Part 3

Meidän päivinämme, jolloin juutalaisten osa Euroopan politiikassa on joutunut niin monenlaisten — ja niin eriarvoisten — selitysten alaiseksi, haluaisi varmaan moni nähdä Heinenkin valtiollis-yhteiskunnallisen polemiikin lähteen olevan veren määräämässä vihamielisyydessä kaikkea kristillistä valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Kieltämätöntä lienee, että Heinen psykologia on tyypillisen juutalaisen, mutta myös siinä mielessä, että hän on jyrkkä individualisti — aivan kuten sosialismia saarnaava Lasallekin — eikä hän sentähden ole tuntenut mitään voimakasta yhteistunnetta juutalaisten heimo veljiensä kanssa tai antanut heidän pyrkimystensä, ainakaan jatkuvammin sitoa itseään. Hän on vailla syvempää sosiaalista tunnetta, niinkuin hän on myös vailla varsinaista uskonnollista mieltä. Hänen oma nautintonsa, hänen oma menestyksensä on ollut hänen ylin johtotähtensä, ja varmaan on Wolff oikeassa, kun hän näkee Heine-poliitikossa, ei vain individualistia, vaan myöskin puhdasverisen egoistin. Heine ei suinkaan perusluonteeltaan ollut vallankumouksellinen tai, mikäli hän sitä oli, oli hän sitä vain niin kauan ja niin pitkälle kuin se oli hänen etujensa mukaista. Niin pian kuin hän itse tunsi istuvansa katetun pöydän ääressä, oli hän valmis puolustamaan olevia oloja. Epikurolaisine taipumuksineen oli hän itse asiassa varsin kaukana katusulku-sankarista. Hän ei pohjimmiltaan ollut mikään taistelija-luonne, vaikka hänen elämänsä kaksi suurta intohimoa, turhamaisuus ja kostonhimo, veivät hänet loppumattomaan kirjalliseen sissisotaan. Valtiolliset vastustajat olivat itse asiassa hänelle persoonallisia vihamiehiä ja hänen polemiikkinsa muuttui sentähden aina mieskohtaiseksi. Asia saa unohtua. Hän tekee vastustajistaan, heidän henkilöllisyydestään, heidän moraalistaan ja heidän ulkonäöstään oman "aristophanisen" mielikuvansa, muuttaa heidät naurettaviksi huvinäytelmä-henkilöiksi, joiden yhtäpitäväisyys todellisuuden kanssa saattaa olla huimaavan kaukainen. Kun Börne ja Platen, joilla kirjailijoilla oli paljon yhtymäkohtia Heinen kanssa, olivat loukanneet hänen turhamaisuuttaan, teki hän koko kykynsä sukkelan häväistyskronikan alalla aktiiviseksi toimittaakseen mahdollisimman tehokkaalla tavalla heidän julkisen mestauksensa suuren yleisönsä edessä. Tosin voi Heinen puolustukseksi sanoa, että jo Platen, ennen Heinen suurta hyökkäystä, oli antanut tälle polemiikille eräissä epigrammeissaan hyvinkin persoonallisen kärjen, mutta sen ei suinkaan voi katsoa oikeuttaneen Heineä niihin rehevällä mielikuvituksella keksittyihin alhaisuuksiin, jotka ovat antaneet "matkakertomukselle" "Die Bäder von Lucca" oman asemansa häväistyskirjojen joukossa. Tämän polemiikin luonteen ja tason määrää yksinomaan mieskohtaisen kostontunteen tuottama tyydytys. Mutta olisi väärin kieltää, ettei se usein olisi sukkela ja huvittava. Eikä ole luultavaa, että se, joka kerran on joutunut tämänlaisen polemiikin esineeksi, on löytänyt paljonkaan lohdutusta siitä, monien hyvien saksalaisten antamasta todistuksesta, että Heinen _esprit_'stä puuttuu oikea saksalainen henki. Voipa päinvastoin väittää, että Heinen häväistyskirjoitus vielä meidän päiviimme asti omalta osaltaan on estänyt Platenia pääsemästä kirjallisella parnassolla siihen asemaan mikä tälle hienolle, omalaatuiselle lyyrikolle oikeudella kuuluisi. Varsin epäkaunis moraalisena todistuskappaleena tekijästään on niinikään Heinen sukkela Börne-kirja, jossa Heine on häijyllä huumorillaan tehnyt heimo- ja puoluetoveristaan ja entisestä aseveljestään "saksalaisen kirjallisuuden parhaimman komedia-henkilön", niinkuin hiukan liioitellen on sanottu. On tahdottu, eikä kenties syyttä, nähdä Heinen poleemisessa häikäilemättömyydessä tyypillisesti juutalaisia ominaisuuksia, mutta toiselta puolen ei ole aihetta unohtaa, että m.m. pohjoismaisessa kirjallisuudessa kilpailee germaanisen Strindbergin "Svarta fanor" monessa suhteessa — ei vähimmin juuri hyökkäävässä raivossa — juutalaisrunoilijan mielikuvitusrikkaiden, häijyjen vapaan käden maalailujen kanssa. Jos palkinto olisi annettava suuremmasta häikäilemättömyydestä, niin ei olisi aivan helppo päättää, kummalleko voitonpalmu tässä tapauksessa kuuluisi, juutalaiselleko vai "aarialaiselle".

Wolff ei aseta teoksessaan suorastaan vastattavakseen sitä kysymystä, joka useimmille saksalaisille määrää heidän suhteensa Heineen ja joka tavallaan on uudelleen tullut päiväjärjestykseen: onko Heinen vaikutus saksalaiseen yhteiskuntaan ollut turmiollinen ja onko hänellä ehkä oma osansa siinä tragediassa, jonka Saksan kansa eli maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen? Siitä, joka nykyään lukee Heinen valtiollisia kirjoituksia ja hänen poleemisia artikkeleitaan ja runojaan, tuntuu tämä kysymys hyvinkin luonnolliselta — samoinkuin myöskin myönteinen vastaus siihen. Heine on aivan varmaan vaikuttanut yhteiskuntasiteitä höllentävästi, valtiollista edesvastuuntunnetta heikontavasti, hän on pinnalla liikkuvalla polemiikillaan banalisoinut yhteiskunnallista ajattelua. Vaikkakin vaistoiltaan täysin epäpoliittinen, joutui hän, oikeastaan itse siihen pyrkimättä, liberaalisen puolueen johtoon, ja huomattuaan, miten vakavasti niinhyvin vapaamielisellä kuin vanhoillisella taholla otettiin hänen kevyet paradoksinsa, pakoitti hänen turhamaisuutensa hänet jatkuvasti tähän puoluepäällikön näkyvään osaan, minkä hän suoritti etupäässä vain siirtämällä valtiolliselle alalle kirjallisissa polemiikeissa harjoitetun menettelytapansa. Asiallisuudella on tässä valtiollisessa kirjailussa varsin pieni osuus — asia niissä useimmin kokonaan jätetään syrjään —, mutta sensijaan on kirjoittajan koko kunnianhimo keskittynyt iskusanoihin tai persoonallisiin syrjäpistoihin, joiden läpinäkyvä tarkoitus on koko maailmalle osoittaa, mikä älykäs mies Heinrich Heine on. Nykyajan lukijan on usein hiukan vaikea käsittää, miten Heinen pintapuolinen valtiollinen kirjailu on voinut aikoinaan herättää sekä ystävien että vastustajien puolelta niin suurta huomiota ja hankkia hänelle eräissä piireissä myös yhteiskunnallisena ajattelijana jatkuvaa suosiota. Heinen turmiollinen vaikutus ei suinkaan johdu hänen poliittisen julistuksensa positiivisesta sisällöstä — hänen hiukan lapsellisesta saint-simonistisesta intoilustansa tai hänen vuoroin liberalistisesta, vuoroin sosialistis-kommunistisesta haaveilustansa — se johtuu ennen kaikkea siitä tavattomasta pintapuolisuudesta, mikä on hänen poliittiselle kirjailulleen tunnusmerkillinen ja mikä varmaankin on ollut osaltaan edellytyksenä sille valtiolliselle humalalle, joka Saksan koettelemuksien päivinä maailmansodan lopussa vietti surullisia riemuvoittojaan. Mutta pintapuolisuuden, epäasiallisuuden lisäksi on vielä eräs toinen luonteenominaisuus Heinessä ollut omiaan vaikuttamaan vahingollisesti yhteiskunnalliseen ajatteluun Saksassa: hänen taipumuksensa kielteisyyteen. Rakentava, myönteinen puoli puuttuu miltei kokonaan hänen ajattelustaan, mutta sensijaan on kritiikki ja oppositsioni siinä sitä voimakkaammin edustettu. Vastustus, kieltäminen, hävityshalu on se elementti, jossa Heinen valtiollinen kirjailu elää, eikä ole suinkaan sattuma, että hän on luonut jo 1840-luvulla järkyttävän "Weberlied'insä", jossa hän lähes vuosisadan takaa inspiroiduissa säkeissä laulaa Saksanmaan häviötä:

Das Schiffchen fliegt, der Webstuhl kracht, wir weben emsig Tag und Nacht — Altdeutschland, wir weben dein Leichentuoh, wir weben hinein den dreifachen Fluch wir weben, und weben!

Kun Heinen polemiikin kärki kääntyy jotakin henkilöä vastaan, on se yhdeksässä tapauksessa kymmenestä mieskohtaisen kostontunteen aiheuttama. Heine ei itsekään ollut tietämätön siitä, että kostontunteen tyydyttäminen oli huomattavalla sijalla hänen elämännautintojensa joukossa. Hän on täysin selvästi ja ilman kainoutta tuntenut tämän puolen luonteessaan ja sen myöskin tunnustanut, m.m. seuraavassa aforismissa, joka muutenkin sattuvasti kuvaa hänen psykologiaansa: "Minulla on mitä rauhallisin mielenlaatu. Toiveeni ovat: vaatimaton maja, olkikatto, mutta hyvä vuode, hyvä ruoka, maitoa ja voita, aivan tuoreeltaan, ikkunan edessä kukkia, oven edessä joitakin kauniita puita ja jos hyvä jumala tahtoo tehdä minut täysin onnelliseksi antaa hän minun kokea sen ilon, että noihin puihin ripustetaan noin seitsemän tai kahdeksan vihollisistani. Liikutetuin sydämin tulen heille ennen heidän kuolemaansa antamaan anteeksi sen pahan minkä he minulle elämässään ovat tehneet — niin, meidän on annettava vihollisillemme anteeksi, mutta ei ennen kuin he riippuvat hirressä."

Siinä kylmässä, itsekkäässä ja nautinnonhimoisessa ihmisessä, mikä Heine pohjimmaltaan oli, tapaa epäilemättä sovittavia, jopa ihailuakin ansaitsevia piirteitä. Sellaisia on se alistuva kärsivällisyys, millä hän kesti patjahaudassaan tautinsa tuskat kahdeksan vuoden aikana, henkisesti lamaantumattomana, vaikka ruumiillisesti halvattuna. Ja joskin hänen suuri turhamaisuutensa osaltaan kiihoitti häntä näyttelemään maailman edessä sen "henkevän kuolevan" osaa, mihin hänen kirjallinen maineensa Euroopan kuuluisimpana leikinlaskijana tuntui häntä velvoittavan, niin on sanottava, että nämä viimeiset kärsimyksen vuodet joka tapauksessa osoittavat, että hänellä oli voimaa nousta kohtalonsa yläpuolelle. Hän ei luopunut iroonikon ja satiirikon asemastaan, vaikka julma kohtalo oli osoittautunut häntä suuremmaksi leikinlaskijaksi. Hänen viimeinen lyriikkansa saa eräissä runoissa eteerisen nousun, jota emme tapaa hänen nuoruudentuotannossaan, se kohoaa kuoleman syleilystä niihin voitollisiin korkeuksiin, missä tuska lakkaa ja missä kaipauksen ääneen yhtyy jotakin saavutuksen riemusta. Heinen hienoin rakkaussuhde sattui näihin vuosiin, suhde salaperäiseen _La mouche'iin_, tuohon naiseen, joka Heinen viimeisenä elämänvuonna ilmestyi hänen vuoteensa ääreen ja katosi hänen kuolemansa jälkeen maailman silmistä niin hyvin, ettei kirjallisuushistorian ole onnistunut koskaan täysin tyydyttää uteliaisuuttaan hänen persoonaansa nähden. Hän on taas runoilija, niinkuin kolme vuosikymmentä sitten, niin, suurempi, aidompi kuin nuoruutensa päivänä. Hänen rakkauslyriikkansa saa vakuuttavamman äänenpainon kuin koskaan ennen:

Es kommt der Tod — jetzt will ich sagen, was zu verschweigen ewiglich mein Stolz gebot: für dich, für dich, es hat mein Herz fur dich geschlagen!

Myöskin uskonnollisten tunteiden alalla, joita Heineltä ei puuttunut, vaikk'eivät ne hänessä olleet erikoisen voimakkaita, tapahtuu hänessä kehitystä näinä hänen elämänsä viimeisinä vuosina: hän kääntyy takaisin "vanhaan taikauskoon, uskoon persoonalliseen Jumalaan". Mutta tämä hänen jumaluutensa ei ole kristinuskon, jota kohtaan Heine ei koskaan voittanut vastenmielisyyttään, huolimatta muodollisesta kääntymyksestään, se on Vanhan testamentin Jahve. Heine palaa isiensä luo. Hän tekee jumalansa kuvan lähinnä oman kuvansa mukaan, lainaten sille samalla rotunsa luonteenomaisimmat tuntomerkit:

Unser Gott ist nicht die Liebe, Schnäbeln ist nioht seine Sache, denn er ist en Donnergott und er ist ein Gott der Rache. —

Wolffin elämäkerta, joka pyrkii tekemään oikeutta Heinelle, paljastamatta silti mitään syvempää henkistä sympatiaa kuvattavaa kohtaan, on omiaan kehoittamaan lukijaa uudelleen tilittämään suhdettaan kiisteltyyn, ihailtuun ja parjattuun runoilijaan. Moni lukija saa kenties tällöin, niinkuin näiden rivien kirjoittaja, ihmeekseen havaita, että tämä uusi tilinteko on edullisin juuri meidän nuoruutemme Heinelle, "Laulujen kirjan" runoilijalle. Sitävastoin antaa uudistettu tuttavuus Heinen proosan ja varsinkin hänen valtiollisen polemiikkinsa kanssa paljon epäedullisemman tuloksen: me alamme ymmärtää Treitschken ja Goedecken kantaa. Mutta kriitillisinkään tarkastelu ei voi meidän silmissämme horjuttaa "Laulujen kirjan", "Uusien runojen" ja La Mouche-lyriikan tekijän asemaa laulurunouden parnassolla, runoilijan, jonka jalkojen juureen jokainen uusi nuoruus jo vuosisadan ajan on laskenut ensimmäisen kirjallisen ihailunsa. Ja me toteamme — emme ilman pientä tyydytyksen tunnetta — että meidän miehuutemme Heine ei olennaisesti eroa nuoruutemme Heinestä, hänestä, joka kerran on puhunut meille sydämensä surusta satakielten, liljojen, ruusujen ja lothos-kukkien kielellä.

JOHDATUS GOETHE-LUENTOIHIN.

[Ensimmäinen kirjallisuushistorian luento Turun Suomal. Yliopistossa, pidetty 29.VI.1922.]

Arvoisat kuulijat!

Lähtiessämme seuraamaan Goethen, kolmen viimeisen vuosisadan suurimman runoilijan elämää, on meidän varustauduttava sillä mielellä kuin varustautuu se, joka lähtee löytömatkalle tuntemattomaan maahan. Meidän on jätettävä kotia kaikki ennakkoluulot, kaikki etukäteen tehdyt otaksumat, kaikki iskusanat, jotka jo ennen matkamme alkua toimeliaasti tahtovat meille ilmoittaa, mitä tulemme näkemään ja mitä kokemaan, ja jotka palvelusinnollaan vain lamauttavat oman tarkkaavaisuutemme ja oman ajatuskykymme. Sillä vaikkakaan Goethe ihmisenä ja luovana nerona ei ole mikään tuntematon maanosa, vaan päinvastoin tutkittu ja selitetty kuin vain harva historian henkilö, seikkaperäisesti ja laajasti, niin on kuitenkin jokaisen, joka tahtoo päästä persoonalliseen suhteeseen häneen, jokaisen, joka elävästi tahtoo tuntea hänen runoutensa yhteyden hänen inhimillisyytensä kanssa, itse raivattava itselleen tie hänen luokseen. Ihmishengen syvimpiin salaisuuksiin, suurten persoonallisuuksien ja nerojen yksinäisyyteen ei kulje mitään makadamisoituja valtateitä. Meidän on hitaasti ja kärsivällisesti, alati vastuksia voittaen, lähestyttävä heitä, ja jos luulemme päässeemme käsittämään vain osankin heidän arvoituksestaan, on meillä syytä iloon, sillä lopullisin ja ratkaisevin jää salaisuudeksi. Yhtä vähän kuin kykenemme selittämään sen luomisen ihmeitä, joka on pannut taivaankappaleet kiertämään ratojaan, joka on antanut auringolle sen elämääherättävän kyvyn ja rajumyrskylle sen hävittävän voiman, yhtä vähän kykenemme selittämään sitä luomista, joka jatkuvasti tapahtuu nerojen työssä. Mutta silti ei retkemme ole tulokseton eikä vaivamme hukkaan mennyt. Neron henkilöllisyys auttaa meitä ymmärtämään hänen luomaansa, runoilijan elämä ja persoonallisuus antaa, niihin tutustuessamme, uutta valaistusta hänen runouteensa, jonka täten voimme omaksua syvemmin, täydellisemmin kuin ennen. Näin hyödymme aina pyrkiessämme lähestymään luovien nerojen persoonallisuutta. Kirjallisuushistoria ennen kaikkea, johtaessaan lukijan runoteoksesta tekijään, tahtoo syventää ja avartaa käsitystämme runoudesta, antaa meille jotakin siitä eletystä elämästä, josta runoluoma on saanut alkunsa ja siten opettaa meitä itse elämään tämän runoluoman arvot itsessämme. Sillä ainoa oikea tapa vastaanottaa runoutta on _elää_ se itsessään.

Meillä on edessämme pitkä, usein varmaan kärsivällisyyttä kysyvä matka, joka ei jokaisessa vaiheessaan tule antamaan yhtä paljon tyydytystä, mutta joka, niin toivon, kuitenkin on runsaasti palkitseva vaivamme — meillä on edessämme matka halki rikkaan, pitkän elämän, luovalla toiminnalla, kärsimyksillä ja inhimillisillä iloilla kyllästetyn elämän halki. Meidän on matkamme varrella kiinnitettävä huomiomme näköjään merkityksettömiin ja vähäpätöisiinkiin ilmiöihin, koska emme milloinkaan etukäteen tiedä, mikä suhde niillä mahdollisesti voi olla siihen mikä on tutkimuksemme keskeinen esine ja aihe: runoilijan persoonallisuus ja sen kuvastus eri kehityskausina runoilijan tuotannossa. Meidän on näin ollen verraten laajasti tutustuttava siihen paikalliseen ympäristöön, jonka piirissä Goethen elämä eri kausinaan on liikkunut, niihin henkilöihin, jotka pitemmän tai lyhyemmän ajan ovat häneen vaikuttaneet samoin kuin siihen kirjallisuuteen ja filosofiaan sekä siihen aikakauden henkeen, josta hän on vastaanottanut herätteitä. Ahkera, vuosi vuodelta yhä lisääntyvä Goethe-tutkimus tarjoaa tässä aulista apuaan. Mutta myöskin Goethe itse on jättänyt jälkimaailmalle runsaasti arvokkaita autobiografisia todistuskappaleita kirjeissään, päiväkirjoissaan, "Dichtung und Wahrheit"-teoksessaan sekä Eckermannin muistiinpanemissa keskusteluissa, puhumattakaan siitä todistuksesta, minkä koko hänen runoutensa välillisesti antaa hänen elämästään. Usein saamme Goethen runoudesta sen elämäntunnelman, joka kunakin ajanjaksona ja hetkenä on hänet täyttänyt, määräten hänen harrastustensa ja hänen mielikuviensa suunnan ja värityksen — elämäkerrallisista lähteistä taasen saamme tutustua niihin ulkonaisiin vaiheihin ja kohtaloihin, jotka ovat vaikuttaneet tämän elämäntunnelman syntymiseen. Vertaamalla näitä vaikutelmiamme toisiinsa voimme aavistaa sen yhteyden, joka on eletyn elämän ja runouden välillä.

Goethesta voinee erehtymättä väittää, että hänen runoutensa ei ole läheskään samassa määrässä tunnettu kuin hänen nimensä ja osaksi myöskin hänen persoonallisuutensa. Monikin, jonka huulilla usein on Goethen nimi, omistaa hänen runoudestaan vain toisenkäden tietoja, ei mieskohtaista tuntemusta. Ja niidenkin tuntemus, jotka jollakin oikeudella voivat sanoa lukeneensa ja harrastaneensa Goetheä, rajoittuu tavallisimmin pieneen osaan hänen valtavaa tuotantoaan. Sitä epäsuhtaa, joka on olemassa Goethen runoilijamaineen ja hänen teostensa yleisömenestyksen välillä, ei ole luettava yksistään yleisön syyksi — jos tällaisissa tapauksissa yleensä on oikeutta muuta kuin todeta asianlaita. Jollei ota lukuun lyriikkaa, joka onkin ehkä parhaiten tunnettu osa Goethen tuotantoa, sisältävät hänen yksityiset teoksensa enemmän pyrkimystä, etsintää, kokeilua kuin lopullista saavutusta, kiteytynyttä, valmista, virheetöntä taidetta. Suurella osalla Goethen tuotannosta on torson luonne. Hän tunsi alituista tarvetta muodostella ja muutella omia teoksiaan, kokoamatta koskaan itseään mihinkään lopulliseen, niinkuin esim. Dante "Jumalaiseen näytelmäänsä". Hänen kootut teoksensa sisältävät joukoittain katkelmia, aloitteita, joita ei koskaan ole kehitetty, aineskokoelmia ja tilapäisteoksia ilman suurempaa arvoa. Useimpien hänen teostensa kehityshistoriassa on monta vaihetta. "Götz von Berlichingenistä" on olemassa kolme eri muunnosta, "Iphigenie" on kirjoitettu neljä kertaa uudelleen. "Wilhelm Meister" on niinikään elänyt monta vaihetta ja valmistunut lopulta toisen suunnitelman mukaan kuin tekijä alkuaan itse oli ajatellut. "Faust" muodostui kuuden vuosikymmenen aikana, niin että voimme sanoa ihmiselämän jokaisen ikäkauden jättäneen siihen jälkensä ja muodostelleen sitä, mutta valmiiksi siinä mielessä kuin Danten mestariteos ei sekään koskaan tullut. Mikään Goethen näytelmistä ei ole saavuttanut teatterilavalla samaa kestävää menestystä kuin esim. Schillerin draamat, ja hänen romaaniensa teknilliset puutteellisuudet ovat myöskin kertomataiteen alalla pelottaneet hänen myöhempiä lukijoitaan. Jokaisella Goethen lukijalla on enemmän tai vähemmän tietoisena tunne siitä, että Goethe on paljon enemmän kuin jokainen hänen yksityinen kirjansa, niin, enemmän kuin kaikki hänen teoksensa yhteensä, jos niitä arvostelee saavutuksena, ei pyrkimyksenä. Tämä tunne on epäilemättä oikea. Sekin, joka tuntee Goethen koko kaunokirjallisen tuotannon, mutta ei hänen tieteellisiä harrastuksiaan, ei hänen persoonallisia suhteitaan sellaisina kuin ne ilmenevät hänen kirjeissään eikä hänen toimintaansa valtioministerinä, tuntee Goethen vaillinaisesti. Jokaisen tarkkaavaisen Goethe-lukijan johtavat hänen teoksensa hänen elämäkertaansa, samoinkuin hänen elämäkertansa taas takaisin hänen teoksiinsa. Homeroksen runous samoinkuin Danten, Shakespearen ja Calderonin teokset elävät ihmiskunnan tietoisuudessa aivan toisessa määrässä riippumattomina tekijöistään, ne eivät, kuten Goethen runous, alati muistuta meitä siitä runoilijasta ja siitä persoonallisuudesta, joka on taideluoman takana, ne elävät itsenäisempää, objektiivisempaa elämää. Goethen koko runouden, yhtä hyvin hänen lyriikkansa kuin hänen kertomataiteensa ja dramatiikkansa keskeisin henkilö on hän itse, enemmän tai vähemmän näkyvänä, aina läsnäolevana. Tässä mielessä on koko hänen tuotannossaan jotakin lyyrillistä tai, mieluummin, jotakin tunnustuksellista. Jos tahtoisimme yhdessä ainoassa näkökulmassa tarkastaa Goethen valtavaa, henkisen elämän eri aloille haaraantunutta produktiviteettia, olisi varmaan hedelmällisin — ja sentähden juuri goetheläisessä mielessä oikein — näkökulma se, joka käsittäisi koko hänen tuotantonsa suureksi ripiksi, tunnustukseksi, jossa hän on pukenut sanoiksi, mitä hän eri aikoina on tuntenut ja ajatellut, mitä kärsinyt ja toivonut, mitä rakastanut ja mihin uskonut. Välittömimmin puhuu tämä rippi meille hänen lyyrillisissä runoissaan, jotka antavat meille hänen lämpimällä tunteella täytetyn silmänräpäyksensä, välillisemmin hänen epiikassaan ja draamarunoudessaan, joissa hän on pyrkinyt luomaan elämäntunteelleen taiteellisesti objektiivisen muodon, välillisemmin niinikään hänen tutkimuksissaan, mihin hän joutui etsiessään niitä lakeja, jotka hallitsevat luontoa ja elämää. Tässä valtavassa tunnustuskirjassa vaatii jokainen yksityinen osa, jokainen lause kokonaisuuden tuntemusta tullakseen oikein ymmärretyksi, niin, vielä enemmän kuin tuntemusta, vaatii intuitiivistä eläytymistä siihen persoonallisuuteen, joka tässä tunnustuskirjassa kertoo taisteluistaan ja kärsimyksistään, voitoistaan ja tappioistaan retkellänsä elämän läpi. Yksityisillä, yhteydestään irroitetuilla lainauksilla Goethen teoksista emme voi todistaa mitään siitä yksinäislaatuisesta henkilöllisyydestä, siitä alkuilmiöstä, joka sisältyy käsitteeseen Goethe. Se joka etsii Goethen elämäntyöstä jotakin teoreettista, loogillista oppirakennelmaa ilman riitaisuuksia, samoin kuin se, joka siitä hakee kaikille käyttökelpoista käytännöllistä elämänohjetta, pettyy odotuksessaan. Goethe ei ole filosoofi eikä moralisti siinä mielessä. Ainoastaan se, joka voi tajuta Goethen koko elämän ja toiminnan sisältäpäin, omista edellytyksistään alati kehittyvänä tapahtumana, missä yksityiset teokset merkitsevät vain sitä tietä, jonka kautta kehitys on kulkenut, olematta siis mitään tarkoitettuja tuloksia ja päämääriä, ainoastaan se voi nähdä yhteyden Goethen teosten ja harrastusten moninaisuudessa.