Part 4

Chapter 42,678 wordsPublic domain

Goethen henkilöllisyys seisoo kirjallisuushistorian kirkkaimmassa valaistuksessa. Itse on Goethe, joka varsinkin elämänsä loppupuolella tunsi tarvetta katsoa itseään ja omaa kehityskulkuaan historiallisesti, antanut arvokkaan ainehiston elämänvaelluksensa valaisemiseksi ja ymmärtämiseksi. Kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, lopulla vuotta 1809, koottujen teostensa ensi kertaa ilmestyttyä, alkoi Goethe kerätä aineksia omaelämäkerrallista teosta varten ja niitä kronologisesti järjestellä, alussa vuotta 1814 oli neljä osaa "Dichtung und Wahrheit"-teosta valmiina. Senjälkeen veivät toiset harrastukset runoilijan mielenkiinnon, kunnes hän taas vuosina 1825, 1830 ja 1831 jatkoi omaelämäkertaansa pääsemättä kuitenkaan pitemmälle kuin vuoteen 1775, siis Weimaraikaansa saakka. Näihin muistelmiin liittyvät välittömästi hänen 1815 kirjoittamansa italialaiset matkakuvaukset ja 1822 syntynyt "Sotaretki Ranskaan", jotka kumpikin ovat ikäänkuin luonnoksia elämäkertateoksen jatkoksi, sekä hänen päiväkirjansa, "Annalen oder Tag- und Jahreshefte", joihin vanha Goethe sihteerinsä avustamana on koonnut joukon tietoja ja piirteitä elämästään. Nythän saattaisi ehkä kuvitella, että perehtymällä yksistään tähän Goethen omaelämä-kerralliseen ainehistoon ja varsinkin lukemalla hänen omaa esitystään lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, saisimme historiallisesti tarkimman ja psykologisesti tyydyttävimmän kuvan runoilijan kehityskulusta. On kuitenkin muistettava, että "Dichtung und Wahrheit"-teoksessa on Goethe antanut runoilijafantasialleen, kuten nimikin osoittaa, verraten vapaat ohjat, joten meidän yksistään tämän kirjan perusteella on mahdotonta muodostaa itsellemme oikeata kuvaa siitä, minkälainen hänen lapsuutensa ja nuoruutensa todellisuudessa on ollut — meidän olisi sitä varten riistettävä historiallisten tosiasiain yltä se runouden harso, johon vanha Goethe ne on verhonnut, ja se on enemmän kuin mitä kriitillisimmältäkään lukijalta voi vaatia. Tähän tulee lisäksi että Goethe hienotunteisuus-syistä ei voinut kertoa suhteistaan ihmisiin täysin vapaasti — seikka, joka lienee suurelta osalta ollut syynä siihen, että hänen muistelmansa katkesivat niin varhain. Muistettava on niinikään, että Goethen elämäkertateoksessa puhuu maailmankuulu runoilija lapsuudestaan ja nuoruudestaan sellaisena kuin ne hänestä näyttivät katsottuina siltä korkeudelta, jonne hän ikänsä, maineensa ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli joutunut elämänsä iltana. Näin pitkä perspektiivi ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran väärentämättä mittasuhteita, puhumattakaan siitä, että paljon on voinut painua muistin taivaanrannan taakse. Siihen, mikä kaksikymmenvuotiaalle kerran oli merkitsevää ja tärkeää maailmassa, siihen kuuden- tai seitsemänkymmenvuotias tuskin enää löytää samaa suhdetta. Goethen syvällinen ja hieno elämäkertateos ei näin ollen oikeastaan, ilmaise meille mitä hän todella tunsi ja koki kuumeisimpana kehitysaikanaan, kun hänen tuleva elämänratansa vielä oli tuntemattomuuden peitossa, ja kun hän verensä levottomuudesta loi ensimmäiset runonsa ja ensimmäiset kirjansa. Meidän on koetettava — silti hylkäämättä Goethen omaa elämäkertateosta — päästä takaisin hänen nuoruutensa lähteille, meidän on pyrittävä seuraamaan häntä hänen kehitysvuosiensa iloissa ja suruissa sellaisina kuin hän ne silloin tunsi, tietämättömänä päämäärästään, usein onnettomana, jo kuolemattomien runotarten valitsemana, vaikka siitä itse tiedottomana, harrastuksissaan hajanaisena, tunteissaan kiihkeänä, usein mieleltään ja ruumiiltaan sairaana, itseään soimaavana, mutta samalla itsetietoisena neronsa aavistelussa, täynnänsä elämänjanoa, nerokkaana nuorukaisena, vaikkei ehkä vielä nerona, vastaanottavana elämälle, väsymättömänä sydämeltään, joka aina oli altis rakkauteen ja ystävyyteen. — Se runsas ainehisto, jonka Goethe-tutkimus aikojen kuluessa on kerännyt, antaakin meille tilaisuuden täydentää ja tarkistaa, jopa osaksi asettaa toiselle psykologiselle pohjalle, mitä runoilija omaelämäkerrallisessa teoksessa on kertonut lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Me opimme siitä, ettei nuori Goethe suinkaan kulkenut suoraviivaisesti maailmanhistoriallista kutsumustaan kohti — mistä hän nuoruusvuosinaan ei voinut olla edes tietoinen — vaan hapuillen ja etsien, erehtyen ja kärsien. Hänen neroutensa ei varjellut häntä niistä kokemuksista ja kärsimyksistä, jotka kuuluvat jokaiseen ihmiselämään. Goethe ei olisikaan se inhimillisyyden edustaja, joksi hän on kasvanut jälkeentulevien silmissä, jos hänen elämänsä olisi ollut poikkeuksellinen siinä mielessä, että siitä olisi puuttunut jotakin siitä inhimillisestä, jonka erottamattomasti katsomme kuuluvan ihmiskohtaloon. Niinpä ei Goethe suinkaan ollut riippumaton ulkonaisista olosuhteista. Saamme havaita, että ne päinvastoin hyvinkin ratkaisevasti vaikuttivat hänen kohtaloihinsa, jopa hänen runoilijatoimintaansa, m.m. siten, että ne eräänä aikakautena hänen elämästään melkein kokonaan vieroittivat hänet runon työstä, vieläpä kymmeneksi vuodeksi. Me voimme niinikään havaita, miten ulkoapäin tulevat vaikutukset ja herätteet antavat, ei ainoastaan ainehistoa hänen runolliseen tuotantoonsa, vaan myöskin usein itse sen tyylin, johon hän kulloinkin valaa runosuoniansa. Hän on eri aikoina elämästään tietoisesti lähennellyt, jopa suorastaan jäljitellyt Shakespearea, Rousseau'ta, kansanlaulua, kreikkalaista tragediaa, roomalaista lemmenlyriikkaa, persialaista Hafista ja Saadia, hän on löytänyt sekä gotiikassa että klassillisuudessa omaa itseänsä, antiikissa ja keskiajassa, mutta hän ei ole pysähtynyt mihinkään, hän on rientänyt alati eteenpäin, tyydyttämättömänä valtavassa kaipuussaan löytää lopullinen ilmaisu sille, mitä hän sisimmässään oli ja mitä hän sisimmässään tunsi liikkuvan. Ulkonaiset olosuhteet ja ulkoapäin tulevat vaikutukset eivät kuitenkaan koskaan orjuuttaneet häntä eivätkä hänen luovaa nerouttaan. Hän löysi vapautensa, oman itsensä, myöskin hänelle alkuaan vieraissa olosuhteissa, samoinkuin hänelle vieraissa tyylilajeissa. Sillä hetkellä, jolloin ulkonaiset olosuhteet olisivat muuttuneet hänelle kahleiksi tai hänen omaksumansa tyyli maneeriksi, oli hän jo molemmat jättänyt. Goethen näennäisen passiivisuuden takana piili herkkä itsesäilytysvaisto. Niinkuin kaikki, joiden elämäntyössä ja henkilöllisyydessä me näemme jotakin jumalallista, on Goethe tuntenut, niin maan lapsi kuin hän olikin, että pahinta mitä elämässämme voi tapahtua on että tuotamme sielullemme vahingon.

Kun ajattelemme, miten runsaasti ja näköjään tarkoituksettomasti luonto tuhlaa yksilöitä maailmaan, kun ajattelemme, miten jokaisen sukupolven mukana kymmenet ja sadat miljoonat syntyvät ja katoavat jälkeä jättämättä, kun ajattelemme, miten ahtaat rajat välttämättömyys yleensä antaa ihmiselämälle, miten saidasti se mittaa meille meidän mahdollisuutemme, kun ajattelemme ihmiselämän ja oman elämämme pienuutta ja irratsionalisuutta — kun tätä kaikkea ajattelemme, seuraamme ihmetyksellä ja hartaudella sellaista elämänvaellusta kuin Goethen, joka on jättänyt vuosisatoihin jälkensä, nostamme katseemme elämäntyöhön, joka nousee korkealle näkyviin ajan hukuttavasta lentohiekasta niinkuin nousevat vanhojen mestarien rakennustaiteen suuret luomat kaiken katoavan keskeltä. Kunnioitukseemme ja ihailuumme sekaantuu kiitollisuutta, sillä tällaisessa ihmiselämässä näemme oman inhimillisyytemme tavallansa edustettuna ja arvoon nostettuna. Se antaa meille ikäänkuin vakuutuksen siitä, että huolimatta kaikesta satunnaisesta ja pienestä, kaikesta surullisen avuttomasta, jonka tiedämme aina kuuluvan ihmiskohtaloon, ihmiselämä kuitenkin voi sisällyttää itseensä jotakin kestävää, jotakin yli-yksilöllistä, joka ei kuolemassa häviä, joka ei katoa yksilön mukana vaan jää elämään ja vaikuttamaan hänen jälkeensä. Se antaa meidän tuntea, miten häipyvä silmänräpäys voi sulkea syleilyynsä jotakin ikuista, jotakin jumalallista, miten yksilö voi nousta nimettömästä ihmismerestä arvaamattomaan merkitykseen, esikuvalliseksi toisille, voimanlähteeksi toisille. Me emme voi omaksua neroilta ja ihmiskunnan suurilta heidän salaisuuttaan, me emme voi koroittaa itseämme heidän rinnalleen luovassa voimassa, mutta me voimme heidän oppilainaan kehittää itsessämme niitä moraalisia voimia, jotka ovat heidän olemassaolonsa ydin, heidän luovan toimintansa hermo, heidän inspiratsioninsa syvin lähde. Tässä merkityksessä käsitän moraalilla kaikkea sitä mitä ihminen sisimmässään _tahtoo_ ja, vielä enemmän, sitäkin, jota hän ei ehkä tietoisesti tahdo, vaan jota kohti hänen vaistonsa kurkottuvat. Moraali tässä mielessä on alkuilmiö, se on ihminen paljaimpana, riisuttuna siitä sosiaalisesta ja historiallisesta tilapäisyydestä ja sovinnaisuudesta, johon elämän käytäntö hänet pukee. Se mikä Goethessä viime kädessä ja lopulta on mieltäkiinnittävintä ja tärkeintä, se mihin hänen merkityksensä ihmiskunnalle perustuu, on juuri hänen moraalinsa tässä mielessä, s.o. mitä hän on _tahtonut_ sisimmässään. Kun jälkeentulevat sukupolvet ovat nostaneet Goethen hänen kunnia-asemaansa viimeisten vuosisatojen henkisessä historiassa, niin tahtoo se sanoa, että ne ovat nostaneet kunniaan ne elämänarvot, jotka sisältyvät tai sisällytetään käsitteeseen _Goethe_. Nämä elämänarvot taas on Goethe itse eräässä mielessä asettanut, tahtomalla juuri niitä eikä jotain muuta, suorittamalla valintansa niiden hyväksi ja hylkäämällä muun. En tarkoita, että tämä valinta olisi ollut tietoista, vielä vähemmän että se olisi perustunut johonkin älylliseen harkintaan. Niinkuin kaikki mikä elämässä on syvintä ja samalla tärkeintä on tämä valinta tapahtunut tiedottomasti, vaistomaisesti.

Mutta vaikkakin se kaunis orgaaninen kasvu, joka on Goethen elämälle ominainen, pohjautuu syvemmälle kuin hänen tietoiseen pyrkimykseensä, oli Goethellä kuitenkin nuoruudestaan lähtien voimakas tunne elämänsä merkityksestä ja arvosta, samoinkuin kehittynyt tarve suojella ja varjella itseään häiritsevältä vaikutukselta. Jo hänen ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan loukkasi hänen kehittynyt itsetuntonsa hänen tovereitaan ja kautta koko elämänsä, ei vähimmin vanhuutensa keskusteluissa Eckermannin kanssa, asetti hän itsensä poikkeusasemaan omassa ympäristössään ja ajassaan. Tähän vaistomaiseen tunteeseen elämänsä merkityksestä liittyi syvä edesvastuun tunne. Mitä epikurolaisia piirteitä tapaammekin Goethen elämästä, on kuitenkin sanottava, että hänen elämyksensä ovat olleet hänelle aina elämän _vaiheita_, kehitysasteita, niiden pohjalla on ollut aina sisäinen välttämättömyys, ei hetkellinen, tilapäinen halu. Goethen elämään painaa kauttaaltaan leimansa syvä vakavuus. Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä silmiinpistävämmäksi kävi tämä piirre hänessä. Hän tunsi yhä selvemmin ja voimakkaammin, että hänen sanansa ja tekonsa saivat merkitystä kauas yli hänen yksilöllisen minänsä. Mutta hänellä ei ollut tätä tunnetta vain omaan elämäänsä nähden, kaikki inhimillinen toiminta ja vaikutus kasvoi hänen silmissään vertauskuvalliseksi, symbooliseksi. Kaikki _merkitsi_ hänelle jotakin yli jokapäiväisen, niin sanoakseni reaalisen arvonsa. Jokainen teko, jokainen pyrkimys, jokainen saavutus oli lopullisesti ymmärrettävissä vain suuremmassa yhteydessä ja syvempää taustaa vastaan kuin minkä tarjosi yksityinen tapaus erikseen arvosteltuna. Niinpä saattoi Goethe sanoa vanhuutensa puhetoverille Eckermannille nuo paljon merkitsevät sanat: "Ich habe all mein Wirken und Leisten immer nur symbolisch angesehn und es ist mir im Grunde ziemlich gleichgultig gewesen, ob ich Töpfe machte oder Schusseln" — olen aina pitänyt kaikkea toimintaani ja työtäni symbolisena ja minulle on pohjaltaan ollut jotenkin yhdentekevää, olenko laatinut ruukkuja vaiko vateja.

Goethellä oli syvälle juurtunut vastenmielisyys kaikkea teleologista, tarkoitusperäisyyteen perustuvaa käsitystapaa vastaan. Koska hänelle, kuten hän kuvakielellään sanoo, ei merkinnyt mitään, tekikö hän ruukkuja vaiko vateja, ei myöskään mikään hänen runoluomansa, ei edes hänen kirjallinen tuotantonsa kokonaisuudessaan ollut hänelle hänen työnsä ja elämänsä _tarkoitus_. Jottemme tekisi väkivaltaa hänelle, on _meidän_ myöskin varottava sovittamasta tätä teleologista arvostelutapaa hänen elämäänsä. Jos hän loi nuoruudessaan "Mailied'insä" ja "Wertherinsä" ja vanhuudessaan Marienbadenin elegiat ja "Faustin" II:n osan, oli tässä kaikessa yhtä vähän "tarkoitettua" kuin omenapuun kukissa keväällä ja hedelmissä syksyn aikaan. Niinpä ei meillä ole oikeutta katsoa Goethen teoksia hänen elämänsä tarkoitukseksi tai mitata edellisten merkityksellä jälkimmäisen arvoa. Goethe ei ollut yksinomaan eikä ensi sijassa kirjailija, ei edes runoilija, ja me pienennämme hänen mittasuhteitaan jos me koetamme sovittaa häntä määrätyn ammatin tai kutsumuksen puitteihin. Lähes kuusikymmenvuotiaana lausui hän itse: "Ei vaan ammattina mitään, se on minun luontoani vastaan! Tahdon kaiken, mitä voin, tehdä leikkien ja juuri sitä mitä eteeni tulee ja niinkauankuin minulla on siihen halua. Niin olen nuoruudessani leikkinyt, tietämättäni; niin tahdon tietoisesti jatkaa koko jäljellä olevan elämäni." Mikään ulkoapäin asetettu "päämäärä", mikään "tarkoitus" ei saanut rajoittaa elämän vapaata kasvua hänessä, ei saanut ohjata häntä muualle kuin minne sisäinen välttämättömyys häntä ajoi. Tässä mielessä merkitsee leikkisana Goethen käyttämänä suurinta vakavuutta. Jos välttämättä tahdomme jotakin "tarkoitusta" Goethen elämään, on meidän se etsittävä tästä elämästä itsestään, sen itseään toteuttavasta pyrkimyksestä, sen lakkaamattomasta kasvusta omien mahdollisuuksiensa täyteen mittaan — niinkuin Goethe itse on sanonut: "Elämässä on kysymys vain elämästä, ei sen tuloksista."

Tämän oman inhimillisyytensä mittojen täyttäminen korkeimpaansa asti, ei olisi ollut mahdollista, jos hän olisi antanut jonkin määrätyn elämänkutsumuksen, jonkin ennakolta asetetun tehtävän vangita ja rajoittaa itseään. Hänen voimakas elämäntunteensa, joka tapaili äärettömyyksiä, pani hänet kulkemaan "joka suuntaan äärellisyyteen". Jokainen tie, joka aukeni tutkimukselle tai runoilijafantasialle oli käytävä loppuun saakka, jokainen itu hänen persoonallisuudessaan oli kehitettävä kukkaansa ja hedelmäänsä. Hänellä oli kiire, sillä hänen kaipuunsa veti häntä alati laajentamaan inhimillisyytensä alaa — hänellä oli aikaa odottaa, sillä hän tunsi henkensä kypsyvän hänen tahdostaan riippumatta, niinkuin maamies tietää satonsa tuleentuvan siitä huolimatta, nukkuiko hän vai oliko hän valveilla. Hän tiesi, että hänen tarvitsi vain olla uskollinen luonnolle itsessään, täyttääkseen mahdollisuuksiensa mitan.

Se riippumattomuuden vaisto, se tarve olla eräässä mielessä mieluummin dilettantti kuin ammattilainen, se halu luopua ennakolta määrätyn elämänuran houkutuksista, voidakseen sitä paremmin seurata sisäisen kutsumuksensa ääntä, voidakseen olla ihminen omien mittojensa mukaan, ainoastaan ihminen, tämä vaisto ja tämä tarve on usein ollut ominainen niille, jotka ovat elämällään ja vaikutuksellaan laajentaneet ja syventäneet inhimillisyyttä ja siten suorittaneet historiallisen kutsumuksen.

Eräs runoilija, pienempi kuin Goethe, mutta viime vuosisadan suurimpia, Alfred de Musset, on hienosti ja lyyrillisen elävästi kuvannut tätä vaistoa ja tätä tarvetta. Sen mitä hän on pukenut sanoiksi on myöskin nuori Goethe tuntenut:

"Muistan vielä päivän", kertoo Musset, "jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin nojaten ikkunan pieleen ja katsoin kapeaa, yksinäistä poppelia, joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin ajatukseni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua, että maa liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi. Näin maan liikkuvan taivasta kohden — minusta tuntui kuin olisin ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi, levitin käsivarteni ja huudahdin: 'On kyllin kutsumusta olla päivän matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain ihminen, yleensä — en mitään muuta!'"

Olla ihminen, yleensä, ei mitään muuta — sitä on Goethe ollut syvemmässä, täydellisemmässä mielessä kuin kukaan toinen historiallinen henkilö uudella ajalla. Hän on omalla elämällään antanut eurooppalaiselle inhimillisyydelle syvemmän merkityksen ja sisällön, hänen henkeään elää kaikessa siinä, jonka hänen jälkipolvensa ovat itselleen omaksuneet, siinä sielunvireessä, missä meidänkin aikamme sykkii. Hän on sillä väsymättömällä, mutta samalla vaivattomalla energialla, jonka hän oli saanut luonnolta lahjaksi, kyntänyt useammat ja syvemmät vaot eurooppalaisen hengen elämään kuin kukaan toinen renessanssin jälkeen. Vaatimattomasta alustaan nostaa hän saksalaisen kirjallisuuden kunnia-asemaan Euroopan kirjallisuuksien joukossa. Hän antaa saksankielelle ennen tuntemattoman ilmehikkyyden ja voiman. Kaiken hänen kansassaan ja aikakaudessaan liikkuvan pyrkimyksen ja kysynnän, kaiken tutkijatarpeen ja runoilijanäkemyksen yhdistää hän nerollaan voimakkaaksi, suureksi synteesiksi. Hän luo omasta lihastaan eurooppalaisen rodun syvimmän edustajan Faustissa, joka levottomassa, äärettömyyksiä tavoittelevassa kaipuussaan ja väsymättömässä pyrkimyksessään kätkee länsimaan kulttuurin koko sielun, sen suuruuden ja voiman, samoinkuin sen heikkouden ja tragiikan. Hän näkee korkealta näköalapaikaltaan, aikakautensa yläpuolella seisten, monien tieteiden aloilla kauemmaksi kuin ammattitutkijat. Hän kirkastaa ennakkoluulottomuudellaan henkistä näköpiiriä eri suuntiin. "Olen tullut vanhaksi kaikelle muulle paitsi totuudelle", sanoo hän elämänsä keskipäivän aikaan. Hän kulkee joka suuntaan äärellisyyteen, kokeakseen kaikki mahdollisuudet, mitkä ihmiselämälle yleensä ja hänelle erikoisesti saattoivat olla tarjolla.

Hänen totuutensa eivät ole ilmaistavissa yksinkertaisissa oppilauseissa. Ne ovat perusluonteeltaan dynaamisia ja vaikeasti tavoiteltavissa abstraktisella käsite-kielellä. Päästäksemme niiden perille tai saadaksemme niistä edes aavistuksen on meidän seurattava häntä keskelle hänen toimivaa elämäänsä. Meidän on annettava hänen inhimillisyytensä tulla eläväksi itsessämme, meidän on pyrittävä käsittämään kuinka syvällä oikeutuksella jälkipolvet ovat sovittaneet hänen omia sanojaan:

_Das ist führwahr ein Mensch gewesen_.

Jos sen teemme, olemme varmaan huomaavat, että me Goethen edessä seisten seisomme samalla aikakautemme syvimpien kulttuuriprobleemien edessä.

II.

F. GUNDOLFIN GOETHE-TEOS.

Se väsymätön ajatus- ja tutkimustyö, se innostus ja hartaus, joka Saksassa vuosikymmenestä toiseen on kohdistunut Goethen persoonaan, ja joka ei usein ole vain muistuttanut jumalanpalvomista, vaan on toisinaan sitä suorastaan ollut, on kuten tunnettu luonut mestarista myöskin valtavan määrän laajempia ja suppeampia kokonaisesityksiä, joiden lukumäärä viime aikoina on ollut laviinin tavoin kasvamassa. Ahkera ja tarkka, vaikka ei erikoisen kriitillinen eikä erikoisen ajatusrikas Goethe-tutkija Wilhelm Bode, joka äsken joutui tapaturmaisen kuoleman uhriksi Weimarissa, ehti viime vuoden aikana [v. 1922] julkaista viisi kirjaa kymmenniteiseksi suunnitellusta elämäkerrasta, josta valmistuttuaan olisi tullut laajin ja biografisessa suhteessa täydellisin Goethe-teos, mikä tähän mennessä on nähnyt päivänvalon. Vuotta aikaisemmin lähetti Emil Ludwig kirjamarkkinoille kolmiosaisen teoksen "Goethe, Geschichte eines Menschen", joka puolittain novellistisessa muodossa ja usein hiukan haettujen otsakkeiden alla esittää episoodeja Goethen kehityshistorian eri kausilta, sivuuttaen kuitenkin kokonaan ensimmäisen Frankfurtin ajan. Tekijä, joka on ennemmin julkaissut pääasiassa kaunokirjallisia teoksia, m.m. paljon puheenaihetta antaneen draaman Bismarckista ja Wilhelm II:sta, on pyrkinyt ennen kaikkea tuomaan etualalle inhimilliset piirteet kuvattavassaan ja onkin tässä epäilemättä toisinaan onnistunut paremmin kuin monet niistä, jotka katsoisivat suuren laiminlyönnin tapahtuneen, joll'eivät he tuon tuostakin vertaisi nuorta Goetheä Apolloon ja kutsuisi vanhaa olympolaiseksi. Suuresti katsoen polkee Ludwig kuitenkin pääasiassa vanhoja jälkiä eikä hänen kirjansa, huolimatta monista älykkäistä yksityishuomioista, kykene antamaan sitä omintakeista persoonallisen näkemyksen välittämää kuvaa Goethestä, jota tekijä lienee tavoitellut. Ludwigin esitystä vaivaa myöskin usein eräänlainen tyylillinen teennäisyys, joka ei ole omiaan kohottamaan teoksen kokonaisvaikutusta. Muutamia vuosia ennen julkaisivat Houston Stewart Chamberlain ja Georg Simmel filosoofisluonteiset Goethe-kirjansa, joissa varsinainen elämäkerrallinen aines on sysätty syrjään ja joissa tekijät esittävät suuria synteettisiä näköalojaan Goethen neroudesta ja sen asemasta nykyajan ihmisen maailmankuvassa. Chamberlain, tunnettu filosoofinen kirjailija ja suursaksalainen poleemikko, eksyy mielestäni teoksessaan liian abstraktisiin yleistyksiin, jotka helposti hävittävät lukijan silmistä kuvauksen esineen ja muuttavat esityksen ilmavaksi leikiksi käsitteillä. Myöskin tekijän poleeminen tapa on epäedullisesti painanut leimansa hänen muuten ajatusrikkaaseen ja joka tapauksessa tutustumisen arvoiseen kirjaansa. Herättävämpi, mieltäkiinnittävämpi on Simmelin teos, joka filosoofisesta painavuudestaan huolimatta tuntuu rakentuneen paljon elävämmälle intuitsionille Goethen persoonasta ja runoudesta kuin Chamberlainin teos. Goethe "alkuilmiönä", Goethe ideana on Simmelin probleemi. Hän etsii Goethen persoonan ja eri suuntiin kääntyneen henkisen luomisen sisäistä yhteyttä, mutta hän ei aseta sille minkään loogillisen johdonmukaisuuden vaatimuksia eikä näe sitä myöskään tavanmukaisessa biologis-orgaanisessa kehityskulussa. Hänen tulkintansa on tavallaan metafyysikon, hän ei etsi vain sitä individuaalista lakia, joka hallitsee Goethen elämää, hän etsii Goethen olemassaolon henkistä merkitystä yleensä, hänen elämänmuotonsa sisältäpäin määrättyä ehdottomuutta, jota ei mikään biografinen esitys voi selvittää. Koettaessaan määritellä käsite-kielellään tätä Goethe-alkuilmiötä joutuu kyllä Simmelkin joskus liian kauas konkreettisesta lähtökohdastaan eikä helppotajuisuus ole hänen voimakkaita puoliaan, mutta kaiken kaikkiaan todistaa hänen teoksensa kuitenkin, että hän on niinsanoakseni elänyt probleeminsa. Lukija, joka ottaa vaivakseen syventyä hänen kirjaansa — se ei voi tapahtua ilman pientä ponnistusta — löytää siitä, ei vain joukon nerokkaita ajatuksia, vaan myöskin eräänlaisen kokonaisnäkemyksen, joka kaikessa abstraktisuudessaankin on herättävä ja hedelmällinen.