Part 12

Ne monet kirjallishistoriallisesti mieltäkiinnittävät uudet näköalat, joita tri Forsman avaa teoksessaan, sekä hänen kaikessa niukkuudessaanko sattuva loppuarvostelunansa Cygnaeuksesta, saavat lukijan määrittelemään ja ehkä myös jossakin määrin uudestiarvioimaan suhteensa tähän omituiseen "suurmieheen", joka on kirjoittanut draamoja, joita ei ole koskaan näytelty, runoja, joita ei kukaan lue, ja suuren joukon muita kirjoitelmia, joista vain perin harvat ovat todella jääneet elämään. Sillä, joka tällä hetkellä tarttuu Cygnaeuksen teoksiin etsiäkseen niistä selitystä hänen maineelleen, mikä on tahtonut liittää hänen nimensä samaan loistavaan tähtisikermään kuin Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin nimet, on tuskin enää täysiä edellytyksiä löytää sitä mitä hän etsii. Ja pettymyksen tunne voi aiheuttaa liiankin voimakkaan vastavaikutuksen. Cygnaeuksen lyyrillisten tuotteiden kalsea runottomuus, jonka sisäistä köyhyyttä vielä mahtipontinen kaunopuheisuus korostaa, hänen draamojensa rakenteellinen muodottomuus, keskityksen ja ajatuskurin puute hänen historiallisissa ja esteettisissä kirjoituksissaan — kaikki nämä ilmeiset ja suuret kielteiset ominaisuudet Cygnaeuksen kirjailijatoiminnassa voivat panna ajattelemaan, että tämä "suurmies" historiallisestikin arvostellen olisi vain jonkinlainen näköharha, jonka takana on suhteellisen vaatimaton todellisuus. Tämä suomalainen Lamartine — minkä nimen B.O. Schauman hänelle omaksui — tuntuu toisinaan muistuttavan ranskalaista esikuvaansa vain sikäli kuin korulause voi muistuttaa elävää tunnetäyteistä sanaa. Tällä ja tämäntapaisella vastavaikutuksella on luonnollinen selityksensä siinä epäilemättömässä yliarvioinnissa, jonka esineeksi Cygnaeus on tullut, mutta sekin voi helposti eksyä suhteettomuuteen ja liioitteluun.

Eikö Cygnaeuksen kylmän-kaunopuheisessa lyriikassa toisinaan helähdä sävel, joka kantaa kaikuja persoonallisista taisteluista ja kärsimyksistä, traagillinen sävel, jonka aitoudesta emme voi erehtyä? Viittaan vain yhteen runoon, jossa kipeä mieskohtainen elämys on pukeutunut välittömään, yksinkertaiseen lyyrilliseen muotoon: runoon "En fråga" (Kysymys), jossa Cygnaeus valittaa että hänen runonsa kieli tekee hänet muukalaiseksi isien maalla. Ei ole milloinkaan suomalaissyntyisen runoilijan huulilta kuultu vilpittömämpää valitusta sen johdosta, että se kieli, jota hän käyttää, ei ole hänen kansansa kieli, hänen "äidinkielensä" (1860-lukuun saakka pidettiin suomenkieltä, kuten tunnettua, jokaisen Suomen kansalaisen varsinaisena "äidinkielenä"). Jotakin samantapaista lienee Suomen ruotsinkielisistä runoilijoista vain Tavaststjerna myöhemmällä kaudellaan joskus tuntenut. Siteeraan seuraavassa suomalaisena käännöksenä pari säkeistöä tästä Cygnaeuksen koruttomimmasta runosta, jolla traagillisen elämäntuntonsa puolesta on varsin keskeinen asema hänen lyriikassaan.

Tään kansan sydämestä erottaa mun se kieli, jolla laulan, kaiullaan ja ykskään kuiskauksistani saa mun ei synnyinmaani syömeen oikeaan. Ah, niinkuin huulet sen, ken näkee unta, vain liikkuu, sanoja ei kuule ken, niin on mun tunteheni valtakunta, mun muukalaisen maalla isien. Täst' eikö nousemusta horroksesta? Tää eikö lumo lakkaa konsanaan? Jo eikö koita päivä, katvehesta kun lauluni saa syömeen synnyinmaan, kun tuntehesi tulkituiksi näät sä, mun oma kansani, sa kallehin? Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä, siit että itseäs ma tulkitsin?

Cygnaeuksen runoilijatragiikka oli kyllä syvemmällä kuin hän itse kuvittelee. Se ei suinkaan ollut vain siinä, että häneltä puuttui "äidinkielen" taito, häneltä puuttui paljon enemmän: todellinen runoilijalahja, joka tekee sanan eläväksi ja löytää tiensä aikalaisten sydämiin ja jälkipolven muistoon. Mutta tästä suuremmasta ja niinsanoakseni tiedottomammasta tragiikasta huolimatta tunsi Cygnaeus epäilemättä puutteellisen suomenkielentaitonsa kipeänä mieskohtaisena elämyksenä, kipeämpänä kuin kukaan toinen siitä valitusta piiristä — Runeberg mukaanluettuna — johon hän nuoruudestaan lähtien kuului. Hän tunsi usein tarvetta tulkita kiintymystään ja rakkauttaan suomenkieleen. "Herttua Juhanan nuoruudenunelmien" viidennen näytöksen tunnetussa ensi kohtauksessa tekee hän sen juhlallisen pateettisella tavallaan kuvatessaan Petrosan vuorosanojen välityksellä Juhanaa puhumassa suomea Turun torilla:

Hän puhuu kansan äidinkieltä, jotta ei vieras, jäinen voima erottaa sais kansan sydäntä sen ruhtinaasta.

Cygnaeuksen runous ei ehkä aina kaipaa siinä määrin täydentäviä selityksiä kuin professori Törnegren aikoinaan hiukan häijysti edellytti väittäessään, että olisi tarvis perustaa erikoinen oppituoli hänen tulkitsemisekseen. Mutta kieltämätöntähän on — niinkuin tri Forsmankin on tutkimuksessaan osoittanut — että hänen kirjailijatoimintansa painavin ja mieltäkiinnittävin osa on hänen proosansa, etenkin hänen kriitillinen proosansa, joka yhä vielä löytää kiitollisia lukijoita. Hänen tutkimuksensa Kalevalan traagillisesta aineksesta on vielä parhainta mitä kansalliseepoksestamme esteettiseltä kannalta on kirjoitettu. Ja hänen suuret ansionsa Runebergin, Kiven ja Wecksellin tulkkina antavat hänelle kirjallisuushistoriassamme kunniasijan, jota hänen on helppo puolustaa vielä senkin jälkeen kun hänen runoudelleen varattu huomio on supistunut vain kylmäksi maininnaksi.

Varmaan on tri Forsman osunut oikeaan, sanoessaan että "välittömin ja hedelmöittävin" oli kuitenkin Cygnaeuksen isänmaallisten puheiden vaikutus. Meillä ei tietysti enää ole mahdollisuutta arvostella hänen puheitaan, sillä niissäkin tapauksissa, joissa puheiden sanamuoto osaksi tai kokonaan on säilynyt, puuttuu tärkein edellytys: puhutun sanan vaikutusta ei milloinkaan voi luetusta päätellä, kaikkein vähimmin silloin, kun esittäjän voima juuri on puhetaidollisella alalla. Puhetta kuunteleva yleisö on aina suuremmassa tai pienemmässä määrässä n.k. joukkopsyyken lakien alainen, se muodostaa oman erikoisen kaikupohjansa, jota lienee vaikea vuosikymmenien jälkeen ja muuttuneissa historiallisissa oloissa "rekonstruoida". Ei ole varmaankaan kukaan runoilijoistamme vaistonnut tätä joukkosielun erikoislaatuisuutta, selvemmin kuin Cygnaeus seuraavissa Petrosan sanoissa (runsaasti puolisataa vuotta ennen Gustave Le Bon'ia!):

Ja yksityiselle jos jollekin jäis jotain vielä hämäräksi, hälle se kokouksen valoss' selkenee. Kuin kumma ihmevoima siinä elää: voi yksityinen tunne, heikko vielä, se tuhansien tuntemana nousta niin valtavahan, järkyttävään voimaan. Kuin elämän ja lämmön vuo se käy mies mieheltä ja täyttää sydämet, kuin tuulispäässä korkealle nostaa se kaikki heikot tahdot, ylemmäs kuin minne yksin konsanaan ne pääsi. Ja sanan henki tuulispäässä tullen kuin enkel' lainehille Betesdan se nousee yhteisinnosta, se tuntee ett' enemmän se saa kuin itse antaa.

Näitä kuvaavia säkeitä olisi Cygnaeus tuskin voinut kirjoittaa, jollei hän itse haltioituneena puhujana olisi usein tuntenut sitä salaperäistä, inspiroivaa vuorovaikutusta joka syntyy todellisen puhujan ja hänen yleisönsä välille. Ei ole suinkaan myöskään sattuma, että Cygnaeuksen luentosalit olivat täydemmät kuin kenenkään toisen yliopistonopettajan.

Mutta olenkin jo joutunut suhteellisen kauas tri Forsmanin tutkimuksista, joihin viittaaminen on ollut näiden rivien lähin tarkoitus. Joskin Forsmanin sisältörikas, tuloksellinen kirjallisuushistoriallinen tutkimus pääasiassa kääntyy ammattimiesten puoleen, on se omiaan myös suuremmalle yleisölle selventämään ja tarkistamaan tyypillisimmän romantikkomme kuvaa: luontaisen aristokraatin, jolla oli demokraattisemmat mielipiteet kuin useimmilla aikalaisistaan, ranskalaisen koulun käyneen "grand seigneur'in", joka rakasti kieltämme eräänlaisella hyljätyn epätoivoisella rakkaudella, uneksijan, joka monessa yhteiskunnan kysymyksessä oli realipoliittisempi ja kaukonäköisempi kuin aikalaisensa. Topelius on jossakin sanonut, että Cygnaeus on peittynyt siihen laihoon, joka on kasvanut hänen omasta kylvöstään. Näin suureen tunnustukseen voi jälkiaika tuskin yhtyä. Kansallisen herätysaikamme suuret kylvömiehet tapaamme Cygnaeuksen lähimpien ystävien piiristä. Yksi heistä, miehekäs Runeberg, kätki aina Cygnaeukselle antamaansa tunnustukseen pienen kriitillis-leikillisen kärjen. Tämä Runebergin suhde Cygnaeukseen on suuresti katsoen tullut myöskin jälkipolven kannanotoksi. Me tavoittelemme turhaan lujaa, vakuuttavaa ydintä hänen persoonallisuudessaan. Kansallisen herätysaikamme miesten taistelurintamassa edustaa hän meidän mielikuvituksessamme pikemmin niinsanoakseni musiikkia ja lippua kuin varsinaista taistelijaa. Häneen soveltuvat tavallaan, tosin kääntäen, hänen omat sanansa Sabelfanasta:

Te nuijaks ootte liian hento, on lipuks teidät luonto aikonut.

GUNNAR CASTRÉNIN TEOS JUHANI AHOSTA.

Tuskin on muste Juhani Ahon viimeisen kynän jäljiltä kuivunut, kun hänen elämäntyönsä jo on joutunut historiallisen käsittelyn ja arvioinnin esineeksi, vieläpä laajassa kaksiosaisessa teoksessa [Gunnar Castrén: Juhani Aho. I ja II. — 1922]. Tri Gunnar Castrénin tutkimus Juhani Ahosta on tullut yleisön käteen hetkellä, jolloin useimmat Ahon lukijat tuskin vielä ovat tottuneet ajattelemaan häntä ja hänen elämäntyötään historiaan kuuluvana sillä tavalla kuin vain se voi siihen kuulua, joka peruuttamattomasti on meidän joukostamme riistetty. Ahon kuolinsanoma on siihen vielä liian tuore. Meidän on vaikea suhtautua historiallisesti henkilöön, jonka äänen olemme vielä kuulevinamme korvissamme.

Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Ahon laadussa oli jotakin, joka jo hänen eläessäänkin, hänen viimeisinä vuosinaan, olisi helpottanut historiallista suhtautumista häneen ja hänen elämäntyöhönsä. Hänen merkitsevimmät teoksensa, ne jotka laskivat perustan hänen maineelleen ja jotka yleisön tietoisuudessa antoivat hallitsevat piirteet hänen kirjailijakuvaansa, olivat ajassa vuosikymmenien päässä, kuuluen oleellisesti siihen 1880-lukuun, jonka henkiset harrastukset ja kirjalliset ihanteet jo olivat menettäneet aktuaalisuutensa. Tähän tulee lisäksi, että Aho itsekin alkoi viimeisinä aikoinaan katsoa omaa kehitystietään historiallisesti samassa kun hänessä heräsi tuo vanhenevalle kirjailijalle niin ominainen tarve tehdä tiliä omasta elämästään. Tämä harrastus on luonnetta antava Ahon kaikille viimeisille kirjoille, ennen kaikkea Muistatko-teokselle ja Hajamietteille kapinaviikolta, jotka kumpikin suurelta osalta ovat katsottavat omaelämäkerrallisiksi tuotteiksi. Kirjallisuushistorioitsija, joka lähtee kuvaamaan Ahon elämää ja kehitystietä, voi näin ollen löytää arvokasta tukea tehtävässään niistä kirjoista, joilla Aho päätti neljä vuosikymmentä kestäneen työpäivänsä.

On pidettävä onnena, että Ahon ensimmäinen elämäkerrallinen kuvaus ja kirjallishistoriallinen tulkinta on joutunut niin kouliintuneen ja hienon tutkijan käsiin kuin Castrén, tutkijan, jolla sitäpaitsi näyttää olevan — mikä ei suinkaan ole vähimmin tärkeää — luontaisia edellytyksiä suhtautua sympatialla Ahon persoonalliseen laatuun. Viimeksimainitun ominaisuuden merkitys on arvosteltava hyvinkin suureksi, sillä missä kirjallisuustutkijalta puuttuu todellinen myötätunto kuvattavaansa kohtaan, puuttuu häneltä myös syvempi psykologisen myötäelämisen kyky, ja esitettävän persoonallisuuden tarjoamat sielulliset probleemit jäävät hänelle itse asiassa yhtä moneksi selittämättömäksi salaisuudeksi. Tosin ei Castrénin tutkimus Juhani Ahosta ole hänen kaikkein parhaitaan — se ei mielestäni vedä vertoja hänen erinomaiselle kirjalleen Creutzista - sen, Ahon teosten kronologian mukaan toisiaan seuraavissa luvuissa kaipaa kyllä usein voimakkaampaa, persoonallisempaa jäsentelyä ja syvempiä, Ahon kirjailijaluonteen ytimeen tunkevia näköaloja. Jo se seikka, että Castrén on käyttänyt vain painettuja lähteitä, on niinikään luonnollisesti rajoittanut hänen mahdollisuuksiaan ei vain Ahon elämän kuvauksen alalla, vaan myöskin Ahon teosten syntyhistorian selvittelyssä. Mutta ottaen huomioon nämä rajoitukset, voi mielestäni kiitollisuudella todeta, että Castrén on suorittanut ensimmäisen historiallis-kriitillisen yleiskatsauksensa Ahon tuotantoon ja kirjailijakehitykseen huomattavalla taidolla, vetäen varmalla kädellä Aho-tutkimukselle suuret, hallitsevat suuntaviivat, joiden puitteissa tuleva Aho-kirjallisuus epäilemättä kauan tulee liikkumaan.

Elämäkerrallisessa suhteessa antaa teoksen alkupuoli enimmän. Lapsuusvuosien kuvaus, johon Ahon omista teoksista voi saada runsaasti aineistoa, on täyteläisin, myöskin ylioppilasaikojen esitys, mihin Castrén on kiinnittänyt aivan erikoista huomiota, on suhteellisen laaja, mutta 1880-luvun puolivälistä ohenee elämäkerrallinen kuvaus vuosi vuodelta, antaakseen lopulta tilaa melkein yksinomaan teosten erittelylle. Esipuheessaan sanoo Castrén tahtoneensa etsiä Ahon persoonallisuutta hänen teoksistaan ja epäilemättä onkin tämän tutkimuksen varsinainen merkitys Ahon teosten psykologis-esteettisessä analyysissä. Siihen puoleen kiintyy vaistomaisesti lukijan päähuomio hänen verratessaan omaa kuvaansa Juhani Ahosta siihen kuvaan, jonka kirjallisuushistorioitsija hänestä antaa.

Tekijä mainitsee joukon kirjoja, joista voi katsoa Ahon koulu-aikanaan saaneen ensimmäiset kirjalliset herätteensä. Luetteloa voisi varmaan moneen suuntaan täydentää. Ahon isä oli 1870-luvulla ostanut — Ahon oman kertomuksen mukaan allekirjoittaneelle — edellisen papin kirjaston, missä oli m.m. ruotsalaisten kuvalehtien Familje-Journalin ja Ny illustrerad Tidningin vuosikertoja, jotka välittivät nuoren Juhani Ahon ensimmäisen tuttavuuden kaunokirjallisuuden kanssa. Erikoisesti jännitti pojan mieltä Setä Tuomon tuvan tapaan kirjoitettu jatkonovelli "Semona eller svart blod", joka valitettavasti jäi kesken, kun aikakauslehden vuosikerta ei ollut täydellinen. Myöskin toisen romaanin "Dubbelgångaren" oli Aho vielä viimeisinä elämänvuosinaan säilyttänyt muistossaan näiden kuvalehtien sisällöstä. Samaan aikaan kuin "Genoveva", jonka Castrén mainitsee, tuli myöskin "Robinson Crusoe" Juhani Ahon näköpiiriin. Lyseon kirjastosta lainaili Aho varsinkin Dumas'ta, jonka teoksista hän luki "Bracelonin varakreivin" saksankielisenä käännöksenä. Suomenkielisistä runoilijoista, jotka kouluaikana kuuluivat Ahon kirjallisiin tuttavuuksiin mainitsee Castrén Kiven ja Oksasen. Niihin on lisättävä ainakin Schrowe ja Olli Vuorinen, jonka viimeksimainitun Aho kertoi tehneen häneen poikana "voimakkaan vaikutuksen". Ulkomaalaisista lyyrikoista, joita hän koulupoikana harrasti, muisti Aho elämänsä viime vuosina vain Heinen "Buch der Lieder'in". Sen sijaan lienee Goethe jäänyt kaikiksi ajoiksi Aholle vieraaksi. Mitään järjestelmällistä kirjallisuuden lukemista ei Aho koskaan harrastanut ja siitä johtui, että hänen tuntemuksensa maailmankirjallisuuden suurimpiinkin nähden usein oli huomiota herättävässä määrässä vajavainen.

Mieltäkiinnittävä on tavallaan kysymys, onko luettu kirjallisuus herättänyt Ahossa ensi kerran tietoisuuden tai ainakin aavistuksen omasta tulevasta kutsumuksesta. Castrénin mukaan saattaisi olettaa, että suomalaisen kansanrunouden ja Runebergin maailma ensikerran ovat antaneet hänelle aavistuksen omasta kirjailija-kutsumuksesta. Näiden rivien kirjoittajalle kertoi Aho kuitenkin, että Björnson ensimmäisenä herätti hänessä tämän tunteen — tunteen, jota Aho tulkitsi Schillerin säkeellä "Auch ich bin in Arkadien geboren". Kun ajattelee, miten paljon lähempänä norjalaisen kertojan talonpoikaiskuvaukset ovat sitä kirjallisuusmuotoa, joka tuli Ahon varsinaiseksi alaksi, kuin Runebergin tai Kalevalan ja Kantelettaren runous, niin ymmärtää, että Björnsonin vaikutus todella on voinut olla näin herättävää laatua. Aho koetti välittää kuopiolaisille tuttavilleenkin ihailuaan norjalaista kohtaan. Niinpä esitti hän Lukuseurassa, jonka jäseniä hän oli, jonkin Björnsonin kertomuksen löytämättä kuitenkaan vastakaikua innostukselleen. Toisten kylmäkiskoisuus tuotti Aholle niin suuren pettymyksen, että hän erosi heistä ja kulki sen jälkeen kirjallisine harrastuksineen omia teitään.

Ahon ensimmäinen kirjallinen forum oli, kuten Castrén mainitsee, kuopiolaisen rouva Steniuksen salonki, jolla oli käsinkirjoitettu äänenkannattaja "Sirkka". Castrénille ei näytä olevan tunnettua, että tällä lehdellä oli Kuopiossa kilpailijansa, "Muurahainen", jonka eräät kirjoitukset tarjosivat Aholle tilaisuuden abiturienttivuonna ensimmäiseen kirjalliseen polemiikkiin, mille hän antoi sirkan ja muurahaisen välillä suoritetun kaksinpuhelun muodon.

Ahon nuoruudenteosten syntymäaikojen täsmällinen määrittely ei ole kuulunut Castrénin tehtävän varsinaiseen piiriin. Siinä suhteessa voinee tuleva tutkimus täydentää hänen esitystään. Niinpä lienee Ahon ensimmäisen laajemman novellin, Markkinamiehen, alkuluku syntynyt jo vuosia ennen kuin teos (v. 1884) ilmestyi, luultavasti samoihin aikoihin kuin Sipolan Aapon kosioretki, vaikka hän myöhemmin puki sen tyylillisesti uuteen asuun. Myöskin ne mieskohtaiset elämykset ja ulkonaiset olosuhteet, jotka ovat vaikuttaneet näihin nuoruudenteoksiin, jäävät Castrénin tutkimuksessa vaille lähempää, yksityiskohtaisempaa selvittelyä. Sensijaan antaa tekijä nähdäkseni hyvinkin tarkan kuvan niistä kirjallisista vaikutuksista, jotka määräsivät Ahon realismin luonteen. Norjalaisen ja varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden merkitystä Ahon kehitykseen on tekijä selvitellyt varsin perusteellisesti. Edellinen määrää suurin piirtein katsoen Ahon realismin laadun ennen Parisin matkaa, jälkimmäinen sen jälkeen. Kuitenkin on ainakin yksi ranskalaisen naturalismin pääteoksia, Zolan "L'assommoir", jo kauan ennen Ranskan matkaa tehnyt Ahoon, kuten hän itse vakuutti, "valtavan vaikutuksen". Niin ilmeistä kuin kuitenkin on, että Aho on oppinut sekä norjalaisilta että ranskalaisilta, niin on samalla mielestäni sanottava, että se mitä hän heiltä on saanut, on ollut pääasiassa teknillistä laatua, on rajoittunut ilmaisukeinojen kouluuttamiseen määrättyyn, ajan kirjallisten tunnussanojen viitoittamaan suuntaan. Materialisesti — jos tällä sanalla tarkoitamme sitä mieskohtaista elämänsisältöä, joka kirjallisessa taiteessa etsii ilmaisua — lienee Ahon suhde sensijaan ollut läheisempi suuriin venäläisiin kertojiin, ennen kaikkea Leo Toistoihin. Se alituinen luonnon ja kulttuurin, vapaan luonnontilan ja kulttuurin muotojen vastakkain-asettelu, joka on Ahon syvimpiä perusaiheita — hänen koko kirjallista tuotantoaan hallitseva probleemi — sehän on sama kuin Jasnaja Poljanan ajattelijan ja kertojan valtava johtomotiivi, jonka ympärille sekä hänen filosofiansa että hänen taiteellinen ihmiskuvauksensa ryhmittyy. Tämä syvällä piilevään henkiseen sukulaisuuteen perustuva yhtäläisyys määrittelee mielestäni paremmin Ahon kirjallista asemaa kuin ne ulkonaiset, teknillistä laatua olevat piirteet ja yksityiskohdat Ahon tuotannossa, jotka saattavat viedä ajatukset Kiellandiin, Maupassant’iin tai Bourget'hen.

Castrén omistaa jotenkin paljon huomiota Ahon sanomalehtimiestyölle ja täydellä syyllä, sillä tämä puoli Ahon toimintaa ei ainoastaan anna tärkeitä lisiä Ahon luonnekuvaan, vaan on se myöskin ratkaisevalla tavalla vaikuttanut sen kirjallisen muodon, lastu-tyylin, kehitykseen, jota voi pitää Ahon persoonallisimpana taiteellisena ilmaisumuotona. Castrén viittaa tähän sanomalehtitoiminnan merkitykseen lastumuodon syntymisessä, mutta ei lähemmin osoita, mitä aineksia lastutyyli on omaksunut sanomalehdestä. Tämän osoittaminen ei kuitenkaan olisi vailla mielenkiintoa, koska se epäilemättä olisi omiaan tarkemmin karakterisoimaan lastujen luonnetta. Yleinen käsitys _lyyrillisyydestä_ lastujen ainoana hallitsevana ominaisuutena saisi tuskin tällaisesta yksityiskohtaisemmasta tyylillisestä erittelystä tukea. Pikemminkin se käsittääkseni näyttäisi, että sanomalehtikoserialla on varsin huomattava osa lastutyylin syntyyn ja että lyyrillisiinkin lastuihin useimmiten liittyy aineksia päivän aiheita käsittelevästä pakinatyylistä. Poleemisella aineksella on niinikään huomattava asema, etenkin varhaisemmissa lastuissa, jopa niin suuri, että moni niistä on menettänyt melkein koko viehätyksensä, kun se aihe, johon ne kohdistuvat, ei enää ole näkyvissämme. Huomiota ansaitsee myöskin se kehitys, joka on ensimmäisen ja viimeisen lastukokoelman välillä, kehitys, joka kulkee pikemmin lyyrillisyyttä kohti kuin siitä poispäin ja joka eräissä viime kokoelmissa on luonut muutamia pieniä unohtumattomia proosarunoja, joiden suurta kauneutta Castrén tuskin aina on täysin huomannut. Kun hän esim. sanoo Hirvi ja voimavaunu-lastun kuvitelmia luonnontieteellisesti epäillyttäväksi, on hän tietysti oikeassa, mutta tämä moite ei suinkaan tee tyhjäksi sitä mikä noissa kuvitelmissa on runollisesti oleellisinta: sitä suurpiirteistä näkyä, mikä niihin sisältyy ja missä jotakin Ahon sisimmästä sielusta, kuten minusta tuntuu, ripittäytyy. Siinähän on Ahon keskeisin aihe, kulttuuri asetettuna luonnon rinnalle ja sitä vastaan, saanut yhden kaikkein monumentaalisimpia ilmaisujaan. Lastut Lumoissa, Yllätys ja Toivioretki olisivat niinikään ansainneet muiden joukosta tulla erikoisesti huomatuiksi, koska ne mielestäni merkitsevät Ahon lastutaiteen huippuja. Sellaiset kansanomaisiksi muuttuneet nuoruudenlastut kuin Kosteikko, kukkula, saari ja Alakuloisuuden ylistys eivät mielestäni saavuta näiden persoonallisten, syvien proosarunoelmien taiteellista voimaa.

Sitä taiteellista täydellisyyttä lähentelevää virheettömyyttä, joka on ominainen parhaille Ahon lastuista, ei hän, kuten tunnettu, koskaan saavuttanut laajemman kirjallisen muodon puitteissa. Samoinkuin hänen yrityksensä draaman alalla, kuuluvat hänen suurimmat teoksensa Panu ja Kevät ja takatalvi epäilemättä niihin, joissa ulkonaisen aineiston värikäs runsaus turhaan koettaa peittää inspiratsionin voimattomuutta. Siihen verraten epäedulliseen loppuarvosteluun, jonka Castrén antaa jälkimmäisestä romaanista, olisin sentähden valmis yhtymään, ulottaen sen suuremmassa määrässä kuin hän tekee myöskin edelliseen romaaniin. Itse asiassa voi helposti havaita, jos lukee niitä arvosteluja, joita Ahon ensimmäiset teokset saivat osakseen, miten määrätyt arvovaltaiset kriitikot liiaksi painostamalla kirjailijakutsumukseen liittyviä kansallisia velvollisuuksia, saivat Ahon, joka oli joskus melkein liiankin herkkä seuraamaan arvostelijain neuvoja, poikkeamaan omalta varsinaiselta alaltaan. Suuren proosaeepoksen luominen ei ollut Ahon runoilijaluonteen mukaista ja historiallisen aiheen käsittelyyn puuttui häneltä ei ainoastaan kouluutusta ja tietopuolisia edellytyksiä, vaan myöskin — mikä on tärkeintä — sitä romanttista mielikuvitusta, joka helposti koteutuu kaukaisiin aikoihin ja olosuhteisiin. Juhani Ahon parhaiden teosten lähtökohta on likeinen todellisuuden havainto, hän tarvitsi jotakin konkreettista, silmin nähtyä tai omakohtaisesti koettua, ennenkuin hänen mielikuvituksensa sai aiheen valtaansa ja kykeni sitä menestyksellä kehittämään. Saattaa suorastaan kysyä, olisiko Aho jonkin muun kirjailijakoulun kuin realismin aikana — esim. romanttisten taideihanteiden vallitessa — lainkaan keksinyt kirjailijakutsumusta omaksi alakseen. Niin tyypillinen realisti on Aho kaikilta vaistoiltaan.