Part 10

Tällainen on se tunnepohja, josta Anatole Francen irooninen ja aistillinen runous on noussut. Ségurin kirja ei, enempää kuin Broussoninkaan, tarjoa tässä suhteessa mitään uutuuksia. Kuinka vähän France lieneekin teoksissaan suoranaisesti ripittäytynyt yleisölle, niin on hänen laatunsa kuitenkin jokaiselle hänen tarkkaavalle lukijalleen ollut avoin kirja. Hänen latinalaisesta kirkkaasta hengestään on puuttunut kaikki syvyys ja hän on tehnyt välttämättömyydestä hyveen sikäli, että hän on myös tietoisesti kieltänyt elämältä kaiken syvyys-ulottuvaisuuden. Hän tunnustaa 70-vuotiaana rakastavansa kuvia kuin lapsi, ja väki kirjavana kuvasarjana on epäilemättä elämäkin kiinnittänyt hänen mieltään. Hän tuntee vain esteettisen suhtautumisen ihmisiin ja elämään, niinkuin onkin luonnollista henkilölle, joka on menettänyt kyvyn tahtoa. Aika ei ole toiminut hänen hyväkseen: se sukupolvi, joka on häntä seurannut, on käynyt toisenlaisen koulun ja tunnustaa toisia ihanteita. Ne, joiden nuoruus tai miehuus on sattunut maailmansodan vuosiin, eivät löydä, ottaessaan käteensä jonkun Francen teoksista, sitä mitä he kirjallisuudelta vaativat. Tuo ennen ehkä viehättävä ja ihailtu kirja vaikuttaa kuin kuivettunut lehti tai kukkanen, jonka me keväällä löydämme hangen alta, jätteenä edellisestä suvesta. Talvi on ollut välissä, säälimätön talvi, joka hävittäessään suven kukoistuksen valmistaa uusia keväitä. — Anatole France, relatiivisuuden runoilija, on itse paremmin kuin kukaan toinen ymmärtänyt, että hänen tähtensä oli laskeva ja että hänenkin teostensa aika oli vähitellen siirtyä siihen kirjojen joukkohautaan, jonka jokainen uusi sukupolvi kaivaa. Hän on siihen antanut myös oman selityksensä: "Jokainen ajatus kuolee, totta puhuen, sen hetken mukana, joka on nähnyt sen syntyvän."

Mutta mitä Anatole Francesta ajattelemmekin, yhtä emme voi kieltää: hänessä oli taiteilijaa, rotua ja kulttuuria niinkuin ei kenessäkään hänen aikalaisessaan. Ja nämä valitut ominaisuudet — jotka tosin eivät riitä luomaan neroa, vielä vähemmän suurta ihmistä — tekevät myöskin Broussonin ja Ségurin kuvaukset vanhasta mestarista nautintorikkaiksi ja hauskoiksi.

PAUL BOURGETN ROMAANI PERINNÖLLISYYDESTÄ.

Siitä on aikoja — tarkemmin sanoen: noin kolme vuosikymmentä —, kun Paul Bourget’n nimi oli melkein kuin kirjallinen tunnussana ja hänen teoksensa taiteellisia tapauksia. 1890-luvun alussa kunnioitti Ranskan nuori kirjailijapolvi hänessä psykologisen romaanin mestaria, ja sillä erinomaisella nopeudella, millä ranskalaiset kirjailijanimet yleensä saatetaan koko kulttuurimaailman tietoisuuteen, tuli Bourget pian tunnetuksi kaikkialla Ranskan ulkopuolellakin. Hänen kirjojensa luku on kyllä siitä lähtien lisääntynyt keskimäärin ainakin yhdellä niteellä vuodessa, mutta hänen tähtensä valo on suuresti himmentynyt. Syystäkö vai syyttä? Kenties syystä siihen nähden, että hänen psykologinen menetelmänsä ei itse asiassa ollut mitään varsinaisesti uutta — kaikki oikea kertomataide on aina ollut eräässä mielessä "psykologista". Kenties syyttä, siihen katsoen, että hän yhä vieläkin luo teoksia, jotka "sielutieteellisen" menetelmänsä tarkkuudessa ja pettämättömyydessä kilpailevat hänen nuoruuden romaaniensa kanssa. Hänen uusi kirjansa "La geôle" on siitä yksi esimerkki.

"La geôle" (häkki, vankila) on romaani perinnöllisyydestä tai pikemmin eräästä määrätystä lajista perinnöllisyyttä. Sanon romaani, mutta en ole varma siitä, eikö tutkielma olisi oikeampi nimitys — niin läheltä sivuaa tämä kirja, myös muodollisessa suhteessa, puhtaasti sielu- tai lääketieteellistä esitystä. Kun tekijä m.m. mainitsee tarkkaan jokaisen henkilönsä syntymävuodet tai kuvailee yksityiskohtaisesti heidän sukujohtoaan, saattaa lukijassa todella syntyä ajatus, että hänellä on edessään jonkun lääketieteen kuuluisuuden, jonkun hienon psykiatrikon selonteko eräästä mieltäkiinnittävästä tositapauksesta, joka on sattunut tämän lääkäripraktiikassa. Tällaisen vaikutelman herättäminen onkin luonnollisesti Bourget’n tarkoitus. Se on niitä pieniä — mutta kuitenkin melkein liian näkyviä — keinoja, joilla hänen "sielutieteellinen romaaninsa" työskentelee. Se korkea käsitys lääkäristä, joka oli ominainen naturalismille, elää yhä edelleen Bourget’ssa ja hän koettaa mielellään lisätä omaa arvovaltaansa lääkärin ja lääketieteen auktoriteetilla. Tässä rakastettavassa turhamaisuudessaan menee hän niin pitkälle, että hän käyttää kaunokirjallisessa esityksessä mitä harvinaisimpia tieteellisiä oppisanoja — vieläpä saksankielisiä! — ja sirottelee sinne tänne lääketieteen kuuluisuuksien nimiä. Lukijaa muistutetaan kenties liiankin usein siitä tieteellisestä hengestä, missä teos on kirjoitettu.

Mutta lääkäri ja hänen ammatilliset salaisuutensa eivät voi yksinään tyydyttää Bourget’n tarpeita. Hän tarvitsee sielunkuvaajana myös toisen ammatin apua: papin, rippi-isän. Ja saattaa kysyä, eikö viimeksimainittu ammatti ole, varsinkin viime aikoina, aivan loistavasti soveltunut Bourget’n koko henkiseen laatuun, vieläkin paremmin kuin lääkärin ammatti. Se harras katolilaisuus, joka on painanut leimansa Bourget’n viime vuosien tuotantoon, ei ole mikään kirjallinen naamio. Se on yhtä todellista kuin kaikki muukin tässä tasapainoisessa, viisaassa, hiukan haaleassa sielussa, tässä synnynnäisessä akateemikossa, jonka on ollut helppo löytää mukava yhdystie uskonnon ja luonnontieteiden välimailla. Siinä astelee hän tyyneen, akateemiseen tahtiinsa kahden maailmankatsomuksen rajoilla, antaen silmänsä mielihyvällä viipyä milloin luonnontieteiden, milloin katolisen kirkon ihmeissä.

Mutta jos Paul Bourget’n laadussa on paljon, mikä tuo mieleen katolilaisen hengenmiehen, niin ei hän suinkaan muistuta ketä kyläpappia hyvänsä, hän muistuttaa niitä rippi-isiä, jotka suuren maailman moninaisiin kiusauksiin perehtyneinä jakavat lempeitä synninpäästöjä ranskalaisen raha- ja sukuylimystön perheille. Veljekset Goncourt ovat romaanissaa "Renée Mauperin" kuvanneet abbé Blampoix'n hahmossa verrattomalla tavalla tämän tyypin: "Hän oli täynnänsä omaa vuosisataansa. Hänen takissaan oli ikäänkuin suloinen tuoksu kaikista niistä iloisista synneistä, joiden kanssa hän oli tullut kosketuksiin. Hän oli syvästi perehtynyt seuramaailman kiusauksiin, ihailtava tarkkanäköisyydessään ja hienotunteisuudessaan, kun oli kysymys aistielämän asioista. Naiset olivat silmittömästi ihastuneita häneen." Ja edelleen: "Pienet erehdykset vietiin muille, hänen luokseen tuotiin suuret synnit. Hänen ympärillään suhisi suuria nimiä, suunnattomia rikkauksia, kauniita katumuksia ja kauniita pukuja. Äidit kysyivät häneltä neuvoa, kun aikoivat viedä tyttärensä seuraelämään, tyttäret kääntyivät kysymyksillä hänen puoleensa, ennenkuin astuivat siihen. Häneltä saatiin lupa avokaulaisen puvun käyttämiseen ja hän määräsi säädyllisyyden tanssiaisissa, sopivaisuuden kirjallisuudessa, häneltä pyydettiin luetteloa teoksista, joita voitiin lukea ja niistä teatterikappaleista, jotka olivat kyllin siveellisiä nähtäviksi."

Kenties tuovat kuitenkin jotkut Bourget'n edellisistä kirjoista, ennen kaikkea hänen ensimmäinen sotaromaaninsa "Le sens de la mort" (v:lta 1915) havainnollisemmin kuin hänen uusi teoksensa näkyviin tämän hauskan abbé-piirteen Paul Bourget’ssa. "La geôle" seuraa selvemmin niinsanoakseni lääketieteellis-psykologista linjaa Bourget'n teosten joukossa. Se liittyy siinä suhteessa lähinnä sellaisiin kirjoihin kuin "Anomalies" (v:lta 1920), joka itse asiassa ei ollut muuta kuin kokoelma suurella asiantuntemuksella käsiteltyjä lääketieteellisiä harvinaisuuksia, ja romaaniin "Lazarine" (v:lta 1917), missä niinikään lääketieteelliset kysymykset näyttelevät juonessa tärkeää osaa.

"La geôle"-teos käsittelee, kuten sanottu, kysymystä perinnöllisyydestä tai oikeammin erikoistapausta tämän laajan probleemin alalta: kysymystä itsemurhan perinnöllisyydestä. Teoksen nimi viittaa siihen rajoitukseen, minkä tämä synkkä laki tuntuu etukäteen määräävän yksilön elämälle. Kirjan juoni on pääpiirteissään seuraava. Ministerin kansliapäällikkö Jean Vialis hukkaa hänen haltuunsa uskotun tärkeän ja vaarallisen kirjeen, minkä eräs hänen petollinen ystävänsä häneltä varastaa. Kansliapäällikön esimies, ministeri, jonka asema joutuu kirjeen ilmitulon kautta vaaranalaiseksi, syyttää kiihdyksissään Jean Vialista siitä, että tämä on myönyt kysymyksessäolevan todistuskappaleen. Järkytettynä tästä epäluulosta ampuu Jean Vialis itsensä — samoinkuin varhemmin ovat tehneet hänen isoisänsä ja eräät muut hänen läheiset miehiset sukulaisensa. Leski, joka on elänyt miehensä kanssa mitä onnellisimmassa avioliitossa, on menehtymäisillään suruunsa eikä tahdo erota miehensä ruumiista. Perheen lääkäri, professori Vernat — oikea bourget’läinen lääkäri-sielunpaimen — antaa tällöin murtuneelle leskelle elämäntehtävän: hänen tulee varjella vielä aivan nuorta poikaansa isän kohtalosta, joka häntä perintönä uhkaa. Herättämällä henkiin leskessä äidin vaistot, saa Vernat Marie Vialis'n vihkimään elämänsä poikansa Jean-Marie'n varjelemiseen vaaralta. — Kertomus jatkuu seitsemänkolmatta vuoden jälkeen. Jean-Marie on, hiukan vastoin äitinsä toivomuksia, mennyt naimisiin kauniin ja huvitteluhaluisen Sabine Lancelot’n kanssa ja muutamien vuosien avioliiton jälkeen saa äiti, Marie Vialis, aihetta epäillä, ettei hänen poikansa perheessä asiat ole oikealla kannalla. Saapa hän jo melkein varmuuden siitä, että miniä on uskoton hänen pojalleen, ja kauhuissaan tästä havainnosta alkaa hän kuvitella mielessään, mitä on tapahtuva, kun Jean-Marie tulee tietoiseksi siitä, että hänen vaimonsa häntä pettää. Äiti huomaa itsemurhan vaaran lähenevän lähenemistään, sillä tuntien poikansa herkän, hermostuneen luonteen uskoo hän, että totuuden paljastuminen on vievä revolverin hänen käteensä, samoinkuin niin monen hänen esi-isänsä käteen vastaavanlaisissa tapauksissa. Epäillessään miniänsä petollisuutta onkin Marie Vialis oikeassa. Ja lopulta on sekin mitä äiti on pahimmin peljännyt, tapahtumaisillaan: Jean-Marie saa tietää vaimonsa uskottomuudesta, kirjoittaa jäähyväiskirjeen äidilleen ja tarttuu revolveriinsa tehdäkseen lopun elämästään. Ennen ratkaisevaa silmänräpäystä saapuu kuitenkin äiti estämään poikaansa tästä epätoivon teosta.

Loppuselvityksessä paljastuu yksi Bourget’n kirjan perusajatuksista. Professori Vernat oli varoittanut Marie Vialis'ta koskaan ilmaisemasta pojalleen isän todellista kuolemantapaa ja sitä perinnöllistä vaaraa, mikä poikaa uhkasi. Professorin käsityksen mukaan olisi tieto siitä vain vaikuttanut epäedullisesti pojan sieluntilaan ja kenties kiiruhtanut sitä katastrofia, joka äidin huolenpidolla piti estettämän. Loppuselvityksessä äiti kuitenkin kertoo pojalleen totuuden isän kuolemasta ja samalla siitä synkästä perinnöstä, joka kulki suvussa. Ja äiti ja poika tulevat vakuutetuiksi siitä, että professori Vernat’n neuvo ei ollut oikeaan osunut. He huomaavat, että tietoisuus sukuperinnöstä olisi kiusauksen hetkenä parhaiten auttanut poikaa voittamaan vaaran.

Tämä ajatus on tietysti liian laiha ja luonteeltaan liian teoreettinen voidakseen kannattaa mitään kaunokirjallista teosta. Mutta se on joka tapauksessa Bourget'n kirjan varsinainen "moraali", lopputulos siitä psykologisesta tehtävästä, jonka kirjailija on itselleen asettanut. Lähinnä kääntyy se lääkärien ja sielutieteilijäin puoleen — toinen kysymys sitten on, missä määrin Bourget’n ratkaisu heitäkään huvittaa tai tyydyttää.

Laajemman lukijakunnan silmissä on teoksen pääpaino ja suurin arvo niissä psykologisissa kuvauksissa, joissa Bourget selvittelee henkilöittensä sieluntiloja. Ajattelen tällöin varsinkin lukuja "Anoppi ja miniä" ja "Rakastaja ja rakastajatar", joissa tekijä on saanut erinomaisen tilaisuuden näyttää taitoaan kiihtyneiden mielentilojen psykologisena erittelijänä. Ja mielestäni on myönnettävä, että hän yhä edelleen tällä alalla kykenee luomaan taidetta, joka voi lukijassa synnyttää jännittynyttäkin mielenkiintoa. Kuinka miellyttävää ja turvallista onkaan lukea kirjailijaa, joka — vaikkakaan hän ei kuulu nerojen tai todellisten runoilijain luokkaan — taitaa ammattinsa ja hallitsee keinonsa! Sen varman käden takia, jolla Bourget on ohjannut kertomustaan, antaa melkein anteeksi sen sisäisen kuivuuden, sen ihmiskuvauksen hedelmättömyyden, jota tarkkaava lukija ei voi olla havaitsematta. Niissä varjo-olennoissa, jotka kansoittavat tämän jo 70-vuotiaan akateemikon kirjoja, on sittenkin jotakin mieltäkiinnittävää: ne muistuttavat niitä "puhdasviljelyksiä", joita ei tavata luonnossa, mutta joilla tiedemiehet kokeilevat. Nuo ilmavat varjo-olennot eivät tosin edusta ihmissukua, mutta ne edustavat niitä intohimoja, niitä tunteita, niitä ajatuksia, jotka muodostavat ja ohjaavat ihmiselämää ja joiden kaikua — lukija voi kuulla itsessään.

JOSEPH CAILLAUX'N SODANAIKAISET MUISTELMAT.

[Joseph Caillaux: Devant l'histoire, Mes prisons, 2:e edition, 1921.]

Muutamia vuosia ennen maailmansotaa, v. 1911, n.k. Agadir-selkkauksen aikana, joka jo uhkasi maanosaamme sodalla, tuli Caillaux'n nimi kaikkien huulille, ja kun Eurooppa myrskyisten Marokon päivien jälkeen taas huokasi helpotuksesta, tiesi se, ettei kenelläkään ollut niin suuria ansioita sodan painajaisen karkoittamisessa kuin Caillaux'lla. Tämä ranskalainen valtiomies, radikaalien johtaja ja sodan aattona murhatun sosialistipäällikön Jaurésin läheinen ystävä, oli edustajapaikaltaan Palais Bourbonissa hellittämättömällä johdonmukaisuudella ajanut ohjelmaansa, joka sisäpoliittisesti tähtäsi verojen ja tullien perinpohjaiseen uudistukseen omistamattoman luokan hyväksi ja joka ulkopoliittisesti rakentui yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä. Caillaux on leikillisesti huomauttanut siitä, että hänen isänsä on tie- ja siltainsinööri ja että hänellä itsellään oli sama ammatti vielä veressä. Caillaux piti taloudellista ja valtiollista yhteisymmärrystä Saksan kanssa Ranskalle sitäkin toivottavampana, kun hän pelkäsi Englannin imperialismia ja katsoi liittoa sen kanssa Ranskalle epäedulliseksi. Keskellä Agadirin päivien kiihkeintä sotatunnelmaa, jota natsionalistit Vogesien molemmin puolin koettivat kaikin keinoin ylläpitää, tuli Caillaux Ranskan valtiolaivan johtoon ja hankki eduskunnassa enemmistön rauhan-politiikalleen. Sopimus Saksan kanssa saatiinkin aikaan ja sodan vaara oli sillä kertaa vältetty. Mutta Caillaux'n vastustajat ja heidän joukossaan ennen kaikkea ministerikaataja ja kostopolitiikan ajaja Clémenceau eivät suinkaan jättäytyneet lepoon tämän tilapäisen tappionsa jälkeen, vaan alkoivat leppymättömän sodan Caillaux'ta vastaan ja onnistuikin heidän saada Caillaux kukistetuksi. Heidän parlamentaariselle kaunopuheisuudelleen ja järjestelmälliselle sanomalehti-parjaukselle kävi voitto sitä helpommaksi, kun Saksan kanssa tehty sopimus, mikäli se koski eräitä alueluovutuksia Kongossa, ilman kovin suurta vaivaa saatettiin selittää Ranskalle epäedulliseksi, vieläpä suorastaan epäkunniakkaaksi peräytymiseksi.

Ministeristö Caillaux kukistui, mutta Caillaux'n vaikutus oli edelleen pelottava tekijä sekä sisä- että ulkopoliittisesta suhteessa. Hänen yhteiskunnallinen reformiohjelmansa oli hankkinut hänelle laajan kansansuosion ja myöskin hänen sovintopolitiikkansa Saksaan nähden alkoi saada yhä enemmän kannatusta. Jos natsionalistit ja kosto-puolue tahtoivat päästä tarkoitustensa perille, oli Caillaux tavalla tai toisella tehtävä vaarattomaksi. Niinkauan kuin hän sai rauhassa rakentaa sovinto-ohjelmaansa Saksaan nähden, saattoi hän tehdä "isänmaallisimmankin" ministeristön olemassaolon vaaranalaiseksi ja lamauttaa Ranskan voimia sinä suurena hetkenä, kun se valmistautui kostamaan vuosien 1870: n ja 1871:n häpeän. Militaristisen hengen täyttämät "radikaalit" sellaiset kuin Clémenceau, yhtyivät äärimmäisiin vanhoillisiin, vieläpä rojalistiseen Action Française-ryhmään vihassaan Caillaux'ta vastaan. Kun Caillaux'n pelottavin voima oli hänen suuressa kansansuosiossaan, oli hänet saatettava epäilyksenalaiseksi suuren yleisön silmissä. Tarpeellinen määrä sanomalehtiä vallattiin ja niistä suunnattiin yhtämittainen parjausryöppy tätä vaarallista miestä vastaan, joka lopulla vuotta 1913 oli taasen rahaministerin vaikutusvaltaisella paikalla. Hänen moraalinsa koetettiin asettaa mitä epäiltävimpään valoon, tehtiin kaikenkaltaisia vihjailuja hänen muka kulissientakaisesta toiminnastaan Saksan hyväksi ja hänen kaikkein yksityisluontoisin kirjevaihtonsakin levitettiin lehtien palstoille. Tämän hienon sotaretken johtava sielu oli "Figaron" toimittaja, Parisin salongeissa ja kirjallisissa piireissä yleisesti tunnettu Calmette. Caillaux'ta vastaan suunnattu hyökkäys onnistui yli odotusten, vaikka hiukan toisella tavalla kuin sen toimeenpanijat olivat ajatelleet. Caillaux'n hermostunut rouva menetti henkisen tasapainonsa tämän ajojahdin aikana, tunkeutui Calmetten työhuoneeseen "Figaron" toimituksessa ja vaati takaisin eräitä hänelle kuuluvia yksityisiä kirjeitä, jotka Calmette vähemmän kauniilla tavalla ja vähemmän jalossa tarkoituksessa oli lehteään varten hankkinut. Kun Calmette kieltäytyi luovuttamasta niitä, ampui rouva Caillaux Calmetten. Valamiesoikeus vapautti rouva Caillaux'n. Jutun käsittelyssä kävi m.m. ilmi, että "isänmaallisen" "Figaron" päätoimittaja nautti vuotuista palkkaa Unkarin saksalaisystävälliseltä pääministeriltä, kreivi Tiszalta. Se vuotuinen summa, millä unkarilainen valtiomies osti suuren parisilaislehden artikkeleita oli. 30,000 frangia. Tämä ei luonnollisesti ollut estänyt Calmettea huutamasta joka ilmansuuntaan, että Caillaux oli saksalaisten ostama!

Caillaux oli joka tapauksessa skandaliseerattu ja hänen luopumisensa ministeristöstä saavutettu (maailmansodan aattona!). Katkerasti huomauttaa saksalainen vphra von Mackay teoksessaan "Volkerführer und -verführer", että ilman hermostuneen parisilaisrouvan kiihkomielistä tekoa olisi Caillaux todennäköisesti ollut heinäkuun lopun kohtalokkaina päivinä 1914 Ranskan politiikan johtaja ja maailmansota vältetty. Vielä samana vuonna, rouva Caillaux'n oikeudenkäynnin kestäessä, valittiin Caillaux uudelleen eduskuntaan musertavalla äänimäärällä ja hänen vastustajiensa täytyi pitää otaksuttavana, että Ranskaa pian hallitsisi Caillaux-Jaurésin ministeristö. Sotakiihkoilijat, jotka aavistivat, että valtiollinen asema Euroopassa pian tarjoaisi mahdollisuuksia heidän politiikalleen, tekivät lehdissään kaikkensa mustatakseen Caillaux'ta ja Jaurésia. Niinpä kirjoitti Charles Maurras "Action Française'issa", mikä lehti näihin aikoihin usein sisälsi romanttisia kaunomaalauksia sodan ihanuudesta, heinäk. 18 pnä 1914 Jaurésia vastaan artikkelin, missä tämä jalohenkinen sosialistipäällikkö leimattiin isänmaankavaltajaksi ja saksalaisten kätyriksi. Kolmetoista päivää myöhemmin murhasi eräs Villain Jaurésin, etsittyään kaksi päivää sitä ennen turhaan Caillaux'ta.

* * * * *

Kun sota oli puhjennut ja kaikki saksalaisvastaiset intohimot Ranskassa olivat päässeet valloille, oli Caillaux'n vihamiehille entistä helpompi saada yleinen mielipide häntä vastaan. Vaikkakin hän oli politiikasta syrjässä, saattoivat hänen vastustajansa peljätä, että hän vieläkin voisi jonakin päivänä asettua heidän tarkoitustensa tielle, varsinkin kun hänestä tiedettiin, että hän jo vuonna 1915 kannatti rauhanneuvotteluihin ryhtymistä. Kaikki "patriootit", sekä oikeistoon että vasemmistoon kuuluvat, mutta ennen kaikkea Clémenceau ja Poincaré olivat yksimielisiä hänen vaarallisuudestaan. Elokuussa v. 1916 tehtiin Caillaux'ta vastaan Vichy'ssä murhayritys, jonka virallinen tutkimus tosin selitti kansanjoukon välittömäksi mielenilmaukseksi, mutta jonka Caillaux itse muistelmateoksessaan, mistä seuraavat tiedot ovat lainatut, epäilee, jopa väittää määrätyltä taholta (Action Françaisen) suunnitelluksi. Caillaux'n vastustajien keinot eivät kuitenkaan vielä olleet loppuunkäytetyt. Kun sanomalehtisotakin näyttäytyi tehottomaksi, turvauduttiin viimeiseen keinoon: koetettiin saada Caillaux epäilyksenalaiseksi ja jos mahdollista tuomituksi isänmaankavalluksesta. Caillaux'n toimet ja lausunnot ja ennen kaikkea hänen sodan aikana tekemänsä matkat Etelä-Amerikkaan ja Italiaan asetettiin mikroskoopillisen tarkastuksen alaisiksi. Ranskan hallituksen asiamiehet saivatkin muun "ainehiston" ohella käsiinsä Saksan Buenos Ayresissa olevan lähettilään kreivi Luxburgin sähkösanoman, joka oli tarkoitettu tiedonannoksi saksalaisten sukellusveneiden päälliköille ja josta kävi selville, että Luxburg tiesi missä laivassa Caillaux'n oli tarkoitus palata Ranskaan. Tässä sähkösanomassahan ei ollut mitään Caillaux'lle raskauttavaa, mutta _väärentämällä_ sitä saatettiin siitä tehdä välikappale vihattua miestä vastaan. Kun Luxburgin sähkösanomassa sanottiin että "kaappaus hyvin toivottava", muutettiin lause muotoon "kaappaus _ei_ toivottava", ja väitettiin, että Caillaux oli sopinut asiasta etukäteen isänmaansa vihollisen kreivi Luxburgin kanssa. Tämä väärennetty sähkösanoma annettiin sitten lehdille, joiden asiaksi jäi tehdä siitä johtopäätöksensä ja muutenkin valmistaa mielialaa sitä suurta iskua varten, joka jo kauan oli ollut Caillaux'n vastustajien mielessä. Kun hallituksen asiamiehet lisäksi erään Firenzen pankin arvopaperilokerosta löysivät Caillaux'lle kuuluvaa omaisuutta ja käsikirjoituksia, tehtiin tästä löydöstä ase Caillaux'ta vastaan: löydetyt arvopaperit, joiden käypä kurssi kohta varmuuden vuoksi kerrottiin noin kymmenellä, olivat muka ilmeisesti epäilyttävää (s.o. saksalaista) alkuperää, ja pankkilokeroon sijoitetuista käsikirjoituksista, jotka sisälsivät m.m. tutkielman syyllisyydestä sotaan (vaarallinen aihe!), tahdottiin lukea valmistelua juonitteluihin isänmaata vastaan. Myös Firenzen pankkilöydön jätti hallitus, vieläpä ennen kuin sillä oli itsellään mitään varmaa tietoa siitä, mitä arvopaperilokero todella sisälsi, "isänmaallisten" lehtien täydennettäväksi. Että nämä eivät olleet hitaita tekemään Caillaux'sta isänmaankavaltajaa, se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun ne tästä itsestäänkin mieluisasta tehtävästä todennäköisesti saivat, kuten Caillaux itse antaa ymmärtää, aineellista korvausta.

Tammikuun 14 pnä 1918 vangitaan Caillaux ja entinen ministeripresidentti viedään ankarasti vartioituna selliin pahimpien rikollisten osastoon, missä hänen lähimpinä naapureinaan oli kuolemantuomiotaan odottavia murhaajia, m.m. annamilaisia ja marokkolaisia. Caillaux'n koppia vastapäätä on jonkinlainen kidutusselli, mihin suljetaan ohjesääntöjä vastaan rikkoneet ja mistä yötä päivää kuuluu rääkättyjen huutoa ja kirkunaa. Vartijalla on määräys pitää mitä ankarimmin silmällä Caillaux'ta ja sähkövalon tulee palaa yöt läpeensä hänen kopissaan tehdäkseen silmälläpidon helpommaksi. Vasta kun vanki on ollut lähes puolitoista kuukautta tyrmässä sallitaan hänen vaimonsa käydä häntä tapaamassa ja silloinkin vain vangin äkillisen, vaikean sairastumisen johdosta. Tämä sairastuminen, jonka oireet muistuttavat myrkytystä, pakottaa Caillaux'n äärimmäiseen varovaisuuteen siihen ruokaan nähden, jota hän vankeudessaan saa nauttia. Vangin terveys alkaa muutoinkin käydä huonoksi, mutta kauan aikaa kielletään häneltä kaikki lievennykset, m.m. evätään hänen pyyntönsä saada lääkärin apua hammaskipuunsa. Vasta kun hänen tilansa jo alkaa käydä kriitilliseksi, sallitaan hänen oleskella päivittäin, tarkoin vartioituna, parisen tuntia vankilan muurien saartamassa pienessä puistikossa. Oikeudellisen tutkimuksen lykkäytyessä viikosta viikkoon, voi vanki aavistaa pahinta. Varsinkin pelkää hän, että hänen firenzeläiseen pankkilokeroonsa ilmestyisi papereita, joita hän ei ollut sinne pannut ja joita sitten käytettäisiin häntä vastaan — sellaisilla keinoillahan ranskalaiset isänmaanystävät olivat työskennelleet m.m. Dreyfus-jutun aikana. Sähkösanoma-väärennys, jonka Caillaux tunsi, antoi jo viittauksen siitä, mitä hänellä saattoi olla odotettavana.