mausta, joka hänelle muuten tuntuu ominaiselta. Mutta jollei ota lukuun tällaisia pieniä kirjallistaiteellisia virheitä, on viimeinenkin osa Krasnovin suurta teosta epäilemättä niitä kirjoja, joita ei mielellään laske käsistään ennenkuin viimeinen sivu on luettu.

Krasnovin kirjan henki on kauttaaltaan tsaarillinen. Hänen ihanteensa on "kaksoiskotka" ja vain uusi keisari voi hänen käsityksensä mukaan pelastaa Venäjän. Luottamus ulkoa tulevaan apuun on petollinen harhakuvitelma. Kaikki muut kansat koettavat vain käyttää hyväkseen Venäjän onnettomuutta. Tämän katkeran viisauden on kasakkakenraali oppinut maanpaon raskaina vuosina. Voi tuskin sanoa, että hänen teoksestaan aukenisi mitään perspektiivejä eteenpäin. Pohjaltaan on hän fatalisti venäläiseen tapaan. Hän ei ole reaalipoliitikko, hänellä ei ole mitään käytännöllistä ohjelmaa tulevaisuutta varten. Hän katselee isänmaansa elinkysymyksiä epäilemättä yksipuolisesti sotilaan silmillä, kenraalin, jonka armeijan petos on hajoittanut, taivaan tuuliin. Mutta joskin tarkkaava lukija helposti löytää Krasnovin teoksesta sen rajoitukset, ei hän voi kieltää myötätuntoaan tältä urhoolliselta ja uskolliselta sotilaalta, joka on säilyttänyt sydämensä avoimena isänmaansa mittaamattomille kärsimyksille ja löytänyt niille vaikuttavan, usein suurpiirteisenkin ilmaisun. Krasnov on teoksellaan luonut Venäjän kärsimysten eepoksen.

J. ANKER LARSENIN "VIISASTEN KIVI".

On inhimillisen luonteen mukaista, että kun joku kirja saa 70,000 kruunun palkinnon, niin sen arvosta pian ilmenee mitä erilaisimpia mielipiteitä ja kernaimmin sellaisia, joiden mukaan palkintolautakunnan vaali on mitä arvoituksellisin. Niin on käynyt äsken J. Anker Larsenin laajalle romaanille "De Vises Sten", joka Gyldendalske Boghandelin kilpailussa sai ensi palkintonsa hyvässä kruunuvaluutassa. On tahdottu epäillä palkintolautakunnan sekä hyvää makua että hyvää päätä. Myöskin puolustajia on ilmestynyt ja heidän mukanaan hälinää teoksen ympärille, joten kustantaja kaiken kaikkiaan voinee olla tyytyväinen tulokseen. (Sillä tuskinpa lienevät aivan väärässä ne, jotka ovat käsittäneet kustantajan palkintorahan vain siksi pikkukalaksi jolla pyydystetään monin verroin suurempaa kalaa.) "Viisasten kivestä" on tullut teos, josta pohjoismaissa puhutaan tämän jouluisten (1923) kirjamarkkinain aikana.

Näiden rivien kirjoittaja ei puolestaan kuulu niihin, jotka yleensä asettavat monipäisen komitean kirjallisena tuomarina korkealle. Kuulen mieluummin yksityisen kirjallisuudenharrastajan mielipiteen jostakin teoksesta kuin luen pöytäkirjan otetta, missä neljästä viidestä mielipiteestä on muodostettu kuudes, joka ei vastaa kenenkään käsitystä arvosteltavasta teoksesta, mutta josta lautakunnan jäsenet ovat "sopineet". Ymmärrän hyvin sen kannan, joka jo ennakolta suhtautuu epäilevästi kirjallisten lautakuntien arvosteluihin. Mutta koska sanotaan, että sokeakin kana voi joskus löytää jyvän, niin eihän ole mahdotonta, että sama ihme voisi sattua myös kirjalliselle komitealle. Niin on nähdäkseni tapahtunut Gyldendalske Boghandelin arvostelulautakunnalle. "De vises sten" on pienestä muodollisesta avuttomuudestaan huolimatta mieltäkiinnittävä, omintakeinen, osaksi syvällinenkin teos ja olisi ansainnut paremmankin kohtalon kuin tulla rummutetuksi yleisön tietoisuuteen Sun Maidrusinain amerikkalaista reklaamia muistuttavalla väellä ja voimalla.

"De Vises Sten" alkaa kuin kyläkertomus, mutta kasvaa vähitellen kehitysromaaniksi, hiukan samaan tapaan kuin Kellerin "Der grüne Heinrich" tai Rolland'in "Jean-Christophe". Tanskalaiselta romaanilta puuttuu kuitenkin molempien viimeksimainittujen tietoinen aiheenkeskitys yhden päähenkilön elämänkohtaloiden ympärille. "Viisasten kiven" tekijä seuraa parinkymmenen henkilön vai— heitä niin tasaisesti jakautuneella mielenkiinnolla, ettei ole helppo kohta sanoa, kuka tai ketkä ovat hänen päähenkilöltänsä. Kun kuitenkin lukkarin pojan Jensin ja papin pojan Christianin kehityksen kuvaus on saanut osakseen useimmat kirjan luvuista, lienee lupa pitää heitä päähenkilöinä. Silti eivät he ole teoksen plastillisesti havainnollisimmat yksilöt. Monet kirjassa esiintyvistä naisista — Tine, Katharina, Helen, Nanna — sekä kuritushuonevanki Holger Enke jäävät ihmiskuvauksina elävämpinä lukijan mieleen kuin Jens ja Christian, jotka kaikista ulkonaisista ja sisäisistä kokemuksistaan huolimatta elävät kuin unissakulkijan epätodellisessa maailmassa. He ovat molemmat kuin medioita, joiden kautta elämä puhuu ilman että he itse ymmärtävät sen kieltä. Se niinsanoakseni kirkkaampi tai tummempi, aina arkista keskipäivää karttava valohämy, missä tekijä esittää meille Jensin ja Christianin, on sopusoinnussa kirjan koko hengen ja ajatusmaailman kanssa. J. Anker Larsenin mukaan kaikki syvällinen ja ratkaiseva ihmiselämässä tapahtuu sielun tiedottomissa syvyyksissä, vaistojen hämärässä maailmassa. Se mitä ihmiset tuntevat ja vaistoavat on monin verroin tärkeämpää kuin se mitä he tietoisesti ajattelevat tai toimivat. Tämä käsityshän ei ole missään suhteessa uusi — voimakkaimmin, johdonmukaisimmin on sen esittänyt Leo Tolstoi suurissa romaaneissaan mutta "Viisasten kiven" tekijä on osannut usein antaa sille ihmiskuvauksessaan omintakeisen, vaikuttavan ilmaisun. Tässä kirjassa on elämäntunnelmaa. Vaikka tekijä vain suhteellisen harvoin antaa konkreettisia, ulkonaisiin aistimiin vetoavia kuvia tai esittää tarkkapiirteisiä tapahtumia, herättää hän kuitenkin lukijassa sielullisen mielenkiinnon henkilöitään kohtaan.

Tosin ei J. Anker Larsenissa taiteilija ole yhtä voimakas kuin psykologi. Yksikin sivu Tolstoin tai Dostojevskin romaaneista luettuina "Viisasten kiven" ohella riittää osoittamaan, mitä suuri taiteilija ihmiskuvauksen alalla olisi voinut tehdä Larsenin aiheesta. Tanskalaisen romaanin aihe lähentelee nimittäin suurten venäläisten kertojain aiheita. "Viisasten kiveä" voisi sanoa uskonnollisen tunteen romaaniksi. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuvatut ennen muuta suhteessaan uskontoon. On jotakin suorastaan teoloogista siinä tavassa, millä tekijä panee henkilönsä ajatuksissa ja puheissa pohtimaan "viimeisiä kysymyksiä" ja selvittämään suhdettaan tajunnan takaiseen maailmaan. Saattaa kysyä, eikö tämä yksipuolinen mielenkiinto ole vaikuttanut epäedullisesti m.m. kirjan lapsikuvauksiin, jotka nekin ovat suoritetut tekijän abstraktisteoloogisesta näkökulmasta. On kuin tekijä edellyttäisi niinhyvin lapsilta kuin eräiltä primitiivisiltä ihmistyypeiltään melkein liian tietoista probleemin-asettelua suurissa uskonnollisissa kysymyksissä. Mutta vaikka näin epäilemättä on asianlaita, on teos kuitenkin samalla tämän uskonnollisen "orienteerauksensa" johdosta saanut luonteenomaisimmat piirteensä, ne, jotka ennen muuta tekevät siitä päivän kirjan. Sillä tuskinpa erehtyy, jos olettaa, että Larsen ennen muuta on tahtonut kuvata juuri nykyhetken uskonnollista kaipuuta ja etsintää. Se kirjan henkilöistä, jonka tekijä tässä mielessä on ensi sijassa kuvannut ajankohtamme edustajaksi, on Jens Dahl.

Dahlin elämää hallitsee kokonaan hänen uskonnollinen kaipuunsa, joka uskonnottomasta ajasta turhaan hakee tyydytystä. Ei teologia, jota hän yliopistossa harrastaa, eikä teosofia okkultisine oppeineen, joiden vaikutuksen alaiseksi hän joutuu, anna hänelle hänen etsimäänsä elämänselitystä ja sielunrauhaa. Hän ei löydä mitään varmaa kiinnekohtaa pyrkimyksilleen, hänen sielunsa ja ruumiinsa rappeutuvat hänen vajotessa yhä syvemmälle teosofian salaoppeihin. Todellisuuden ja unen rajat himmenevät hänen tajunnassaan, hänestä tulee henkiennäkijä ja hän liukuu lopulta elämästä kuolemaan tavalla, joka vain liian suuresti muistuttaa Goethen tunnettua "Der Fischer"-ballaadia vaikuttaakseen persoonalliselta elämänkohtalolta. Hänen passiivinen, voimaton luonteensa, joka kohtalokkaalla tavalla ilmenee hänen suhteessaan naisiin, tuntuu tuominneen hänet siihen epätodelliseen varjoelämään, jota hän elää. Hän ei ole suinkaan luonteena erikoisen mieltäkiinnittävä romaanisankari eikä hänen merkitystään nykyhetken nuorison edustajana ole syytä liioitella. Voi kuitenkin olettaa, että Jens Dahl-tyyppi on tällä hetkellä tavallisempi Skandinavian maissa kuin Suomessa, jonka nuoriso on elänyt toisenlaisissa historiallisissa oloissa kuin esim. Tanskan ja Norjan.

Rinnan Jens Dahlin kohtalon kanssa kuvaa tekijä hänen ystävänsä Christian Barnesin vaiheita, jotka nekin kulkevat monen Skyllan ja Karybdiksen välitse, mutta johtavat lopulta onnellisempaan tulokseen. Pelastavan enkelin osaa näyttelee Barnesin elämässä eräs amerikkalainen maailmanparantaja-neitonen, joka ottaa rappiolle joutuneen tanskalaisen ylioppilaan matkatavaransa mukana Amerikkaan, missä hän jättää hänet erään cowboy-jättiläisen käsiteltäväksi. Ja niinkuin Jumala loi ihmisen maantomusta omaksi kuvakseen, niin luo tämä voimamies niistä alkuaineista, joista tanskalainen ylioppilas on kokoonpantu, uuden olennon, miehen omien mittojensa mukaan. Muodonmuutos ei voisi olla täydellisempi. Christian Barnes antaa kohta Köpenhaminaan palattuaan fyysillisesti nyrkeillään ja moraalisesti elämänvaelluksellaan ihmisten ymmärtää, että välimatka hänen entisen ja uuden minuutensa välillä ei ole ainakaan pienempi kuin se, joka erottaa uuden ja vanhan mantereen toisistaan. Tässä hiukan naivissa episodissa Anker Larsen epäilemättä psykologina ottaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat filmintekijöille, mutta eivät romaanikirjailijalle.

Mutta vaikka "Viisasten kiven" tekijä ei osoitakaan suurempaa kykyä luonteenkehityksen kuvaajana, enempää kuin yleensä eepillisesti etenevien tapahtumasarjojen esittäjänä, niin puhuvat sensijaan hänen yksityiset mieliala- ja situatsioni-erittelynsä hienoista psykologisista vaistoista. Ei vain uskonnollisten, vaan myös eroottisten tunteiden, ja varsinkin näiden molempien alkuperäisten, toisiinsa yhtyneiden vaistojen kuvaajana on Larsen luonut kirjansa parhaat sivut. Vielä suuremmassa määrässä kuin Jens Dahlin ja Christian Barnesin elämykset tällä alalla kiinnittävät lukijan mieltä Holger Enken syvät uskonnolliset kokemukset ja se moraalinen viisaus, jonka tämä oppimaton kansanmies niistä johtaa. Tämän alkuperäisesti uskonnollisen miehen kärsimyksissä ja itsekurissa kirkastunut maailmankuva sisältää Larsenin kirjan suuren, kannattavan idean. Romaanin monista uskonnollisista etsijöistä on tämä entinen kuritushuonevanki ainoa, joka löytää "viisasten kiven" ja joka kykenee ojentamaan auttavan kätensä myös toisille. Häntä säestää tekijän _alter ego_, "kandidaatti", jolle romaanissa on annettu käsitteitä selvittävän filosoofin ja huomioidentekijän osa.

Kuvatessaan nuoria miehiä ja naisia, joihin — kuten hän sanoo — "uskonnollisuus oli iskenyt ikuisuuskouransa", on Larsen epäilemättä tavannut yhden aikamme ominaisimmista, syvimmistä piirteistä. En tunne mitään pohjoismaista romaania, jossa tämä puoli aikamme etsinnästä ja kaipuusta olisi yhtä selvästi havaittu ja kuvattu kuin "Viisasten kivessä". Tämä on Larsenin kirjan olennaisin ansio ja sen takia unohtaa kernaasti, että romaani taiteellisessa suhteessa antaa aihetta hyvinkin painaviin huomautuksiin. "De vises sten" on kaikessa papillisessa vakavuudessaan samalla kuin muistutus siitä, että kertomataiteen tulee myös kuulla mitä syvällä ajan hengessä, pinnalta näkymättömissä, tapahtuu ja kantaa siitä runouden kirkastavaa sanomaa sadoille ja tuhansille, jotka taistelevat tiedottomina itsestään ja toisistaan.

BIRGER SJÖBERGIN "FRIDAS BOK".

[Birger Sjöberg: Fridas bok. Ord och toner. Småstadsvisor om Frida och naturen, om Döden och Universum. 1921.]

Suuren nousukautensa jälkeen 90-luvulla ja vuosisadan vaihteessa elää Ruotsin lyriikka tällä hetkellä eräänlaista jälkikesää, josta kenties kaipaa syvää, alkuperäistä luomisvoimaa, mutta jonka viilenevässä ilmastossa laulurunous yhä edelleen on työntänyt uusia kukoistavia vesoja ja taimia. Yksi sellainen on ylempänä mainittu, ennestään tuntemattoman tekijän laulukokoelma, josta tuli viime vuosien suurin lyyrillinen menestys Ruotsin kirjallisuudessa ja joka yhdellä iskulla teki runoilijansa nimen tunnetuksi. Vaikkakin on ilmeistä, että kokoelman kirjallis-taiteelliset ansiot eivät yksinään riitä perustelemaan sen saavuttamaa suosiota, on Sjöbergin kirjalle kuitenkin runollisenakin tuotteena arvokkaita, harvinaisia ominaisuuksia, jotka epäilemättä takaavat sille päivän suosion vaihteluista riippumattoman aseman Ruotsin kirjallisuudenhistoriassa.

Birger Sjöbergin "Fridas bok" liittyy läheisesti bellmanilaiseen traditsioniin, ei vain siinä suhteessa että runoilija on liittänyt sävelmät lauluihinsa, vaan myöskin näiden laulujen huumorin ja realismin puolesta. Frödingin vermlantilais- ja Karlfeltin taalalaislyriikka tulee niinikään usein mieleen Sjöbergiä lukiessa. Mutta näistä kirjallisista liittymäkohdistaan huolimatta on Sjöbergin kokoelmalla oma luonteensa ja sen tekijällä oma persoonallinen tyylinsä. Tämä tyyli on ehkä enemmän maalailevaa ja kertovaa kuin lyyrillistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Niinpä ei Sjöberg laula omissa nimissään, vaan on lainannut laulunsa erään nimittämättömän pikkukaupunkilaisen puotiapulaisen tunteiden ja elämänviisauden tulkiksi. Puotiapulaisen rakkaus Fridaan, joka kaupungin torin toisella puolen askartelee hänkin puodissaan, muodostaa kokoelman keskeisen aiheen, minkä ympärille Luonto, Kuolema ja Maailmankaikkeus sekä elämän muut suuret kysymykset luontevasti ryhmittyvät. Kokoelman laulaja-rakastajalla ei nimittäin ole vain tunteellinen ja naiselliselle viehätykselle altis sydän, vaan myöskin ajatteleva, filosoofisia kysymyksiä pohtiva mieli, joka kaupungin lainakirjastosta ja Nordisk Familjebokin palstoilta on löytänyt monta sattuvaa selitystä elämän ongelmiin. Ja viettäessään vapaahetkensä rakastettunsa kanssa antaa hän tälle syvämietteisissä esitelmissä aavistuksen kaikesta siitä ihmeellisestä, jonka perille hän luulee päässeensä.

Kirjan miehinen päähenkilö ei ole suinkaan kuvattu ironialla tai epäystävällisellä huumorilla. Hänen tunteensa ovat aidot ja syvät, ja rakkauden ääni soi puhtaana hänen tunnustuksissaan Fridalle:

Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn, så bländande som svanen i sin skrud. Då kom det ifrån skogen, från skogens gröna bryn liksom ett jubel utav fåglars ljud. Då ljöd en sång från himmelen, så skön som inga flera; det var den lilla lärkan grå, så svår att observera. Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn så bländande och grann som aldrig mera.

Paitsi Fridaansa rakastaa hän myöskin sitä pientä kaupunkia, jonka kohtalo on antanut hänen ja Fridan rakkauden idylliseksi ympäristöksi. Tälle kaupungille on itse Raatimies (iso alkukirjain!) eräänä innostuksen hetkenä antanut tuon sattuvan nimityksen "pikku Parisi". Kas tässä pieni näköala tuohon ihastuttavaan paikallisuuteen:

Allvarsam blickar där fram vår kommunala Fattiggård med ankor på sin damm. Rosigt ljus på Sparbankens hus; markiser fladdra vilt och skönt vid blåstars ryck och sus. Så lugn, förutan rök och tjut, Fabriken sova får. Vårt Föreläsningsinstitut bak gröna buskar står. Lilla Paris, du ligger trygg och tindrande i sommarns friska bris.

Elämännautinnot tässä "pikku Parisissa" eivät ole kovin monet, mutta sensijaan valitut ja hartaalla mielellä vastaanotetut. Sellaisia ovat raittiusseura "Toivon kilven" kesäiset huviretket, elävien kuvien teatteri ja miss Dassyn esiintyminen kyyhkyskuningattarena vierailevassa "cirkus Sveciassa". Runoilija ei tarvitse aivan monta sanaa antaakseen meille havainnollisen kuvan siitä ympäristöstä, jossa miss Dassy suorittaa ihastuttavan ohjelmanumeronsa:

Rödklädda stalldrängar ivriga streta, de svettas, arbeta, ty tiden är sen. Släpa en ståltråd och hammare leta, så blanka och heta i lampornas sken. Blek direktören, med gnistrande ringar, ridspöt i handen helt orolig svingar. Säger så värdig: "Alt er no fertig..." Rödklädda drängar försvinna med fart. Allt er no klart, allt er no klart.

Fridan ja hänen ihailijansa keskustelut koskettelevat usein maailmanarvoituksen suuria kysymyksiä. Jonakin kesäyönä, istuessaan yhdessä puistikon penkillä, antavat he ajatustensa liidellä m.m. Marsin kanavien varsille. Oppaana tällä retkellä on "Familjejournalin" enemmän ehkä värikäs kuin ankaran tieteellinen esitys, jonka Fridan ihailija on lukenut ja jota hän myös itse synnynnäisellä mielikuvituksellaan osaa elävöittää:

Just i denna stund, när blåsten sakta fläktar uti hattens flor — just den minut, som går, kanske vid kanalen där en mö försmäktar av en kärlek, gjord av samma slag som vår.

Kanske hennes stämma tunn och sällsam ljuder, kanske att en kyss hon får i kvällen still... "Tror du utav samma sort som Jorden bjuder?"... Möjligt, denna sed hör Universum till!

"Kolmen muskettisoturin" lukeminen antaa aiheen romanttiseen kuvitelmaan Richelieu'n päivistä kuutamossa välkkyvine tikareineen ja seinäverhoihin kätkettyine salaovineen ja toinen ranskalainen romaani panee kauppa-apulaisen sommittelemaan Fridan kuultavaksi kokonaisen pienen mieltäylentävän kertomuksen, missä kertoja itse näyttelee rohkean ja jalomielisen sankarin osaa. Vilkasta ja rikasta mielikuvitusta osoittaa Fridan ihailija niinikään, kun he kävelyretkellään löytävät hevosenkengän, onnen enteen. Hän näkee heidän jo istuvan tulevassa kodissaan, minkä hän mielikuvituksessaan varustaa kaikilla niillä suurilla ja pienillä esineillä, jotka ovat omiaan säestämään onnellista perhe-idylliä, aina gramofoonin välkkyvään torveen saakka, mistä Caruson tenori heittää ilmoille "helmiä ja kultaa". Fridan ihailijalta ei nimittäin puutu myöskään musikaalisia taipumuksia, vaan saa hän päinvastoin itsekin lauluäänensä ynnä siveellisesti moitteettoman elämänvaelluksensa perusteella sen suuren kunnian, että hänet otetaan lauluseura "Veljessävelten" jäseneksi, tuon mustapukuisen valiojoukon, joka rätisevine paidanrintoineen ja aina täytettyine punssilaseineen nauttii "pikku Parisissa" yleistä arvonantoa.

Laulukuoron jäsenyyden mukana tulee kauppa-apulaiseemme jotakin anakreontista ja juhlallista ja hän kääntää selkänsä "Toivon kilven" elämääkieltäville ihanteille. Mutta huolimatta niistä elämäniloisista kielistä, jotka hän tällöin liittää lyyraansa, soi siitä kuitenkin syvemmällä se vakavuus, mikä muodostaa hänen pohjoismaisen luonteensa pohjavärin. Ja keskellä kaikkia elämänsä suuria ja pieniä iloja kuvittelee hän kuolinhetkeään:

Ja, du kommer till slut, bleka dödens minut, då med granris min port blir prydd, då min fönstergardin utav blommig satin blir på mitten ihopsydd, då min hand har en ros i förvar, om vars doft ingen aning jag har. Ja, du kommer till slut, bleka Dödens minut, då jag vilar så gömd och skydd. —

Birger Sjöbergin kokoelma, josta ylläolevat otteet antanevat jonkin käsityksen, ei kiinnitä mieltä yksinomaan lyyrillisenä tuotteena vaan myöskin siihen sisältyvän ihmiskuvauksen puolesta. Kirjansa nimettömässä päähenkilössä on Sjöberg luonut uuden tyypin, joka ei tietääkseni muistuta mitään edeltäjäänsä Ruotsin runoudessa, niin paljon kuin sille voikin löytää kirjallisia vertauskohtia. Fridan kuva on sensijaan värittömämpi ja ylimalkaisempi. Muutamissa kuvauksissa pikkukaupungin elämästö on taas kuin henkäys todellisesta, vielä kirjoittamattomasta eepoksesta.

Mikä arvo on annettava Sjöbergin lauluille lyyrillisinä tuotteina? Nähdäkseni olisi väärin rinnastaa niitä parhaan kanssa, mitä Ruotsin lyriikan suurimmat ovat tuottaneet, mestarit, joista vielä Heidenstam ja Karlfelt ovat elossa ja joiden rinnalla Anders Österling nuoremman polven edustajana vaatii itselleen huomattavan sijan. Persoonallisen lyriikan hienoimmat ja ylevimmät äänet puuttuvat Sjöbergin realistisesta, maalailevasta runoudesta. Hänen säetekniikastaan, jonka puutteita laulu-esityksessä runoilijan omatekoiset sävelmät luonnollisesti ovat omiaan peittämään, kaipaa myös usein taiteellista hienostusta. Niinikään haluaisin sanoa, että ne proosaselitykset, joita tekijä on katsonut tarpeelliseksi liittää runotekstiinsä, eivät kohota kirjan taiteellista kokonaisvaikutusta, sitä vähemmän, kun runot ilmankin tekijän selityksiä ovat täysin ymmärrettävät. Mutta joskaan ei tahdo joka suhteessa yhtyä ruotsalaisten arvostelijain kaikkein kiittävimpiin lausuntoihin, niin on mielestäni joka tapauksessa myönnettävä, että Birger Sjöberg on kokoelmallaan hankkinut itselleen nimen, joka ansaitsee tulla tunnetuksi myöskin Pohjanlahden tälläpuolen. Hänen äänensä erottautuu joukosta, hänen tulevaa kehitystään on syytä seurata.

III

MONTAIGNEN "TUTKIELMAT".