Part 5

Onpi ihanainen kesäpäivä, Kirkas juhlapäivä. Kylän kansa Kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt Ravittuna hauskalt' atrialta Nuoret huviansa etsimähän, Tuolta yksi, toisialta toinen, Kuinka tila kunkin on ja luonto, Sekä nuorukaisen että immen Että lapsen tulihilpee mieli.-- Pian riemu käy, ja kaikkialla Kuulet ilon hengen siipein iskut: Tuolla kunnahalla kaltevalla, Soimioisten kivisellä mäellä Keinu korkealle ilmaan heiluu; Keinu heiluu, huivit impein liehuu, Kauas kaikuu kultahinen pauhu. Taasen korvas toisialle käännä, Kylän kujalta sä kuulet kiekon Paukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret, Miesivoimaan jaettuina kahteen, Karttujansa käyttelevät tiellä, Visakiekkoinensa kiistelevät. Mutta lapset missä liekiöitsee, Missä elon aamukansa vilkas? Katso: helmassa tuon peltokedon Leikkiänsä kirkuen he lyövät.-- Mutta missä Kaimalan on Tuomo? Eipä keinumäell' eikä tuolla Kujallakaan kiekkotaistelossa. Ei hän ole tuolla eikä täällä; Kohden härkiänsä astelee hän Härkähakaan jyrkkärintehiseen Kosken kaatuvilla partahilla. Sinne vakavana käyskelee hän, Nysä taskussa ja tulusmaaru; Korkeana kesäjuhlan taivas, Pilvetönnä, hänen päällään päilyy.

Pianpa hän kohtaa kumppaninsa; »Luikinsa» ja »Poikansa» hän kohtaa Veräjällä, nurmell' lakealla. Myhäellen, tyytyvänä istuu Juurelle hän koivuhisen kannon Iskemähän tulta, polttamahan Pesällisen lehtee venäläistä. Iskee hän ja pian savu ryöhää; Tuulettomass' ilmassa se kiirii Pallosina miehen ympärillä. Siinä mieluisasti katselee hän Kohden Poikaansa ja Luikiansa, Jotka itse on hän kasvattanut, Vetohärjiks' opettanut heitä, Tehnyt heistä verrattomat juhdat. Ajan alasmäkeä jo vierii Heidän elämänsä toikot päivät; Vuotta kaksikymmentä jo lähes Monessa he ovat kantanehet Helteessä ja kylmäss' iestänsä. Mutta eihän ydintä ja voimaa Vielä jäsenistä jykevistä Puutu; vielä vuosia he käyvät Tuomon turviss' ikeen jynkän alla Kaimalassa, Luiki niinkuin Poika. Tuossa he nyt, voimaa uutta luoden, Ahkerasti atrioitsee, purren Lempeen nurmen mehukasta heinää, Koska hiilakkaana juhlan taivas Heidän päällään päilyy, päivän loimo Lämmittäen loistaa, käen äänen Ihanasti hymisevä kaiku Riutuvana ympär' soi ja koski Vahtoisena matkan päässä pauhaa. Niinpä iltapäiväll' ihanalla Suvisunnuntaina tyytyvänä Tuomo koivukannon juurell' istuu, Nysä suussa, katsoin härkiänsä, Koska ilo telmeisenä liikkuu Kylän tantereilla. Siellä keinu Ylös heilahtelee räikynällä Taivaan luhtihin ja visakiekko Lentelevi tomuavalla tiellä.

Mutta katso: jopa muuttamahan Käyvät leiriänsä Tuomon härjät; Tuonneppa he astelevat alas Alhoon lomass' ojan-puurtamien; Likemmäksi koskea he siirtyy. Heitä kumppanina uskollisna Tuomo seuraa, istuu äyrähälle: Alahalla juhtansa hän näkee. Siinä istuu, nysän toisen lataa, Karkullansa tulta lyö, ja taasen Savun sinisiä kierroksia Ympärillensä hän hellittelee, Katselevi myhäilevin huulin Alas kohden härkähempujansa. Alhossapa kosteassa härjät, Ojan äyrähällä miesi viipyy, Nysä hampahissa, joka vihdoin, Pohjaan poltettuna, savun kieltää. Mutta aurinkoisen iltalämmin Lempeä ja kohiseva koski Maanittelevatpa härkämiestä Unen syliin vaipumahan viimein. Vasten kiveä hän sammaleista Tuossa kallistunna huoahtaapi, Unta uneksuen rakkaimmista. Mitä haastelee hän, möyryää hän? Kuules: Luikillensa luihkaisee hän, Taasen parahtaa hän Pojallensa; Milloin makeata maikausta Juttelee hän tovereille taasen, Uhmaellen unen vainioilla.

Mutta laskenut on päivän loimo, Yö on tullut, taivas pilveen käynyt, Kesä-yösen valon himmentäen. Yösen levolle jo vaipunehet Ovat juhdat pajistohon alhon; Mutta kuorsatenpa aina Tuomo Sammalkiven suojass' uneksuvi; Koski hälle univirttä veisaa. Vielä hetki vierii. Korven ukko, Hyypiöinen, istuimensa heittää, Kohden kosken pauhua hän lähtee Hienoisilla siivill' lentämähän; Tuolloin synkäll' äänellä hän huutaa, Lentää yli uneksuvan miehen, Siinä huutaa kerran huikeasti, Katoo avaruuteen öisen taivaan. Mutta silloin herää Härkä-Tuomo, Ylös pöllähtäen maasta lentää, Löyhähtääpä kerran miesi taaja. Tuossa hän nyt tuijottelee hetken, Harjastoa kyhnii; toki viimein Kotihinsa astelemaan päätyy.-- Niin hän vietti juhlan iltapuolen Härkiensä kanssa härkähaassa, Hälle parhaat elon kannikalla.

Mutta Tuomon metsäss' astellessa Kerran, kirveskynä kainalossa, Tuli teurastaja taloon, tuima Verkatakki herra; kysyi miesi: »Onko myytävänä Kaimalassa Teurasnautaa mulle oivallista?» Huomasi hän härjät, valtahiset, Pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet Lehtikammioissaan Metsolassa. Kohta heihin herra kaupungista Mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi. Silloin tuumiskeli isäntäinen Tuonne tänne; rakas oli raha, Rakas myöskin jalo juhtapari, Talon verrattomat vetohärjät. Kerran toisen vielä miesi tarjoi, Kolikkoja lisäten, ja katso: Eihän enään Kaima tuossa kauan Tuumiskellut, mutta heitti härjät, Tuiman teurastajan haltuun heitti.

Tuli Tuomo metsäretkeltänsä, Riensi talliin kohden tovereita Ainoisia. Toki, tyhjänäpä Hinkalot hän löysi, nurkass' ikeen Muistopatsahana murheellisna. Siinä, pahintansa aavistellen, Uros seisoi, kasvot kalveana Kuni kylmän tulisijan tuhka. Mutta hänen tuossa arvellessaan. Tuli piika, sanat jyrkät lausui: »Mitä seisot, miesi, tirkistellen, Koska marssivat jo sarvijuhtas Kaupunkihin kohden kuolemaansa?» Silloin Tuomo, sanat kuultuansa, Sanat korvillensa kamalimmat, Kelmeänä kuni aave astui Talon pirttihin ja huolimatta Ilta-atriasta vaipui alas Vuotehelle, kohottaen peiton Korkealle yli kiirehensä.

Meni päivä, meni vitkoin viikko, Tuomon aina maatess' äänetönnä, Huohottaen helteisessä työssä, Kunnes kerran, tulless' illan lempeen, Vaaleana makas vuoteellansa Miesi milloinkana heräämättä. Niin hän päätti elämänsä päivän; Pian pois hän räikynällä vietiin, Talon korske'illa hevosilla, Talon vainioilta haudan helmaan. Tyhjinähän tallissa nyt seisoi Härkähinkalot, pois oli Tuomo; Muistopatsahana murheellisna Vajan loukoss' ies seisoi tuolla. Itkemähän silloin emäntäinen, Silmäss' isännänkin kyynel kiilsi, Koska hartaall' äänellä hän lausui: »Olipa tuo uskollinen miesi, Teki työnsä täyteen mittaan aina; Mistä löydän hänen vertaistansa?»-- Mutta pohjan puoleen kirkonmaata Tuomo haudattiin. Ei pyhät kellot Hälle soineet eikä murhejoukko Hänen haudallansa huokaellut. Missä miesi lepäs, osottihan Ajan maassa musta multapilkku. Mutta kohos toki tanterelle Heinä viherjäinen taas; ja katso: Pian kenkähän ei tiennyt täällä, Missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.

PAIMENTYTTÖ

Katri, pieni karjanpaimen, Askartelee ahol laakeal, Karjankello korven rannal Kilahtelee kaulas Helmiken. Pieni »Jalli», jörönaama, »Turkin» luppakorva penikka, Venyy vieres pienen piian, Yksitoikkohinen, äkeä. Äkeänä, ärmättinä Päivää ensimmäistä karjassa, Istuu Jalli väsyneenä, Poros karvahiset tallukat. Miksi otti pentun kurjan Katri karjaan, kiusankappaleeks? Miksi vastoin taaton tahtoo, Vastoin äitin armaan kieltoa?

Mutta mitä askartelee, Mitä laitteleevi lapsinen? Hattua hän valmistaavi, Komeata »krullaa» tuohesta, Kaunistaa sen kukkasilla Oikein herrashatun muotoiseks.-- Viimein törttö päähän pannaan, Krulla ankar, kukkashehkuva, Niistinhuiviks hieno tuohi Vielä kuverretaan kourahan. Ja niin seisoo nipahuulin Hepenissään herrashempukka. Sievästi hän asteleevi Tanterella edestakasin, Keksahtelee, keikahtelee Kenokaulahinen fröökinä.

Keksahtaa hän varjollensa, Varjo kiltist vastaan keksahtaa, Keksahtaa hän Jallillensa, Tomppelina Jalli töröttää, Väsyneenä, voipuneena, Pörrönaama, porotallukka. Impi ylpee, niuskanokka Tuosta veikkarians nuhtelee, Häristäävi huivillansa, Kilakoiten äänel kileäl, Mutta taasen tapsuttaa hän Salissansa edestakasin, Keksahtelee, keikahtelee, Niistinliinallansa liehuttaa Arvokkaille kasvoillensa Kenokaulahinen heilakka.-- Niinpä herrashepenissä Käy hän kaupungissa Metsolan.

Aurinkoinen aleneevi Kohden tutkaimia kuusiston, Likka raukka leikissänsä Unohtaavi karjan kirjavan. Hellansa ja Helmikensä Viimein toki muistaa hän. Sillon seisoo niinkuin seiko, Äänel helottaval huuhelee, Kuulteleevi korval tarkal, Ei hän kuule kelloo Helmiken. Kiirehtii hän kiepomahaan, Hatasarviansa hakemaan, Kutsuu Jalliansa, kurja, Pelko poskella jo kelmeä. Paimen hyppää, huuheleevi, Karjan ammumista matkien; Äyhkinällä äkeällä Peräs haarustellen tallustaa Pieni penttu pörrönaama, Kieli ulkona hän läähättää. Ja hän astuu miten jaksaa, Miten julkee laiska lalluttaa. Astuu jäles Katrin kiltin Korven juurikkoista kamaraa, Mutta Katri, soma sorsa, Lentää kuni Lemmon leimaus; Jalli kontii kahnustellen;

Aina kauvemmaksi köntti jää. Lahorunko, koivu kääpänen; Yli muurin päästäksensä Karvakölli kerran koettaa. Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu, Alas takasinpa tuupahtaa. Tuosta nousee meno tuima, Tuhattulimmainen rähinä. Kuulee Katri kiusaksensa, Että käydä tie on takasin, Pauhaa, itkee, kiitää kohden Jallin kiljunata kiukkuista. Tuhopaikkaan tyttö ehtii, Löytää tallin koivun kyljeltä, Häneen kouran kiivaan iskee, Häntä ravistellen raapottaa, Niskaturkist nytkäseevi, Laskee tanterelle tallukan. Tuosta Jalli julmistuuvi Eikä paikastansa pakene, Makaa, musta kilpikonna, Killistellen kohden taivasta. Killistellen kohden taivasta. Tyttö häntä turhaan kutsuu, Turhaan pistäyy hän piilohon: Jalli lepää, läähättäävi, Kuulematta Katrin huutoa, Tuijottelee taivahalle, Taivahalle tassut torkottaa Takasinpa tyttö juoksee Vihan jupinalla Jallin luo, Peikon sieppaa sylihinsä, Kerran niskanaavast nytkäsee; Tuosta toinen tiuskaseevi, Vallan riivatusti rähisee.

Sylissänsä karvakölli Tyttö korves kolkos kiitelee; Hattu päässä, herrashattu, Krulla koristettu kukkasil Kahahtelee kuusten oksis, Kilvan keikahtelee kukkaset. Huuhelee hän, huutelee hän, Karjan ammumista matkiilee. Kelloa hän kuulteleevi Korval tarkal, eikä hengähdä: Kyhkyläinen hyyhyäävi, Ikävyyden oksal istuen, Kylkeen salon kuivan kuusen Tikka punaharja paukuttaa; Sen hän kuulee, vaan ei kuule Karjan kileätä kelloa, Koska päivän aurinkoinen Iltariutuvana alenee. Niinpä syämmel surusella Salos synkeäs hän samoilee, Huuhelee hän, huohottaa hän, Murheen metsäs itkee hyryttää; Taakkana viel sylissänsä Karjasankarinsa katala; Kiikkuu kölli jörötellen Lapsen helmassa vaan, huoleton.

Kuuluu korves kirveenpauke, Metsä mäikyy, tanner tömisee; Hakkaa siellä »Hanko-Heikki» Juuret visakoivun kaarevan. Hankoa hän hankkiileevi, Sivakasta sahranhankoa Isäntien ihasteeksi, Monen miehen mieliteoksi; Onpa äijä parkkiposki »Hankoniekka Suomes parahin».-- Hänpä korves kalkuttaavi; Kohden häntä likka liehtomaan. Tuulosena tultuansa Ukon luoksi koivun äärehen, Kyselee hän kyynelsilmin, Huokaellen kurja haikeast: »Sano, miesi, metsän ukko, Anna mulle armas vastaus: Näitkö karjaa kadonetta, Helmikeä, kellolehmääni, Kyytöäni, Koivoani, Kultahista karjaa kotoni? Sano, kuulitko sä kellon, Helmikeni kellon kileän?» Tuohon vastaa ukko uhkee, Pidättäen kirvest kiiltävää: »En ol nähnyt, en ol kuullut, Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.» Mutta tyttö tuskissansa: »Voi mua, lasta onnetonta, voi! Kadotin mä kodon karjan, Saatoin ehkä Mehkon kitahan. Hakien nyt hukkuneita Samoelen ympär saloja; Mutta vaiva samoella Taakka tämä käsivarsillain; Väsyi kurja käydessänsä Päivää ensimmäistä Paimelas. Ota häntä huomahaasi, Ukko sinä, avullinen ain, Että voisin vilkkahaasti Etsii kadonetta karjaani; Tuo hän kotja illan tulles, Hankonesi kylään palaten.» Tuohon vanha vastaeli, Ukko moukkiposki, leikkisuu: »Suostuisiko sonnisilmä Tässä kanssain iltaan istumaan? Tulpas tänne, töllökuono, Sedän vanhan seurakumppaniks.-- Mene hiiteen; vihakiiski, Mene viistosilmän vietäväks, Murhanainen 'Muuri-Jussi'! Kuka käski sinun puremaan? Purit paukon peukalooni, Ukon peukalohoon, peijakas.-- Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu, Piti sulle! musta murrisuu, Että saapi saivaristos, Tukkas pöllytyksen pienoisen.-- Onhan tuota kerraks tuossa; Piisaa jo, mun Katri-piikasein! Mitä tietää turriainen, Mitä äkeissänsä ärmätti? Nytpä toki tietäköön hän Purreheensa ukkoo uhkeaa, Purreheensa peukalooni Punapaukon, peni peijakas!

Eihän suostu sonnisilmä Tässä kanssain iltaan istumaan; Kontis metsäkyöpeliksi, Paistikaksi pedon poskehen. Pidä hän viel poikanasi; Pian itse taas hän talluttaa; Eihän pila paljon paina, Viisi kuusi naulaa korkeintaan.-- Vitkommin sä varvastele, Noinpa ällös tulta pyrskien, Heitä suru Helmikeistä, Kyytöseljistä ja Koivopäist; Kyllä jälleen lehmät löytyy, Löytyy säästäminä susien.» Tuohon lausui tyttö vieno, Rukoellen äänel haikeal: »Huuda kerran huikeasti, Huuda, Hanko-ukko kultanen, Anna pauhaa partakuusten, Että peto kauvas pakenis; Huuda kerran huimaavasti, Valta-äänelläsi luihkase.» Tuohon lausui ukko uhkee, Moukin poskestansa painaen: »Pianpa on tuokin tehty, Pian pantu julma jolaus»; Ja hän huusi hirveästi Ammottaen kohden korkeutt', Huusi kerran, huusi toisen, Huusi kerran kolmannenkin viel: Kaiku ympärkiiriskeli, Metsä, maa ja pilvet jylisi. Huuttuansa lausui äijä, Ruttoruskeana poskiltaan: »Tekee työnsä moinen huuto, Kolme jolausta julmaa näin. Mutta ellei tuostakana Vetonaulaks oikein olisi, Kyllä keinon toisen tiedän, Jolla soitan suren sukkeloon, Hiien hakaan hallaturkin, Tahi leukaluunsa lukkoon lyön Lappalaisen lukemilla, Sanasilla vallan sarvipäil. Kuules nyt, mun kynäseni, Kuinka Mehko meiltä manataan: 'Marssi, poika, muille maille, Korven kammo, konnan sikiö, Häntähurri, Hornan halli, Vilkase kuin tuli turkanen! Ellet mielis melkotella Pojes tuntureille tuulien, Äläst pure Katrin karjaa, Äläst sarvipäitä peljätä, Pure puuta, pure maata, Pure murhamielin paasea; Noidun muuton leukas lukkoon, Silpaan turveturkkis seljästäs, Viskaan rankas Rutjan koskeen, Turkkis Tuonen virtaan tuliseen! Niin sua tahdon kuranssata, Elles koreasti kuljeskel, Tassuttele taitavasti, Koskematta kirjo-karjahan.'-- Moiset sanat työnsä tekee, Tekee Susilassa teposet. Ole rauhas, likka leiska, Ilman yhtään huolen huokaust; Kohtahanpa lehmäs löydät Säästäminä suren hampaitten; Käyppäs taasen huuhelemaan, Kuultelemaan kilikelloa.» Niin hän lausui, ukko uljas, Lausui, painoi moukin poskeheens, Kääntyi taasen kirveinensä Kimppuun visakoivun kaarevan.

Mutta läksi likka liesuun, Halkasemaan sammalsaloa, Huuhelemaan, kuultelemaan, Turhaan kuultelemaan kelloa, Riipotellen retkellänsä Karva-köllii käsivarsillaan.-- Mitä huomaa tyttö tuossa? Pienen metsähiiren hyppäävän Kannon-koloon keitahalta, Kiirehtien kitivitinäl. Senpä huomaa huolen lapsi, Lausuu sydämmestä synkeäst: »Miekkohinen metsähiiri, Onnellinen kanto-koturi, Ei ol karjas kurjan teillä, Ei sua uhkaa viha vanhimpais. Olsin pieni piikkisilmä, Oi mä 'onnen-myyri' olisin!» Niin hän juttuu juostessansa, Maata sammaleista samoten, Näkee tuolla tintin pienen, Tiasen partakuusen kehdossa, Lausuu taasen tuskissansa, Koito kadehtien kujertaa: »Tintti pieni kuusen kehdos, Olisin mä oma siskoses, En nyt murhees murentuisi, Kadonetta karjaa etsien. Olisin mä siskos pieni, Ilolintu aina olisin!»

Niin hän rientää riipponensa, Hyppää Hyypiöisten ahoilla, Jossa armaal aamuhetkel Kirjokarjaansa hän paimensi. Aho pyörtää ympärillä, Kanto-aho alakuloinen, Kannon kärjel rastas raukka Ehtovirttänsä jo visertää, Aurinkoinen taivahalla Iltariutuvana loimottaa. Mutta karja, kultakarja, Onpi teillä tietämättömil; »Ehkä surmansa jo saaneet Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.» Tyttö seisoo: vimman silmä Ympär ahon aavan leimahtaa, Kyynelkoskeen hyrskähtäävi Sydämmensä murheen aholla, Kyynel virtaa, rinta reutoo, Ijankaikkinen on ikävyys, Päivä synkee Paimelassa, Hyypiöisten kiviahoilla. Eukko vanha vastaan käypi, »Pihkamuori» mustanaamanen, Kaunoisien kaakkusien, Pihkaleipäin kiltti leipoja, Kiltisti hän leivät leipoo, Ympärkiertoileevi kauppien; Noilla kauppakierroksilla Sanaa saarnailee ja laulelee; Sillä muori mustanaama Vallan ankara on lukija.-- Moinen monna kohtauuvi Kantain pihkatuokkoaan Käsivarrel vasemmalla; Kirveskynä kädes oikeas. Kyseleevi kyynelsilmin Paimen kurja vaimolt vanhalta: »Sano mulle, Pihkamuori, Anna, eukko, armas vastaus; Näitkö karjaa kadonetta, Kultahista karjaa kotoni? Sano, kuulitko sä kellon, Helmikeni kellon kileän?» Tuohon vastaa muori vanha Kohden katsahtaen karmeast: »En ol nähnyt, en ol kuullut, Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.» Tuohon tyttö tuskissansa: »Voi mua lasta onnetonta, voi! Kadotinhan kodon karjan, Haen vaivalla nyt hukkunei. Onhan vaiva samoella Taakka tämä käsivarsillain; Väsyi peni Paimelassa Päivää ensimmäistä käydessään.» Tuohon taasen vanha vastaa, Lausuu tuikealla tavalla: »Oikeinpa sua taivas tassii, Syystä lennättäävi liekkiöö, Rankasee hän rikollista, Vihan lasta vallatonta lyö. Mitä vielä? Huomasinpa Aamul teidän tarhapihalla: Vastoin tahtoo vanhimpainsa Lapsi karjaan pentun vietteli; Siis nyt ansiosta aivan Tuossa karvakuormaas kantelet Kaukana sun karjastasi.-- Mitä vielä? Suuri Jumala! Tässä perkel lapsen pukee Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan; Hepenissä herrasnaisten, Mukamakin tervatentti sä! Mitä sanon, mitä saarnaan? Voi sä ylpeyden enkeli! Oikeinpa sua taivas tassii, Syystä lennättää hän syntistä. Syököön susi karjan kaiken, Lyököön epeliä leimaus! Läsnä on jo mailmanloppu, Läsnä onpi hetki hirmuinen!» Pakisi niin Pihkamuori, Eukko murhan-musta muodoltaan, Mutta pian piika pieni Muorin metelistä pakeni, Riensi kolkol katsannolla; Tuonne katosi hän koivistoon. Kalpeassa koivistossa, Liimus lempeässä lentää hän, Hatun päästään viskaseevi Kolinalla kannon kylkeheen. Siitä hyppää hassatukka Halki hymisevän hongiston, Toki taasen kuultelemaan Karjankelloa hän seisahtaa. Kellon kuulee koillisessa, Kohden koillista hän kiirehtii, Kiirehtii hän kiihoissansa, Mutta kerran vielä kuultelee: Kuulee kellon lounaisessa, Kääntyy kohden lounasta hän taas. Kaikuu tuolla, kaikuu täällä, Kaikkialla kellot tuhannet; Tuonne juoksee, tänne juoksee Tuskissansa paimentyttönen Katri kurja, miksi juokset, Miksi tuiki turhaan kiitelet? Kellot kaikki valhekellot Korvis murehtivan paimenen. Tuonpa hän tok' viimein huomaa, Vaipuu alas hongan juurehen; Valittaa hän, vaikertelee, Vuotaa kyynelhelmet virtana. Päänsä vasten polveansa Alaskallistaa hän kiljunal; Mutta Jalli, pöllö-penttu, Lepää huokuvassa helmassa. Niinpä itkee iltanummel Likka pieni hongan juurella, Vasten polvee päänsä painaa, Polven peittää tukka tumpura.-- Mut jo paimen vaikeneevi, Hetkes itkemästä herkenee, Korkeuteen katsahtaen, Päänsä vasten honkaa nojaten, Taivasta hän rukoileevi, Ristis kädet pienet polvilla: »Elon herra, Jumalamme, Katso puoleen kurjan paimenen, Hälle armostasi anna, Että löytyy karja kadonut! Synnin tein mä, koska toivoin Velhosanat onnen saattavan, Synnin tein mä, kummitellen Herrashepenis ja kukkasis; Kadunpa tok' katkerasti, Anteeks syntejäni anelen, Lupaan lujal sydämmellä Olla täällä kuuliainen laps, Valmis käskyyn vanhimpaen, Ylpeyden kauvas karkottaa. Kotja taasen käytyäni Kotokarjan kellon kilinäl, Anon anteheeksi emoltani, Hänen kaulahaansa lankien. Mutta saata, että löydän Kulta-omenani ihanat, Elon herra taivahaassa, Katso puoleen kurjan paimenen!» Niin hän lausui, kunnes sammui Ääni raukeneva rinnassa. Mutta eipä sammunutkan Rukouksen hohde huulilta. Huulet liikkuu hiljasesti, Hartauden kieltä kuiskaten, Silmä kirkas, tumpurainen Ylös korkeuteen katselee, Heleänä kyynelvirta Seisoo poskel päivän polttamal, Kuni tahtoisi hän kuulla Rukousta pienen piikasen.

Niin hän istuu iltanummel Hymisevän hongan juurella; Rukoilee hän: soma rauha, Kuni aamun kaino kajaste, Väikkyy hänen kasvoillansa, Huulillansa liehe lempeä; Sanoo hälle sydämmensä, Että kuultu onpi äänensä. Liehuu illan tuuli liepee, Lapsen kiharia kiemaillen, Pienen peittää päivän tähti Säteittensä kultaan kiiltävään. Ja niin vaipuu silmän vaippa, Väikkyy punertava pimeys, Koska nukkuu nurmilintu, Uneen raukeneevi makeaan. Unohtaavi karjan kellot Paimen unen ihanassa maas; Kaikki Jalli unohtaavi Huovahtaen helmas paimenen; Yhdessä he uneksuuvat Päivän huolet kauvas heittäen. Honka heitä viihdyttäävi Ylähällä hiljaa hymisten, Ylähällä hongan huipus Heporastas vilkas visertää.

Unta mitä uneksuuvi Tuossa paimen? Unta ihanaa: Kumo taivaan aukeneevi, Alas astuu heljäst aukiost Enkel hamees hiilakkaassa, Kohden paimenta hän kiirehtii. Likenee hän murheen maata, Hopeaisten siipein sihinäl Hongan juurella hän seisoo Lempeänä luona paimenen, Kätensä hän laskee hienon Lapsen kiirehelle hempeäst, Kuiskaa hänen korvahansa Ilon ihanaisen sanoman: »Kuuli taivas tuskas äänen, Katsoi armiaasti puolehees; Ol siis rauhas, paimen pieni, Kohta löydät karjas kadonneen. Lähe tästä lounaisehen, Tuonne kohden koivumäkeä, Ilokeimon kunnahalle, Sanajalkaselle aholle.» Niin hän lausuu, taasen päätyy Ylös korkeuteen kiitämään; Aukion hän ennättäävi, Kirkkahaana päilyy kynnyksel; Katoo hän ja valo peittyy, Kumo taivaan ihanasti soi.-- Herää paimen huoveestansa, Kuni liekki ylös lentäen, Muistaa mitä lausui enkel-- Unen ihmeellisen muistan ain-- Rientää vasten lounatuulta Kohden Ilokeimon ahoa; Kuni leimaus hän kiitää, Eikä tunne taakkaa helmassaan. Kuuleevi hän kellon kaikun, Löytäävi hän karjan kultasen Kultamaalta mansikkaiselt, Sanajalkaselta aholta. Mikä hetki, ilon-hetki Iloheimos ijankaikkinen! Syleilee hän lehmiänsä Ilon polttavissa kyynelis, Katsoo ylös korkuutehen, Taivaan laupeutta ylistää. Kuni aurinkoisen viilu Tuolla loistaa honkain välistä, Niinpä loistaa lapsen kasvot Paimelassa kesä-iltana. Enhän tiedä, mihen vertaan Riemun paimenpiikasen. Ehkä naiseen, joka löytää Helmen kallihimman taivaan al; Tahi mieheen, joka astuu Ylös korkehimpaan kunniaan? Kehno heidän hekumansa Ilon rinnal tuossa paimenen.-- Autuaana astelee hän, Äänel heleällä huuhelee, Asteleevi karjans kanssa Kohden ihanaista kotoa. Jalkimillaan omillansa Astelee jo pieni Jallikin, Totisena toisten seuras Kohden kotoansa taaputtaa. Surun päivä, ilon päivä! Syvät ovat surut lapsenkin; Surust toki synkimmästä Kirkkaana hän astuu ulos ain; Helmassa hän iki-äitin, Luonnon kohdussa hän hengittää; Itkee, huokaa murheen yössä, Yö se ilon aamun kirkastaa; Mikä vielä vienon mieli? Aina taivaan liki naapuri.

Niin oil päivä Paimelassa, Katrin kerran karjas käydessä; Tuota alat muistelee hän, Alat armiaasti hymyten, Emäntänä onnellisna, Onnellisena myös äitinä. Seuraa onni oivallinen Häntä askareissa ainiaan; Tuosta yksi haasteleevi: »Velhon keinot kyllä tuntee hän», Toinen taasen todistaavi: »Usein hartaasti hän rukoilee.»-- Mutta vaihka valtiasna Katri emäntänä elelee, Ei tok' käyskel kempaellen Turulla hän mailman turhuuden. Kainona hän käyskeleevi, Kasvohilla rauhan kirkkaus, Kuni katsahtelis silmä Aina valkeuden enkeliin.

ATALANTTA

Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä Onpi kertoelma Atalantasta.-- Seisoo linna tuolla alppein rintehellä Korkee Unterwaldenissa, helmassa Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen Linna tuijottaavi yli tunturein, Yli laaksojen ja tuhansien virtain, Mutta lounaiseheen vuori ylenee, Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa. Kennen onpi linna ja sen ympäril Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta, Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.

Tehnyt oli isä voimallisen työn: Karkoitti hän Itävallan istuimelta Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan; Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon, Kantamahan majesteetin kruunua. Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi, Heitti kartanons ja tavaransa kaikk' Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta, Suosiossa valtijaansa korkean, Emäntänä linnassansa hallitseevi.