Part 6

Bartschin kirjailijaluonteen olennaiset, hallitsevat piirteet ilmenevät täysin kehittyneinä jo hänen esikoisteoksessaan "Zwölf aus Steiermark" (Kaksitoista steiermarkilaista), joka ilmestyi v. 1908 ja on yhä vielä tekijänsä taiteellisessa suhteessa merkitsevin tuote — kirja, jonka ihmiskuvaus ja raikas lyyrillinen tunnelmia jäävät elävimpänä lukijan mieleen vielä senkin jälkeen kun hän on lukenut puolikymmentä Bartschin myöhempää teosta. Tämä teos on saanut helposti innostuvan Alfred Biesen kirjallisuushistoriassaan suorastaan kohottamaan steiermarkilaisen kertojan suuren sveitsiläisen mestarin rinnalle — etten sanoisi yläpuolelle — ja yleensä jossakin määrin yliarvioimaan Bartschin koko kirjallista merkitystä. Jollei Bartsch myöhemmissä kirjoissaan olisi selvemmin paljastanut rajoituksiansa, voisi esikoisteosta syyllä pitääkin harvinaisen lupaavana kirjailijatoiminnan alkuna. Sillä tässä esikoisteoksessa on rytmiä, huumoria ja tunnelmaa, ja se puhuu syntyperäisestä kertojakyvystä, jonka saattaisi edellyttää riittävän suurempiinkin ja syvällisempiinkin tehtäviin. "Zwölf aus Steiermark" on kertomus kahdentoista steiermarkilaisen ylioppilaan nuoruudenvaiheista, tunteellinen kronikka, jossa rakkaushaaveilla ja -kokemuksilla on vallitseva sija. Nämä kaksitoista ystävystä perustavat vanhassa grazilaisessa majatalossa, minne he eri ilmansuunnilta kokoontuvat syömään yhteistä ilta-ateriaansa, toveriliiton, joka hengeltään ja muodoiltaan jossakin määrin muistuttaa maailmansodan jälkeisiä "Wandervögel"-yhdistyksiä. Jokainen tuo yhteisiin harrastuksiin ja ilonpitoihin oman yksilöllisen erikoisuutensa ja kaikki tuovat huolettoman, ihanan nuoruutensa. Lujimmaksi yhdyssiteeksi heidän kesken muodostuu kaunis grazilainen professorinrouva, johon he kaikki rakastuvat ja joka aluksi antaa hymynsä loistaa yhtäläisesti kaikkien yli, valitakseen kuitenkin lopulta heidän joukostaan köyhän, hienoluontoisen runoilija-alun, Kantilenerin, erikoisen suosionsa esineeksi. Kauniista professorinrouvasta tulee ikäänkuin toverusten henkisen arvon koetuskivi ja tunnustuksella hänen suustaan on melkein sakraalinen merkitys. Hän on heidän yhteinen runottarensa, samalla kun hän on ikäänkuin Graz-kaupungin hengetär, steiermarkilaisen kotiseuturakkauden jumalatar. Seuratessaan nuorten elämäntaiteilijainsa vaiheita ja harrastuksia joutuu Bartsch koskettelemaan myöskin Itävallan kansallisuuskysymyksiä, jotka juuri Steiermarkissa, slaavilaisasutuksen rajoilla, ovat kärjistyneet huippuunsa. Bartsch koettaa jakaa ymmärtämystään eri puolille, esittääpä ilman vastenmielisyyttä nuoren juutalaisen säveltäjänkin, jonka mieli kurkottuu epämääräisessä kaipuussaan kaikkea saksalaisuutta kohti, mistä "aarialaisten" rodulliset ennakkoluulot kuitenkin aina työntävät hänet pois. (Tätä juutalaiskuvaa ei Adolf Bartels koskaan tule antamaan Bartschille anteeksi!) Suursaksalaisuutta edustaa Bartschin romaanissa "teutooni"-ylioppilas Arbold, tappelupukari, jonka kasvoissa ja päälaessa on mensuurien kaunistavia jälkiä ja jonka ajatukset liikkuvat varsin pientä kehää, keskipisteenään sankarilliset pangermaaniset haaveet — tyyppi, jonka kuvauksessa Bartsch on saanut tilaisuuden näyttää, etteivät satiirisetkaan kyvyt ole hänelle aivan vieraita. Parhaan voimansa osoittaa Bartsch kuitenkin milloin hän ilman kaikkia poleemisia sivutarkoituksia kuvaa myötäelävällä mielikuvituksella nuorten ylioppilaittensa haaveita, hapuilevia pyrkimyksiä ja rakkauselämyksiä. Hänellä on kykyä antaa eri yksilöllisyyksien tulla kronikassa oikeuksiinsa ja muodostaa kunkin kohtalot heidän luonteittensa tarjoamista edellytyksistä. Hänen kertomatyylinsä on harvinaisen kuvarikasta, olematta mitenkään etsittyä, se on rytmillisesti jäsennettyä ja herkkää, eroten edukseen tavallisesta saksalaisesta kertomatavasta, joka niin helposti joutuu metafysiikan seitsemänsylen vesille tai — toisessa äärimmäisyyssuunnassaan — muuttuu elottomaksi kansliatyyliksi. Lukija seuraa hellittämättömällä mielenkiinnolla hänen ylioppilaittensa vaiheita miehuuden kynnykselle, missä tekijä heidät jättää, ja vielä pitkäksi aikaa senjälkeen kun romaani on luettu ja sen yksityiskohdat unohtuneet, jää lukijan muistoon tähän kertomateokseen liittyvä voimakas, elämäntäyteinen tunnelma. Tämä romaanin lyyrillinen tunnelma tiivistyy ikäänkuin seppeleeksi kertojan kotikaupungille, idylliselle Grazille, jolle teoksen viimeiset rivitkin ovat omistetut: "Graz, vihreä, puiden varjostama, jolle luonto on antanut sielun niinkuin ei millekään toiselle suurkaupungille, tuli heidän jumalattarekseen, rakastetukseen ja lapsekseen. Se on myös sankaritar tässä kertomuksessa ilman sankareita, missä jokainen lehti kantaa todistusta sen muistoista ja kaipauksesta sen luo kotia."

Tätä harvinaisen kypsää esikoisteosta on vuosien mittaan seurannut kolmattakymmentä romaania tai- novellikokoelmaa, jotka varsinkin sodan jälkeen ovat ilmestyneet niin nopeassa tahdissa, että on saattanut melkein epäillä Itävallan huononevalla valuutalla olleen jotakin vaikutusta tähän kiihtyvään tuotteliaisuuteen. Yksikään myöhemmistä kirjoista ei taiteellisessa suhteessa kohoa esikoisromaanin verroille, joskin niidenkin joukossa on varsin rakastettavia ja osittain hienojakin kertomataiteellisia tuotteita. Parhaisiin kuuluu romaani "Frau Utta und der Jäger" (Rouva Utta ja metsästäjä) v:lta 1914, jossa tekijä kuvaa maalaisjunkkerin ja kaupunkilaisrouvan erilaisten elämänharrastusten vastakohtaa ja siitä johtuvaa tragiikkaa heidän rakkaussuhteessaan. Kertomus on keskitetympi kuin esikoisteos, paikoin ehkä psykologisesti syvempikin, mutta ei yhtä raikastunnelmainen kuin romaani kahdestatoista steiermarkilaisesta ylioppilaasta. Jotensakin banaali aiheeltaan on romaani "Die Geschichte von der Hannerl und ihren Liebhabern" (Kertomus Hannerlista ja hänen rakastajistaan) v:lta 1913. Siinä esitellään viisikymmenvuotiaan wieniläisen poliitikon ja kuusitoistavuotiaan tytön suhdetta ja tähän hyvinkin alastomaan eroottiseen aiheeseen on yhdistetty vakavaksi tarkoitettua valtiollista keskustelua Itävallan elinkysymyksistä. Kuten tavallista esiintyy tässäkin Bartschin kirjassa slaavilaissyntyinen tyyppi antamassa taustaa päähenkilön germaaniselle laadulle ja saksalaisille tarkoitusperille, mutta se kansallisuuksien vertailu, johon Bartsch niin mielellään antautuu, tekee jossakin määrin kaavamaisen vaikutuksen. Tekisi mieli väittää, että tekijä jo asettaessaan probleeminsa on tietoinen siitä, mikä ratkaisu on oleva. Hän luonnostelee kansallisuuksien, ennen kaikkea saksalaisten ja etelä-slaavien, vastakohdan liian voimakkailla väreillä, joten esitys helposti saa tendenssisen luonteen. Samaa voi sanoa juutalaiskuvauksesta romaanissa "Seine Jüdin" (Hänen juutalaisnaisensa) v:lta 1921, jossa Bartsch kertoo saksalaissyntyisen upseerin, Christoph Hebedichin ja juutalaistytön Grete Lobesin avioliittotarinan, mikä idyllisestä alusta kehittyy järkyttäväksi tragediaksi. Kertomuksessa on oivallisia pikkupiirteitä, jotka todistavat että Bartsch yhdistää lyyrilliseen eläytymiskykyynsä myöskin tarkan huomiokyvyn, mutta kokonaisuutena arvostellen voi kirjaa tuskin pitää täysin objektiivisena. Loppuratkaisu tulee liian valmistamattomana. Lukija ei kiellä siltä kaikkea oikeutusta, mutta olisi toivonut että tekijä yksityiskohtaisemmin ja niinsanoakseni kärsivällisemmin olisi perustellut sitä. Yhden puolen nykyaikaisen kulttuurijuutalaisen sielusta on Bartsch kuitenkin mielestäni hyvin esittänyt: kaipuun, etten sanoisi onnettoman rakkauden germaanisen hengen ongelmallista "faustista" syvyyttä kohtaan — tuon piirteen, jonka myös juutalaissyntyinen Jakob Wassermann on heimolaisissaan havainnut. Wienin juutalaisista on Otto Weininger klassillisin esimerkki seemiläisten traagillisesta kiintymyksestä Goethen, Kantin ja Beethovenin kansaan.

* * * * *

Bartschin hieno tyylitaito ja eläytymiskyky antaa hänen rokoko-tarinoilleen kokoelmassa "Vom sterbenden Rokoko" v:lta 1909 erikoisen viehätyksensä. Historiallinen aikaväritys tuntuu olleen sitä helpommin tekijän saavutettavissa, kun hän itse koko sisäiseltä laadultaan epäilemättä on hyvin lähellä juuri rokoko-ajan henkeä. Siihen ei yhdistä häntä yksinomaan hänen eroottisuutensa vaan myöskin eräänlainen ilmaisutavan elegantti sirous, jossa hän eroaa saksalaisten virkaveljiensä enemmistöstä. Hänen luonnonhurmaan mieltynyt runottarensa viihtyy Panin ja Silvanuksen valtakunnassa, mutta saattaa kysyä, eikö se olisi sittenkin oikeimmassa ympäristössään jossakin symmetrisessä rokoko-puutarhassa, missä hiekoitetun käytävän päässä, puiden varjossa, häämöittää rakkauden jumaluudelle pyhitetty huvimaja?

Vieläkin suuremman yleisömenestyksen kuin esikoisromaani hankki Bartschille hänen vuonna 1912 julkaisemansa Schubert-romaani "Schwammerl", kertomus nuoren itävaltalaisen säveltäjämestarin viimeisistä puutteen, kieltäymyksen ja luomisilon vuosista Wienissä ja sen ympäristössä. Kirja piirtää erinomaisen viehättävän kuvan tuhlailevasta nuorukais-nerosta eikä poikenne missään oleellisessa kohdassa historiallisesta totuudesta. Tosin ei Bartsch mene erikoisen syvälle — hän ei yritä tunkeutua suuren taiteellisen luomistyön lähteille — mutta hän osaa erinomaisen sattuvasti ja vähillä keinoilla kuvata säveltäjän jokapäiväistä elämää uskollisten ystävien keskellä, epikurolaista elämää, joka ei sulkenut piiristään suuria inspiratsionin täyttämiä hetkiä, silmänräpäyksiä, joille taide on lainannut sammumattoman hohteensa. Enemmän kuin se hiukan liian liikuttava rakkaussuhde kolmeen sisarukseen, jonka Bartsch tekee Schubertin viime vuosien miltei keskeisimmäksi elämykseksi, kiintyy lukija eräihin sivuepisoodeihin. Sellaista on m.m. Schubertin ja Beethovenin kohtaus syystuulessa Wienin ulkolaidalla. Pelkästä kunnioituksesta mestaria kohtaan piiloutuu Schubert lyhtytolpan taakse, ja Beethoven, joka itsekseen puhuen sävelsi syysmyrskyssä "surisi kuin ärsytetty mettinen Schubertin ohi". Mutta titaanin näky inspiroi nuoremman säveltäjän, ja mestarin tietämättä lähtee hän seuraamaan häntä hänen vanavedessään, ja Wienin molemmat suuret säveltäjät kulkevat siten pitkin kaupungin vallituksia ja luovat syysmyrskyn tahtiin!

Eräissä myöhäisemmissä kirjoissaan, m.m. uskonnollisaiheisessa romaanissa "Lukas Rabesam" v:lta 1917 on Bartsch yrittänyt sodan kokemusten painosta laajentaa alaansa ja ottaa myöskin suurimpia elämänkysymyksiä taiteellisen käsittelyn esineeksi. Mutta hän käy tällöin helposti hapuilevaksi ja haaveilevaksi, on kuin se sielunkriisi, jonka hän maanmiestensä kanssa on sodan jälkeen elänyt, olisi ollut liian väkivaltainen ja ehkä myöskin vielä liian lähellä, jotta hän olisi voinut omistaa uudet kokemuksensa elimelliseksi persoonalliseksi omaisuudekseen ja niiden mukaisesti virittää uudelleen runollisen soittimensa. Hän on ikäänkuin oivaltanut, että sellainen optimismin kannattama kuvaus kuin kahdentoista steiermarkilaisen nuorukaisen romaani on tällä hetkellä vailla kotipaikkaoikeutta nykyisessä Itävallassa ja nykyisessä Euroopassa, eikä hän ole tahtonut silti ripustaa lyyraansa puuhun. Mutta hän on epäilemättä liiaksi _ancien regime'_ä voidakseen enää nousta päivän kirjailijain ensimmäisiin riveihin. Hänen ominaisin sävelensä niinkuin niin monen muun hänen mukana, hukkui tykkien paukkeessa Tyrolissa ja Karpaateilla.

Itävallan suurin runoilija Grillparzer on kerran verrannut isänmaataan nuorukaiseksi miehen (Saksan) ja lapsen (Italian) välissä. Tämä entisen Itävallan ikuinen nuorukaismieli sai yhden viimeisistä ilmaisuistaan Rudolf Hans Bartschin romaaneissa ja ennen kaikkea hänen esikoisteoksessaan kahdestatoista steiermarkilaisesta.

HISTORIAN JA RUNOUDEN RAJOILTA.

Walter von Molon suuri Schiller-romaani.

Jokaisella kulttuurikansalla on enemmän tai vähemmän tietoinen tarve nähdä suurissa miehissään edustettuina salaisimmat tahtotendenssinsä, seurata kuin tarun Narkissos kirkastettua peilikuvaansa nerojen ja luovien persoonallisuuksien historiassa. Tämä tarve voi liittyä omahyväiseen kansalliseen itseihannointiin, mutta siinä saattaa myöskin piillä oikeutettu pyrkimys itsetutkisteluun ja moraaliseen etsintään. Kansan suurimpien nimet voivat muuttua syvällisemmin tai pintapuolisemmin käsitetyiksi tunnuslauseiksi, tienviitoiksi korkeampaan henkiseen elämään, kehoitukseksi siveelliseen kilvoitteluun itsensä ja maailman kanssa. Tässä mielessä ovat saksalaiset puolestaan nostaneet kaiken kansan nähtäviin milloin Lutherin, milloin Kantin, milloin Bismarckin, milloin Goethen persoonallisuuden, niinkuin Mooses korvessa nosti vaskikäärmeensä Israelin parannukseksi. Ja samassa tarkoituksessa on eräs nykyhetken saksalaisista kertomakirjailijoista, Walter von Molo, luonut suuren kaksiosaisen Schiller-romaaninsa, teoksen, joka on, ei yksistään yrityksen suurisuuntaisuuden, vaan myöskin kunnioitettavan saavutuksensa puolesta, omiaan asettamaan tekijänsä nimen varsin huomattavalle sijalle niiden tekijänimien joukossa, jotka ajankohtamme hiukan kaaoksellisessa saksalaisessa kirjallisuudessa ansaitsevat tulla muistetuiksi.

Romaanilla nykyishistoriallisesta henkilöstä voi luonnollisesti vain määrätyillä edellytyksillä olla arvonsa ja merkityksensä kriitillisen elämäkerran rinnalla. Nämä edellytykset ovat ainoastaan silloin olemassa, kun kirjailija voi mielikuvituksellaan elävöittää kysymyksessä olevan henkilön kuvaa, tuoda hänet ikäänkuin läheisemmän tarkastusmatkan päähän, silti väärentämättä tai muuttamatta historiallista todenmukaisuutta. Tällainen romaani vaatii tavallista syvempää ihmiskuvauksen taitoa jo senkin takia, että sen kanssa kilpailee varsinainen historiallinen esitys. Lukemattomat avuttomat yritykset tällä alalla voisivat melkein antaa tukea sille käsitykselle, että nykyishistoriallisten henkilöiden tuominen kaunokirjallisen kuvauksen piiriin on poikkeuksetta tuomittu epäonnistumaan, tai voi parhaassa tapauksessa tyydyttää vain vaatimattominta osaa lukijakunnasta. Tarkemmin ajatellen on meillä kuitenkin omassakin kirjallisuudessamme ainakin yksi esimerkki siitä, että historiallinen henkilö voi romaanin tarjoaman kuvauksen puitteissa saada sielullisesti toden ja vaikuttavan ilmaisun, niin, eräissä suhteissa elävämmän ja hienomman kuin mitä kriitillinen elämäkerta voi tarjota: tarkoitan Paavo Ruotsalaisen kuvaa Juhani Ahon "Keväässä ja takatalvessa". Siinä on kertoja tuonut erinomaisen hienolla ja varmalla eläytymis- ja kuvauskyvyllä romaaninsa näyttämölle tunnetun historiallisen henkilön, ilman että kuvauksen esineen voi sanoa kärsineen enempää psykologisessa totuudessa kuin historiallisessa uskottavuudessakaan. Täydellä syyllä sanookin Gunnar Castrén Aho-teoksessaan, että Paavo Ruotsalaisen kuva pysyväisimmin jää mieleen romaanin luettuaan, pysyväisemmin kuin nimellisen päähenkilön Anteron kuva. Sensijaan on Snellmanin henkilöllisyys esitetty samassa romaanissa paljon heikommin, miltei avuttoman kaavamaisesti ja verettömästi. Jos kysymme syytä siihen, miksi Aho edellisessä tapauksessa saavutti tarkoituksensa, mutta epäonnistui jälkimmäisessä tapauksessa, niin ei selitys ole kaukana. Hänelle oli helppoa syventyä Paavo Ruotsalaisen, savolaisen luonnonlapsen elämään ja kesyttömään taiteilijaluonteeseen, saattoipa hän tuntea eräänlaista sukulaisluonteen synnynnäistä myötätuntoakin kotimaakuntansa kansanherättäjää kohtaan, kun sensijaan Snellmanin aktiivinen, älyllisesti hallittu, määrätietoinen kulttuuripersoonallisuus oli ja jäi hänelle vieraaksi. Juhani Ahon romaani tarjoaa siten kuvaavan esimerkin niinhyvin niistä edellytyksistä, joiden vallitessa kaunokirjallinen kuvaus tunnetusta henkilöstä voi menestyksellä kilpailla historiallisen esityksen kanssa, kuin myöskin niistä rajoituksista kirjailijakyvyssä, jotka etukäteen tuomitsevat tämänlaatuisen yrityksen epäonnistumaan.

Walter von Molon Schiller-romaanin sisin pyrkimys on kuvata Saksan suurimman draamarunoilijan hahmossa germaanisen hengen taistelua korkeimmista henkisistä arvoista, "titaanikamppailua" ulkonaisia ja sisäisiä vihollisia ja vaaroja vastaan. Teos ilmestyi neljänä niteenä, ensimmäinen maailmansodan aattona ja seuraavat pitemmin väliajoin sotavuosina. Sodan jälkeen, Versailles'n aikoihin, ilmestyi teoksesta kaksiosainen kansanpainos, joka pian saavutti laajan lukijakunnan ja kilpailee tällä hetkellä parhaiden Schiller-elämäkertojen kanssa Saksan suuren idealistisen runoilijan kuvan kirkastamisessa laajojen kansankerrosten tietoisuudessa. Teoksen laadusta luonnollisesti johtuu, että Schillerin runoluomien kirjallinen erittely ja arviointi on kokonaan jätetty tehtävän ulkopuolelle — siinä suhteessa ei romaani pyri kilpailemaan varsinaisten kirjallis-historiallisten esitysten kanssa —, koko mielenkiinto on suunnattu Schillerin kehitystaisteluun, hänen väsymättömään pyrkimykseensä ihmisyyden ja runouden korkeimmille huipuille, "Den Sternen zu", kuten Molon viimeisen niteen nimi kuuluu. Schiller-tutkimuksen keräämää elämäkerrallista ainehistoa on tarkoin ja huolellisesti käytetty ja varsinkin runoilijan kirjeet ovat saaneet lainata niinhyvin arvokkaita pikkupiirteitä kuin psykologista yleisväriä henkilökuvaan. Tämäntapaisen teoksen päämerkitys ei kuitenkaan koskaan voi olla historiallisessa uskollisuudessa (kuinka suuri ansio sekin lienee), vaan tekijän kyvyssä sisältäpäin elävöittää henkilöluomaansa, tehdä se inhimillisesti uskottavaksi ja havainnolliseksi, antaa sille orgaaninen kokonaisuus silloinkin, kun elämäkerralliset todistuskappaleet tarjoavat vain katkelmia ja yksityisiä piirteitä. On itsestään selvää, että tehtävän vaikeus on suorassa suhteessa esitettävän historiallisen henkilön inhimilliseen suuruuteen ja että onnistuminen edellyttää ainakin jonkinlaista henkistä sukulaisuutta kuvattavan luonteen kanssa. Miten on Molo tehtävässään suoriutunut? Saksalainen arvostelu on käynyt jossakin määrin eri suuntiin ja varsinkin on voinut panna merkille, että Schiller-romaanin myöhemmät niteet eivät ole saaneet osakseen samaa tunnustusta kuin varhaisemmat ja nimenomaan ensi nide. Romaanilla on kyllä heikkoutensa — eräs keskeisimmistä on sen tarjoaman Schiller-kuvan yksipuolisuus — mutta suurin piirtein katsoen on sitä mielestäni kuitenkin pidettävä erittäin kauniina saavutuksena, teoksena, jossa tuntee todellisen inspiratsionin läsnäolon. Sillekin, jolla on Schillerin elämäkerroista tuoreessa muistissa runoilijan kuva, tarjoaa Molon teos joukon hienoja havaintoja ja piirteitä ja, mikä vielä merkitsevämpää, yhtenäisen kokonaisnäkemyksen, joka asettaa ilman kaikkea ihannoivaa kaunomaalausta Schillerin inhimillisen suuruuden eteemme. Ja epäilemätöntä on, että Molon romaani paremmin kuin mikään tähänastinen Schiller-teos kykenee kirkastamaan nimenomaan suurelle yleisölle nerokkaan draamarunoilijan olemusta ja hänen valtavan elämäntaistelunsa sisältöä. Se Schiller-ihailu, joka on saanut yhden ensimmäisistä ja kauneimmista ilmaisuistaan englantilaisen Carlyle'n kuvauksessa, on Molon romaanissa usein löytänyt täyspainoisen, vakuuttavan muodon. Me ymmärrämme Molon romaanin luettuamme entistäkin paremmin, kuinka "Tellin" ja "Wallensteinin" runoilija kansansa laajimpien kerrosten keskuudessa on voinut saavuttaa aseman ja kunniasijan itse Goethenkin edellä. Me käsitämme niinikään, miten juuri Schiller kansan koettelemuksen ja hädän aikana on käynyt entistä rakkaammaksi: hänen ylevä runoutensa on tarjonnut pakopaikan ajan myrskyistä ja kansallisesta alennuksesta, samalla kun se on ollut moraalisena kehoituksena ja karaisijana epätoivoa vastaan. Ei olisi ihme, jos maailmansodan kokemukset olisivat valmistaneet Schillerille uuden kunnia-ajan kansansa tietoisuudessa, samoinkuin hänen ensimmäinenkin ylösnousemuksensa kuolleista tapahtui kansan hädän ja vaaran aikana: Napoleonin sotien ja Saksan vapaustaistelun vuosina.

* * * * *

Sanoin Molon Schiller-kuvaa yksipuoliseksi. Tällä tarkoitan ennen kaikkea sitä, että Molon romaani antaa puhtaalle tahtoainekselle Schiller-kuvassaan liian vallitsevan sijan. Alkaen Karlsschulen kouluajasta elämänsä kypsimpiin vuosiin saakka esitetään Schiller ensi sijassa tahtovana ja taistelevana, ilman sisäistä lepoa ja sielunharmoniaa, josta kuitenkin niin monet hänen suurimmat luomansa kantavat merkkiä. Tietysti ei ole epäilemistä siitä, että tietoisella taholla oli Schillerin, synnynnäisen dramaatikon, persoonallisuudessa keskeinen, hallitseva sija, mutta se ei suinkaan yksistään selitä hänen luomiensa syntyä ja yksilöllistä erikoislaatuisuutta. Goethe pani jo merkille Schillerin olemuksen ylevän arvokkuuden, joka epäilemättä oli yksi hänen luonteensa peruspiirteitä, mutta jota turhaan etsimme Molon Schilleristä. "Wallensteinin" tekijä ei suinkaan ollut se nerokas runoilija mikä hän oli tahtonsa voimasta — kukaan ei ole tahtomalla tullut runoilijaksi — vaan runottarien armosta ja suosiosta, synnynnäisten lahjojensa perusteella, jotka tekivät hänelle runouden toiseksi, korkeammaksi elämänmuodoksi ja sallivat hänen toteuttaa itseään silloinkin, kun ulkonainen todellisuus kahlehti hänen vapauttaan ja rajoitti hänen mahdollisuuksiaan. Molo antaa meidän nähdä Schillerin luomistyöstä miltei yksinomaan hänen tietoisen, usein epätoivoisesti jännitetyn taistelunsa taiteellisen muodon saavuttamiseksi, mutta ei anna meidän riittävästi tuntea niitä suuria inspiratsionin hetkiä, joita ilman emme voi ajatella Schillerin mahtavaa dramatiikkaa ja lennokasta ajatusrunoutta. Schiller on täten Molon kuvaamana ehkä kasvanut taistelevana ja kärsivänä ihmisenä, mutta hän on pienentynyt luonnonnerona, mitä Schiller joka tapauksessa ennen kaikkea oli. Yksipuolisuus, johon Molo täten on tehnyt itsensä syypääksi, on ehkä osaksi johtunut siitä, että hän on tahtonut liiaksi tehostaa Schillerin ja Goethen luonnonlaadun erilaisuutta tässä suhteessa — erehdys, joka ei ole epätavallinen varsinaisissa historiallisissakaan Schiller- ja Goethe-esityksissä. Molon romaanin yksipuolisesta näkökulmasta johtuu, että teoksen sankari asetetaan liian usein voimakkaimpien sielunkriisien alaiseksi. Niinpä kehitetään romaanissa Schillerin itsemurha-ajatuksia toisinaan miltei melodraamallisella ja joka tapauksessa epäuskottavalla tavalla. Lukijalle esitetään sivu sivulta kärsivä ja taisteleva Schiller uusissa asenteissa, mutta sisäisesti ilman vaihtelua, sensijaan että lukija mielellään ja eräänlaisella historian myöntämällä oikeutuksella haluaisi nähdä vilahduksen myöskin voitollisesta Schilleristä, runoilijasta, joka on luonut teoksia, joiden loisto on säilynyt himmentymättömänä sukupolvien vaihtuessa.