Part 4
Vaan kansain sadatukset Ne kalvain kaikukoon Ain' alle vaivain hälle Syvälle Tartaroon! Ja kymmenkertaiseksi Tuskansa tulkohon Jok'ainoon kerran, niitä Kun tänne kuulev' on!
HERÄTYS.
(Mikael Wörösmarty.)
Sä uskollinen maallesi Ain ollos, Magyari! Se kehtos on ja kerta myös Se on sun hautasi.
Et maailmassa muualla Sä konsaan turvaa saa; Sun elääkses, sun kuollakses on ainoa tää maa.
Tän maan es'isäin hurmehet Monasti kasteli, Ja tähän muistos pyhimmät Vuos'tuhat yhdisti.
Arpádin urhot taisteli Edestä tämän maan, Tääll' orjanikeen murtumaan Sai Hunyad voimallaan.
Oi vapaus! sun veriset Tääll' lippus liehuivat, Ja sota sorti, kalma vei Pois poikas parhaimmat.
Niin paljon vaikka kärsi maa Ja kalma paljo vei, Tää maa ei sentään sortunut, Tää kansa kuollut ei.
Maailma, kansain isänmaa! Soi huuto puolees sun: »Suo elää tahi kuolla jo Vuos'sadan sorretun!»
Niin moni sydän turhaan ei Voi vuotaa hurmettaan, Niin mon' ei rinta riutua Edestä synnyinmaan.
Ei järki turhaan, voima ei, Ei pyhin innostus Voi raueta, jos painaiskin Sen päällä kirous.
On tulevat, ja tuleekin Viel' ajat armahammat, Joit' ikävöiden kansan nyt Huokailut kohoovat.
Tai tulee, jos on tullakseen, Kuolema maineikas, Ja verisenä silloin maa Sä vaivut hautahas.
Ja haudan, kansan haudan luo kansoja kaihoon jää, Ja murhekyynel miljoonain Silmässä kimmeltää.
Ain' uskollinen ollos sä Maallesi, Magyari! Se turvasi on eläissäis, Kuoltuas hautasi.
Et maailmassa muualla Sä konsaan turvaa saa; Sun elääkses, sun kuollakses On ainoa tää maa.
KANSALLIS-HYMNI.
(Frans Kölcsey.)
Herra taivaan armias, Siunaa Magyar-kansaa! Taisteluissa voimallas Ollos kalpanansa; Riemun hetket, suosio Suo jo kärsineille; Rangaistuksen aika jo Kyllin riittää meille.
Kárpátien rintaman Kauttas isät peri, Voitti maamme ihanan Bendegúzin[1] veri. Tisza kuohuu, Tonava Läikkyy lavealta, Niin myös muinoin avara Arpádinkin valta.
Peitit kedot Kunságin Tähkälainehilla, Rypäleet sä Tokajin Täytit nektarilla; Tuhoks Turkin useinkin Nostit lippusemme. Kauhun tuotti Wienihin Kalske kalpojemme.
Ah, vaan rikoksemme loi Vihan rintahasi, Kostoasi salamoi Julmat vasamasi: Vihas villin Mongolin Nuolet sataa antoi, Turkkilaisen ikeetkin Hartiamme kantoi.
Voittokulut Ozmánin Hurjan kauhuksemme Kaikui kyllä useinkin Haudoill' urhojemme. Usein poikas povehes, Armas maani, syöksi, Rikoksista lapsies Päiväs muuttui yöksi.
Vainon miekka piilevä Uhkaa, valmis murhaan; Hälle isänmaansa tää Suojaa tarjos turhaan. Vuoret laaksot tulvallaan Huuhtoo kansan veri, Kaikkialla yli maan Lieskoo liekkimeri.
Miss' on ennen liidellyt Riemua ja rauhaa, Siellä tuska itkee nyt, Kuolonparku pauhaa. Ah, ei vihma hurmehen Vapautta tuota, Orjuudessa orpojen Kyynel vielä vuotaa.
Armon Herra laupias, Muista Magyar-kansaa! Tuskan alla voimallas Ollos turvanansa. Riemun hetket, suosio Suo jo kärsineille; Rangaistuksen aika jo Kyllin riittää meille!
[1] Bendeguz, hunnien kuningas, Attilan isä.
VAPAUS JA LEMPI.
(Petöfi.)
Vapaus ja lempi! Kump' on herttaisempi? Lemmelleni uhrajaisin Henken' iki, Vapauspa uhriks saisi Lempeniki.
ELÄMÄ, KUOLEMA.
(Petöfi.)
Miekkonen se mies on, kelle Kohtaloksi annetaan: Elää viinin, lemmen vuoksi, Kuolla edest' isänmaan!
ULKOMAAN MAGYAREILLE.
(Petöfi.)
Voi te paiseet ruumiiss' isänmaani! Mitä teistä virkkaa vois? Jospa tulta oisin, teidät tyynni Polttain kaluaisin pois.
Tult' en ole enkä liekin kieli; Mut on teräv' ääneni. Kirousta vaan se huutaa teille, Kirousta yhäti.
Niinkö maallamme on aarteit', ettei Siihen kaikki mahtuisikaan? Köyhyyttäänhän yhä tää maa raukka Sairastaa ja potee vaan.
Ja, te rosvot, minkä lääkkeeksensä Maamme hikoo tuskissaan, Se te viette epäjumalille Alttareille ulkomaan.
Isänmaa tää leipää kerjää, vaan ei Sille riitä säälinne; Verta itkee se, vaan pikarinne Viinillä te täytätte.
Isänmaahan vasta mieron sauvoin Takaisin te palaatte, Kerjäläiseltä, min siksi teitte, Vielä kerjätäksenne.
Niinkuin tästä köyhäst' isänmaasta Itsenne pois syöksitte, Helmastaan niin hauta luokoon luunne, Taivaskin niin sielunne!
KOIRIEN LAULU.
(Petöfi.)
Myrsky myllertääpi, Pilviin peittyy taivo; Talven hyiset lapset, Vihur', tuisku raivoo.
Siit' ei huolta. Onhan Kyökki lämmin vielä, Armollinen herra Suojaa suopi siellä.
Ravinnost' ei huolta: Herra kyllästääpi Oman vatsan ensin, Tähteet meille jääpi.
Tosin ruoska läiskyy — Ken vois sitä estää? — Iskut kirveltää; mut: Koiran luut ne kestää.
Taas kun herra leppyy, Hyväellä alkaa: Armost' autuaina Nuoleksimme jalkaa!
SUSIEN LAULU.
(Petöfi.)
Myrsky myllertääpi, Pilviin peittyy taivo; Talven hyiset lapset, Vihur', tuisku raivoo.
Meillä kolkko puszta Vaan on asuamme, Pieninkään ei pensas Täällä suojanamme.
Nälkä kurnii suolta Vilu vihloo pintaa, Nää kaks vainoojata Meill' on katkerinta;
Tuim' on tuliluikku Kolmas vaanijamme; Hangen helmaan vuotaa Sydänhurmettamme.
Nälän, vilun, vainon Alla kohtalomme Ainainen on kurjuus; Vaan me vapaat oomme!
KANSALLISLAULU.
(Petöfi.)
Ylös Magyar! huudot kaikaa — Nyt jos milloinkaan on aika! Orjatko vai vapahat te? Nyt on valta, valitkaatte? Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kirottuna meidän kansa Kantanut on orjuuttansa; Vaan ken vapaan' eli, kuoli, Orjan maat' ei haudaks huoli! Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kurja, ken ei maataan puolla, Uskall' ei sen eteen kuolla; Hälle miero totta vainen Kalliimp' on kuin maansa maine. Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Ijäti ei kansan auta Kalistella kahlerautaa. Orjat oltiin, kehnot, halvat; Kalskukoot jo vapaat kalvat! Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Taas saa nimi magyarlainen Entisyyden puhtaan maineen; Aikain tahra, häpeämme, Yltä pois se peskähämme! Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kiitollisna jälkikansa Muistaa meitä urhoinansa, Siunaellen hautojamme Kertoilee se mainettamme. Magyarien jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
ONNELA.
(Kellgren.)
Missä piilet sä, oi! orjan ja ruhtinaan Kaihon kaipaama, mis? Uumeissa vuorenko, Jonne kitsaana kätkee Kullan hohtavan himmyt yö?
Totuudessako sun tutkiva tiede löys'? Veikö vaan Runotar luoksesi armostaan? Vaiko hurmeista tietä Seuraat urhoa voittoisaa?
Kaihoin, kylmänä vaan Bagdadin valtias Suutelee ikävin impeä taivahan. Niin, oi onnela! vainen Vuoteell' et ole nautinnon.
Lapsen, syntyneen juur' tervehdys itku on; Viimeinen lepoyö huokaus vanhuksen. Eipä poskelta kuivaa Murheen kyyneltä kuntokaan.
_Synny, kaihoa, maaks muutu_: on määräys — Un'ko onnela on? Tunteiden kangastus Onko? vai kuva taivaan Onko vastaisen autuuden?
KUOLOHON ASTI!
(Emajõe Õõpik).
Kuolohon asti mulle Ain' olet kallehin Sä kukkakumpuinesi Maa isäin ihanin. Te maani joet, pellot, Sä äidinkieleni, Teit' yli muiden kiitän Mä kuollessaniki!
Niin hellään lastas kannat. Kuin äiti armainen, Ja annat leivän, suojan, Suot sijan viimeisen! Ah maani, suloisempi On povees nukahtaa, Kuin muilla mailla saada Onnea, kunniaa!
On vakavat sun poikas, Vaan uljaat, reippahat! Kuin kedon kukat kainot Tyttäres loistavat! Sua päivän silmä seuraa, Tuulonen tuudittaa! Ja korkeen kotkan siivet Sua hellään suojustaa.
Vaan usein sentään löydän Silmässäs kyyneleet! Ah toivo, maani! kohta On ajat muuttuneet, Ja tulevaiset hetket Ne meille voimaa luo. Pois pelko! Työsi täytä, Kyll' aika selvän tuo.
SUVEN IMPI.
Suven sorja impi Sai jo Pohjolaan, Kukkain kaunihimpi Kaapu verhonaan. Hänen kutriansa Kietoo vehryt ansa, Hänen poskillansa Ruusut hohtaa vaan.
Maan hän kinoksista Vapahaks jo saa, Talven kahlehista Purot irroittaa, Lehdet puihin luopi, Tuoksut lehtoon tuopi — Koivun alla juopi Kotvan mahlajaa'
Sitten halki kiitää Kunnaat, notkelmat; Jälkeen perhot liitää Kullan hohtoisat, — Maan hän kulkeissansa Peittää nurmillansa — Hänen helmastansa Kukat siruvat.
Hälle paimentorvet Soi ja toitottaa — Kuule! metsät, korvet Kuinka raikuaa — Häntä tervehtäen Kaikuu kukku käen, Vierelmällä mäen Kertut sirkuttaa.
Terve tultuasi Immyt Pohjolaan, Tänne kukkiasi Tuoden tuoksumaan! Anna silmäs, hellä, Kirkkaan päilyellä! Luonnon hymyskellä Kauan loistossaan!
SONETTEJA.
I.
Tuoll' lehdon helmass' yksin laulujansa Nyt rastas visertää. Vaan miksi soi Sen ääni suruisesti? Miks' ei voi Hän riemuella? — Pois' on armahansa.
Ja kosken kuohuloissa kanneltansa Nyt Ahti soittaa. Tuulen henki toi Sen säveleitä korviini. Ne loi Mieleeni oudon halun kai'uillansa.
Ja kuullessani niitä, rinnassani Myös herää, syntyy, virtaa säveleitä. Ne pulppuilevat ylös sydämmestä
Ja sormimaan ne käskee kanneltani. Työ turha silloin vastustella heitä. Siis soikaa säveleet; en teitä estä.
II.
Ken kevätt' ylistämään kyllin riittää? Nyt Mielikki jo hameen viherjän Taas pukee ylleen, kukkasia hän Riemuiten lieve-kaunisteiksi liittää.
Kas, lähteet lehdoissa hopeeta siittää! Ja puron immet raidan välkkyvän Kutovat helmaan metsän emännän Ja linnut laulain kevään tuojaa kiittää.
Nyt mieli talven synkistämä saa Taas uutta toivoa ja virvoitusta. Kas kuinka särkyy koteloinen musta,
Ja perho kulta-siivin liihoittaa Sen sisältä. Niin luonto virkoaa Nyt kaikkialla talven uinailusta.
III.
Kas, tuolla vuoren yli taivaan rantaa Nyt heleästi kultaa illan rusko! Se turha oisi valon heijastusko, Mi mielen kaukomaille rientää antaa.
Ja sydän oudon tunteen tuosta kantaa, Se kuiskuttelee hiljaan: älä usko Sen loistoa! Näin tyhjään luottamusko Sais mielen autuaitten koti-rantaan?
Näin kuiskaa. Vaan ei mua loisto petä: Sen ihanuus vain mulle muistutusta On autuudesta menneen lapsuus-ai'an.
Siks mieli ihastuu. Ja moinen ketä Ei muisto hurmaa, ai'an huntu musta Kun siirtyy eestä sen kuin kautta tai'an!
PÄIVÄN NOUSU.
Kas kuin idän taivahalla Aamukoi jo heloittaa! Punapurppurassa vallan Ilman ranta leimuaa, Kultaa kunnahilla puita, Lintusia sulosuita Laulamaan jo kehoittaa.
Koittaresta syntynevi Kohta kirkas aurinko. — Mutta kas! taas pimenevi Taivaan itä-ranta jo: Pilvi nousee kolkko, musta, Paisuu, uhkaa turmellusta; Koin jo peitti pimento.
Öinen huntu leviävi Yli koko luonnon taas, Lintusien herkeävi Aamulaulu riemukas: Pimeyttä, kolkkoutta Pilvi musta tuottaa, mutta Näinkö päivä katoais?
Ei! koht' yli pilven loistaa Aurinkoinen hohtava, Tummat öiset varjot poistaa Laaksoista ja kunnailta: Kaikkialla luonto tointuu, Lintusien laulu sointuu Lehdoissa taas riemuisa.
Jospa joskus vielä voisi, Suomi, armas synnyinmaa Pilvi musta aamukoisi Pimeyteen kietoa, Muista: aurinkosi kohta Kohoaa ja kerran hohtaa Yli pilven kirkkaana.
SYKSYLLÄ.
Raivossa riehuu Tuulien henget, Lehto jo verhon Päähänsä loi. Vaahdossa tanssii Vellamon neidot, Kolkosti Ahdin Kantele soi.
Kukkaset kuihtuu, Niittynen haamun Yllensä saapi Kellertävän. Nyt noro-neidon Turmio-töitä Taivaskin heltii Itkemähän.
Syömmeni, miksi Synkeys syksyn Valtoinsa myöskin Nyt sinun saa? Muistatko että Kaikki kun syntyy, Kaikki kun kasvaa, taas katoaa.
Huolesi heitä, Murheesi mustat! Rinnassa toivon Elpyä suo: Syys jospa riistää Kukkaset, kohta Toisia meille Taas kevät tuo.
SONETTEJA.
I.
Hiljaan rauhallisna tuulen henki Huokuu, hiljaa lehto hymäjää, Lammen tyyni kalvo levähtää, Kuikka uinuu, nukkuu perhonenki.
Hiljaan liristen soi puronenki, Lähde sille virttä synnyttää, Kyntörastas yksin ystävää Kutsuu; kaukaa kuuluu ääni senki.
Pohjoisessa välkkäväinen vyö Kaareen kääntyy pitkin taivaan rantaa. Päivän tuskin umpeen käydä antaa.
Oi jos aina oisi suvi-yö! Hetkisen se kestää vaan — ja kohta Aamun koitto koillisessa kohtaa.
II.
On yö ja kaikki lepää. Piilossansa Vaan yksin turman imp' ei rauhaa saa, Sen rintaa kateus jo paisuttaa — Hän hiipii hiljaa ulos uumeistansa.
Ja levitellen usmahulpeitansa Nyt viljapellon yli leijastaa Ja tuoden turmiota, kuolemaa Käy pitkin vainiota huokunansa.
Ja halme heilinänsä pudottain Nyt kastekyyneleitä itkee, turhaan Armoa, säälimystä pyytää vain.
Jo julman mieli piintynyt on murhaan — Voi! kyyneleet jo jäänä kimaltaa, Kun koitar kunnahalle kohoaa.
KEVÄTLAULU.
Jo kinos sulaa, katoaa Pois noron ouruvesiin Ja roudatonna taasen maa Käy hangen alta esiin, Jo päivän silmä keväinen Taas paistaa meille myhäillen — Jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää Ja laineen kahle irkoo, Taas tantereella nukkapää Jo kohta nurmi virkoo, Jo koivun urvut aukeaa Ja vihannaksi lehto saa — Jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusen Soi ääni korkealla Ja tuttavamme käkönen Taas kukkuu kankahalla. Ei malta pieni perhokaan Nyt uinailuaan jatkamaan — Jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois! Sen kevään lämmin voittaa — Ken kaihon orja olla vois, Kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan Nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on!
KUKAN KIITOS.
Perho kuiski kukkaselle Illan viileydessä: »Kukka kulta! virka kelle Ilolle vai murehelle Vuodattelet kyyneltä, Koska aurinkoinen tuolta Lännen puolta Vuoren yli loistavi?»
»Eipä kummallenkaan», kukka Kuiskaa kyynel kuvussa, »Vaan kun muistelevi kukka Luojansa hyvyyttä, rukka Kyyneltävi kiitosta». — Kukan lailla jos on kellä Sydän hellä Eikö niin myös tekisi?
KUKKA JA MULTA.
»Multa rukka», virkki kukka, Maahan alleen katsahtain, »Musta, kolkko olet vain, Ellei peittäis nurmen nukka. Kukan laita toisin on: Autuaana taivohon Hymyhuulin silmät luo, Tuoksun ympärilleen suo, Ihmislapsillenkin riemun Suloisuudellansa tuo».
»Kukka kulta», virkki multa Musta alla nurmikon, »Turha korskeilusi on: Kas jo kuihtuu lehdet suita! Kohta vaivut itsekin Mullan mustaan sylihin; Siellä siemen turvan saa, Eloon kunnes virkoaa. Mullan povi enkeleitä Taivahasen johdattaa. —»
Kukoisteli, tuoksueli Kukka huoletonna vain. Syyspä kohta lakastain Lehdet maahan varisteli. Kukkanen jo kamppailee Kalman kanssa, kelmenee, Viimein vaipuu, kätkien Mullan säilyyn siemenen; Senpä eloon herättävi Sieltä kutsu keväimen.
SUVELLA.
Kas vaihtuvina väikkyy Ylhäällä poudan hattarat Ja lehdot alla loistavat Ja vihertelee maa! Kas laineet kuinka läikkyy, Kuin kultaisina kimmeltää! Ja taivas kantta siintävää Ylt' ilman kaarittaa! Ja raittiit tuulet ratsuillaan Ne kiitelevät matkojaan.
Nyt laitumilla karjat Ne ammuu, huijaa paimenet Ja lehtoloissa lintuset Sorjasti sirkuttaa. Ja mättähiä marjat Ylt'ympärinsä purppuroi Ja niityt, halmeet vihannoi, Tohisten tuoksuaa, Ja juhlaverhoon kukkaset Luo laaksot, ahon rintehet.
Niin kauaks' kuin vaan kantaa Nyt silmä, sauhupatsahat Ne nousee, kaskivalkeat Lyö liekit ilmahan. Ja pitkin taivaan rantaa Niin keltainen ja himmyt on Nyt siinto, auer luontohon Luo harson harmajan. Kas silmä päivän impisen Kuin katsoo alas myhäillen!
Ja vilkas elon henki Nyt kaikkialla valtailee, Sen virkeyttä nautitsee Nyt luonto suvinen. Ja mielen ihmisenki Se tenhollansa vilpastaa, Luo toivon rintaan, luota saa Pois kauaks kaiho sen. Kuin tuttu on sen suloisuus, Vaan ain' on sentään viehkee, uus!
AAMUN SARASTAESSA.
Näin lausutte: »Yö on niin ihanainen, Sen ilmakin niin raitis, vilvakkainen; Tuo rastaan soitto lumoo mieltä luokseen — Mi voittais uinailevan nurmen tuokseen!
Mit' onkaan päivä? Sen kun herää koitto, Jo vaikenee yörastaan hellä soitto; Sen helle kukkasenkin lakastuttaa, Sen kirkas valo silmää huijennuttaa.
Voi teitä! öisen kaihon lauleluita Te lemmitte, kun ette tunne muita. Vaan malttakaa! kun aurinkoinen koittaa, Silloinpa vapaus ja riemu soittaa.
Helteessä kukka kuihtuu — turha pelko! Sit' älkää konsaan todeks uskotelko! Jos päivä tuntuneekin helteväksi, Ei kuihdu kukka — käy vaan hedelmäksi.
Silmänne päivän valoa ei kestä — Se liekin totta; yönpä peittehestä Se kurjuutenne tyyni ilmi toisi — Ken tuota toisten nähtäväksi soisi!
Ja näätte leimut ilman rantuella! Jo aamun koitto alkaa sarastella, Jo kohta haihtuu öinen peitto musta, Ja luonto toipuu, virkoo uinailusta.
UNELMA.
Iltaruskon liekitessä Istuin yksin siimehessä Alla tuomen tuuhean. Lunta päällein tuiskutteli Kukat, allain tuoksueli Nukka nurmen nukkuvan.
Silloin sinne, armaiseni, Hiivit hiljaan rinnalleni Keveenä kuin keijuinen. Kulta kuulti kutriltasi, Ruusut uhkui poskillasi, Luoden niille hohtehen.
Oi — sun silmissäsi lempi Kuinka loisti, kuinka hempi Silloin niissä myhäili! Oi — sun huultes herttaisinta Hymyilyä silloin! — Rinta Kaksoislainein aaltosi. —
Jo mä innostuksissani Painoin vasten poveani Silloin sua, armahain! Poskea jo poltti poski — Huulihin jo huulet koski! Heräsin: oi' unta vain.
ENSI KERRAN.
Ensi kerran kun äänes kuulin, Luulin lintusen laulavan, Kun näin silmäsi tuikkeen, luulin Armaan päivyen nousevan.
Ilt' ol' leuto ja päivä laski, Rusko luodetta purppuroi, Heilimöissänsä nukkui kaski, Laulu lehdosta silloin soi:
»Onnellisna jo pesässäsi Nukut, pienoinen lintunen, Sull' on luonasi ystäväsi, Oi — on määrä jo toivojen».
Näin sä laulelit. Luokses silloin Ahon reunahan astuin ma, Silloin silmäsi näin — oi milloin En sen tuiketta unhoita! —
Aina vieläkin, armahani, Korvissani sun äänes soi, Päivä virkosi rinnassani — Ol'pa silmäs sen aamukoi.
TAKKAVALKEALLA.
Kuule kuinka viima vinkuu, Pakkanen kuin paukkuvi! Helmoihinsa luonnon kääri Kalma, raukan runteli. Suvi sydämeni mun Sentään täyttää sulollansa, Takkavalkealla kun Istun impyeni kanssa.
Kesän kukat lakastutti Harmaa syksyn hallanen, Talven lumi raukat peitti. Kaipaanko mä niitä? — En. Ruusuisia tiedän mä, Jotk' ei kuihdu syksysäillä, Joit' ei talvi kelmennä: Ne on impein poskipäillä.
Kinoksia viima nuolee, Lumi nousee, tupruten Tähdet tuikkavaiset peittää. Tähtiäkö kaipaan? — En. Kaksi tiedän tähtistä, Jotk' on aina tuikkavaiset, Joit' ei tuisku himmennä: Impein silmät, ihanaiset.
Talven kylmää, kolkkoutta Päivä, tytär koittaren, Pakoon riensi etelähän. Kaipaanko mä häntä? — En. Kyllä tiedän auringon, Jok' on mulle lämpöisempi, Armahampi: sepä on Impein uskollinen lempi.
Vingu viima, ryskä kylmä, Pauku uhan pakkanen! Näytä tuimuutesi talvi! Pelkäisinkö sua? — En. Suvi sydämmeni mun Sentään täyttää sulollansa, Takkavalkealla kun Istun impyeni kanssa.
TURHA OIS MATKANI.
Kultani, oi jos mä kädellä voisin Ilmojen halki, kuin pilvinen tuo! Kohta ma matkani kulkevan soisin Ruusujen haltijan, koittaren luo.
Rientäisin kohta mä koittaren tarhaan, Tie, johon kieltty on kuolevien, Siellä mä etsisin ruususen parhaan, Sullepa, kultani, poimisin sen.
Sieltäpä matkani sitten mä loisin Taivahan kiireelle, tähtien luo; Kirkkaimmat tähdetpä kanssani toisin, Kultani, sulle mä antaisin nuo.
Koittaren ruususen kaunosen kohta Liittäisin rintaasi, taivahan taas Kirkkaimmat tähtiset antaisin hohtaa Kruununa, kietoen suortuvias.
Turha ois matkani! ruusut on kelmeet Koittaren, verraten poskihisi, Tähdet on tummat, kun silmäsi helmet Kirkkahat, kultani, loistelevi.
SOTILAS KULLALLEEN.
Ma lemmin sua, vaikka maailmassa Ei onnetar sois meitä toisilleen; Mä lemmin sua sodan pauhinassa, Kun kuolo viljojaan on leikkaamassa Ja ympärilläin kulkee uhrineen.
Jos Onnetar mun silloin unhottavi Ja tappelussa saan mä kuolemain, Sun muistos silloinkin viel' riemastavi Kun rintain viime kerran huoahtavi: Ma lemmin sua aina, armahain.
KULLAN LUO KULKEISSA.
Myrsky riehuu, pauhaa — Pauhatkohon vaan! Kyllin tyyntä, rauhaa Kullan luona saan.
Raivoasi en mä, Tuuli, kuulekaan; Hellän impyen mä Luokse riennän vaan.
Synkk' on yö ja musta Metsä kohisee, Monta kummitusta Siellä piileilee.
Huu! nyt sarvipäinen Tuolla pilkistää — Turhaan, menninkäinen, Koetat peljättää!
Yöstä tummeasta Valo silmiin saa; Immen ikkunasta Noin se vilkuttaa.
Metsän tonttunen jo väistyy tieltä pois — Joutuisahan ken jo Kullan luona ois!
Läpi varjostimen Kenen tuolla nään? Kullan kuvasimen Tunnen — oi, on hän! —
Myrsky riehuu, pauhaa — Pauhatkohon vaan! Nyt jo tyyntä, rauhaa Kullan luona saan.
LAULUJA SELMALLE.
(Hafis'in mukaan.)
I.
Huonehessa vieras sua Painaa vasten poveaan — Kynnyksellä ryömin raukka, Tunnen tuulen viimaa vaan.
Poies käskee järki mua, Poies neuvoo maailma, Poies oma itsekkäisyys — Pois en lähde kuitenkaan.
Maailma on laaja kyllä; Siin' en sentään sijaa saa, Ainoastaan tässä — tästä Tieni kulkee hautaan vaan.
II.
Armas, mekin tavallamme Lemmen taivaan koristamme, Koristamme tosiaan: Niinkuin kirkas kuu, sun loistaa Sulos taivaan kartanoista — Kyyneleiset silmäin ovat Tummat seulatähdet vaan.
III.
Valkeus tulkoon! Jumalan Soi ääni yöhön tummahan, Ja kas! jo tuli valkeus: Sun silmäs alkoi loistamahan!
IV.
Jos öisin tyyni lampinen, Sä päivyt oisit peilatani! Jos öisin kirkas puronen, Sä niityn kukka partaallani!
Jos öisin orjantappura, Sä ruusunnuppu oksallani! Jos öisin jyvä makea, Mun nokkisit sä lintunani!
V.
Mun rinnassani sykky Se mitä tietää siellä? Hei, Hafis äijä lempii, Kuin muinoin, nytkin vielä!
Ja Selman sulo silmä Se loistaa millä miellä? Hän lempii sua vanhus, Kuin muinoin nytkin vielä.
»Sä kalman olet kohta, Jo käyt sä haudan tiellä!» Vaan sydän lämmin sykkää, Kuin muinoin, nytkin vielä.
»Jo kuolon kellot soivat —» Sit'en mä suinkaan kiellä: Mä laulan, juon ja lemmin, Kuin muinoin, nytkin vielä.
VI.
Siks' on mulla silmä, että Loistos siitä heijastais; Siks on sydän, että siinä Kuvas asumuksen sais.
KUINK' AINA SUA LEMMIN —
(Saksasta.)
Kuink' aina sua lemmin, En sulle virka, en; Sen kätken sydämmeeni, Kuin hauta vaikenen.
Ei lauluin siitä kerro, Ei pyydä onneain; Vaan katseistani itse Sen näet armahain.
Jos ymmärtää et voine Nyt mitä kertoo nuo, On hourun-unta kaikki — Se anteheksi suo.
KAIKENLAISIA KAIKUJA.
I.