Part 5

Mainittujen Goethe-monografiojen lisäksi voisi luetella suuren määrän uusia, täydennettyjä painoksia vanhemmista teoksista, sellaisista kuin Heinemannin, Engelin, Meyerin, Bielschowskyn, Witkowskin, joita ilmestyy joka vuosi, puhumatta luonnollisesti kaikista yksityistutkimuksista, jotka tavalla tai toisella käsittelevät Goethe-aiheita ja joiden kunnioitettavasta, ettemme sanoisi pelottavasta lukumäärästä Goethe-Seuran vuosikirjat antavat aavistuksen. Siinä palvomisessa, jonka saksalaiset, niinhyvin varsinaiset kirjallisuustutkijat kuin maallikot, omistavat suurimmalle runoilijalleen ja universaalisimmalle nerolleen, on epäilemättä paljon suorastaan liikuttavan harrasta ja kaunista, mutta usein saattaa kuitenkin olla aihetta kysyä, eikö tämä palvonta voisi löytää muita muotoja kuin minkä painomuste tarjoaa. Sillä monet Goethe-teokset, monet niistäkin, joita reklaami rummuttaa filosoofi- ja runoilijakansan tietoisuuteen, antavat itse asiassa varsin vähän sen yli, mitä jo koko maailma Goethestä tietää. Ei voi myöskään olla panematta merkille, että kuinka mieltäkiinnittäviä ja syvällemeneviä erikoistutkimuksia saksalainen kirjallisuustiede myöskin Goethe-aiheiden alalla on suorittanut, se ei kuitenkaan ole vielä kyennyt luomaan mitään sellaista Goethe-elämäkertaa, jolle voitaisiin tunnustaa ehdoton etevämmyys toisten rinnalla ja joka ainakin jossakin mielessä tekisi toiset tarpeettomiksi. On kuin saksalainen laatu olisi liian yksipuolisesti suuntautunut analyysiin voidakseen täydellä menestyksellä suoriutua synteettistä otetta edellyttävästä elämäkerrallisesta, monografian luontoisesta kuvauksesta, missä ranskalaiset ovat mestareita. Niinpä voi omituisuutena mainita, että m.m. Keller ja Grillparzer ovat ranskalaisten kirjallisuustutkijain joukosta löytäneet parhaat elämäkerralliset kuvaajansa. Ja mitä suuren yleisön luettaviksi tarkoitettuihin laajempiin Goethe-elämäkertoihin tulee, niin on tuskin kukaan saksalainen vielä kirjoittanut teosta, joka aiheen kaikenpuolisessa hallinnassa ja esityksen loistossa voisi kilpailla Brandesin elämäkerran kanssa, joskin moni saksalainen on epäilemättä esittänyt Goethestä syvällisempiä ja alkuperäisempiä ajatuksia kuin Brandes.

Viime vuosien saksalainen Goethe-kirjallisuus voi kuitenkin osoittaa yhden teoksen, joka, olematta mikään varsinainen elämäkerta, suurissa synteettisissä näkemyksissä välittää lukijalle runoilijaneron yksinäislaatuisen merkityksen ja sen ilmaukset hänen tuotannossaan. Tarkoitan sitä teosta, joka on mainittu tämän kirjoituksen otsakkeessa, Friedrich Gundolfin teosta "Goethe", joka ilmestyi v. 1917 Eondin kustannuksella Berlinissä ja josta myöhemmin on otettu useita suuria painoksia. Tämä loistavasti kirjoitettu, vaikka raskaasti luettava, lähes 800-sivuinen teos on jo Saksassa ehtinyt herättää suurta huomiota ja on saanut osakseen niinhyvin superlatiivista kiitosta kuin moitetta — hiukan samaan tapaan kuin Spenglerin "Untergang", johon sitä on verrattu ja jota se konseptsioniensa rohkeudessa toisinaan muistuttaakin. Gundolf ei kuitenkaan ollut, kuten Spengler, aivan tuntematon ennen pääteoksensa julkaisemista, hän oli jo pari vuotta ennen lähettänyt kirjamarkkinoille voimakkaan, vaikka yksipuolisen tutkimuksen "Shakespeare und der deutsche Geist", jossa risteilee paljon samoja ajatuksia kuin "Goethessäkin" ja jota tavallaan voi pitää jonkinlaisena esitutkielmana siihen. Myöhemmin on Gundolf vielä julkaissut teoksen tunnetusta modernista lyyrikosta Stefan Georgesta, jossa hän näkee saksalaisen runouden reformaattorin ja uuden kirjallisuuden nerokkaimman persoonallisuuden.

Jos tahtoisi verrata Gundolfin teosta Goethestä johonkin sen edeltäjään, tulisi epäilemättä Simmelin "Goethe" lähinnä mieleen: molemmilla näillä kirjoilla on ilmeisiä sukulaispiirteitä, molemmat jättävät syrjään varsinaisen elämäkerrallisen aineksen, jonka ne edellyttävät lukijalle tunnetuksi, molemmat etsivät sitä individuaalista lakia, joka hallitsi Goethen elämää ja sen kehitystä, molemmat päätyvät suuriin filosoofisiin abstraktsioneihin. Kerrotaan, että Gundolfin "Goethe" olikin yksinäisen ja raskasmielisen Simmelin viimeinen ilo, hän eli tämän teoksen melkein "myytillisesti", hänen hartaudessaan sitä kohtaan oli jotakin vanhan Simeonin hartaudesta tämän seisoessa Kristus-lapsen edessä temppelissä. Ilmeistä mielestäni onkin, että Gundolf on saanut Simmeliltä hyvinkin paljon, ennen kaikkea ehkä juuri itse probleemin asettelun, vaikka hän ei teoksessaan milloinkaan mainitse edeltäjäänsä enempää kuin hän yleensäkään siteeraa ketään tai polemisoi ketään nimeltä ilmoitettua henkilöä vastaan. Gundolfin teos eroaa kuitenkin yhdessä kohden ratkaisevasti Simmelin kirjasta: siinä suhteessa, että sen näkökulma on paljon suuremmassa määrässä kuin edeltäjän kirjallis-esteettinen ja että se yleensä perustuu elävämpään, välittömämmin vastaanottavaan tunteeseen Goethen runoudesta. Gundolf on kyennyt antamaan lihaa ja verta paljolle siitä, mitä Simmel on abstraktisella tavallaan nähnyt Goethen "ideasta".

Gundolf pyrkii ennen kaikkea esittämään Goethen elämän ja teosten takana piilevän yhteyden, "suurimman yhteyden, missä saksalainen henki on ruumiillistunut". Tätä yhteyttä nimittää Gundolf vaikeasti käännettävällä sanalla "Gestalt" ja sitä yksin käsittelee hänen teoksensa. Hän irroittaa kuvauksensa esineen kulttuurihistoriallisesta ympäristöstään, esittää hänet täysin omavaraisena voimanlähteenä, alkuilmiönä, joka omien yksilöllisten lakiensa mukaan toteuttaessaan itseään tulee produktiiviseksi, luo elämyksistään oman maailmansa ja oman kohtalonsa. Tällaista omavaraista olemassaoloa voisimme kenties nimittää jumalalliseksi, Gundolf nimittää sitä Goethen omaa, vaikeaselkoista sanaa käyttäen, demooniseksi. Jos kirjallisuushistoria yleensä on pyrkinyt selittämään teoksista tekijän persoonallisuutta, kulkee Gundolf päinvastaista tietä: hän tahtoo selittää sillä kokonaiskuvalla, mikä hänellä on esitettävästään, tämän persoonallisuuden yksityisiä ilmaisuja teoksissa. Tämän kokonaiskuvan on Gundolf luonnollisesti itse puolestaan vastaanottavana lukijana saanut Goethen teoksista. Gundolfin teos on tietoisessa oppositsionissa sitä viime vuosisadan lopulla täyteen kukoistukseensa kehittynyttä filologis-historiallista suuntaa vastaan, joka pikkutarkalla, huolellisella erittelyllään pyrki viemään kirjallisuustutkimuksen niin lähelle eksakteja tieteitä kuin mahdollista. Hän hylkää sekä historioitsijan että filologin tavalliset työaseet lähetäkseen filosoofia ja taiteilijaa: hänen lähtökohtansa on hänen oma Goethe-elämyksensä, hänen kokonaisnäkemyksensä alkuilmiö Goethestä, joka hänelle on sekä yli-ajallinen että yli-paikallinen ja jota historiallinen ajankohta ja ympäristö tosin voivat niinsanoakseni negatiivisesti määritellä, mutta joka positiivisen sisältönsä puolesta on niistä riippumaton. Tätä persoonallista näkemystään sovittaa hän perättäisesti kaikkeen, missä Goethen nerous etsi muotoa, hänen lyriikkaansa, hänen draamoihinsa ja romaaneihinsa, hänen rakkauksiinsa, hänen ystävyyssuhteihinsa, hänen tieteellisiin harrastuksiinsa, hänen valtiomiestoimintaansa, hänen elämän-filosofiaansa, hänen nuoruuteensa niinhyvin kuin hänen vanhuutensa. Gundolfin kirjaa hallitsee kokonaan ajatus Goethen elämän erottamattomasta yhteydestä, synteettinen näkemys, jonka oikeutusta hän teoksensa 800:lla sivulla koettaa lukijalle todistaa.

Saattaa olla eri mieltä siitä, missä määrin Gundolfin metodi ansaitsee tieteellisen nimen — siinä suhteessa ovat saksalaisten ammattimiesten lausunnot nähdäkseni menneet eri suuntiin. Itse on Gundolf kyllä antanut ilmoittaa kirjojaan tieteellisinä teoksina. Mutta lukipa Gundolfin "Goethen" tieteen piiriin tai sulkipa sen siitä pois — koko kysymyksellä on tuskin suurempaa mielenkiintoa —, jää kuitenkin tosiasiaksi, että Gundolfin teos on kaikkein suurpiirteisimpiä, syvällisimpiä yrityksiä selittää ja valaista kolmen viimeisen vuosisadan suurimman runoilijan persoonallisuutta ja elämää. En puolestani tunne toista teosta Goethestä, jota kannattaisi niin syvällinen, niin yhtenäinen näkemys kaikesta siitä, mikä Goethessä on olennaista, keskeistä, merkitsevää. Gundolf edellyttää kyllä lukijaltaan paljon: hän ei edellytä vain Goethen teosten ja elämäkerran tuntemusta, sillä hän ei luettele eikä kuvaa mitään biografisia tosiasioita eikä siteeraa juuri koskaan, hän edellyttää myöskin todellista kykyä voida mielikuvituksella eläytyä Goethen maailmaan. Lukija, jolta nämä edellytykset puuttuvat, ei nähdäkseni voi paljonkaan saada Gundolfin kirjasta. Sensijaan uskon, että se, jolla ennestään on persoonallinen suhde Goethen luovaan nerouteen, voi syventää ja avartaa käsitystään Gundolfin kirjan avulla vaikkapa hän toisinaan huomaisikin Gundolfin tekevän väkivaltaa yksityisille teoksille tai elämäkerrallisille tosiasioille saadakseen ne mahtumaan synteettiseen kuvaansa.

Gundolfin teoksen varsinainen selostaminen lyhyen kirjoituksen puitteissa ei voi tulla kysymykseen ja olisi vaikeaa pitemmässäkin esityksessä, koska hänen käyttämänsä käsiteapparaatti on niin persoonallisesti ajateltu, että pienikin poikkeaminen tekijän omista sanoista helposti voisi viedä harhaan. Niinpä antaa Gundolf useille käsitteille — kuten lyriikan, symboliikan, allegorian, romanttisen, klassillisen — sisällön, joka ei aivan vastaa sitä, missä näitä sanoja tavallisesti kirjallisuustieteessä käytetään. Hänellä on toisin sanoen oma terminologiansa, oma sanastonsa, johon täydellisesti voi perehtyä vain se, joka lukee hänen kirjansa. Seuraavassa koetan esittää vain muutamia perusajatuksia tästä merkillisestä teoksesta.

Liittyen läheisesti Goethen omiin lausuntoihin tehostaa Gundolf elämys-pohjan merkitystä Goethen runoudessa. Mutta Goethen elämysten ja hänen runoluomiensa välillä ei ole mitään "ennen" ja "jälkeen"-suhdetta, Gundolf ei aseta ensiksi kysymystä mitä Goethe on elänyt ja toiseksi, mitä hän elämyksistään on tehnyt. Goethen teokset, niin kuin jokaisen todella suuren taiteilijan ja runoilijan, ovat itse tämä elämys ja niiden muoto on jo siinä määrätty. Goethe on niinsanoaksemme elänyt teoksensa tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Gundolf erottaa kahdenlaisia elämyksiä: "alkuelämyksiä", jotka voivat luonteeltaan olla joko uskonnollisia, titaanisia tai eroottisia, "sivistyselämyksiä", jonkalaisia Goethellä olivat m.m. hänen saksalaisen muinaisuuden, Shakespearen, antiikin, Italian, Orientin ja saksalaisen yhteiskunnan elämyksensä. Goethen lyriikassa puhuu välittömästi hänen alkuelämyksensä, samoin pääasiassa myös sellaisista teoksista kuin "Werther", ja "Tasso", jotavastoin useimmat draamat ja eepilliset tuotteet ovat pukeutuneet, runoilijan "minän" kannalta katsoen, joko symboliikan tai allegoriikan muotoon. Symboliikka sisältää alkuelämyksen esitettynä sivistyselämyksistä lainattuun aineeseen, allegoriikka johdetun (ei-välittömän) elämyksen sivistyselämyksistä saadussa muodossa.

Gundolfin kategoriat saattavat tuntua abstraktisilta ja etsityiltä enkä usko että hänen teoksensa tarkkaavankaan lukijan onnistuu täysin tehdä itsellensä selväksi esim. sitä eroa, mikä Gundolfin terminologiassa on symboliikan ja allegoriikan välillä. Mutta on yksi ala Goethen luovassa neroudessa, jota Gundolf on mielestäni onnistunut selittämään ja valaisemaan ehkä paremmin kuin kukaan hänen edeltäjistään: tarkoitan Goethen lyriikkaa. Tämä puoli onkin tavallaan Gundolfin teoksessa etualalla ja syyllä, sillä perusolemukseltaan on Goethe epäilemättä ennen kaikkea lyyrikko.

Gundolf poikkeaa vanhasta estetiikasta, joka ei yleensä ole tehnyt eroa ulkonaisen lyyrillisen aiheen ja tämän aiheen elämyksen välillä. Sellaiset runoaiheet kuin esim. kevät, rakastettu, isänmaa j.n.e. antavat tosin ulkonaisen sysäyksen lyyrillisen runoilijan luovalle toiminnalle, mutta ne eivät anna runon kannalta mitään materiaalista. Vain kevään elämys, ei kevät itse on lyyrillisen runoilijan "aine". Tämä elämys ilmenee lyyrillisen minän liikkeenä (Schwingung), johon yht'aikaa sisältyy aine ja muoto. Lyriikassa on liike, värinä, rytmi samalla kertaa sisältöä ja muotoa luova elementti. Lyriikka on siten välittömin runouden laji, mutta sen luonteesta johtuu, että se on mahdollinen vain alkuperäisesti luovalle hengelle, jonka sisältö samalla on muotoa. Kaaoksellinen luonne ei milloinkaan voi olla alkuperäinen lyyrikko, vain primäärisesti muotokirkas henkilö voi sitä olla. Primäärisesti kaaoksellinen henki voi taistelussa vieraan aineksen kanssa kehittyä suureksi symbolikoksi ja allegorikoksi, _lyyrikko_ ei tunne tätä taistelua, koska hänelle runoilijana ei mitään vierasta ainesta ole olemassa. Lyriikan sisältö ja muoto on jo määrätty lyyrillisen minän liikkeessä, joka ruumiillistuu kielessä ja sen rytmeissä.

Se hienoa ja syvällistä runouden vastaanotto-kykyä osoittava tapa, millä Gundolf analysoi kielellistä muotoa, ennen kaikkea lyriikassa, yksityisiin mittoihin saakka, on hänen kirjansa pääansioita. Hänen esityksensä Leipzigin-ajan lyriikasta samoinkuin strassburgilaisesta runoudesta, jossa Goethen "minä" ensi kerran todella murtautuu aikakauden kirjallis-sovinnaisen kuoren läpi, kuuluu epäilemättä alkuperäisimpään, nerokkaimpaan, mitä näistä aiheista on kirjoitettu. Kriitillinen taideteos on niinikään Gundolfin kuvaus Marienbaden-elegian, Goethen vanhuudenlyriikan merkillisimmän luoman suhteesta niihin elämyksiin, jotka ovat sen inspiroineet.

Lähtien niistä alkuelämyksistä, jotka ovat Goethen lyriikassa saaneet muodon, kuvaa Gundolf suurin vedoin hänen elämänsä ja runoutensa kehitystietä, hänen suhdettaan ulkomaailmaan ja henkilöihin, jotka lyhemmän tai pitemmän ajan vaikuttivat häneen, hänen titanismiaan, jonka kummeina ovat olleet Herder ja Shakespeare, hänen Faust-ideaansa, joka kasvoi yhteen hänen elämänsä kanssa ja muodostui sen mukaan, sitä suurta murrosta, joka tapahtui hänen Italianmatkansa aikana ja vaikutuksesta, sitä tietoista tarvetta rajoittua ja kieltäytyä, joka on hänen vanhuudelleen ominainen. Syvällemenevällä intuitsionillaan välittää Gundolf lukijalle tunteen siitä, millä tavalla Goethe "eli" maailmansa, käsitti maailman: liikkeenä, rytminä, tulemisena — ei olemisena, niinkuin häntä varhaisemmat nerot, sellaiset kuin Dante. Kaikki on Goethen maailmassa kehitystä ja liikettä, ikuista tulemista — ulkoapäin katsoen. Sisältäpäin on se rauhallista, omaan itseensä sulkeutuvaa täydellistymistä. Sen symboolina voi pitää ympyrän kehää, "joka liikkuvana linjana on äärettömyyden, lepäävänä kuviona itseensä sulkeutuneen äärellisyyden vertauskuva".

Luonnollista on, että niin persoonallinen teos kuin Gundolfin voi yksityiskohdissaan herättää paljonkin vastaansanomisen halua, ja yleensäkin saattaa väittää, että hänen metafysiikkaa kohti aukenevat perspektiivinsä edellyttävät lukijalta jossakin määrin hänen omalleen sukulaista ajatustapaa. Aivan ilmeistä on myöskin, että joskin hänen metodinsa voi antaa kauniita tuloksia Goetheen nähden, joka yksinäisessä neroudessaan oli suhteellisen riippumaton ajankohdastaan ja ympäristöstään, se sensijaan on soveltumaton pienempiin ja vähemmän alkuperäisiin runoilijoihin. Kun Gundolf viimeisessä teoksessaan sovittaa metodiaan Stefan Georgen runouteen, voi tulos tuskin vakuuttaa muuta kuin sitä, joka jo ennestään on tämän valitun ja hienon, vaikka usein hyvin vaikeatajuisen lyyrikon vannoutunut ihailija. Gundolfin teosta vastaan voi myös huomauttaa, että hän sen eri luvuissa joutuu paljon toistamaan itseään, johtuen tämä siitä, että kirja on suuresti katsoen rakentunut vain yhden perus-konseptsionin varaan, joka jo johdannossa tehdään suurin piirtein lukijalle tunnetuksi. Teos saattaisi tuntua liiankin monisanaiselta, jollei Gundolf olisi loistava ja selkeä stilisti, samaan tapaan kuin Spengler. Viimeksimainitun ja Gundolfin teoksista voisi muuten helposti löytää joukon sukulais-ajatuksia, molemmissa tuntuu saman ajanhengen leima. Jos Spenglerin mukaan kulttuuri on alkuilmiö, jolla on omat yksilölliset kehityslakinsa, oma kohtalonsa, oma sielunsa ja joka ei saa mitään olennaista ulkoapäin, niin antaa Gundolf nerolle aivan samanlaisia määreitä. Samoinkuin Spenglerin kulttuurit ovat Gundolfin nerot toisiinsa vertaamattomat, niin ettemme voi toisella nerolla selittää tai mitata toista, ainoa tapa on eläytyä niihin intuitiivisesti. Vielä yksityiskohtaisempia sukulaispiirteitä voisi löytää näistä teoksista, jotka molemmat tavallaan ovat syntyneet Goethen persoonallisuuden varjossa ja joissa molemmissa katsotaan sitä vastakohtaa, sitä jännitystä, mikä on olemassa liikkeen ja levon, ikuisen pyrkimyksen ja ikuisen rauhan, maailman ja jumaluuden välillä siinä perspektiivissä, jonka Goethe on avannut säkeissä:

Und alles Drängen, alles Ringen ist ewige Ruh in Gott dem Herrn. —

Gundolfin "Goethe" on kaiken kaikkiaan suuripiirteisimpiä yrityksiä yhdestä näkökulmasta selittää ja valaista luovan nerouden olemusta, mitä viime aikojen kirjallisuustutkimus Saksassa on tuottanut. Sen konseptsioni, samoinkuin monet yksityiskohdat saattavat herättää vastustusta, mutta kukaan ei tahtone kieltää, että molempia, sekä kokonaisnäkemystä että yksityiskohtien tulkintaa, kannattaa syvällinen runouden-elämys, joka antaa kirjailijan sanoille hengen ja hänen dialektiikalleen sisäisen vakuuttavuuden. Jokaisella Goethe-lukijalla on jotakin opittavaa Gundolfin teoksesta.

ERÄS ITÄVALTALAINEN KERTOJA: RUDOLF HANS BARTSCH.

Sille, jonka mielikuvituksessa käsitteet itävaltalainen ja wieniläinen peittävät toisensa, ei Rudolf Hans Bartsch suinkaan ole kotimaansa tyypillisimpiä edustajia saksankielisessä kirjallisuudessa. Esikoisteoksestaan lähtien on hän antanut ymmärtää olevansa ennen kaikkea steiermarkilainen ja hän on usein tietoisessa oppositsionissa Tonavakaupunkia kohtaan esittänyt idyllisen synnyinkaupunkinsa Grazin runoutensa Mekkana. Hän eroaa pohjois-saksalaisista ammattiveljistään keveämmän verensä ja leikkivämmän mielikuvituksensa puolesta, hän on etelän lapsi saksalaisella kielialueella, samaan tapaan kuin Frenssen pohjolan, ja hänen henkiset sympatiansa hakeutuvat usein hyvin kauas siitä, mitä Preussissa pidetään toivottavana ja luvallisena. Oikeauskoisessa saksalaisuudessaan niin ankara kirjallisuushistorioitsija Adolf Bartels varoittaa maanmiehiään hänestä ja lisää suorasukaiseen tapaansa, ettei Bartsch "tiedä mitään eikä henkisesti merkitse mitään." Näin tylyä arvostelua ei Bartschin laaja lukijakunta varmaankaan allekirjoittaisi, tuskinpa edes nekään heidän joukostaan, jotka mielellään näkisivät, että tämän rakastettavan itävaltalaisen kertojan taidetta kannattaisi voimakkaampi, kiinteämpi persoonallisuus ja kehittyneempi älyllisyys. Sillä kuinka ilmeisiä Bartschin rajoitukset lienevätkin, on hänellä kuitenkin puhtaasti kirjallisessa suhteessa siksi huomattavia ansioita, että hänen romaaninsa ja novellinsa joka tapauksessa tällä hetkellä kuuluvat, olematta silti mitään mestariteoksia, niihin uuden saksalaisen kertomataiteen tuotteihin, joiden lukeminen antaa vähimmän pettymyksiä. Tällöin otan huomioon, että saksalaisen taideproosan taso ei ole erikoisen korkea.

Bartsch syntyi Grazissa 1873, antautui upseerialalle, otti osaa maailmansotaan ja elää, saatuaan sotapalveluksesta eron kapteenin arvoisena, nykyään Wienissä. Sotilaselämä ja kokemukset taistelukentiltä ovat lainanneet joitakin piirteitä hänen teoksiinsa, mutta hänen varsinainen, ominaisin aihevalintansa viittaa kuitenkin aivan toisaalle: hän on ennen kaikkea rakkauselämän kuvaaja, ja jos hänellä sen ohella on toinen mieliaihe, on se ihmisen suhde luontoon. Viimeksimainittu aihepiiri antaa useille hänen teoksistaan voimakkaasti lyyrillisluontoisen värin ja keskittyy kernaasti eräänlaiseksi korkeaksi veisuksi Steiermarkin luonnonihanuuksien kunniaksi, joiden ylistystä myöskin Peter Rosegger kotiseuturomaaneissaan aikoinaan on laulanut. Bartsch on kyllä pyrkinyt laajentamaan aiheitaan jonkinlaiseksi kehitysromaaniksikin, mutta on näissä yrityksissään vain antanut näytteen siitä, että hänen voimansa eivät riitä tehtäviin, joissa Goethe ja Gottfried Keller ovat luoneet saksalaisen kertomataiteen klassillisimmat tuotteet. Miehuusiän määrätietoinen tahtoelämä ja moraaliset taistelut, samoinkuin myöskin myöhemmän ikäkauden elämänkypsä resignatsioni lankeavat Bartschin kuvauskyvyn ulkopuolelle. Draamallista hermoa kaipaa niin ikään usein hänen kirjoistaan, jotka yleensä melkein liian keveästi liukuvat vakavienkin ristiriitojen yli. Hänen eroottisvoittoisesta laadustaan johtuu, että hän on nuoruuden kuvaajana enimmän omalla alallaan, jopa siinä määrässä, että hänen henkilönsä menettävät sisäisestä uskottavuudestaan vuosi vuodelta sivuutettuaan kolmannen vuosikymmenensä. Mutta nuoruudelle ja kehitysvuosille ominaisen elämäntunnelman osaa hän viehättävällä tavalla vangita taiteessaan. Hänen nuorukaiskuvauksiaan säestää herkkä lyyrillinen melodia, joka vie lukijan mukaansa ja helposti vaientaa ne moraaliset epäilykset, joita hänellä saattaa olla Bartschin nuorukaisten elämän vaellusta kohtaan. Ja kun Bartsch asettaa uneksivat, kehitystilassa olevat ihmisolentonsa vastakkain luonnon suurten tapahtumain ja vuodenaikojen vaihtelujen kanssa, saattaa hän herättää lukijassa niin voimakkaita vaikutelmia Grazin ja Steiermarkin Iuonnonihanuuksista, että lukija tuntee melkein halua ottaa vastaisissa matkasuunnitelmissaan huomioon Roseggerin ja Bartschin kotiseudun.