Part 3

Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen Käärittynä savuhun, Ja Metsolassa kaiku ampumuksen Hänen uneen viihdytti. Ja tyyneys vallitsi Tienoossa ympär, Vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill'.

Mut pauhinalla ilojoukko viettää Häitä kauniin neitosen; Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist', Sinertävist' sireeneist' Ja morsius-myrtistä Haju käy ympär, Kosk' hääkunta pyörien ringissä juoksee.

Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell' Metsäss' sammalkallioll', Ja lempee kuu hänt' taivaalt' katseleevi. Äänetönnä makaa hän Ja tunturin lumena Kasvonsa loistaa, Ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.

LINTUKOTO

Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy, Lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat Vastarinta ijankaikkinen on myrskyss', Koska aavan meren vallattomat lapset, Kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa, Anastaaksens Lintukodon kauniin saaren. Niitty viherjä on keskell' tätä saarta, Keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy, Kantain hedelmiä ilman talven unta; Keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä, Soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa; Keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo, Kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta. Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa, Kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa Lintuja ja hyrrääviä mehiläisii.-- Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa Asuu tässä kerikansa pieni, kaunis; Kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko, Niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme. Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet, Tässä käki, ilolintu, kyntörastas Lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa Pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi, Kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia. Elo ystävyyden!--

Vilkkaat keripojat Pellot kyntää, kukostavat niityt niittää; Laulaen käy alat' heidän ilotyönsä. Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss', Miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas Sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä, Kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass', Tahi yhteist' atriaa he rakentavat Viherjälle tanterelle lehdon suojaan. Sillon liike elävä on impiparvess', Sillon kieli virkeästi livertelee, Kilahtelee usein naurun hopeekello.--

Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat Niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa, Vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä. Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress' Elämästä Lintukodon saaress' kauniiss', Tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista Siinä haastellaan ja ihmetellään Ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss', Koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää, Pieni, vilpas kiuru viserrellen Pyöriilevi paistehessa päivän kullan, Ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä, Koivistossa lehtiin kanssa leikittelee.--

Taasen rinkitanssissa he kiitelevät Niinkuin niityll' kiertelevä länsituuli Keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin, Käyvät purjehtimaan sini-lainehilla. Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi, Alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa Purjeretki, iloretki ympär saarta, Laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat. Parittaisin nuori kerijoukko istuu Hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee Yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa. Ihanasti laulaa poika niin myös neito Armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'. Joutsen alakuloisesti ääntää, Ihanasti toki; linnut visertelee Rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu; Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu, Kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen, Kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass', Koska soivat siellä kultakanteloiset. Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko Joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta, Ja kosk' viimein täytetty on iloretki, Maalle astuvat he iloleikkiin toisiin.--

Mutta usein puitten juurilla he istuu Vasten rintaa aleskallistuneell' päällä; Tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa Mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'. Miksi ikävyydessä he uneksuvat? Miksi ihanasti kallistuvi päänsä? Senpä syytä eivät ymmärtää he taida Mutta tuskaton on heidän ikävyytens', Pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste Poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen Rientävät he viherjälle tanterelle, Laulain onnen elämästä rauhan saaress'. Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless' Vaipuvat he unen hienoon helmaan Unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy Kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas, Niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi. Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall' Makeasti makaa, liikahda ei lehti.--

Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa, Lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt' Meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy Taasen lintuin viserryksest' lehdistössä. Sillon ihanasta unestansa herää Kerikansa, ijankaikkisesti nuori, Rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'. Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää, Naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.

KAUKAMETSÄ

Alas kallioita lapsi riensi, Äitins luoksi riensi hän, Lausui loistavalla katsannolla: Nähnyt olen taivaan maan.

»Mitä haastelet, mun pienoseni, Mitä taivaan kaukamaast'? Missä näit sä autuitten mailman? Sano, kulta-omenain.»

Vuoren harjanteella kauan seisoin, Katsahdellen koilliseen, Siellä näin mä nummen sinertävän, Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin, Armas päivä paistoi siell', Ylös kunnaan kiirehelle juoksi Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui, Kyynel juoksi poskellein, Enkä ymmärtänyt miksi itkin, Mutta näinhän taivaan maan.

»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll' Taivaan korkee sali on, Siellä lamput, kultakruunut loistaa, Siell' on istuin Jumalan.»

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall' Kaukametsä haamottaa, Siellä ompi onnellisten mailma, Siellä autuitten maa.

SUNNUNTAI

Mä muistan sen lempeän laakson, Ainiaan muistan sen, Miss' istuin ma neitoni kanssa, Hellästi syleillen; Ja kiirehti kesänen päivä, Sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen Istuimme ruohistoss', Ja allamme kimmelsi järvi Paisteessa auringon. Ja loiskelit Ahtolan immet Kultasell' santarannall'.

Sen toisella rannalla seisoi Temppeli korkea, Siell' kuulimme virsien veisun Ihanast' huokaavan, Ja viimein, kuin jumalten maasta, Temppelin kello pauhas.

Ja katselin kaukasta vuorta Ylhäällä pohjosess' Kuin ihmeellist' Onnelan maata.-- Unien kangastus! Kosk' impeni sylissäin istui Temppelin kellon pauhuss'.

Mut vait oli impeni kaino, Katsahtain korkuuteen, Ja poskellans kyynele kiilsi Helmenä kirkkaana. Mun käteni ihanast' eksyi Kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäss' laaksoss' Päivämme autuaan; Me varjossa valkean tuomen Istuimme ruohistoss', Ja läheni kesänen ehtoo, Sunnuntai-ehtoo tyyni.

UNEKSUMINEN

Unta ma näin, mun impeni kaunis, Mä kuolin sun helmahas; Himeys lempee mun vaiheellain väikkyi, Kuin Saalemin kesä-yöss'. Autuas oil kuolema, Kuolema sun helmassas; Niin kuolisin tuhannet kerrat Vaipuen helmahasi.

Näinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass' Kaikk' korvani kuuli myös, Ihmisten äänet ja myrskyen pauhun, Näin impeni sitovan Myrttikranssii viileää Kauneudeks kuolleelle, Ja viimein sen päähäni painoi, Poskillans tuskan kuume.

Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot, Kuin tuomion ukkoset, Pimeät pilvet peittivät taivaan, Ja sieluni synkistyi, Mutta immen katsannoss' Taasen lemmen taivaan näin; Mua saattoi hän kammioon kuolon, Poskillans tuskan kuume.

Vaikeni viimein ankara soitto Ja vallitsi hiljaisuus, Kalmistoss' seistiin kuusien yössä Mun hautani partahall': Sillan neito kaunokihar Esiintunkee punertain Ja, otsaltans hiukset viskain, Seisovi arkkuin ääreen.

Laski hän kätens rintani päälle, Mua hyvästi jättäen, Suudelma kuuma huuliain poltti Ja pyörrytti ihanast'; Leimahti mun povessain, Elon virta koskena, Mua herättäin unesta lemmen, Kiertonsa alkoi taasen.

SOTA

Jo leimuuvat tuliset viirit, Kaks joukkoa tanterell' seisoo, Kuin ukkosen pilveä kaksi, Niin uhaten toinen toistans. He ryntää päin Ja yhteen iskee, Kuin aalto ja karinen ranta, Ja alkavi hirveä leikki.

Käy ympäri ankara kaiku Kiväärein ja tykkien jyskeest'; He, oksentain tulta ja savuu, Nyt antavat kuoloo kylmää, Ja torvi soi, Ja trumpu pauhaa, Ja kumisee kultanen kangas, Kosk' Tuonelan enkeli niittää.

Kuin tuhanten koskien melske, Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää Se kuolon ja kunnian pelto, Ja pilvenä savu kiirii. Ja pilvien yöss' Käy sankarlauma Kuin peikkoen synkeä parvi, Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.

Ja voitettu pakenee viimein, Kuin murrettu, huokaava laine, Hänt' vainoen voittaja seuraa, Kuin riehuva myrskyn kierros, Ja riemuitsee Ja houraileepi, Kosk' kunnia päällensä loistaa, Kuin kirkkaus taivasten taivaast'.

Mut kaatuneen sankarin sielu On astunut korkuuden linnaan, Ja, hymyen autuaass' rauhass', Hän katselee tannert' allans: Siell' torvi soi, Ja trumpu pauhaa, Ja kumisee kultanen kangas, Kosk' Tuonelan enkeli niittää.

ONNELLISET

Jo valkenee kaukanen ranta Ja koillisest' aurinko nousee Ja auteret kiirehtii pois, Kosk' Pohjolan palkeet käyvät, Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

Mä kiireelle korkean vuoren Nyt astelen raikkaassa tuuless'; Mun toivoni aamusen koin, Mun kultani kohtaan siellä, Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

Mut kauniimpi koittoa päivän Ja lempeempi auringon laskuu Hän hymyten luokseni käy, Mä syliini kierron immen, Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

Mun sydämmein autuudest' sykkyy Ja taivaana otsani loistaa, Kosk' seison täss' impeni kanss', Täss' vuorella sammaleisell', Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

Täss' seison mä impeni kanssa, Ja kiharamm' tuulessa liehuu, Ja laaksoen hyminä soi Kuin ijäisen lemmen ääni, Kosk' mennyt on yö, Kosk' kimmeltää kesänen aamu Ja linnut ne laulelee.

POHJATUULI

Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli Vuorten harjanteilta huminalla kiitää, Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen Pimentolan summast' maasta. Hurja leikki Onpi taivaan kannen alla: sumutornii Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat Sotasankarit ja hirveet lohikärmeet. Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu, Lempeen koivun seppele, se kellastunut, Alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet Ympär' avaruutta, koska syksyn myrskyt Pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy, Paimen-savu niitun kantoselta töyräält' Korkealle kiertoilee ja kurkiliuta, Niinkuin lumireki, sineyttä kyntää, Kiirehtien päivän maihin helteisihin.-- Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä Urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo, Hengittäen ilman viileätä virtaa, Niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee, Koska pahtehesta pataman hän pääsee. Uljaasti hän astuu, kultanummen povi Alla kumahtelee; ylös kunnahalle Käyskelee hän vastavirrass' pohjatuulen. Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä, Josta katse kauas Pohjolahan ehtii; Näkeväsi luulet tarinojen mailman, Siintävän siell' Lapin sammaleiset vuoret. Jalon kartanon myös näet ja sen ympär' Halaviston juhlallisen, kumarrellen tuuless'; Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu, Väikkyilevi halaviston himeydess', Ruusu kauniin kartanon tän kukkatarhass'. Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin Onni häntä kiinnittämään povehensa? Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo Tuimass' pohjatuuless', neidon lemmen voitti. Lakkaamatta yhdess' heidän sieluns' käyvät Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein Ijankaikkisuuden sini-tanterella. Kaunis ruusu halavien hyminässä Päänsä uneksuen alas kallistavi, Unissansa hymyilee, ja nuorukainen Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla Ylös päänsä nostaa, otsans kirkkaast' loistaa, Ja hän lausuilevi hourauksess' lemmen: Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta. Hänen näin, terävä on lemmen katse, Niinkuin säde kesäpäivän auringosta. Neidon näin, hämärässä yrttitarhan Korkeen halaviston suojass' käyskelee hän Ylkääns muistellen, ja keltakiharansa Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla. Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta.

LAPSI

Kaukokotihinsa kulkee Pitkin tietä pieni laps', Ja lähestyvi ehtoo tyyni, Lempeesti loistavat korkuuden tähdet.

Nukkuvi hän väsyneenä Pimeen kuusen kohinaan, Ja sinikorkeuden tähti On hänen vartians hämäräss' yösen.

Koska aamu hymyilevi, Tielle lähtee lapsi taas, Ja kotomäki viimein siintää, Siintää sen riippuva-oksaset koivut.

Niin hän ehtii kototuvan: Äiti leipoo pöydän pääss' Ja kultakirkas uuni leimuu, Heleesti aurinko akkunast' paistaa.

Paistehessa aurinkoisen Kehto seisoo laattiall', Ja lapsi helmass' kehtoon istuu Äiti jo aukasee povensa aarteet.

Koivistosta Kotomäen Sisär tulee vihdastost' Ja tuomisia Metsolasta Lapselle äitins' rinnoille hän kantaa.

Hajahtaess' vihdan lehden, Kulta-uunin leimuess' Ja paistehessa aurinkoisen Lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.

Ihanasti äitin kasvot Päivän hohteess' kimmeltää; Hän laulelevi, kuinka lapsi Kulkevi unissaan taivahan maahan;

Kuinka kuusen kohinassa Makeesti hän uneksuu, Ja korkeuden tähti tyyni On hänen vartians hämäräss' yösen;

Kuinka viimein kuumottavi Kototalo kaukanen; Ja on siell' lehtimajan juhla, Vuorilla valkeat leimuen loistaa.

ALMA

Koreess' kartanossa Alma kasvoi, Kauniiks' immeks' yleni, Isä oli hänell' armas, lempee, Äitin hellän Kalma vei.

Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu Emon oman helmahan; Emo vieras häntä kasvatteli Kädell' kiivaall', ankarall'.

Toki leppeytt' ja lempee täynnä Loisti Alman katsanto, Mutta hymy synkee, murheellinen Väikkyi hänen huulillans.

Tyyni oli hän kuin pohjan valo Vuorten kiireill' kesä-yöss', Lempeä kuin lehdikköinen saari, Kosk' on myrsky vaijennut.

Riensi viheljäinen immen luoksi, Avun, turvan aina sai, Lohdutuksen murheellinen mieli, Armon aina rikkoja.

Metsän huminassa käyskelevi Alat', impi unelmiss', Katsahdellen silmäll' riutuvalla Sineyteen korkuuden.

Mitä mietiskelee kelmee neito, Uneksuen laaksossa? Miksi riutuen hän katsahtelee Sineyteen korkuuden?

Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään Sydämmensä kammioon, Sieltä virtasi vaan lemmen liekki Taivaallisest' säteillen.

Pian toki Kalman kylmä tuuli Liekin tämän sammutti. Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui, Niinkuin päivä läntehen.

Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa, Hänen kääreit liinoihin, Koristelit arkkuns kukkasilla; Tuonen tupaan vietiin hän.

Kirkas oli pyhäpäivän taivas, Kirkas päivä heluntain. Metsä humisi ja linnut lauloi, Koska impi vietiin pois.

Tuli kalmistosta murhejoukko, Eipä impi tullutkaan, Silloin naiset nuoret itkuun päätyi, Ettei tullut ystäväns.

Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat, Kauan häntä kaivattiin; Muistellessa kadonnutta haamuu Kyynel juoksi virtana.

Mutta ihana on murhe tämä, Sointoon taivasten se vie, Läpi kyynelsateen lempeest' paistaa Toivon päivä armahin.

MYRSKY

Meren pintaa haaksi kyntelevi Täydess' purjeess' seilaten, ja aurinkoinen Alas kiirii puolipäivän korkuudesta Lännen satamiin ja ihanasti nukkuu Pilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää. Juhlallisest' haaksi, majesteetin kuva, Retkeilevi lakeudell' sininiityn, Voimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain. Perämies hän kädell' vahvall', silmäll' tarkall' Johtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi Komea kuin kuningas, ja miehistönsä Partahalla seisten, katsahtelee kauas, Toiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta. Mutta läheneepi yö, ja mustat pilvet Tuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo. Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet Ovat lentämässä maan ja taivaan väliss'; Aalto, aina heräymään kerkee, Kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa. Tuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress', Yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan, Ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva, Ankara ja täynnä metelii ja pauhuu, Niinkuin päivä tuomion, ja aallot riehuu, Kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee Ympär laivan, kuni hurjat lohikärmeet, Kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä. Laivattaren ääni pimeässä yössä Haaksen kannell' kaikuu manaten ja käskein. Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu, Mastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy Niinkuin sodassa kiväärein sekapauke. Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla Vallitsevi pimeys, mut pimeydess' Välähtelee salavat ja korkuus kaikuu Pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii; Elon Herran jyrisevä ääni!-- Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys: Tulen välkkynäss', kosk' karkeleva laine Haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää, Näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen Talven koivu, hetken väikkyilevän ilmass'; Mutta samassa se kaatuu, valelevi Laivan kannen vedell' kuohuvalla. Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa Kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast' Väännetyt, ja kätens' lannistua tahtoo. Mutta laivattaren ääni haaksen kannell' Halki myrskyn voimallisest' kaikuu, Manaten ja lohduttaen miehistöä. Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu, Mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein, Ovat vaijenneet, eik' kumartele enään Haaksi yhtä syvältä kuin ennen Kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa. Toki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa, Rankasatehena vettä ammentaen Meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu, Kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'. Mutta haaksi, vaikka mastoill' tyhjill', Eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää, Keularaa'allansa aaltoo tempoellen; Nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää Ylös korkuuteen ja laivaa valelevi: Leikki ankar' Ahden lakealla aholl'!-- Mutta viimein toki myrsky heikenevi, Masentuvi aalto, käyden lepoon taasen, Ilman rantohin pois pakenevat pilvet, Taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee, Hymyellen niinkuin isä lapsillensa. »Terve elon, toivon lähettiläs, terve!» Riemuten nyt miehet laivan kannelt' huutaa. Kosteill' silmill' seisovat he, nähdessänsä Kodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa. Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks', Myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks'.

JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT

IMMEN UNELMA

Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran, Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu Alasvuodattaen metsihin ja maahan Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö, Jonka synkee muoto poveheeni painui Yksin käydessäni vuoteen lepohon. Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan, Kunnes vihdoin aatokseni valkeus Muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi, Kuvitelman tenhosauva vallan sai, Ja niin sielu unta uneksumaan päätyi, Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.

Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu, Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons, Hänen hiuksens ja viitta hienoinen, Valkeus mun kammiooni ympärvirtas Hänen kuvastansa, kylmä valkeus. Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa-- Kuinka maalata sen taitaisin? Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta, Eikä ystävyyden lämmint hymyä, Enkä myöskän vihan karmeutta nähnyt Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest. Mutta vakuudessa, tyynyydessä Mikä jalous ja suuruus ääretön! Kuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt Taivahat ja kirouksen mustan yön.

»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin, Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain, Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen, Herran palvelja, nyt taivaan portahalt Alasastunehena sua saattamahaan Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.» Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa Läpi sieluin kauhistaen järähti; Hetken tuijottaen häneen katsahtelin, Hän mua katsahteli vakaast vastahan; Kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät Silmihiini tunkesivat ankarast. Siitä aukasi hän käsivartens hoikat, Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.

Toki; miksipä niin nopeasti juoksin, Vaihka häntä kauhistuen lähenin? Kummallista! Mutta poskeni mä painoin Hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa, Joka jäsentäni väristykset reutoi, Koska hänen syliinsä mä suljettiin.-- Mutta ylös taakkonensa kohosi hän, Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin; Vaiti lepäsin mä hänen povellansa, Alat' tuijotellen häntä kasvohin.

Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta Halki öisen avaruuden kamalan, Ilma korvissani kellohina kaikui, Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin. Retki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui Alas synkeähään syvyytehen maa, Kaukana jo kiilsi allam illan tähti, Kaukana myös allam hopeainen kuu. Tuossa linturata ohitsemme siirtyi Kuni ijäisyyden kiilostava tie Kaartaellen pitkin niittuu ääretöntä. Tuhansittain aurinkoja näin Juhlasesti retkeilevän tarhoissansa Ympärsinkoelemina tähtien. Kohden meitä riensi, ohitsemme riensi Enkeleitä ylös alas väikkyen. Korkeuden uskolliset käskyläiset! Katso: tuossa alas murheen laaksohin Yksi ilon, onnen antajana kiitää, Ohauksillansa öljyseppeli, Helmassansa yltäkylläisyyden sarvi. Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot! Tuossa toinen, mutta otsal karmealla Alas kirmasee, ja vihan astiaa, Maljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa. Kaukasen maapiirin kurja asujain, Jonka kiirehelle vuodatetaan malja!-- Niinpä kohtasimme siivinlentävii, Kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen Kuolemani kolkol tiel.

Retkemme niin joutui. Mutta ilman tanner, Öinen, lakeammaksi jo aukeni, Kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli Kuni kevään niitulta. Ja minä näin Etähällä muurin korkean ja kirkkaan Pilvenkaihun kaltaisena seisovan; Näin mä siellä komjan portin avettuna, Jonka pylväät yli muurin kohosit Hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa. Mutta ylähälle, kumoon taivahan, Valo ihmeellinen sädehtien lensi.-- »Lähestymme istuhinta tuomion!» Kaikui korvissani. Ijankaikkisuuden Kauhistukset sydämmeni valloitit Ja mun ruumistani väristykset reudoit, Pyrstöksi mun kiharani nostatit. Itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme Onpi toivon lapsi, maasta syntyisin, Mutta hikihelmet otsaltani vuosit Alas povelleni kylminä kuin jää, Koska, yhä tuijotellen kohden miestä, Kuolon miestä, painui aina poskeni Vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin. Mutta rohkeninpa toki lausumaan, Sanan saattamahaan kantajani korvaan, Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain: »Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös, Kuinka onpi tuomioni lankeava? Kutsutaanko minä valkeuden piiriin, Tahi pimeyteen ulos-heitetään? Sano! sillä kamastuva kurja sielu Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!» Minä kysyin, mutta vaiti oli enkel, Avannut ei huuliansa vastaen, Vaan hän riensi kohden porttii kultahista, Sinne yhä teroittaen silmänsä.

Toki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä Kynnyksellä portin pilvikiiltävän, Siinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen, Keral äänettömän kuolonsankarin, Mutta povessani humajava helle Pelvon, epäilyksen helle kaiveli. Katsantoni eteheeni siirotteli, Ja mä jylisevän pylvässalin näin: Korkeuteen pyörryttävään pylväät nousit Kuni rakettuina pilvest hienoimmast. Kaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi Peittämänä huivin lumivalkean, Mutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja, Joka huivil lepäs, kirja elämän. Tulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta Sali aava aava valkeuden sai, Jonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä Soma haamu pylvästössä pyhässä; Pieni lapsi-enkel heidän joukossansa, Ruusuposki, ilosena karkeli, Karkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.

Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais Seistessäni portin korkeen kynnyksellä, Koska huusi enkel äänel pauhaaval, Miesi, joka maasta immen kurjan kantoi: »Tässä vaimo nuori laaksohista maan, Lapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä Siellä katkastihiin, nyt hän taivahan Tuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!» Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval, Kiljui aavaan salihin, ja kohta enkel, Lapsi-enkel pieni, kaunokihara Pylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi, Ilosena riensi kohden ovea Etähällä pylväsmetsän partahalla.