Part 4

Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois Kirkkauteen kultaseen, ja pois mä käänsin Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön. Taakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis, Vimmoissani alas kasvoin kallistin Äärettömään syvyyteheen siirotellen. Mitä kuvasteli silmihiini siel?-- Yleniko sieltä pikimusta pilvi Kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen? Oliko tuo sauvu palavasta mailmast, Joka levotonna palloeli noin?-- Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu, Vaan oil kirottujen henkein paljous, Nousten ylös pimeästä alhostansa, Kuulemahaan tuomioa neitosen, Toivees, temmaaksensa onnettoman uhrin. Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit, Pian ehdiit kohinalla kauhealla Portahalle portin, siihen latoen Heidän joukkonsa kuin musta muuri nousi, Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa. Kiukun silmin katselit he puoleheeni, Irvistellen, vihan tulta pyrskien, Kuni peto kohden lammast vienoo katsoo. Liki rynkäsit he kimmoissansa päin, Mutta kätens nosti kuolon sankar jalo Uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois Kuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.

Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas Kohden pylvässalia. Mä kalliona Seisoin, toki sydämmeni karsinois Kuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski.-- Mutta ovi etähällä aukeni, Sisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten, Kanssa naisten pyhien ja enkelten; Esiin virtasit he kunniansa loistees Säteillen, ja korkee pylvässali soi. Ruhtinaansa oikealla, vasemmalla Esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi Paistaen kuin päivä ijankaikkinen. Ankar edessäni kimmellys ja hehku, Moniläikkyväinen, tulileimuva, Kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris Ja mua kasvoin katsahdellut aurinko Tuhansien kultahattarien keskelt. Niinpä edessäni taivaan herraus, Niinpä edessäni maan ja taivaan sankar, Kaunis, ankara ja kirkkautta täys.-- Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu Pylvästössä: äänettömyys kaikkial. Sillon kuolon enkel lujal äänel lausui Tuomarille hohtavalla istuimel: »Tässä käskystäsi tuomiolles saatan Ihmislapsen, neidon sumuisesta maast. Onko taivaalle hän otollinen vieras, Kirjotettu kirjaan elämän, Tahi onko ulos-syöstävä hän täältä Ikuiseheen yöhön, suuri tuomari!» Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja, Kaunokansi tuomarille kannettiin, Hän sen avasi ja etsimähään päätyi Kultalehdist immen kurjaa nimeä.--

Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa Pyhän kansan piirissä nyt vallitsi. Katsoi ylös kohden tuomaria kansa, Katsoi taasen kohden kurjaa minua; Samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen Hameliepeis tuomitsevan kuninkaan, Millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin Kysyvällä katsehella, millon taas Armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.

Aavehena kelmeänä seisoin mä, Tuomarihiin katsahtelin, koito, Katsahtelin joukkoon hänen oikeal, Joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä: Kaunihimmat haamut paistees kunnian, Ikuhiset vieraat hameissanne heljis, Minä valkeuden valkeudes nään, Päivän otsal tähdet ilosina kiiltää, Myhäileevät aurinkoisen olkapäil! Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa, Laupeus kuin liepee sini-salava Silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa! Mutta kauniimpana toki ruhtinas Tulikiharainen istuimella istui Puettuna pukimeheen valkeaan Kuni kesäpäivän kimaltava pilvi, Pilvi juhlapäivän ankaran, Heljäs korkuudessa. Hänen silmässänsä Asui lemmen kevät, aamu ikuinen, Taivas helottava ilman yöseen äärtä, Ilman riutumuksen äärtä kaukana. Niin hän katsoi päälleheni, niin hän katsoi Pyhään kirjaan, nimeäni etsien. Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi, Pylväsmetsän hämärässä leimahti.-- Kuva kaunihin! Mun poveheeni syttyy Halu polttava sua katselemaan ain, Viipymähään silmiesi paisteheessa. Oi! mun pitäisikö siirtymän Pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta? Taivas! katso kurjan immen puoleheen! Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi!--

Seisoin, tuomiooni vartoen, Seisoi vaiti edessäni taivaan joukko, Oven pielis pimeyden lauma vait.-- Mikä ainiaaksi arvakseni lankee: Yötön päivä tahi loppumaton yö?-- Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi Kultaisesta kirjastansa, katsoi hän Puoleheeni kuni ylkä ja nyt kuului Korvahaani sanat ijankaikkiset: »Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa Kirkkaana, ja taivas on sun perintös! Astu sisään, istuimes sua vartoo Sädehtien korkeudes kunnian!» Lausui armiaasti kaikuvalla äänel Tuomari, ja ääni kauvas helähti. Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä Nousi ilon, riemun kohina Kuni tuulen tulles kultasessa viidas. Iloitsivat kaikki, sali aava soi, Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel Käsiänsä paukutteli iloissaan. Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului Kirous ja kiljuminen kamala, Koska vihoissansa pimeyden henget Pakenivat leirihinsä takasin.--

Mutta ilo oli autuitten joukos, Ympärkaikui riemulaulu ihana, Kaikui laulu, soitto; ylähällä Lentelivät siivitetyt sinkoen, Lentelivät kultahisten torvein pauhus: Pylvästössä pyhä jylinä, Korkeuden helmas hymisevä sointu! Katso: Luoksenipa rientää pienoinen, Lapsi-enkel ilon voittamana rientää, Käsiänsä paukuttaen kiirehtii Kaunohinen: polviani syleileevi. Syleilee hän, kasvohin mua katsahtaa Leimuvilla silmillänsä, myhäellen. Kohden armast pääni alaskallistui, Käteni mä laskin hänen kiireellensä Helläst silitellen, sormein eksytin Hänen taivaan-kiharainsa yöhön: Oi, kuin silitellyt olsin mä Pilvihaitaletta hienoa ja pyhää! Hetki jalo! Sumut armaan häiriön Tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen Kulmiani vasten; mutta aatoksein, Muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi, Päivän säteheenä sumut lävisti, Arvan ikuhisen nähden aina, Nähden immen korkeudes kunnian.-- Siinä, miekkoisena kallistaen pääni, Lapsukaisen kiharia kiemailin; Onneani kuvaelin ääretöntä, Muistin murheet menneheet ja unohdin; Kohos silmihiini autuitten kyynel, Juoksi kyynel lapsen kultakihariin, Kyynel juoksi, laulu kaikui, torvet soivat, Koska aukes ovi Onnelan Neitoselle kyynelien maasta.-- Ovi etähällä aukeni, Valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi Salihin, ja heijastuna seisoin mä Kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin. Silmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt Korvihiini kaikui ihanainen huuto: »Tule, riennä sylihimme, neitonen!» Huudettihin; veti kädestä mua enkel, Pieni lapsi-enkel ruusuposkinen: Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan Viileään, ja unestani heräsin.

IMPI JA RYÖVÄRI

Asui miesi, kasken lanko, Ilosella aholla; Ilon saattoi viertovanko Ja tytär, kukkanen kaunis.

Antoi luonto neitoselle Äänen lahjan ihanan: Laulu kaikui suloselle Tuon hienon koiviston kohdus.

Läksi kerran ruunallansa Miesi kirkkoon kulkemaan, Pirttinsä ja tavaransa Hän immen haltuhun heitti.

Tämän ryövär korvest huomas Ja hän lausui iloissaan: Heittää paimen vienon vuonans, Ja susi kaartelee läsnä.

Sillon työnsä kamalimman Tehdä päättää ryöväri, Ja niin vallas murhan kimman Hän kohden pirttiä rientää.

Mutta pirtin akkunasta Laulu ihmeen ihana Vavahtavi häntä vastaan; Ja seisoo hirveä miesi.

Viherjästä vainiosta, Paimenest, jok' lampahans Verellänsä kuolost ostaa, On immen lempeä laulu.

Leimahtelee huhdan vilja, Kultameri hymisee, Koska pauhaa laulu heljä Tuon rosvon synkeän korvis.

Tuuli koivuu tuuittavi Pyhän virren helinäs, Koivu kiireens kallistavi Ja taivas kirkkaana kiiltää.

Mikä lentää tuolla ilmi? Joutsenk' lumivalkea? Ei, vaan kimaltava pilvi Siel laulun kuulee ja seisoo.

Siinä viipyy uros synkee Maan ja taivaan riemuten, Alas katsantonsa lankee Ja elon aamuns hän muistaa.

Muistelee hän muinost aikaa, Lapsuutensa vainioi, Koska laulu kaunis kaikaa Ja tanner kiikkuvi alla.

Viimein neito huulens sulkee; Ryövär seisoo aatellen, Päänsä vaivuttaa ja kulkee Taas korven tummahan yöhön.

JÄÄHYVÄISET

Katso linna tuol, Valkasema juhlavalkeitten, Lähtöjuhla soman tyttären. Kluostarin immeks Ristiin ja kaapuun Hän jo tuomittu on; Isän tahto niin vaatii.

Toki kerran viel Isän valta ei hänt johdata. Kultansa hän tahtoo kohdata! Varkain hän rientää Saarniston helmaan Kesän kuutamo-yös Kukkasseppeli päässä.

Häntä vastahan Jalo nuorukainen astelee, Jalo, vaihka onni pilveilee. Kohtalons herra Tahtoo hän olla, Kauvas katsoen pois Yli elämän saaren.

Nuorukainen.

Terve, kaunoinen! Sinä väikyt yössä ihana Kuni autuitten unelma: Kulmies taivaat Heljinä kiiltää. Oi, mun lempeni koi, Eron hetkelle riennät!

Impi.

Ijankaikkisest Erokam! Oi isä armoton! Lapses, joka ainoasi on, Kluostarin yöhön Huomenna suljet. Onpa tahtosi tää Kuni kallio luja!

Nuorukainen.

Miksi tahtoo hän Kauneutes valkeutta yöks, Luonnon mestartyötä turhaks työks? Loistavan linnan Ylpeä herra, Kylmä sydämmesi on Kuni kallio, kylmä!

Impi.

Toki tahtonsa Tämä onpi ehkä Jumalan. Sentähden kuin kaste taivahan Lempeenä vuotaa Silmäni kyynel. Mutta itkenpä ain Että kultani heitän!

Nuorukainen.

Huomenna jo siis Pyhänpiian kaapu iloton Peittää elämäni auringon. Kapina vimman Lempeni linnas Täällä hurjasti lyö, Ja mun toivoni kuolee!

Impi.

Mitä sankar tääl Elon taistelossa kadottaa, Hälle antaa jälleen toinen maa. Siellä, oi siellä Armiaaks onneks Taas hän aarteensa saa, Joka täällä poissiirtyi.

Pyhä haamotus, Joka aurinkosi laskust jää, Elämäsi luotees hengittää, Koilliseen kulkee, Valkenee siellä, Siellä aarteesi saat, Joka täällä poissiirtyi.

Yöstä päivä käy, Yöhän kutoo aamuruskon vyön; Sentähden kuin kaste tämän yön Lempeenä vuotaa Silmäni kyynel; Mutta itkenpä ain, Että kultani heitän!

Nuorukainen.

Yhtä ainoaa Ensimmäisnä, viimeisenä myös Sulta pyydän jäähyväisten yös: Suutelman hohtees Leimukoon muistom, Meille kallihin ain, Puhdas lempemme muisto!

Impi.

Puhdas lempem oil Kuni kuu tuo kelmeen ihana, Mi nyt kirkkaan pilven povea Suutelee tuolla.-- Oi mitä pyysit.-- Peity pilvehen, kuu, Peity, poskeni liekki!

Nuorukainen.

Impi ikuinen, En sua kiusaa; mutta ole ain Kuni Cynthia, niin kaunokain, Tyyven ja kaunis Jumalten vuoril. Ijankaikkinen niin Lemmenliittomme olkoon!

Impi.

Oi, mua huudetaan! Kauemminhan viipyä en saa; Ota vastaan tämä suutelma, Ota ja anna Katkera autuus.-- Oi, jo huudetaan taas! Öinen saarnisto kaikuu!

KESÄ-YÖ

Tyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton Yöseen taivas. Ulos läksin minä käymään; Arveskelin, mihen tieni tarkoittaisin, Itään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan, Jonka vuoril kohta syleilemään käyvät Toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino. Asetinpa askeleeni vienoon viitaan, Jonka helmas niittu kastehinen kiiltää, Viherjäinen, keltakukitettu niittu. Luoteiseheen niittu kaatuu, Tuonne, jossa taivaan partahall Ahot korkeet näet, laiholliset halmeet Mäen sinihaamottavan rintehellä. Sileä on niittu; ei pensasta Hänen pinnallansa esteheenä viikatteen. Toki; yksi hänen poveansa varjoo, Koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol; Siihen kerran nousneheena, siihen kerran Heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt. Korkealle koivu tutkaimensa nostaa, Kaikkialle oksans levittää hän ympär, Mutta ranka, kuni valtahinen pylväs, Mahtavana alas syvyyteheen tunkee. Rauhan armas kuva rauhan tanterella!

Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä. Hetken astelin ja ehdiin vainiolle, Suojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin Äänetönnä äänettömäs yössä; Vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin Tyyneheenä kuin tää yö, tää niittu. Hengitystä povestani en mä kuullut, Kuullut en mä lehden liikahdusta koivus. Mutta usein, täällä vallitessa rauhan Rinnassam ja kaikkialla ympärilläm, Rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa, Kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni Meille hiljaisuuden kaaoksesta. Tarkemmin me korvam teroitamme Kuultelemaan--kaikki vaiti; toki ääni Äänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?

Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä, Sen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut Semä idäst eikä lännest, tullut ei se Syvyydestä eikä taivaan korkuudesta, Vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust, Kasteheena alas korvahaani väikkyi. Oilko enkel vieno yösijalle käynyt Ihanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko Siellä unta lemmen hän ja haasteliko Unissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen? Mutta eipä sanat unen houreheena Hänen huuliltansa käyneet; häiriöttä Mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.-- Siinä hetken mietiskelin, kuultelin mä Alla koivun rauhaisena kesä-yönä. Mutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin, Luoteiseheen loin pois varjovista lehdist; Mutta kauvan seisoin hämmästynnä Nähtyäni kuvauksen kumman. Tämä oilko mielihoureen synnyttämä, Tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?

Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon Hartioilla seisoi äkist ihmeellinen, Kallioinen tanner, himmeä ja hieno. Etähällä ilman rannalla se väikkyi Pyhä tieno myhäellen salaisesti. Kuitenkinpa ilmiö mun silmihiini Selkeästi peilaellen muotons näytti, Niinkuin eteheeni maalattuna kaikki. Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset Kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil Tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi, Tummanviherjäinen taivaanyrtti. Mutta huomaa mikä ihanainen loiste! Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä Kultavalo sädehtien yössä paistoi Kirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal. Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!-- Mutta ylähäällä vuorten kukkuloilla Päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari, Kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet Seppelinä talven taivahalla päilyy.

Mutta kelle suotiin asunnoksi Tieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan Kesä-yöseen himmeässä maassa? Tahi onko asujaamista se tyhjä?-- Eihän ole tyhjä ihanainen saari Asujaimista ja heidän ilostansa, Onnestansa sini-vuorel kaltevalla.

Siellä olentoja näin mä komeoita, Kauneita kuin jumalien heimokunnast. Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui Hämärässä vuoren tummal pohjal Kultakajasteessa taivaanyrtin lehden. Heljä puhtaus ja povessansa sointu Heille hekumansa kallein aina; Tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi Ilo uneksuva heidän kasvoillansa. Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin Oli heidän kasvojensa tyyni loiste, Koska katsahdit he juhlalliseen leimuun, Joka suloisesti kaukasuudest paistoi, Kuni valtahinen, kimaltava tähti Kiilsi monimuotoisilla säteillänsä. Sinne heidän silmän alat mieluisasti Kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.

Toki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno, Mikä lumouksen saari? Tämä kansa, Joka äänetönnä oljentelee vuorel? Mikä säteilevä valkeus tuo tähti Kummallinen kaukahalla, jonka puoleen Heidän kasvons aina autuina kääntyy? Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin Kuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust. Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:

»Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa Tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril, Onpi odottavain lasten maa ja taivas. Eihän toki tämä taisteleva maamme, Siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää; Eikä ol se päivä valo pyhäin miesten, Joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa. Näet sinä vartomuksen tumman portaan, Hurskahitten sankarien rauhansaaren, Joiden elonaamu täällä syttyi, Joiden päivä, puhtahaana synnin pilvist, Sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden, Ennen ilon sanomata kuultuansa. Tuossa heidän maansa, asuntonsa, Siinä vuosituhansien kiertoessa Vuottavat he päivää suurta, jona kerran Kutsuu heitä kotimaansa torven-ääni. Ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar, Uloslähtee heille toivon valtakunnast.

Mutta aatokses mä arvelevan kuulen: 'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket, Eikö aika yhtäpintahinen aina Toki ikävyyden synkeyttä saata Heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?' Niin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä Autuuttamme vissiä me odotamme, Ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen. Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii Vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.-- Hetket, päivät, vuodet kiitää--ja, mi ihme? Kodon pyhä vainio on edessämme! Uskoa me emme voi ja toki uskom, Suloisessa häiriössä viehkeilemme, Silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme, Viehkeilemme kuni lapset pienet. Myhäellen ympärkäännymme ja käymme Takasin taas harhailemaan metsän yöhön, Tielle kerran tullessamme käytyämme, Mutta väleheen me kiirehdimme jälleen Kohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu, Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm-- Ennen kuultu!--ja me kuni liepeet haamut Astelemme, ihanasti kainostellen, Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen Ammoin nähty!--Mutta vastaan meitä rientää Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä Viilehillä kaunistaen kiharamme. Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee, Jalosti me sisäänkäymme linnahaamme Komeahaan; autuus kulmillamme paistaa.

Mutta niinpä aikaeli matkamiesi Leikitellen liepehillä kotoniitun, Ilon vuosikymmenen taas vieriessä.

Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla, Odottaissa, tuliloimoon katsahdellen. Sydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!' Mutta heti rientää lausumahaan taasen: 'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!' Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää Uneksuen lehtein suojaan; pian taasen Peitostansa ylös katsahtaa hän Otsal leimuval päin valkeutta kallist, Ja niin posken kajasteessa kelmeässä Ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.»

Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin, Kuulin hienon hyötökoivun hämärästä. Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli Aamutuulen virtaan, joka suloisella Hyminällä päivän sanomana riensi Ilmast koillisesta. Pian aurinkoisen Tuliviilu ylös taivahalle nousi, Sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat, Yöseen armaat haamut luoteen partahalta; Ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.

PILVILAIVA

Uneksumisen nyt kertoo tahdon, Joka muistostain ei pakene; Vielä kosk se aatuksiini johtuu, Päädyn ihmeellisiin tunteisiin.

Näin oil unelman: Kaukamaissa, Vierahissa yksin harhailin, Kävin vuoret, kävin pimeet laaksot Tietämättä mihen tarkoitin.

Muistui viimein mieleheeni aika, Minkä vietin kototantereil Seuras armahimman nuorenimmen; Povel viattomal vietin sen.

Sillon ikävyys kuin iltapaiste, Vuorten jyrkis syksy-iltana, Sydäntäni raskahaasti painoi; Immen luoksi tieni käänsin taas.

Astelin mä vaivaloista tietä Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen; Hän oil valkeuden haamu ylhäält, Jalol otsal maata polkien.

Illan tulles kodon portaal seison: Allamielin impi laulelee Majas yksinään ja viskeleevi Laattialle lehtii helmastans.

Akkunat hän koristelee kauneiks Tuomenkukkaisilla tuoksuvil, Oksil pihlajan ja engelmillä, Alat kiirehtien ankarast.

Huonees vallitsee nyt rauhallinen Pyhä-aaton ehtohämäryys, Aurinkoinen lempeest katsahtaavi Lännen lehtimetsiin vaipues.

Allamielin impi lauleleevi, Pukee päällens niinkuin matkahaan, Miehustallens esiliinan solmee, Huivin päähäns, kiirehtien ain.

Miksi levotonna, kaunis impi, Mikä kiire ilta-askareis? Tässä olen kaukaisilta mailta; Riemuten sua taasen katselen.

»Immen lähtöhetki onpi tullut, Mutta ennen kuni siirryin pois, Tahdoin kammiosi koristella, Lehditellä valkeen laattian.»

Miksi jätät sinä kammioni, Miksi lemmittysi entisen? Kyselin mä murheellisel mielel Immeltä, jo valmis lähtemään.

»Miksi himeys nyt otsallasi, Joka ennen puhdas, kirkas oil?» Niin hän kysyi äänel vakavalla, Hälle vastaukseks lausun mä:

Metsis autioissa vaeltelin, Pensastoissa orjanruoskist täys; Tuulen murheellinen ääni laaksois Sydämmeni kovin synkisti.

»Puhtautta korkee taivas tahtoo, Puhtaus on lemmen asunto. Lias lammikon ei ruusu kasva Eikä saastaisuudes rakkaus.

Tahtoisitko lemmen maljast nauttii Jumalien suosimana tääl, Olkoon mieles puhdas niinkuin lumi Tunturille vasta lankenut.

Toki ei niin lieto, häilyväinen, Tuulen tuiskahtais se kiitää pois, Mutta luja niinkuin pohjan tähti, Luja, seisova ja kirkas ain.»

Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen Eron hetkes mielel synkeäl: Ijankaikeksiko erkanemme Joutumatta yhteen kerran viel?

Vastasi hän katseel kostealla: »Tuhansien vuotten mentyää Toinentoistam vastaan hymyilemme, Ja kosk yhteentullaan, syleillään.»

Impi, mikä hirmuhinen aika, Aika pyörryttävän kauvallii'n! Tuomitse mua vuosi tahi kaksi Seurastasi oljentelemaan.

SUOMENMAA

Maa kunnasten ja laaksoen, Mi on tuo kaunoinen? Tuo hohtees kesäpäivien, Tuo loistees pohjan tulien, Tää talven, suven ihana, Mi onpi soma maa?

Siel tuhansissa järvissä Yön tähdet kimmeltää Ja kanteleitten pauhina Siel kaikuu ympär kallioi Ja kultanummen hongat soi: Se onpi Suomenmaa.

En millonkan mä unohtas Sun lempeet taivastas, En tulta heljän aurinkos, En kirkast kuuta kuusistos, En kaskiesi sauvua Päin pilviin nousevaa.

Oil monta näissä laaksoissa Tok' aikaa ankaraa, Kun yöseen halla hyyrteinen Vei vainiomme viljasen; Mut toivon aamu, toivon työ Taas poisti halla-yön.

Viel monta näissä laaksoissa On käynyt kauhua, Kun sota surman, kuolon toi Ja tanner miesten verta joi; Mut sankarien kunnian Sai Suomi loistavan.

Nyt ihanainen, kallis maa On meidän ainiaan; Tuos aaltoileva peltomme, Tuos viherjäinen niittumme, Tuos metsiemme jylhä yö Ja meriemme vyö!

Tuon lehtimetsän kaikunaa Mi autuus kuultella, Kun valjetessa aamuisen Siel pauhaa torvi paimenen, Tai koska laulain laaksossa Käy impi iltana!

Mi autuus helmaas nukkua, Sä uniemme maa, Sä kehtomme, sä hautamme, Sä aina uusi toivomme, Oi Suomenniemi kaunoinen, Sä ijankaikkinen!

HÄRKÄ-TUOMO

Kasvoi uros urhee Kaimalassa, Tuomo, emäntänsä heimolainen; Teki työtä, uhmaili kuin peikko; Milloin peltoa hän pöllytteli Väsymättä, milloin möyriskeli Soita, luhtia kuin korven karhu Talvikontoansa rakentaissaan. Mitä sai hän, mitä puuhastansa? Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.-- Kuni mäkitammi oli varsi Sankarimme, pojan palleroisen; Kuhilaana hivus karhee peitti Hänen päänsä, joka, huolimatta Maailmasta ja sen pauhinasta, Aina miestänsä vei omaa tietä. Eipä syntiä hän kielin tehnyt, Harvasanahinen Härkä-Tuomo; Mutta mykkänä hän myöskin seisoi Lukukinkerillä, jonne vaivoin Hänet saatti kerran kirkonmiesten Käsky sekä kylänmiesten voima. Mutta siellä vakavana istui Tarhapöllönä hän pöydän alla Kuuman hetken; sieltä vakavana Käyskeli hän kotihinsa taasen. Oli hälle tuntematon vieras Aina A ja O ja aapiskirja; Eivät tuossa avittaneet ämmät, Eivät puuhat lukkarein ja pappein, Eikä mustan jalkahirren keino.

Lukemahan oppinut ei Tuomo; Oli paljon, jota ei hän tainnut, Johon luja luontonsa ei käynyt, Johon myöntynyt ei jyrkkä mieli: Kirvesvarttakaan ei veistämähän. Yksi oli toki työ ja toimi, Johon iski aina miehen into: Härkäparillansa peltosarall' Ajeskella poudan pahtehessa Käärittynä sakeahan pöllyyn, Miehelle se huvi suurin täällä. Ajeli hän: silloin kauas kuului Luihkina ja halkaisevat huudot, Räminätä, rähinätä kuului. Toki tuolloin taasen jutteli hän, Juhdillensa jutteli, kuin veikko Veikollensa ilvehtien juttuu. Mutta sitten taasen hirveästi Miesi ärjäht ja hulja heilui; Taivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.

Niinpä uhmaili hän talon työssä, Talon tantereilla tallusteli Elämänsä päivät äänetönnä-- Äänetönnä ilman juhtiansa-- Kuni koira uskollinen aina. Näki tuskin täällä toisen kylän, Toista pitäjää ei milloinkana, Mutta kerran toki Herran huoneen, Kuuli kerran omat kirkonkellot, Koska poika hikinaamoin istui Jalkahirress' suvisunnuntaina. Senpä täällä elon tanterelta Ulkopuolla kodon vainioita Päivänä hän pahteisena huomas. Miellyttikö häntä kerran vielä Mailmaa tuntemahan laajemmalta?--

Mitä huoli hän sen huminasta, Yksin junnaili hän juhtinensa Kuulematta kiusauksen ääntä. Eipä koskaan täällä käsivartta Kannun ääressä hän koukistanut, Katsonut ei silmä milloinkana Kohden naisen poven kukkuloita-- Miehen mieltä eksyttävä tieno. Oli hällä toki elki pieni, Tapa urohien muiden mukaan: Pyhäsiltä pesällistä kaksi Poltti lehteä hän venäläistä, Koska härkiänsä katsomassa Käyskeli hän talon härkähaassa.