Part 6

Kaunis oli neitonen Helvetian, Ruhtinaattarien oli hänen haamuns, Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö, Korkea ja kelmee. Povi korskeana, Uhkaavana, armiaana kuitenkin, Ylöskohosi ja monen synkeänä Ihasteena täällä, toivotonna ain. Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis, Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara Tuolla kalveana paisuu taivahalla, Niinpä Atalantan poski pyöreä Lempeästi paisui, kajastaen kauvas. Hänen silmäns terä tummansininen, Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä Hohti lemmen liekehtivä aarnio. Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat, Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.

Tienon Onnetar ja ilon antaja, Kaikkein turva armahin oil Atalantta, Linnan emäntäinen antelias ain. Kovan onnen koito hänen portillensa Millonkana turhaan kolkuttanut ei; Portti aukeni ja ravinto ja suoja Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista. Itse antoi ihanasta kädestänsä Aina antimensa nainen ylevä; Katso: usein lahjojansa jakellessa Likentää hän murehtivan pienoisen Polvellensa hellästi kuin oma äiti, Luoden kauvas katsantonsa riutuvan. Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin, Niinpä koska linnan tummas pylvästös Laulu heleänä kajahteli ympär. Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti Äkist laulullansa Atalantan kasvot? Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen, Uskollisin emäntänsä ylevän. Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä, Mutta uneksuen kuni autuas, Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi. Toki armahimmasti hän katsahti Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään, Koska uljas ratsastaja lähestyi Komeata linnaa orhil pyrskivällä, Nuori Arnold, linnan-immen sankari. Ihanahan oli tämä hetki, Hetki oman yljän lähenemisen. Tuli kaunis ritari ja riemu paisui Korkealle, riemu taivahan; Sillä jumalien liekkinähän poltti Atalantan lempi kuni aurinko; Ylös ritari myös ihasteella katsoi Kohden morsianta mustakiharaa Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist. Koska oil hääpäivä heidän nouseva, Kuni määrättihin viime eron-hetkel? Ennen kuni kaari tämän vienon kuun Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.

Mutta kertoelmani käy pilvihin, Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.-- Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai Joukkonensa hirmuhallitsija herra, Jonka kerran immen isä ankara Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä, Verijanova ja kostonhimova, Taasen istuimelta silmänsä hän iski. Mikä miehen valta-sana ensimmäin, Koska päähänsä hän kultakehän painoi? Tämän lausui peloittava ruhtinas: »Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät Mitä käsken. Vuorilinna komea, Rakentama miehen, valtarikkojan, Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään. Mutta minä valan olen vannonut, Että kauvemmin ei seisköön tämä linna, Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»

Somas rauhas Atalantan asujaamet Askartelit suojas muurien, Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden; Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen. Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto, Huuto hurjain miehien, ja räikynäl Portit, ovet auki iskettihin linnas, Atalantan rauhanlinnas. Mutta kauhistuen linnan asujat Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun; Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil, Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin, Riensi, kaamea; mikä minnekkin. Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas, Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy. Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu, Kuuluu sälähteleminen akkunain, Koska huoneen riista kilvan jaksetahan Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan. Siitä, paljahaksi pian riistettynä, Tuliloimona jo linna lekkoaa Öisel tunturilla, kajastaen kauvas. Palo ankar oil; ja näki aamuinen Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.

Yössä tummas harhaeli Atalantta. Löysi viimein valjetessa koillisen Laakson varjossa hän tuttavien huoneen; Toki turhaan tälle ovelle hän löi. Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon: »Kieltää meitä avaamasta oveam Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka, Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt, Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.» Siitä huonetta hän toista läheni, Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen Humajavan kuuli yössä kulkija. Vielä kohden majaa kolmatta hän astui, Astui huoneheesen; mutta katsannot Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen: »Älä viivy kauvan alla kattomme, Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden. Elles onneamme tahdo hämmentää.» Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy Emäntäinen vallan ylistetty ennen, Heistä, joille vielä eilen ammensi Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.-- Synkeänä Atalantta käyskelee, Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen, Tuota julkeata petoo; käyskelee Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.

Äsken linnan haltijatar korskea; Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo. Mutta myrsky ankarampi ensimmäist Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli: »Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty, Valinnut on itsellensä toisen lemmen, Neidon ihanimman keisar-kaupungis; Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.» Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen Alas iski Atalantan kiirehelle, Hänen peitti pimeyteen autioon, Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää, Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy. Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon Hänen huulillensa vaikerruksen toi: Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui, Huusi koito halki vimman synkän yön. Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys, Koska hänen sydämmensä ystävä Pimeyden ruhtinaksi musteni Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.-- Mutta ääni, joka äsken valitti, Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks, Ulosammentaen vihan oikean. Toki; tuskin oli kirouksen kuuro Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni Neitonen ja alas tanterelle vaipui Kastelemaan helmojansa kyyneleil. Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti, Rinnas kadotetun lemmen katkeruus, Riutumus ja vihan kuluttava loimo. Niinpä sydämmensä kimmain taistelos Atalantta oljentelee kaltehella Himmeen niitun. Aurinko Helvetian Puolipäivän korkeutta lähestyvi.

Mutta kiiriipä jo sama aurinko Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä Atalantta ikävyyden niitulla. Mutta eihän enään kyynel vuoda Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä; Katse yhtiälle yhä tuijottaa.-- Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi Jalona ja huoletonna eteenpäin Vakavilla askeleilla. Rohkeana Povi nousee taas ja ihanainen pää, Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat Luikertelee vaeltajan hartioil. Käyskelee hän, koska säteilevä päivä Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa Vaaleana loistaa poski pyöree immen, Niinkuin lumitutkahimet tunturin Tuossa itäisessä ihanasti loistaa. Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää, Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois; Mutta karvaus, koiruohon katkeruus Hänen huuliltansa hymyn himmentää. -------------- --------------

Eipä lapsi helleyden helmaan tullut. Samennus jo entisien aikojen, Muisto verisestä riidoist veljeskunnan Hämäränä väikkyi Atalantan silmis. Viipyi neito päivän heimon huomassa, Viipyi kaksi, mutta aamul kolmannella Pakeni hän ylenkatseen linnasta, Läksi kerran vielä omiensa luoksi Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän Hetken synkeän, jo toisella hän poistui, Poistui vimmoissansa kuni tuulispää; Sillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä Pian huomas katsantojen kylmyyden, Sydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti, Kohden alppein korkeutta pakeni.

Mutta samoaa hän, alat hurjasti hän Rientää yli vuorten, halki metsien, Teroittaen katsantonsa lakkaamatta Kohden tunturia pilvikorkeaa, Kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla. Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee Äänel kimmeällä, tulisella kielel Jätti-uroholle kylmäs haarniskas: »Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito, Pian elämänsä liekki sammuta; Sillä sulosempahan on neidon kuolla Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al, Kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl. Ota helmahaasi, ota helmahaasi Atalantta, linnanimpi hyljätty!» Niin hän lausui lakkaamatta kiirehtien Kohden maaliansa kylmää, korkeaa. Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee Neidon jalkain alla, koska juoksee hän, Juoksee eikä huomaa, että yö on tullut Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa, Kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu, Vaipuu uneen horrouden sikeään.

Mutta yö on poistunut ja päivä nousnut, Koska herää unestansa impi taas. Ympärillensä hän katsoovi ja huomaa Rintehellä pienen majan matkan pääs. Mutta ulos majasta käy miesi vanha, Kohden lammastarhaansa hän astelee Seuraamana vienon tyttösen. Hän päästää Ulos laitumille lammaslaumansa Kirjavan, ja itse paimeneksi lähtee. Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii, Atalantta hälle murheisena lausuu, Nimensä ja kohtalonsa kätkien: »Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni, Onnettoman pakolaisen anomus. Suo mun ajan viipyä sun kattos alla, Suo mun nauttia sun tules lämmintä Ja sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi Tahdon olla palveljasi ahkera, Joko päivän huoneheessa askartellen Tahi lampahitas vuoril vaalien.» Tuohon ukko vastas, partahinen paimen, Laupeasti neidon puoleen katsoen: »Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen, Tule tämän lapsukaisen hoitajaks, Jolta äsken äiti armas kuoli, Kuoli emäntäni, oma tyttärein, Kuoli vuonna menneheenä isä uljas, Heitti henkens tunturien retkillä. Astu sisään huoneeseeni rohkeasti, Kuka mahdat sinä ollakkin; Muotos sanoo, ettes ole meidän majoist.» Lausui harmaapäinen; mutta neitonen, Nähden pimeydes valkeuden piirron, Astui matalaiseen mökkiin lampurin.-- Oljenteli Atalantta rauhan loukos, Emännöitsi: askarteli, ompeli, Ompeli hän pukimia pienoiselle; Mutta hänen otsallansa viipyi yö.-- Ylähällä, pilvein naapurina seisoo Vuoren penkerellä maja lampurin. Ankaran Helvetian sä laaksot näet, Näet tunturien jylhät harjanneet Longottavan jalkais alla, näet virrat Tuhannet ja monta merta hymyvää. Tämä oli kuva Atalantan nähdä; Mutta synkeänä alaskatsoi hän.

Mutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain Arvelemaan, mistä kotoa me ollaan. Niinpä kumouksen mahtavan se toi Kaupunkihin suureen. Alas istuimelta Verisehen kuolemahan syöstihin Hirmuvaltias, ja vapauden päivä Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas, Joka valtakunnan kruunua nyt kantoi, Muisteleevi ystäviä isänsä, Hänen, joka, edellisnä verimiehen, Kerran kansan suosiossa vallitsi. Tämän ystäviä poikahinen muistaa, Tahtoo heidän mahleitansa lievittää. Raunion hän Unterwaldenissa muistaa, Murheellisen patsaan neidon linnasta; Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden, Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa Ulkoaa ja sisältä sen kalleuksil. Mutta linnan kohotessa ympärkäy Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen: »Tulkoon Atalantta, nainen kunnian, Ottamahan omaksensa uuden linnan; Tulkoot hänen uskolliset palveljans!» Kaikkialle käsky tämä armas ehtii, Kaupunkeihin, kammiohon paimenen Ylähällä tunturil; ja valmihiina Seisoo uusi linna Unterwaldenis.-- Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta Linnan entisistä asujaamista, Jotka pakenivat kauhistuksen yönä. Soma Kaarin ilosena palasi Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui Ympär tienoo laulu kannis, viaton, Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa, Yhä silmäellen alas laaksohon.-- Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi, Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta Etähällä, seljäs ruunan korskean, Pukimessaan kuni linnan impi ennen; Häntä seuraa uros, harmaapartanen Paimenukko; aasiansa kannustaavi. Sillon vastaan joukko rientää riemuten, Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä. Atalantta heitä tervehtii, Mutta ilon sädettä ei silmä anna, Eihän siirry hänen otsaltansa yö. Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin: Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.-- Mutta valtiatar linnahansa astuu: Rakennetaan juhlallinen atria, Tyhjennetään toivon kultahiset maljat, Muistot unohduksen virtaan manataan. Toki synkeänä miettii Atalantta, Juhla hiljaisena jymisee.

Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen Atalantan kartanossa eletään, Taasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat; Ihanina loistaa vilja-vainiot. Kuni ennen moni kovan onnen lapsi Läpi linnan väljän portin käy, Mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen Ravittuna, puettuna poistuen.-- Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin, Elämällä muotoo entisyyden ei; Sillon valtiatar aurinkona antoi Kaikkialle iloa ja lämmintä. Antaapa tok' impi anovalle aina, Mutta kylmä oli katse antajan. Eipä lemmekkäästi millonkana enään Pienoista hän sylihinsä viettele. Ja mi ennen hekumansa korkein täällä? Povellansa syleilyksen ahdistus, Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.-- Ja mi ennen hälle ilon hetken toi, Semä kaikki hältä pannahan nyt pantu. Laulun äänen vaikenemaan käski hän, Vaikenemaan kultakanteleitten kielet; Jaahailevaa jutteloa tarinan Ethän enään kuullut iltavalkealla; Siitä Kaarin murheisena huokailee.-- Huokaileevat naiset kyynelkosteil silmil, Suruansa näyttäen, tok' ainiaan Yksinänsä Atalantta käyskeleevi, Millon aikaellen tunturilla tuol, Siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.

Vieriessä vuosien ei muutu muoto Linnan immen vakavan, ei ikäväns Yksinäisyydessä yhä oljennella, Vaeltella, mietiskellen viipyä. Millon niituilla hän käyskeleevi, millon Virran partahilla. Mutta vuorilla Useammin toki seisovan hän nähdään, Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä. Tuollon astuupa hän ylös korkehimman Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin, Jossa myrskyt pauhaa.--Katso, luoteisesta Myrsky jymisevä pieksee, neitonen Vaaleana väikkyy sumukierroksissa, Kosteassa yössä pilvi-aaltojen. Tuonne tänne vallan temmoileevi aalto, Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen; Kiharansa mustat lainehilla loiskii. Toki välkähtäävi päivän valkeus Hattarien lomasta, ja mailma aava Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen.-- Mutta kiljunalla luodetuuli pieksee Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain; Kiharansa tuulen siivil loiskii, Kunnes taasen aalto pilven, kostea, Hämärässä kiharia pyörittelee.-- Mutta usein toki taivas selkeä Hänen kiireellään ja ympärillään päilyy, Koska ilmakerroksissa eeterin Viipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä Vuorilt katsahtajan väsymättömän? Mitä mietiskelee yksinäisen sielu Sinertävän leimauksen kartanos? Tahtooko hän elämämme arvoitusta Käsittää ja täällä korkeimman Viisauden löytää? Tahi etsiiko hän Nähdäksensä kangastusta lemmen maast, Jossa ystävä ei ystäväänsä heitä? Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi Retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa, Eikä hymyn ainohisen liehettä Täällä vienoiselle lapsellekan suonut. Niin hän alat valtijana synkeänä Vitkon vieriessä vuosikymmenen Haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä, Jona Atalantan elon aamuinen Kerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns, Vuodel tällä sabathina pyhänä, Taasen koitti keväpukimessaan, kaunis. Kaunis oli päivä, mutta ilta oil Vielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni. Tullessa tän illan, taasen neitonen, Yksinänsä, iltakelmeänä Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks, Aina ylemmäks hän ehti, joutui eteen Hälle viimein jalaviston hämärä. Sisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön; Toki lumikukkasien valkeus Tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi. Mutta kenen löysi neito lehdon yössä? Metsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin Yksin istuu kukkasien kinokses, Seppeliä siteleevi ihanaista Atalantan kiharien kaunisteeks, Linnan emännälle päivän kunnioiksi. Siinä vilauksen viipyi kulkija, Kukkassiteljälle sanahisen lausui, Mutta kauvemmas hän taasen yleni.

Jopa harjanteella tuolla neito seisoi, Katseli hän ehtoa Helvetian, Joka ihanana ihmeellisen loisti Alasvaipuessa alppein auringon, Rauetessa pyhän juhlapäivän. Taasen tuolla etähällä itäises Kiilto lumitunturien tutkaimilta, Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa, Levi taivahalle, sädekiilto ankar; Ja he korkeuden luhtiin kohosit, Kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis, Tuliloisteheessa monen kynttilän. Mutta alahalta vainiot ja virrat Kajastivat tuntureille vastahan, Myhäellen armiaast, ja virran purjeet Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit, Kauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven. Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran Näki tämän allaan Atalantta jalo, Näki hän, ja poski vaalee kuumeni. Mutta käärittihin maa ja taivas Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat, Metsät, virran venheet kuni kultavaatteis Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän. Kaikui toki halki ihmeellisen illan Kaukahalta tunturien torvi ain, Kaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran Kuuli tämän allaan Atalantta jalo, Kuuli hän, ja povi tulta löi; Tunsi halun polttavan kuin sulkemahaan Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan Helleyden kieltä, jossa mykkänä hän Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen Katsahti hän kuni kamalahaan juopaan, Koska, rinta levotonna huokuen, Iltana hän seisoi katumuksen vuorel. Vielä toki tahtoi neito hillitä Kapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.

Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen Jalaviston hämärästä helähdellen, Koska lauloi siellä Kaarin lempeä, Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui. Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes, Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä. Mutta vapaastihan korotit sä äänes Laulamahaan kaipauksen joutsenest, Joka merel aaval harhaeli kauvan, Toki löysi viimein kukkassaariston. Vilkkahaana Atalantan korvaan Laulun hopeainen virta kiirehti Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky Nousi hänen povehensa paisuvaan, Korkealle karkelivat syämmen laineet. Mutta siinä seisten, käsi otsalla, Koska mustenivat hälle maa ja taivas, Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!» Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut, Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos. Mutta läksi heti alas harjanneelta Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa. Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner Pyörsi hänen silmissänsä pimeten. Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui, Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän Kultapilvenä, ja punattihin kentäs; Siinä hetken huokuen hän huovahti, Riensi taasen kohden armahinta ääntä. Kerran toki seisahtaa hän, nojaten Vasten röystehistä pallasta ja huutaa Alas kohden jalaviston lehtoa, Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla, Pientä laulajata luokseen kutsuen: »Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon, Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!» Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut, Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.-- Tuosta taasen Atalantta, linnan impi, Lumikelmeänä samosi Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän Kukkasvuotehelle alasvaipuen Äänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan Luokseen viittasi hän vienon laulajan, Viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi. Sillon Kaarin heti ylös karkasi Kiljahtaen tanterelta, seppel kädes, Kiljahtaen, huomatessaan korkean Emäntänsä aaveheena lehdon yössä Hälle helmans aukasevan mykkänä. Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan, Kuni houreessa hän alasraukeni; Atalantta hänen sylihinsä sulki, Hänen huulillensa painoi suutelman Pyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän Vielä kerran häntä kohtaan suloisest. Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion Heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa Atalantta vienoistansa syleili, Armahinta laulajaa, mi häiriössä Lemmen hekuman ja kammon huovahti. Hetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti Ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi Hämmästyen kohden naista kalveaa, Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi. Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista, Ei, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi Tämän helman ihanassa kylmyydes.-- Makasihan maassa lumikukkaskranssi, Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal, Sillä seppelöitsi Atalantan kiireen; Ja hän synkeästi hymyili. Siitä kiharistaan kourin temmasi hän, Koska, tuijottaen taivaan kumohon, Lauloi kimmeästi vaikertavan laulun, Laulu vaikertava linnan ennätti.

Linnassapa asujaamet arvelemaan, Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen Ilman ääris temmelteli kiljunalla, Millon riutuvana, millon ärjyen. Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin Ympärillä korkeuden luhtia Aina kajahteli sama murheen ääni. Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan Linnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas Kukkasvaipal valkealla löyttihin Yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.

OLI MULLA KULTA KAUNOINEN

Oli mulla kulta kaunoinen Ja ilonen kuin aamu; Eikä muistostani koskaan men Se tyyni taivaanhaamu. Viel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu Äänensä lempeä.

Kuni kannel länsituules soi, Niin ääni kauniin immen, Unet ihmeelliset mulle toi Se heljä ääni lemmen, Sen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast, Riutuen kuulen sen.

Hetken Paimelasta muistan ain, Kun pilvi synkee pauhas, Pian päivä toki voiton sai Ja heljän helmans aukas Ja Pohjannummen niitult himmeältä kuului Impeni huuhellus.

Muistelenpa hetkee ankaraa-- Oi muisto pyhä aina!-- Tuol Kauniaisten ahoilla Ma seisoin sunnuntaina, Ja kaukahaalla huokailivat torninkellot-- Kultani kuollut oil.

Impi kuoli, lausui kuoltessaan: Pois taivaan maahan lähden. Murheemm' riensi kyynelvirtahaan Tuon taivaan-immen tähden, Mut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli, Polttaen autuaast.

KONTIOLAN KASKI

Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu Pohjarintehelle Kontiolan vuoren, Jossa, ennen lankeemista talven lumen, Moni kirves läimähteli päivää monta Kouras monen urosen, ja metsä kaatui. Korkea on vuori: kauvas kaikkialle Silmäs kantaa seistessäsi harjanneella; Taasen astellessas kallioista tietä Mäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset, Kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.

Melkonen on kaski: tuhat askeletta On sen pituus ilmast itäisestä länteen, Levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan. Ja sen risurytö ruskea ja runsas, Kuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan, Peittää kallistuvan rinteen, peittää monta Karhunkontoa ja surenluolaa monta. Mutta kasken partahalta vuoren juureen Mäel kaatuvalla seisoo vielä metsää, Kuusistoa, armahtamaa kirveen terän, Seisoo kuni partahinen sankarlauma Alaskatsahdellen tappotantereesen, Jossa joukko veljeksiä, uneksuen Kuolon unta, maahan kaadettuna makaa. --------------- ---------------

Niinpä neito, mutta sanoi taasen poika: »Siellä talo, jonka pirtis laakeassa, Jonka aittamäel käyskelet sä kerran Tommin emäntänä, kiltist askartellen. Siellä talo kaltevilla pelloillansa, Nurmillansa heinäsillä, joilla kerran Tommi isäntänä kylvelee ja niittää Päivän helottaissa, mutta illan tulles Käyskelee taas oman emäntänsä luoksi.»

Niin hän lausui, mutta myhäellen neito Yhä katsahteli koillisehen kauvas, Huuliltansa kuului toki sanat: »Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä, Pysy pyhänä mun muistossani aina!»

Tuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste: »Pysy muistossani, sinä päivä jalo! Keltä sain mä käsivarsihiini voiman, Työhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin Kirkasti? Se impi, joka kuusen juurel Tuolla seisoi hämärässä kultaisessa Vuodattaen korvihiini taivaan kieltä. Sinua mä kiitän, ihanainen impi!»

Mutta neito, kauvas katsahdellen aina, Taasen haasteleevi äänel vakavalla: »Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä, Joka uuden väen, voiman sulle antoi? Korkeuden henki, rauhan tyyni henki. Mutta ken mun ylös katsahtamaan nosti Kohden taivahitten vainioita? Kasken juhlaisesti lainehtiva liekki, Joka aaltoeli pilvein tanterilla. Teitä minä kiitän, Kontiolan loimot! Yli kaiken toki häntä minä kiitän, Valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.»

Niinpä haastelit he onnen kalliolla Aurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.

LYHYET KERTOMUKSET

KOTO JA KAHLEET

Metsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uudistalo. Sen eteläisellä puolella näemme somalla, päivänkaltevalla rinteellä vihannot pellot, peltoen alla niityt; mutta pohjoisessa kohoo ylös korkea, harmaa vuori, jonka harjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva mänty.