Part 11

Kun virallinen tutkinto pantiin käyntiin ja Caillaux tuotiin tyrmästä vastaamaan häntä vastaan tehtyihin raskaihin syytöksiin, osoittautui, ettei syyttäjällä ollut mitään sitovaa ainehistoa. Kreivi Luxburgin sähkösanoman väärennys tuli todetuksi ja Firenzen kuuluisa kassakaappilöytö supistui oikeihin mittoihinsa. Niiden perustalla ei edes sotaoikeus voinut mitään tuomiota langettaa. Mutta Caillaux oli siitä huolimatta tehtävä vaarattomaksi, sillä olihan hän jo Marnen taistelun jälkeen puhunut rauhanteon puolesta. Sellaisia mielipiteitä kuin Caillaux'lla tiedettiin olevan, ei Ranskassa saanut rankaisematta omistaa. Mutta kun missään lakikirjassa ei ole säädetty rangaistuksia ajatuksista ja mielipiteistä, niin koetettiin kuumeisella innolla saada todistetuksi, että nämä mielipiteet olivat pukeutuneet myöskin isänmaata kavaltaviin tekoihin. Virallinen Ranska tahtoi kaikella voimalla tehdä entisestä ministeripresidentistään saksalaisten vakoilijan! Tuskinpa on Dreyfus-jutussa ranskalaisten sokea natsionalismi viettänyt hurjempia orgioita kuin tässä ajojahdissa eurooppalaista mainetta nauttivaa valtiomiestä vastaan, jonka ainoa vika oli, ettei hänen isänmaallisuutensa ollut virallisen patentin saanutta lajia.

Samoihin aikoihin kuin Caillaux istui sellissään tai seisoi tutkintotuomariensa edessä käytiin oikeutta eräitä vakoilusta syytettyjä kansainvälisiä seikkailijoita vastaan. Heidän juttunsa, joista aikoinaan oli meidänkin lehdissämme tietoja — heidän nimensä olivat Bolo, Duval, Cavallini, Lenoir — koetettiin kaikin keinoin viedä yhteyteen Caillaux'n jutun kanssa, käytettiinpä inkivsitsioniin vivahtavaa kidutustakin, jotta saataisiin heitä tunnustamaan Caillaux rikostoverikseen. Kun kaikki mainitut henkilöt tuomittiin kuolemaan ja mestattiin (Cavallinia lukuunottamatta, joka ei ollut Ranskassa), saattaa arvata, että Caillaux'n asema jo oli varsin kriitillinen. Ranskan sanomalehdistö käytti todistuksena häntä vastaan keskusvaltaan lehtien myötätuntoisia lausuntoja hänestä, lausuntoja, jotka suurelta osalta perustuivat juuri samojen ranskalaisten lehtien parjaukseen. Näin sai isänmaallinen yleisö aina uutta polttoainetta vihalleen vangittua ministeriä vastaan. Huolimatta kaikista ponnistuksistaan, eivät Caillaux'n vihamiehet kuitenkaan onnistuneet "amalgameeraamaan" — sana on Caillaux'n — hänen asiaansa kuolemaantuomittujen vakoilijain juttujen kanssa. Asia joutui sotaoikeuden käsistä korkeimpaan oikeuteen, joka huhtikuussa 1920 — kun Caillaux oli ollut seitsemänkolmatta kuukautta pidätettynä — antoi vapauttavan tuomion syytöksistä vehkeilystä valtion turvallisuutta vastaan, mutta langetti siitä huolimatta tuomion, jonka mukaan syytetyltä kiellettiin viitenä vuonna oleskelu määrätyillä paikoilla isänmaassaan sekä kymmenen vuoden aikana osanotto valtiolliseen elämään. Eräs kirjoittaja "Progrés civiquessa", Aulard, kertoo yhden tuomareista lausuneen: "Jos hänet vapautetaan, on hän mahdollinen tulemaan uudelleen ministeripresidentiksi."

Tämä merkillinen oikeustapaus, josta Caillaux on muistelmateoksessaan kertonut, osaksi laajasti siteeraamalla asiakirjoja, tarjoaa monia yhtymäkohtia Dreyfus-juttuun, ei vähimmin siinä, että sekin puolestaan osoittaa, miten helposti intohimot sekoittavat moraalisen arvostelukyvyn. Ranskalaisten hehkuvan, kauniin isänmaanrakkauden jäljissä kulkeva saksalaisviha on usein verrattavissa suvaitsemattomimpaan uskontoon. Se joka ei kykene ottamaan siihen osaa, on jo siveellisesti epäilyttävä, hänen _mielialansa_ riittää jo todistamaan häntä vastaan. Caillaux'n tuomio oli kirjoitettu sillä hetkellä kun kiihoittunut yleinen mielipide Ranskassa huomasi, että hän vielä maailmansodan aikana oli jäänyt ulkopuolelle tämän vihan uskonnon, sokean vihan, joka kuvitteli ja edelleen kuvittelee käyttävänsä arkkienkelin miekkaa keskellä kadotuksen maailmaa.

GIOVANNI PAPINI JA HÄNEN TEOKSENSA "KRISTUKSEN HISTORIA".

Sille, joka on seurannut suomalaista aikakauskirjallisuutta, ei Giovanni Papinin nimi ole aivan outo. Jo vuonna 1912 julkaisi Yrjö Koskelainen "Ajassa" italialaisesta runoilijafilosoofista laajan, valaisevan tutkielman, joka salli meidän seurata Papinin kehitystä mainittuun ajankohtaan saakka. Papinilla oli jo silloin, vaikkakin vasta kolmeneljättä-vuotias huomattava asema nuoren Italian johtavimpien kirjallisten nimien joukossa. Jo vuonna 1903, 22-vuotiaana, esiintyy hän aikakauskirjassaan "Leonardo" pienen radikaalisen fizenzeläisen kirjailijapiirin johtajana ja näkyvimpänä nimenä. Tämän varhaiskypsän italialaisen nuorukaisen kirjallinen toiminta kulki kauttaaltaan oppositsionin merkeissä: hän vastusti kaikkea vanhaa ja pyhityksen saanutta niinhyvin filosofiassa kuin runoudessa ja liittyi itse aluksi ajan muotisuuntaan pragmatismiin. Mitä kaikkia "ismejä" hän sen jälkeen on tunnustanut, ei ole aivan äkkiä sanottu, mutta että niiden joukossa myöskin niinkutsuttu futurismi on näytellyt huomattavaa osaa, siitä ovat kaikki käytettävänäni olevat kirjalliset lähteet yksimieliset (samoinkuin sitä tukee myöskin se vähäinen, mitä omakohtaisesti tunnen Papinin aikaisemmasta tuotannosta). Hän on futuristisen aikakautensa kritiikeissä sillä avomielisyydellä, joka tuntuu hallitsevalta ominaisuudelta hänen luonteessaan, ilmoittanut tietämättömälle maailmalle, miten vähäarvoisena hän pitää Shakespearea ja Goethea ja miten suuresti hän ihailee neekerirunoilija Dankoa. Hän on niinikään eräinä vuosina elämässään ollut monien muiden nuorten italialaisten kanssa vakuutettu siitä, että saksalaiset ovat kulttuuriin mahdottomia raakalaisia, milloin he eivät ole villipetoja. Vain Nietzsche on Papinille kelvannut (ei tosin hänkään enää). Sodan aikana oli Papini ensimmäisiä niiden joukossa, jotka yllyttivät tarttumaan aseihin niitä valtoja vastaan, joiden kanssa Italia oli liitossa.

Vuonna 1912 julkaisi Papini laajan omaelämäkerrallisen teoksen "Un uomo finito" ("Mennyt mies"), joka jo ennen kirjoituksemme otsikossa mainittua teosta on löytänyt lukijoita ja kääntäjiä kaukana Italian rajojen ulkopuolella, jopa Suomessa saakka. Näidenkin rivien kirjoittaja katsoi velvollisuudekseen tutustua tähän teokseen, jonka sanottiin sisältävän ydinmehun Papinin siihenastisesta sekä filosofiasta että runoudesta. Kenties oli odotukseni tarpeettoman toivorikas — joka tapauksessa oli saalis hämmästyttävän vähäinen. En löytänyt kirjasta paljonkaan, mitä olisi yleensä voinut sanoa runoudeksi ja vielä vähemmän sellaista, mikä olisi ansainnut filosofian nimeä. Sensijaan löysin sivu sivulta hyvin kirjallisen nuorenherran ruutikuivia itse-erittelyjä, tunnustuksia ja mielialoja. Niiden herättämä pieni vaikka kieltämätön psykologinen mielenkiinto ei mielestäni ollut aivan kauniissa suhteessa siihen suureen vaateliaisuuteen, jolla tekijä asetti itsensä ja aivoituksensa yleisön nähtäväksi. Niiden voima oli niiden vilpittömyydessä, niiden koristelemattomassa suorasukaisuudessa, joka olisi tuonut mieleen Rousseaun itsepaljastukset, ellei vertaus ranskalaisen luonnonneron ja firenzeläisen kirjallisen modernistin välillä olisi tuntunut liian etäiseltä. Kirjan saavuttamaa huomiota ja mainetta selittää ehkä osaksi se seikka, että Papinin piirtämä oma-muotokuva oli jossakin määrin edustava, tyypillinen, ja että varsinkin suurkaupunkien älyllinen ja kirjallinen nuoriso ennen maailmansotaa löysi siinä omia piirteitään, omaa psykologiaansa. Etenkin oli Papini tunnustuksissaan vaikuttavalla tavalla esittänyt kirjallisuuden ratkaisevaa merkitystä kehityksessään. "Minulle ei todellisuus ole ollut koulu eikä katu eikä koti, vaan kirjat — sillä niiden maailmassa elin täyteläisimmin", kertoi hän itsestään ja jäsenteli elämäkertansa kuvauksen m.m. sellaisilla luku-otsakkeilla kuin "Sata kirjaa", "Miljoona kirjaa". Kirjallisuus on kuin valtava Niili-virta kulkenut tämän varhaiskypsän firenzeläisen aivojen läpi ja tuonut mukanaan sen (hiukan laihan) ruokamullan, josta hänen oma kirjallinen tuotteliaisuutensa on kasvanut. Hermostuneessa kunnianhimossaan, paradoksisuudessaan ja taipumuksessaan kieltämiseen kieltämisen takia on Papinilla yhtymäkohtia niiden nuorten intellektualistien kanssa, jotka ennen maailmansotaa muodostivat enemmän tai vähemmän kiinteästi organisoituja kirjallisia kouluja kaikissa suurissa eurooppalaisissa keskuksissa. Papini on ollut hyökkäävämpi ja taisteluhaluisempi kuin useimmat muut eikä hänen nuorilta myrsky- ja kiihkovuosiltaan aikakauslehti "Leonardon" johtajana ja terävimpänä kynänä suinkaan puutu eräänlaista pelotonta suurpiirteisyyttä. Myöskin hänen tunnustuskirjansa osoitti, ettei tältä aivoihmiseltä ole puuttunut tempperamenttia. Hän on ollut mestari n.k. haukkumasanojen alalla, melkein kuin Strindberg, joka kuitenkin psykologisessa suhteessa oli verrattomasti voimakkaampi. Vähemmän miellyttäviä ominaisuuksia tekijässään paljasti Papinin tunnustuskirja kuitenkin siinä oman persoonan yliarvioinnissa, mitä melkein voi sanoa teoksen tiedottomaksi johtoaiheeksi. Hän oli syvästi loukkaantunut, milloin hänen typerät ystävänsä kutsuivat häntä "kyvyksi", kun heidän luonnollisesti olisi tullut nimittää häntä neroksi. Ja hänen kärsimyshistoriansa yli hänen teoksessaan lankesi toisinaan hiukan koomillinen valaistus — niin esim. kun hän valitti vaivojaan seuraavalla tavalla: "Tuolla tulee saksalaisapina, joka tahtoo kääntää teoksiani; puolihupsu nuori venakko tahtoo, että kirjoittaisin hänelle elämäni historian; amerikkalainen missi haluaa välttämättä viimeiset uutiset minusta; amerikkalainen mister lähettää noutamaan minua vaunuissaan päästäkseen kahdenkeskisillä päivällisillä uskotukseni; tuolla eräs, joka kymmenen vuotta sitten oli koulutoverini ja riitaveljeni, haluaa että lukisin hänelle mitä kirjoitan sen mukaan kuin saan valmiiksi; ystäväni maalari vaatii että seisoisin liikkumattomana hänen edessään tunnista tuntiin, jotta hän saisi tehdä muotokuvani; sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, ystäväni mystikko, missä tilassa sieluni on j.n.e." Papini-parka! huokaa varmaan jokainen ihmisystävällinen lukija.

Sikäli kuin Papinin tunnustuskirja kuvasi yksipuolisen intellektualistin ja esteetin elämäntragiikkaa oli sillä yhtymäkohtia erään nerokkaan pohjoismaisen teoksen kanssa: Sören Kierkegaardin "Viettelijän päiväkirjan" kanssa. Kierkegaardin joko-tahi-vaatimus kuultaa ikäänkuin heikkona aavistuksena Papinin kirjasta. Mutta kuinka paljon suurempia ajatuksen ja tunteen syvyyksiä mittaakaan tanskalainen filosoofi verrattuna italialaiseen! Papinin älykäs, mutta pintapuolinen laatu kestää tuskin missään suhteessa vertailua terävän, syvällisen ja vakavan Kierkegaardin kanssa.

Se Papinin teos, "Kristuksen historia", joka nyt on käännetty suomeksi, ilmestyi alkukielellä v. 1921 ja saavutti kohta suuren lukijakunnan sekä Italiassa että muuallakin (varsinkin Amerikassa). [Giovanni Papini: Kristuksen historia, 1924] Kerrotaan, että Papinin lähin piiri oli hämmästyksellä lyöty tämän kirjan ilmestyessä: edellisissä teoksissaan oli Papini esiintynyt kristinuskon kiivaana vastustajana, Nietzschen tapaan, ja tässä esittäytyy hän Kristuksen elämänvaelluksen innostuneena tulkitsijana ja — mikä oli omiaan herättämään vielä enemmän hämmästystä — katolisen kirkon uskollisimpana poikana. Uuden teoksensa esipuheessa lupaa Papini kirjoittaa vielä toisen niteen Pyhästä Maariasta. Ja kirjansa loppusanoissa puhuu hän katolisesta kirkosta ainoana, "joka ansaitsee kirkon nimen", antaen sivumennen hyväksymisensä myöskin paavin erheettömyys-dogmille. Papini ei siis pyri, niinkuin esim. Kierkegaard, suhteeseen kristinuskon perustajaan kirkkojen ja seurakuntien ulkopuolella. Hänen mieskohtainen tunnustuksensa sopii kaikilta osilta Rooman kirkon traditsionin ja opinkappalten rajoihin. Ei olisi niinollen ihme, jos papisto olisi katolisissa maissa ottanut tämän teoksen erikoiseen suojelukseensa.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että Papinin teos olisi persoonattomampi kuin esim. Paul Verlainen, J.K. Huysmans'in, Oscar Wilden tai muiden esteettien uskonnolliset kääntymystarinat ja -tunnustukset. Papini on varmaan omalla tavallaan elänyt sen, mitä hän uudessa kirjassaan esittää, elänyt sillä hiukan verettömällä ja kivuttomalla tavalla, joka on ominainen yksipuolisille aivo-ihmisille. Uskonnollisen kriisin, mieskohtaisen sieluntaistelun jälkiä etsii sensijaan turhaan tästä vuolaasti kirjoitetusta, kaunopuheisesta teoksesta. Odottaisi kenties myöskin, että uskonnollisen murroksen vaikutuksesta kirjailijan koko henkinen rakenne, koko persoonallisuus esiintyisi jossakin mielessä "uudestisyntyneenä", muuttuneena, mutta tällaista radikaalia muutosta ei ole ainakaan ensi hetkessä helppo huomata. Tällöin en tietysti ota huomioon, että hra Papini on muuttanut mielipiteitä, sillä uskonnollinen murros on toki jotakin muuta kuin mielipiteiden muuttamista.

Papini esittää Kristuksen historian pienissä erillisissä luvuissa, jotka liittyvät evankeliumien yksityisiin episodeihin. Useat luvuista ovat voimakkaasti luonnosteltuja, enemmän kuitenkin lyyrillisessä kuin psykologisessa suhteessa. Runolliselta arvoltaan jää Papinin esitys kuitenkin huomattavasti alapuolelle esim. E. Renanin "Jeesuksen elämän", joka ei löydä armoa Papinin silmissä. Kirjansa esipuheessa, missä Papini käyttää tilaisuutta sättiäkseen todellisella teologisella vihalla edeltäjiään, kutsuu hän Renania "kirjallista kutkutusta potevaksi semitistiksi" (uskoen kenties tällä sanoneensa jotakin lopullisen murhaavaa). Samanlaista kiihkeää, hysteerisesti sättivää arvostelu-menetelmäänsä, joka ei missään suhteessa eroa kirjailijan epäkristillisen entisyyden tyylistä, sovittaa Papini yleensä puhuessaan kirjassaan hänelle syystä tai toisesta epämieluisista historiallisista henkilöistä. Niinpä hän lyhyessä luvussa Octavianus-Augustuksesta antaa Rooman ensimmäisestä keisarista kuvan, jossa ei ole edes yhtä valoista täplää kilpailemassa mustan värin kanssa. Sokrateen passittaa Papini menemään mainesanalla "kätilön lättänenä poika", mikä todistus ei jätä lukijaa epätietoisuuteen mistään muusta kuin siitä, onko Papinin mielestä Sokrateen äidin ammatti vaiko kyömynenän puute ollut suurempana esteenä hänen filosofialleen. Samantapaisia räikeitä arvostelmia tapaamme useista muista historiallisista henkilöistä — kuten Buddhasta, Platonista ja Papinin ennen niin ihailemasta Nietzschestä —, arvostelmia, jotka kenties ovat tarkoitetut lisäämään teoksen kaunopuheista vaikutusta kaikkein suurimpaan lukijakuntaan, mutta jotka eivät suinkaan osoita erikoisen objektiivista tai historiallista mieltä. Kuinka paljon hienompi ja oikeamielisempi onkaan arvosteluissaan Papinin niin syvästi halveksima Ernest Renan!

Huolimatta siitä laajasanaisuudesta, joka johtuu tekijän kaunopuheisista taipumuksista, lukee Papinin kirjan kuitenkin mielellään. Tekijä kommenteeraa usein kauniilla tavalla evankeliumien kuvauksia, joskin hänen esityksensä — kuten yleensä poikkeuksetta muutkin samantapaiset esitykset — jää huimaavasti jälkeen raamatullisen alkutekstin vaikuttavasta yksinkertaisuudesta. Papinin luonnostelemissa henkilökuvissa tulee räikeimmin ilmi hänen suuri subjektiivisuutensa, joka sallii hänen käyttää niukkaa historiallista ainehistoa hyvinkin mielivaltaisesti. Hänen henkilöluonnostensa ehkä silmiinpistävin rajoitus on niiden yksiviivaisuudessa. Vain suhteellisen harvat Papinin henkilökuvista ovat löydettävissä pyhimyksen ja konnan välimailta, liian monet sensijaan näistä äärimmäisistä pisteistä. Jotkut luonnekuvista, kuten esim. Iskariotin, häipyvät mystilliseen hämärään. Terävämpää psykologista silmää ja suurempaa ihmistuntemusta osoittaa usein esim. Skovgaard-Petersen teoksessa "Raamatun ihmisiä", joskin on myönnettävä, ettei hänkään mittaa mitään sielullisia syvyyksiä.

Toinen lukija voinee löytää Papinin kirjasta enemmän kuin näiden rivien kirjoittaja. Ilmeistä mielestäni kuitenkin on, ettei Papinin teos kuulu niihin suuriin tunnustuskirjoihin, joissa järkyttävät sielunkriisit ovat ripittäytyneet. Giovanni Papinin kirjailijaluonne esiintyy siinä olennaisesti samana kuin hänen kymmenen vuotta aikaisemmassa oma-elämäkerrallisessa teoksessaan, joskin, kuten sanottu, tekijän mielipiteet ovat muuttuneet.

IV

FREDRIK CYGNAEUS REDIVIVUS.

Tri Rafael Forsmanin Cygnaeus-tutkimusten johdosta.

Kuinka häälyvä ja epämääräinen onkaan Fredrik Cygnaeuksen kuva nykypolven tietoisuudessa! Hiukan liioitellen voi sanoa, että sillä on eräänlainen yhtäläisyys Hamletin pilven kanssa, joka vuoroin muistutti kameelia, vuoroin kärppää, vuoroin valaskalaa. Tämä Cygnaeus-kuvan epätarkkuus ei johdu suinkaan yksinomaan siitä, että häntä enää suhteellisesti vähän luetaan, vaan ensi sijassa ja ratkaisevasti siitä, että hänen henkilöllisyytensä todella on ollut monimutkainen ja vaikeaselkoinen. Vaikutelmaa hänen persoonallisuutensa epämääräisyydestä tehostaa se tosiasia, ettei hänen, kulttuurityötänsä voi vaivatta sovittaa mihinkään määrättyyn hengenalaan. Jos nimitämme häntä runoilijaksi, sanomme sekä liian vähän että liian paljon — saman virheen teemme, jos sanomme häntä historioitsijaksi tai esteetikoksi. Hän seisoo ikäänkuin ammattien, vieläpä määrätyn elämänkutsumuksenkin ulkopuolella, aatteen ritarina, aatteen, joka sekin puolestaan usein pakenee yksityiskohtaisempaa, konkreettisempaa määrittelyä. Voi ilman epäilystä sanoa, että kun viimeinen siitä sukupolvesta, joka vielä säilyttää korvissaan kaiun jostakin Cygnaeuksen puheesta, on mennyt hautaan, on myöskin ikiajoiksi kadonnut välittömin, luontevin yhdysside meidän ja Fredrik Cygnaeuksen välillä. Sillä meillä on täysi syy olettaa, että hän juuri puhujana on vaivattomimmin voinut toteuttaa itseään. Hänen kohtalokseen tulee näin ollen — ja on jo osittain tullutkin — suuren näyttelijän kohtalo, näyttelijän, jonka taiteen tehosta ja persoonallisuuden arvosta jälkiaika säilyttää vain kalpenevan muistitiedon. Se kirjallinen perintö, jonka Cygnaeus on jättänyt jälkeensä, sisältää, varsinkin kritiikin alalla, paljon arvokasta ja yhä vieläkin huomiota ansaitsevaa, mutta puhuttu sana oli ilmeisesti kuitenkin hänen henkilöllisyytensä varsinainen ja täyteläisin ilmaus. Hänen esiintymiseensä muissa muodoissa, varsinkin runoilijana, on sensijaan eräänlainen dilettanttisuus painanut lähtemättömän leimansa. Siinä lämmintä ymmärtämystä henkivässä esitelmässä, jonka Aspelin-Haapkylä piti Cygnaeuksesta tämän satavuotisjuhlassa v. 1907 vanhalla ylioppilastalolla, esitti hän pääsyynä Cygnaeuksen "unohtumiseen" sen että hän oli niin "tykkönään toisen ajan mies" ja että ennen kaikkea hänen "ihanteellisuutensa" tuntuu vieraalta ihanteettomasta nykyajasta. Tämä selitys osui tuskin aivan asian ytimeen. Ensinnäkään ei Cygnaeus ole unohtunut: hän on yhä edelleen nimi, ilmiö yleisessä tietoisuudessa. Toiseksi en uskoisi, että hänen ihanteellisuutensa sinänsä olisi omiaan vähentämään häneen kohdistunutta arvonantoa, vaan pikemminkin vain se seikka, että ei ole aivan helppo päästä selville hänen ihanteellisuutensa todellisesta sisällöstä, merkityksestä. Me kunnioitamme ihanteita ja aatteita silloinkin, kun emme voi niitä itsellemme omaksua, jos ne ovat saaneet elävän persoonallisen muodon. Mutta juuri tätä persoonallista ydintä kaipaamme ehkä enimmän Cygnaeuksessa. Me joudumme hänen teoksissaan tavan takaa eräänlaisten retooristen savuverhojen eteen, jotka tykkönään peittävät meiltä näkyvistä sen persoonallisen yhteyden, jota vaistomaisesti etsimme kirjoitetun sanan takaa. Ja me olemme kaikki Tuomaan sukua siinä, että mitä emme näe, sen olemassaoloa helposti epäilemme.

On näin ollen pidettävä erittäin tervetulleena sitä yritystä lähemmin kuvata ja määritellä Cygnaeusta "kirjailijana ja ajanilmiönä", johon Rafael Forsman, yksi nuoremman sukupolven huomatuimmista arvostelijoista ja esteetikoista, on ryhtynyt. Tri Forsmanin tutkimusten edellinen osa ilmestyi väitöskirjana v. 1923, jälkimmäinen osa on äsken tullut painosta [Rafael Forsman: Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä. I ja II. — Werner Söderström Oy. 1923, 1925]. Tri Forsman on uskonut voivansa asettaa Cygnaeuksen "ihanteellisuuden" määrättyjen "historiallisten ja psykologisten rajojen muodostamiin kehyksiin". Teos on vallitsevalta luonteeltaan aatehistoriallinen eikä anna meille synteettistä kuvaa Cygnaeuksen persoonallisuudesta, vielä, vähemmän hänen elämäkertaansa, mutta se on ollut esitutkielmana molempia viimeksimainittuja varten välttämätön. Forsmanin tutkimus vie meidät hyvän matkaa Cygnaeuksen todellista tuntemusta kohden. Cygnaeus-kuvan ääriviivat varmentuvat ja me aavistamme jo jotakin sen persoonallisimmasta ytimestä.

Että Cygnaeus oli luonteeltaan tyypillinen romantikko on yleisesti tunnettua, mutta että hänen maailmankuvansa ja mielipiteensä myös ovat ratkaisevalta osalta muodostuneet määrättyjen ruotsalaisten ja saksalaisten romantikkojen vaikutusten alaisena, sen on vasta Forsman uudessa teoksessaan yksityiskohtaisesti osoittanut. Se kaikkien hyötynäkökohtien halveksuminen, se kunnioitus historiallista muinaisuutta kohtaan, joka aina esiintyy hänelle nykyhetken arkipäiväisyyden loistavana vastakohtana, se sankaripalvonta samoinkuin yleensä se historiankäsitys, joka on Cygnaeukselle ominainen, on runsaassa määrässä saanut virikettä ja lopullista muotoansakin Geijeriltä ja Tegnériltä — varsinkin ensiksimainitulta — ja osaksi heidän kauttaan, osaksi välittömästi saksalaisesta ajatusmaailmasta, Kantin, Fichten ja Schellingin filosofiasta ja Schillerin runoudesta. Tekijä on lukuisilla lainauksilla osoittanut, miten läheisesti Cygnaeus itse asiassa liittyy yleiseen romanttiseen ajatteluun Saksassa ja Skandinaviassa ja ilman epäilystä on tunnustettava että Cygnaeus "kirjailijana ja ajanilmiönä" tulee tätä taustaa vastaan nähtynä ymmärrettävämmäksi, — helpommin — käsiteltäväksi. Hänen kirjallishistoriallinen asemansa yhtenä yleisen eurooppalaisen romantiikan tyypillisimpänä kirjallisena edustajana tulee hyvinkin yksityiskohtaisesti määritellyksi. Hän oli todella "ajanilmiö", niinkuin tekijä hiukan kaksimielisesti kirjansa kansilehdelläkin sanoo. Kenties on tekijä jossakin määrin enemmänkin kuin välttämätöntä olisi ollut, asettanut Cygnaeuksen riippuvaisuusasemaan määrätyistä ulkomaisista esikuvista, ottamatta aina huomioon niitä vaikutuksia, joita Cygnaeus on voinut saada lähempää, m.m. lapsuutensa kodista, puhumattakaan siitä että Cygnaeuksen "aatteilla" niiden sovinnais-kirjallisesta luonteesta huolimatta, on tietysti Cygnaeuksen omassa persoonallisuudessa voinut olla määräävin perustelunsa. Jos tekijä olisi ulottanut mielenkiintonsa suuremmassa määrässä myös tähän puoleen Cygnaeus-kysymyksessä, jolloin samalla elämäkerrallisen kronologian tarkempi seuraaminen olisi ollut tarpeen, olisi hänen kirjansa voinut tarjota meille vielä elävämmän, yhtenäisemmän kuvan Cygnaeuksen persoonallisuudesta ja kehityshistoriasta. Mutta se tehtävä on olennaisesti ollut sen aatehistoriallisen tutkimuksen ulkopuolella, jonka tri Forsman on valinnut varsinaiseksi aiheekseen. Kaikkine puutteinensakin jää siten se elämäkerrallinen kuvaus, jonka Emil Nervander v. 1892 antoi Cygnaeuksesta tämän koottujen teosten yhteydessä ainoaksi varsinaiseksi Cygnaeus-elämäkerraksi. Mutta samalla on sanottava, että se, joka Forsmanin tutkimuksiin perehdyttyään käy uudelleen lukemaan Nervanderin teosta, saa entistäkin voimakkaamman vaikutelman Nervanderin kirjan cygnaeusmaisesti häälyvästä ja epäkriitillisestä luonteesta. Kun Cygnaeuksen elämä ja persoonallisuus tämän jälkeen esitetään yhtenäisessä teoksessa Suomen kansalle — milloin se tapahtuu, lienee hyvinkin epämääräistä, sillä mielenkiinto häntä kohtaan ei ole enää aivan suuri — niin on tuo teos nyt varmaan monessa keskeisessä kohdassa poikkeava Nervanderin Cygnaeus-kuvasta.