Part 7

Molon romaanin mielenkiintoa lisää se suhteellisen rikaspiirteisesti kuvattu kulttuurihistoriallinen tausta, jota vastaan tekijä on nähnyt sankarinsa, sekä useat yksityiskohtaisemmin tai yleisemmin luonnostetut henkilöt Schillerin ympäristöstä. Kuinka eläväksi tuleekaan württembergiläinen pikkutyranni Karl Eugen kohta kirjan ensi luvuissa, tuo oikullinen, vaikkei suinkaan sisimmässään moraalisesti ala-arvoinen tai lahjaton herttua, jonka eriskummallisten kasvatusmenetelmien uhriksi Schillerin nuoruus joutui! Ansiokkaita ovat myöskin runoilijan vanhempien muotokuvat. Myöhemmistä teoksen osista jäävät mieleen m.m. Humboldtin ja Fichten hahmot. Viimeksimainitun ja Schillerin kaksinpuhelu Saksan aseellisesta noususta vierasta sortajaa vastaan — vuorosanojen vaihto, joka muistuttaa lyömämiekan ja floretin kaksintaistelua — luo salamankirkasta valoa molempien monessa suhteessa samanlaisiin ja kuitenkin oleellisissa kohdissa erilaisiin luonteisiin. Aivan erikoinen mielenkiinto keskittyy Schillerin merkitsevimpään persoonalliseen suhteeseensa, hänen suhteeseensa suureen weimarilaiseen. Goethen merkitys Schillerin elämässä on täysin motivoinut sen, että ensiksimainittu teoksen loppupuolella astuu siinä määrin etualalle, että hänestä itse asiassa tulee romaanin viime lukujen toinen päähenkilö. Uteliaana odottaa lukija, miten tekijä tässä, vieläkin vaativammassa ihmiskuvauksen tehtävässä, on onnistunut. Pettymyksekseen saa lukija kuitenkin pian havaita, että Molon Goethe-kuva, kaikista sovinnaishistoriallisista piirteistään huolimatta jää jotenkin kalpeaksi ja on silloinkin, kun se on elävin — ajattelen nimenomaan erästä hienolla huumorilla piirrettyä kohtausta Goethen kodissa — vailla sitä auktoriteettia ja nerollista syvyyttä, jota ei voi olla yhdistämättä Goethen persoonaan. Eräille puolille Goethen luonteessa on Molo kyllä saanut vaikuttavan ilmaisun: hänen realismilleen, hänen laajasydämiselle suvaitsevaisuudelleen, hänen luonnontunteelleen, hänen hyvyydelleen, mutta se mikä hänessä on keskeistä: hänen nerokas henkinen omavaraisuutensa, hänen pyrkimyksensä suuriin, yksinkertaisiin selitysperusteihin luonnossa ja elämässä, hänen "kreikkalaisuutensa" (joka ei ole tyhjennettävissä harmonisuuden käsitteellä), hänen sisäinen yksinäisyytensä keskellä kirjavaa, toimeliasta elämää, jota hän ei paennut, kuten Schiller, ja ennen kaikkea hänen vaistomainen viisautensa, joka ulottui niin erilaisille aloille ja joka tuntui niin vaivattomasti saavutetulta, ikäänkuin kumminlahjalta anteliaan haltijattaren kädestä, kaikki tämä, mitä ilman Goethe-kuva jää elottomaksi silhuetiksi, on vain hyvin vaillinaisesti löytänyt ilmaisun Molon Goethe-hahmossa. Mitään yhtenäistä näkemystä syntyy tuskin Molon Goethe-episodien perustalla, mutta saattaa kysyä, onko tekijä edes ajatuksellisesti täysin selvittänyt itselleen kuvattavansa luonteen. Jälkimmäinen epäilys syntyy sellaisia romaanin kohtia lukiessa kuin Goethen tunnustusta Schillerille, missä hän _valittaa_ luonteensa itsekkäisyyttä!

Molon historiallisen romaanin tyylille on ominainen varsin realistinen yksityiskohtien ja pikkupiirteiden runsaus. Schillerin kotiolot ja hänen Lottensa marttyyrius kuvataan naturalismilla, joka ei paljon jää jälkeen 80-luvun luonteenominaisimmista saavutuksista perhekuvausten alalla. Saattaa kysyä, eikö tekijä tässä ole romaaninsa vahingoksi mennyt liiallisuuteen ja tehnyt virheen, josta ei ole kärsinyt yksinomaan hänen romaaninsa tyylillinen yhtenäisyys, vaan myöskin hänen keskeisin aiheensa, itse Schiller-kuva? Romaani ikäänkuin pienenee näissä kohdissa ja lukijalla on se ehdoton tunne, että lopultakin on olennaisen, todellisen Schiller-kuvan kannalta varsin yhdentekevää, missä yksityiskohdissa hänen kotityranniutensa esiintyi. Liian karkeasti karrikeeraten esittää Molo niinikään eräitä Schillerin elämänromaanin yhteydessä mainittuja naisia, ennen kaikkea rouva von Kalbin ja rouva Lengefeldin, Schillerin anopin. Kauas ei jää irvikuvasta myöskään Molon Jean Paul (Richter), joskin on myönnettävä, ettei hän kuvaa tätä saksalaista Rousseauta yhtä puolueellisen kielteisesti kuin useat kirjallisuushistorialliset esittäjät.

Molon Schiller-romaanilla on siis kyllä rajoituksensa ja puutteensa, mutta — toistan sen vielä — teos ansaitsee siitä huolimatta tulla luetuksi, onpa se tehtävän vaativaisuuteen katsoen itse asiassa sangen huomattavakin kirjallinen saavutus. Yksipuolisuudessaankin on Molon Schiller-kuva monumentaalinen luoma, todellisen mielikuvituksen elävöittämä henkilöhahmo, joka ei olisi voinut saada elimellistä, vakuuttavaa muotoaan ilman että tekijä on saattanut lainata sille jotakin omista keskeisimmistä tahtotendensseistään, omasta henkilöllisyydestään. Ja vaikka teosta ei missään suhteessa ole kehitetty varsinaisten romaanipuitteittensa yli, kohoaa Molon Schiller-hahmo parhaan, metafyysillisesti kaipaavan, äärettömyyksiä syleilevän ja aina hiukan avuttomasti muotoaan etsivän germaanisen idealismin edustajaksi ja tunnuskuvaksi. Yksi ja ehkä olennaisin puoli sen pyrkimyksistä onkin epäilemättä Schillerissä löytänyt erään edustavimmista historiallisista ilmaisuistaan, pyrkimys sulattaa goottinen, "faustinen" elämys-sisällys antiikin klassillisiin muotoihin. Saksalaisen hengen vuosisatojen kautta jatkunut toivioretki helleenisen antiikin luvattuun maahan onkin epäilemättä polkenut erään huomattavimmista valtateistä Saksan kulttuurihistoriaan ja koko uuden Euroopan sielunhistoriaan. Tästä tosiasiasta tuntuu myöskin Schiller-romaanin tekijä olleen tietoinen.

Historiankirjoitus ja runous tulevat eräissä suhteissa niin lähelle toisiaan, ettei suinkaan ole aina aivan helppoa käydä rajaa niiden välillä. Ei edes historioitsija Ranken klassillisen yksinkertainen määritelmä halustaan esittää vain sitä "miten oikeastaan on ollut", sulje kokonaan pois runoutta, sillä myöskin runous tahtoo eräissä muodoissaan esittää juuri samaa, vaikka sisäisemmässä, psykologisemmassa mielessä kuin historiankirjoitus. Mutta vaikkakin historialla ja runoudella on yhtymäkohtansa, niin on kuitenkin kokemus osoittanut, että sekä historiankirjoitus että runous vain voittavat siitä, ettei niitä viedä liian läheiseen kosketukseen toistensa kanssa. Niinpä kuuluvat historialliset romaanit, varsinkin milloin aihe on lainattu läheisemmästä historiasta, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä niihin kirjallisuuden tuotteihin, joiden syntymän kanssa runottarella on yhtä vähän tekemistä kuin osoitekalenterin ilmestymisen kanssa. Ja itse asiassa: runoilijan liikunta-ala on niin laaja — hänellähän on koko mahdollisuuksien maailma aiheitaan varten — ettei hänellä suinkaan ole mitään pakottavaa tarvetta mennä hakemaan aiheitaan siltä rajoitetulta alalta, mikä ikimuistoisen omistusoikeuden perusteella kuuluu historiankirjoittajalle. Mutta toisinaan voi historiallinenkin aihe runoilijan käsittelemänä voittaa havainnollisuudessa ja psykologisessa syvyydessä, silti menettämättä mitään olennaisimmasta todellisuudestaan. Kaikkine puutteineenkin on Walter von Molon suuri Schiller-romaani tällainen onnellinen poikkeus säännöstä. Se liikkuu tosin historian ja runouden vaarallisilla rajamailla, mutta tässä tapauksessa on vaara tavallista pienempi: Molon Schiller-kuvauksella on siksi suuria taiteellisia ansioita, että se herättää lukijassa todellista mielenkiintoa kuvattavan persoonallisuutta kohtaan ja panee sentähden lukijan etsimään terveellistä täydennystä ja syvennystä runoilijan kuvaan sekä kriitillisistä elämäkerroista että, mikä vielä tärkeämpää, runoilijan omista teoksista.

KAKSI HUOMATTAVAA VENÄLÄISEN EMIGRANTTIKIRJALLISUUDEN TUOTETTA.

N.E. Wrangelin "Maaorjuudesta bolshevismiin" ja P.W. Krasnovin "Kaksoiskotkasta punalippuun".

I.

Kaksi kertaa on lyhemmässä kuin puolentoista vuosisadan ajassa voimakas poliittinen emigranttivirta kulkenut halki Euroopan: 18:nnen ja 19:nnen vuosisadan vaihteessa lännestä itään, sata vuotta myöhemmin idästä länteen. Edellisellä kerralla paettiin ensin vallankumouksen giljotiinia, sitten Napoleonin terroria, jälkimmäisellä kerralla ensin tsaarin vankityrmiä ja hirsipuita, sitten bolshevismin joukkoteurastuksia. Näiden pakolaisten mukana lähti epäilemättä Ranskasta ja Venäjältä suuri osa näiden maiden luovaa, henkistä voimaa, joka saattoi elää vain persoonallisen vapauden ilmakehässä. Tämä luovan voiman maastamuutto tuntui Ranskassa aikoinaan varsinkin kirjallisuuden alalla, missä painopiste siirtyi maan rajojen ulkopuolelle. Se kirjallisuus, joka syntyi maanpakolaisten keskuudessa, sai luonnollisesti oman värinsä ja psykologiansa niistä olosuhteista, jotka olivat pakottaneet emigrantit jättämään isänmaansa, se piti yllä valpasta oppositsionia kotimaisia vallanpitäjiä vastaan, vaikuttaen laajalti Euroopan muihin kirjallisuuksiin ja henkiseen ja poliittiseen elämään yleensä. Keskenään saattoivat nämä emigrantti-kirjailijat olla hyvinkin kaukana toisistaan — olivathan heidän maanpakolaisuutensa syytkin usein aivan erilaiset — mutta heidän yhteinen kohtalonsa, yhteinen vapaudenrakkautensa ja yhteinen vihansa antoi kuitenkin heidän tuotteilleen yhteisiä piirteitä ja pääasiassa samaan suuntaan kulkevan vaikutuksen. Tällainen emigrantti-kirjallisuus lienee syntymässä myöskin nykyisten venäläisten pakolaisten keskuudessa, vaikka siitä ei vielä olekaan näkynyt aivan paljon merkkejä. Joka tapauksessa lienevät tällä hetkellä useimmat tunnetuista venäläisistä kirjailijoista — niistä, jotka eivät vielä ole sortuneet — maanpaossa eri suunnilla Eurooppaa. Verrattuina suuren vallankumouksen ja Napoleonin ajan ranskalaisiin emigrantteihin vaikeuttaa heidän kirjallista toimintaansa luonnollisesti suuressa määrässä heidän äidinkielensä suhteellinen tuntemattomuus Euroopassa. Jos he tahtovat päästä vuorovaikutukseen uuden ympäristönsä kanssa, on heidän käännyttävä sen puoleen muilla kielillä kuin omallaan — niinkuin aikoinaan ovat tehneetkin Herzen, Krapotkin, Golovin ja monet muut. Varmana voi pitää, että Euroopan eri kirjallisuuksissa, ainakin suurimmissa, lähiaikoina alkaa tuntua helposti havaittava venäläinen suoni.

Tähän emigrantti-kirjallisuuteen kuuluu tavallaan vphra Wrangelin muistelmateos "Maaorjuudesta bolshevismiin", joka äsken on ilmestynyt kielellämme. Kun kirja ei vielä ole painettu millään muulla kielellä, voi tätä suomalaista laitetta pitää oikeastaan alkuperäisteoksena. Se ylen suopea mielenkiinto, jonka tämä kirja jo on herättänyt, viekin melkein voiton siitä, mikä yleensä julkisuudessa tulee hyvänkin kotimaisen uutuuden osaksi, ja on sentähden omiaan kutsumaan esiin kriitillisiä vastaväitteitä.

Se joka pintapuolisesti, lukemalla esim. sieltä täältä kirjan eri otsakkeilla varustettuja pikku anekdootteja, tutustuu teokseen, saattaakin jo luulla saaneensa tarpeeksi aihetta näihin vastaväitteihin. Vain vähänhän liikuttaa meitä, mitä joku Pjotr Ivanovitsh on sanonut toiselle Pjotr Ivanovitshille ja mitä jälkimmäinen puolestaan on vastannut edelliselle! Joskin olemme sadan vuoden aikana olleet liitetyt Venäjään, niin on meidän maailmamme, meidän mielenkiintopiirimme, meidän mentaliteettimme kokonaan toinen kuin se, joka pakostakin sisältyy jonkun vanhan venäläisen emigrantin muistelmateokseen. Se, joka kuitenkin lukee Wrangelin kirjan kannesta kanteen, joutuu pian tarkistamaan tämäntapaista arvostelmaa. Teos liikkuu kyllä paikoin pienten kaskujen piirissä — joiden anekdoottiluonnetta suuret väliotsikot liiaksi korostavat — mutta niidenkin takana tuntee määrätyn maun ja valinnan, tuntee omalaatuisen ja kehittyneen persoonallisuuden, tuntee miehen, joka on nähnyt paljon, elänyt paljon, mutta pysynyt ankarimmissakin kokemuksissa sisimmässään loukkaamattomana ja eheänä. On jotakin viehättävän voimakasta, ylimyksellistä ja objektiivista tässä muistelmateoksessa, jossa tekijä ei kertaakaan horjahda asettamaan omaa persoonaansa näkyviin enemmän kuin mitä välttämätöntä on ollut eikä koskaan eksy yksityisluontoisiin epäkainoihin tunnustuksiin. Se eepikon tyyni ulkokohtaisuus, millä vphra Wrangel suhtautuu omaan pitkään, vaiherikkaaseen, epäilemättä monia sisäisiä myrskyjä sisältäneeseen elämäänsä, antaa sitä kiitollisemman taustan niille harvoille kohdille tässä kirjassa, missä jotakin subjektiivista ripittäytyy. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. seuraava, jossa tekijä koskettelee kirjansa syntyä: "Maanpaossa harhaillessani, yksinäisenä avarassa maailmassa, ilman työtä, täytyy saada aika jollakin tavoin kulumaan, ja muste ja paperi ovat vielä ylellisyyttä, jota voin hankkia itselleni. Suotakoon sentähden anteeksi, jos toisinaan syvennynkin pikkuseikkoihin, jotka eivät huvita ketään, mutta jotka palauttavat mieleeni päivät, joita ei nykyajan painajainen vielä synkistänyt."

Tällaisia pikkuseikkoja ovat tavallaan monet yksityiskohtaiset kuvaukset varhaisimmalta ikäkaudelta, jolloin näköpiiri vielä rajoittui lastenkamarin seinien sisäpuolelle, mutta psykologisia, hienosti tunnettuja ja havaittuja pikkuseikkoja, jotka etsimättömästi vievät ajatuksen sellaiseen lapsikuvausten mestariin kuin Wrangelin maanmies Leo Tolstoi. Kuinka elävästi ja kuinka erehtymättömällä aidolla sielullisella eläytymiskyvyllä onkaan hän osannut esittää m.m. sen imperialistisen hengen, joka hänen lapsuudessaan vallitsi venäläisissä kodeissa jonkinlaisena seuraus- ja rinnakkais-ilmiönä sille yksinvaltiudelle, joka hallitsi koko Venäjää. Näissä lapsuutensa kuvauksissa on Wrangel yleensä eepillisempi, seikkaperäisempi kuin kertoessaan myöhemmistä ikäkausistaan, joissa vuodet usein tuntuvat kuin pikajunan vauhdilla vilahtavan lukijan ohi. Mutta eikö ehkä lopultakin ole niin, että me juuri lapsuudessa koemme enintämme, syvintämme, jotakin, joka tavallaan jää määrääväksi koko elämäksemme ja jonka rinnalla kaikki muu on kuin jotakin epäoleellista, satunnaista ja pian katoavaa?

Kertomuksen opiskeluajastaan Sveitsissä ja Berlinissä on muistelmien kirjoittaja supistanut verraten vähään. Kenties osaksi esityksen suppeudesta, mutta varmaan myös kirjoittajan mieskohtaisen maun sanelemina vaikuttavat arvostelmat tässä osassa kirjaa usein pintapuolisilta ja vähän perustelluilta. Sillä kuvauksella, jonka hän m.m. antaa 1860-luvun Berlinistä ja berliniläisistä, on karrikatyyrin luonne. Hänen silmissään tuntuvat Preussin pääkaupungin kansoittaneen yksinomaan narrimaiset upseerit "monokkeli silmässä ja jakaus niskassa", eräänlaiset puiset Jupiterit, jotka rajattomasti halveksivat kaikkia siviilimiehiä, "ja varsinkin niitä, joilla ei ollut monokkelia ja niskajakausta". Nämä univormuun puetut narrit nauttivat Wrangelin mukaan porvariston puolelta rajatonta kunnioitusta, niin että jokainen siviilitakkia kantava tunnusti "heidät kaikkia muita ja vieläpä itseäänkin etevämmiksi". Tämän kuvauksen jälkeen ei ihmetytä se epäedullinen arvostelu, minkä tekijä antaa Bismarckista, jonka hän on hyvin tuntenut: "Vaikkakin ihailin tämän jättiläisen voimaa, en saattanut kuulla häntä joutumatta kuohuksiin. Hänen mielipiteistään ei heijastunut valistunut Eurooppa, vaan keskiaikainen nyrkkivallan kausi." Jonkun verran sattuvampia, vaikka verraten ylimalkaisia, ovat Wrangelin arvostelut Moltkesta ja Lasallesta. Paremmat edellytykset on Wrangelilla kuitenkin arvostella omia maanmiehiään, joiden kanssa hän monivaiheisen elämänsä aikana joutui jatkuvasti tekemisiin. Näiden henkilöiden joukossa on useita historiassa tunnettuja nimiä, sellaisia kuin Skobelev, enimmän kuitenkin vähemmän tunnettuja, mutta ehkä tyyppeinä sitä edustavampia korkeampia ja alempia sotilashenkilöltä ja virkamiehiä, alkaen ministereistä ja käskynhaltijoista läpi koko asteikon. Todellisen ihmiskuvaajan silmillä on Wrangel nähnyt heissä kussakin luonteenomaiset puolet, piirtäen ne muististaan usein hiukan karrikeerattuina, mutta aina eloisina ja lukijan mielikuvitukseen vetoavina. Hän on katsonut syvälle Venäjän kansan sieluun, nähnyt sen hyveet ja heikkoudet, ei kuin vieras, ulkopuolella seisova, vaan kuin mies, joka on ottanut osaa toimivaan elämään sen keskuudessa ja joka sisimmässään tuntee olevansa yhtä sen kanssa. Hänen ankaraankin kritiikkiinsä sekaantuu hyväntahtoista huumoria ja leveää ihmisymmärtämystä. Ilmestyneessä niteessä, joka muodostaa muistelmateoksen edellisen osan, on Wrangel päässyt 1890-luvun puoliväliin, siis ei vielä läheskään vallankumoukseen ja bolshevismiin saakka. Kuitenkin käy jo hänen tähänastisista muistelmistaan ilmi, mitä kansanluokkaa ja puoluetta hän ensi sijassa pitää Venäjän onnettomuuden aiheuttajana: "intelligentsijaa", joka näytteli länsimaisen keskisäädyn osaa, kykenemättä kuitenkaan siihen historialliseen tehtävään, jonka porvaristo muissa maissa on suorittanut. Hänen kuvauksensa tästä epäkypsästä, selvää päämäärää vailla olevasta puolueesta ja hänen viittauksensa sen "ylipappiin", vieläkin poliittisesti toimivaan Miljukoviin, saavat suorastaan iroonisen terävyyden, mitä muutoin puuttuu tästä ulkokohtaisen eepillisestä, enemmän ymmärtävästä kuin tuomitsevasta kirjasta.

Wrangelin muistelmateoksen tyyliin on painanut leimansa sama pidättyväinen, hiukan ylimyksellisen kylmä, mutta kirkas objektiivisuus, joka on luonteenomainen hänen arvosteluilleen, hänen sympatioilleen, hänen koko laadulleen. Toisin sanoen, hänellä on taiteilijan kyky ilmaista itseään, välittää muille mitä hänen mielessään on liikkunut. Ei voi olla ihailematta sitä henkisen keskityksen ja tyynen näkemyksen voimaa, joka sisältyy tähän vanhan emigrantin muistelmateokseen, maanpakolaisen, joka hirvittävien elämysten jälkeen kylmästi ja objektiivisesti vaikka sisäisesti järkytettynä, tekee tiliä menneen elämänsä kanssa.

II.

Venäjän kärsimysten eepokseksi voi syyllä nimittää kasakkakenraali Krasnovin suurta kolmiosaista romaania "Kaksoiskotkasta punalippuun". Tällä merkillisellä teoksella on oma sijansa n.k. emigrantti-kirjallisuuden hyvinkin eriarvoisessa joukossa. Se puhuu ennakkoluulottomuudesta ja asiantuntemuksesta, joka ulottuu paljon syvemmälle kuin useimpien, se puhuu niinikään kirjallisista ja psykologisista lahjoista, jotka ehkä ovat saaneet hyvinkin tuntuvia vaikutteita sellaisilta venäläisiltä mestarikertojilta kuin Leo Tolstoi, mutta jotka samalla todistavat kieltämätöntä omintakeisuutta ja vaistomaista varmuutta. Moni ammattikirjailija voisi kadehtia tämän rintamaupseerin psykologista silmää ja voimakasta, eloisaa kuvauskykyä. Se mikä kuitenkin ensi sijassa antaa Krasnovin teokselle sen poikkeuksellisen arvon, on se eletyn, mieskohtaisesti koetun elämän voimakas, tuore vaikutelma, joka henkii lukijaa vastaan sen sivuilta. Toisinaan esittääkin Krasnov ilmeisesti omia persoonallisia elämyksiään samaan tapaan kuin m.m. meilläkin tunnettu paroni N.E. Wrangel mieltäkiinnittävässä muistelmateoksessaan. Muutamilla Krasnovin kuvaamilla episoodeilla on katsottava olevan suorastaan historiallista arvoa. Niinpä antaa hän Venäjän viimeisestä tsaariperheestä kuvan, joka monine mieltäkiinnittävine yksityiskohtineen viittaa läheiseen välittömään asiantuntemukseen. Mutta joskin on myönnettävä, että eräillä Krasnovin esittämillä yksityiskohdilla on historiallista arvoa, niin ei sillä suinkaan ole sanottu, että tämän kasakkaupseerin arvostelut Venäjän oloista ja puolueista olisivat objektiivisen historioitsijan. Ilmeistähän m.m. on, että Krasnov uskollisena tsaarillisena upseerina arvostelee yksipuolisesti sitä väliaikaista hallitusta, joka vallankumouksen jälkeen teki kunnioitettavia, joskin turhia yrityksiä Venäjän pelastamiseksi kaaoksesta. Mutta toiselta puolen vaikuttaa se epäpoliittinen suoralinjaisuus, jota Krasnov joskus osoittaa, melkein virkistävältä varsinkin kaikkien niiden vetisten yritysten jälkeen "ymmärtää" Venäjän vallankumouksen kaikkia vaiheita ja kaikkia puolueita, joita m.m. eräät länsieurooppalaiset sanomalehtimiehet ja muut enemmän tai vähemmän tilapäiset Venäjän-matkailijat ovat lukijoilleen viime vuosina tarjonneet. Krasnoville ei ole näytetty mitään Patjomkin-kulisseja, hän on itse toimivana henkilönä ollut mukana vastuunalaisessa asemassa Venäjän suuren tragedian eri vaiheissa.

Maailmansodan aikana komensi Krasnov toista kasakkadivisioonaa ja otti osaa kahdeksaankymmeneen taisteluun, pääasiassa rintamalla itävaltalaisia vastaan. Vallankumouksen jälkeen joutui Krasnov 3:nnen ratsuväkiosaston komentajaksi ja oli joukkoineen ensimmäisiä taistelussa bolshevikkeja vastaan. V. 1917 joutui hän bolshevikkien vangiksi, mutta pääsi vapaaksi kasakkain avulla, jotka toukokuussa 1918 valitsivat hänet atamaanikseen. Lyhyessä ajassa vapauttikin hän saksalaisten avulla koko Donin alueen bolshevikeista, mutta Saksan vallankumouksen puhjettua kävi asema hänelle kestämättömäksi ja hän oli pakoitettu poistumaan Donin alueelta. Nykyään elää tämä 55-vuotias kasakka-atamaani pakolaisena Saksassa.

Samaten kuin jokainen, joka ennen Krasnovia on yrittänyt kuvata Venäjän traagillista luhistumista, koettaa Krasnovkin nähdä tapaukset jonkinlaisena loogillisena syy- ja seuraus-sarjana, etsiä taudin syntyä ja edellytyksiä niinhyvin historiallisissa oloissa kuin venäläisessä kansansielussa. Olisi liikaa väittää, että hän tässä suhteessa esittäisi jotakin uutta tai erikoisen persoonallista. Mutta on kuitenkin eräs puoli Venäjän oloissa, jonka hän kuvaa niin yksityiskohtaisella, avosilmäisellä tarkkuudella, että hänen siinä voi sanoa tuoneen esille eräitä arvokkaita lisäpiirteitä vallankumouksen esihistoriaan: tarkoitan venäläistä garnisoni-elämää ja upseerien ja sotamiesten välistä suhdetta. Antaen romaaninsa varsinaisen sankarin, eräänlaisen toisen minänsä, kornetti, myöhemmin kenraali Sablinin kokea kaikki sotilaselämän muodot ja vaiheet saa Krasnov tilaisuuden kuvata juuri tätä puolta venäläisestä elämästä — siis sitä mitä hän itse parhaiten on tuntenut. "Kaksoiskotkasta punalippuun" muodostuu siten erikoisesti kuvaukseksi Venäjän armeijan tragediasta, murhenäytelmästä, jonka ensimmäisiä näytöksiä on loistavasti kuvattu tsaarillinen paraadi, ja viimeisiä upseerien joukkoteurastus vihollisrintaman edessä. Runsaudella, joka melkein muistuttaa "Sodan ja rauhan" kuuluisaa tekijää, esittää Krasnov mitä erilaisimpia, moraalisesti eriarvoisia tyyppejä upseerien ja sotilasten maailmasta ja seuraa hienolla psykologisella huomiokyvyllä heidän kokemuksiaan sodan ja vallankumouksen eri vaiheissa. Niinpä on teoksessa kuvattu suurella havainnollisuudella muutamia sankarillisia nuorukaistyyppejä, joissa on jotakin kristinuskon alkuajan marttyyrien puhtaudesta ja voimasta, tyyppejä, jotka muodostavat äärimmäisen vastakohdan sille eläimelliselle, villiytyneelle bolshevikkisankarille, jonka edessä kaikki psykologinen ymmärtäminen tuntuu kieltävän palveluksensa. Sellaisen tyypin edessä kuin Krasnovin esittämä Korsjikov turvautuu vaistomaisesti äärimmäiseen hätäkeinoon: "sellaisia eläimiä ei ole olemassa!" Toinen kysymys sitten on, antaako tämä hätäkeino mitään lohdutusta historian todistuksen edessä.