Part 5
Kurja! yhä huokailet sä näin: »Kukaan suurempaa ei vaivaa kanna! Eipä kenkään ole ystäväin, Kenkään lempeään ei mulle anna».
Kernaast' uskon valituksen tään; Kellekään et näytä ystävyyttä Itse, etkä lemmi ketäkään — Etkö voivotakin aivan syyttä!»
II.
Oi jos saisin, vilpas tuuli, Seurassasi kuljeskella! Oi jos niityn kukkasia Kanssas saisin tuuditella!
Illan tullen ruusun luota Vilppahana kiiteleisin Lähteen luokse lemmikille Tuoksusuudelman mä veisin.
Sitten hiljaa hyväileisin Unta näille rakkahille — Illan rusko hohtoansa Valais lännen reunuksille.
Uneen uinahtaisi rakkaat, Suviyön näin lepäjäisi, Kunnes säteilevä koitar Taasen heitä herättäisi.
Vilpas tuuli, oi jos saisin Seurassasi kuljeskella! Oi jos niityn kukkasia Kanssas saisin tuuditella!
III.
Jos on armas kellä, Kaunoinen ja hellä, Häntä lemmiskellä Eipä toinen saa. Mull' on armahainen Myös, vaan häntä vainen Lempiköön jokainen — Hänp' on Suomenmaa.
IV.
Vapahana leivo lentää, Hattaroiden halki entää, Hänt' ei estä mikään kytkin; Riemuellen siellä laulaa. Minäkin jos vapaa oisin Kuinkahan mä laulaa voisin! — Yhtenään mä laulan nytkin, Vaikka kannan lemmen paula.
V.
Kotitaivas aina mulle Herttainen ja armas on, Lämpöisin ja kirkkain mulle Paiste kotiauringon.
Kotikuusi vehrein mulle: Sykkimään saa sydämmen, Mainehtimaan tunteen aallot Kuiske kotikuusosen.
Kotikuusen siimehessä Alla kotitaivosen Sorjin kasvaa kukka, hellin Sykkii sydän impyen.
VI.
Ruusupensas kukkivainen Olet Suomi, perhonasi Liitäin luonas, kaunokainen, Naulitsen mä tuoksuasi.
Vaan jos joskus, armaiseni, Kelmentyisi kukkasesi Kohta sydänhurmeheni Vuodattaisin juurillesi.
Vuodattaisin riemuellen — Elon nesteet tyynni saisit! Turpeellasi kukoistellen, Kauno, taasen tuoksuaisit.
Aatteet kauniit, luulot suuret! — Pelkkää tuulen pieksämistä! Paljonkohan pensaan juuret Kostuis perhon hurmehista!
VII.
Lempo kerran näyttihen Lemmeks' kylvi siemenen; Sepä kasvoi pensaisen. Kas, jo kuinka loistossaan Kukkii, luoden tuoksuaan Ympärille mättäältänsä, Kevään näsiäinen! — vaan Myrkkymarj' on hedelmänsä.
VIII.
Kaks on valtaa, sanotaan, Taivahan ja Tuonen maan. Toinen, niinkuin aurinkoinen, Valon, riemun, lämmön luo; Yön ja tuskan, vaivan toinen Haudan kylmyydellä tuo.
_Yhden_ tiedän vallan vain: Se on silmiss' Siljullain. Riemuansa kun ne loistaa, Tunnen taivaan autuuden, Vaan kun murhe riemun poistaa, Vaivun valtaan varjojen.
IX.
Silmäis tuli, Silju kulta, Poroks polttaa sydämmen! En mä sentään niiden tulta Karta, kiusallakaan en. Sydän parka hiiltyy... mutta Hiilet vielä hehkuaa, Synnyttävät kirkkautta — Silmäs huikenemaan saa!
X.
»Täydellinen, soma sointuisuus Päästä kantaan saakka!» Kaaprel huus, Vaimonsa kun näki ostotukin, Tekohampain — sekä mustin sukin.
XI.
Kirkas, tyyn' on lammin kuvastin. Senpä pintaa ruuhein hiljaan piirtää; Taikoinensa lumostuttavin Kuvat siinä aatteet kauaks siirtää. Päällä väikkyy taivaan kuulto, sen Siinto kirkas myöskin alla hohtaa, Rannan lehto, kunnas kaukainen Ahdin kartanosta silmää kohtaa — Tuulonenpa herää, röyheltää Veden kalvon — kuvat häviää. Todellisuus rautaisena ain' Haihtumaan saa harhat unelmain.
XII.
Mä virkin itselleni! »kunnoton! Niin hyödytön sun olentosi on Kuin pahka puussa. Miss' on toimes, työ? — Et muuta tee kuin yhä koetat laulaa —» Vaan ääni silloin hiljaan rinnassain Näin kuiski: niinpä kyllä lienen — vain Jos pahkaa puuss' ei oisi, eipä myös Ois yhdelläkään tuluksissa taulaa».
XIII.
Riehu myrsky, öinen myrsky! Pohjan ääni ulvo, soi! Kiehu louhikossa tyrsky, Näytä minkä valtas voi! Rannan äyräät murra, kaada, Huuhdo meren helmaan ne! Hongan alta juuret raada, Ulapalle linkoo se! —
Tyrsky kiehuu, myrsky pauhaa, Pitkin yötä pohja soi Vaan kun virkoo aamun koi, Kaikk' on tyyntä, kaikk' on rauhaa.
XIV.
Kuvia kun mieleheni Heijastellen muisto tuo, Lämpimästi sydämmeni Sykkimähän saavat nuo.
Vaan kun toivo kirkas hohtaa Värjätellen säteitään. Silloin sydän sykkää kohta Lämpimämmin entistään.
Muistot on kuin ruskonläikky, Ehtoota mi purppuroi, Kultaisena toivo väikkyy Niinkuin päiväntuopa koi.
XV.
Nyt mieli minne harhaillen Sä leuto lennät taas? Tuo pilvilinna kaukainen Sun onko kotimaas?
Sä nurmen tuoksuella suot, Sä virran hopeoit, Sä ruskon läikkämähän luot Ja pilven purppuroit.
Vaan täällä sua kauempaa Ken viihdytellä vois! Ei; ahtaaks sulle tuntuu maa — Sä lennät täältä pois.
Ah, mieli minne harhaillen Sä leuto lennät taas? Tuo pilvilinna kaukainen Sun onko kotimaas?
XVI.
On kukka kuollut, routa Runnellut on maan; Sen peittäköön nyt talvi Valkovaipallaan! Ja hangen alla hautuu Taasen routa pois, Maa toipuu — muuten kevät Kukkia ei vois. Kun murhe mielen murtaa Saa sen routumaan, Se tokko tuskastansa Toipuu milloinkaan — Kenties kun maa sen peittää Nukkanurmellaan.
XVII.
Kun ennen pakkaisviima soi, Maan peitti jää ja hanki Ja aalto oli kahleissa Ja tuiman talven vanki, Mun rinnassani kuitenki Suv-aika armas valtaili Ja kieri ellen, väreillen Mainehti tunnon aaltonen.
Nyt suv' on sorja luonnossa Ja kukkaiskenttäin tuoksu, On aalto irti kahleistaan Ja vapaa puron juoksu. Vaan rinnassani — siell' on jää Ja talven viimat myllertää. On missä syy tän muutoksen — Ah, yksin Hän vaan tietää sen.
XVIII.
Ah veikko! tunnetko sä rinnassas Nyt innostusta puhdasta ja pyhää? Sen liekki polttaako sun tuntoas? Sen ääni kuiskaileeko sulle yhä? Sen käskyäkö kuulet ankaraa, Mi sua pyytää, vaatii, velvoittaa?
Jos liekin poltteen tunnet povessas, Jos kuulet kuinka sua käsketähän, Sä tarpeeks voimaa pyydä Luojaltas Nää tunnon käskyt pyhät täyttämähän. Jos voimas heikot on — voi onneton! Sun rintas riutuu, sortuu polttohon.
XIX.
Oi aatos parka! vallatonna miksi Ain' annat kiitää hurjan valjakkosi? Sä maltitonna häärit, asuntosi On yhä hohtohuoneet pilvilinnan. Nyt tarkkaa mitä sulle lausun siksi: Sä jollet maltu, muutu viisaammaksi, Mä kohta hankin sulle talttaajaksi Todellisuuden rautamarhaminnan.
XX.
Useakin utelevi Parnassolle kulkuani Laakeria leikatani. Ei se matka käy niin hevin! Pitk' on tie ja vaivaloinen, Kaukana on Parnassoinen — Mielestäni vuorta tätä Toist' ei ole jyrkempätä — Laakerhuippu korkehinna Loistaa niinkuin pilvilinna.
XXI.
Tuo mettiäinen totta vie, Ei typerin, ei tyhmin lie. Se lentelee, se hyrräilee Ja kukkasia lemmitsee, Ja armaan luota armaan luo Se kiitää, suuta saa ja suo. Ja kukkaset ne myhäjää Ja kuiskaa: »Ah, niin hauskaa tää! Oi lemmi, lemmi ainiaan!» Mut mettiäinen hyrrää vaan Ja kiitää uuden armaan luo, Taas suuta suo ja mettä juo Tuo mettiäinen, totta vie, Ei typerin, ei tyhmin lie.
XXII.
Hyvät työt ja jalot riennot Jos vaan kaikki tutkittais, Varmaan moni kaunis teko Kamalamman karvan sais. Jalot aatteet epäilyttä Monast' ois vaan ylpeyttä, Monen valon-enkelin Mieli puhdas, kirkkahin Muuttuis mustemmaksi syttä, Armon nimeks useinkin Hirmu oisi sopivin — Piisaa! pois tää tyhmä ralli! Sit' ei oma sydän salli.
PEGASONI.
Kerran markkinoilla käydessäni Näin mä myytävänä Pegason. Siihen miellyin kohta nähtyäni; Ostin sen. Hei, nyt se oman' on.
En voi moitiskella juoksuansa; Vikaa sill' ei ole suurempaa: Yhä rikkoo etupotkain kanssa, Takimmaiset taasen — varastaa.
Vapauttaan en mä suinkaan estä: Yksin laitumella kuljeksii, Vettä juo se niityn lähtehestä, Luulen, että myöskin — märehtii.
Lehdikosta tuuli lehahtaapi, Tanteretta pitkin kiitäjää — Ratsuin oiva tuosta tulta saapi: Hirnahtain se maata temmeltää.
Tuulen kanssa kohta kilvan kiitää — Vaan se tuskin kenttää puolihin Ehtii, uupuu jo: ei voimat riitä Kauvemmaks — lie vaiva laiskuuskin!
Kyllä maailmassa vielä maine Kertoo hänen tepastuksiaan — Tokko lienee oivemp' ollut vainen Manchalaisen Rocinantekaan?
MUISTOPATSAS.
Sä tiedätkö, veikko, sankari miksi Tän patsahan oivan muistoksi sai? — No varmahan patsas pantihin siksi, Kun muistonsa muutoin katoisi kai?
VAIKEA VAALI.
»Ei auta estelyt, sun täytyy vainen Toiselta tässä kukka ottaa kohta!» Ja rinta sykkää, posken puna hohtaa — Elämille vallan käy jo nuori nainen.
Hymyillen ilkkuu lemmen jumalainen, Kun sydämmen näin ahdingossa kohtaa. Vaan kenpä vastausta silloin johtaa, Kun vait on Amor veitikainen?
Tuo pilkkakirveskö nyt vaiti oisi! Ken konsaan tuota todeks' luulla voisi? Hän kuiskuu liiakskin — sen tiedän kyllä.
Ja sikshän immyt onkin hämillänsä, Kun Amor liiaks' ajaa leikkiänsä — Sois armait' olla kakskin lemmityllä.
VIHAMIEHENI.
On vihamiestä mulla kaksi vaan. Mua aina kiusaavat nää menninkäiset Ja härsyttävät kuni herhiläiset; Ei rauhaa, hoivaa suo he milloinkaan.
He meteen kyllä kastaa nuoliaan. Vaan kumminkin on nämä myrkkypäiset Ja näillä tähtää mua häijyläiset: On sydämeni heidän maalinaan.
He päivin vainoo mua aatoksissa, Eivätkä öinkään uuvu: unelmissa He silloin multa sydän raukkaa väijyy.
Jo onneton ma lienen ainiaksi! Nää kiusamieheni on — silmää kaksi. Ja kenen? — Vastatkohon Silju häijy.
VAARALLINEN MARJA.
Heinissä mansikainen viekasteli, Sen posket uhkuin hohti purppuralle. »Nyt poimin sun!» näin kuiskin veitikalle Ja vastaukseks tää vaan hymyeli.
Jo halu sormiani syyhytteli — Tuo kuinka maistuneekaan makealle! Vaan ensin silmäsin sen lehtein alle — Kyy siellä hyppystäni väijyskeli.
Ain' yhä hohtaa marja heinissänsä, Viehättävämp' on vielä entistänsä Ja miettinee: »sun kyllä vielä hurmaan.»
Vaan minä? Entistäni tulisemmin Mä marjaa silmin hyväilen ja lemmin — Mut en mä hyppystäni pistä turmaan.
LEMMENKUKKA.
Partahalla lähtehen Loistaa lemmenkukkanen. Miks' sen hymy sinervä, Vaikk' on alla musta multa? Miks' on kellervä sen suu? Lähde on niin selkeä — Taivaan sini, tähden kulta Siitä sille kuvastuu.
SILJULLE.
Sun silmäs, Silju, on Kuin taivas siintäväinen, On milloin poutainen, On milloin pilvisäinen.
Kas kuinka tuolla taas Nyt musta pilvi paisuu! Ja taivaan synkistää Jo ukkoisvaaru vaisu — Kas ilma salamoi, Tult' iskee välkkäväistä! Ja pilvi uhkailee Jo syöstä tulvaa jäistä — Vaan muuttuu rakehet Jo vesivihmaks' kohta: Pilvestä pian tuo Pois liian sähkön johtaa.
Taas ilma raitistuu Ja taivas selkenevi. Taas kirkas pouta on Ja päivä paistelevi.
Sun silmäs, Silju, on kuin taivas siintäväinen, On milloin poutainen, On milloin pilvisäinen.
SILJUN SILMÄT.
Kaks on valtaa, sanotaan, Taivahan ja Tuonen maan. Toinen niinkuin aurinkoinen Valon, riemun, lämmön luo. Yön ja tuskan, vaivan toinen Haudan kylmyydellä tuo.
_Yhden_ tiedän vallan vain: Se on silmiss' Siljullain. Riemuansa kun ne loistaa, Tunnen taivaan autuuden, Vaan kun murhe riemun poistaa, Vaivun valtaan varjojen.
SILJUNI SILMÄT.
Voi kuin silmäs, Silju, ovat Mulle armottomat, kovat, Niinkuin terästä ja piitä! Nyt ne iskee, armaiseni Säkeneitä! — Sydämmeni Niinkuin taula syttyy siitä.
KAKSIKIN SYDÄNTÄ.
»Miss' saalis on, Oi siljusein? Mun sydämmein Jo ryöstit armotonna pois.» — »Voi onneton!» Hän myhähti. »Vaan rintasi Niin sykkää, kaks kuin sulia ois.»
ERILAISIA UHKAUKSIA.
(Goethe.)
Tyttöni jälkeen metsähän Mä juoksin kaulallen Käs'varren vein: »Pois!» uhkas hän »Mä muutoin kirkasen».
»Haa!» huusin silloin uhkaillen, »Ken tänne uskaltaisi» »Vait!» kuiski hän, »vait! ettei ken Vaan sua kuulla sais.»
TSHEKKILÄISIÄ KANSANLAULUJA.
(Vapaasti suomennettuja.)
I.
Näin he laususkeli mulle: »Yö kas alkaa hämärrellä!» — Tummentuipa silloin vainen Kultaseni silmä hellä.
Näin he laususkeli mulle: »Koi jo virkos' ihanainen!» — Alkoivatpa heloitella Kultaseni posket vainen.
Näin he laususkeli mulle: »Kas kuin päivä päilyäkse!» — Kultaseni vainen silloin Akkunastaan pilkittäikse.
II.
Lintu tuolla viidakossa Yksinään näin laulelee: »Neitonen kun kullan saapi, Poski kohta kalpenee.»
Totta lausuin, lintu parka Laskee siellä omiaan: Katsokaapa, poskillani Kuinka puna hehkuu vaan!
III.
Hän jo pätsikin, haa! Hän jo upottakaa! Tuhon, turmion voi! Sydämmeeni hän toi!
Velho viekas hän on, Kova, tunteheton, Kaikki hän lumoaa, Kaikki turmioon saa.
Mustat silmänsä nuo, Rinta valkoinen tuo — Kenpä nähdä ne saa, Rauha sen katoaa.
Tuhon viidelle toi Tulisilmät jo noi, Puna poskusien, Povi sen luminen.
Tuhon viidelle toi, — Jopa kuudeskin, voi! öin ja päivin jo on Houkko niin levoton.
Hän jo pätsikin, haa! Hän jo upottakaa! Tuhon, turmion voi! Sydämeeni hän toi!
ESPANJALAISIA PIKKURUNOJA.
I.
Yön hiljaisuus kun rauhan, tyynen tuo Ja unten helmoin kietoo kuolevaiset, Mä kurja tunnen tuskat moninaiset Ja riennän taivahan ja Klorin luo.
Ja aueta kun aamun koitar suo Idässä päivän portit purppuraiset, Saa ilmi huokaukset painavaiset Mun rinnastani vanhat vaivat nuo.
Jo päivä paahtaa kohti maata tuolta Linnastaan loistavasta taivahalla, Mä vaikeroin vaan alla tuskieni.
Tuo ilta rauhaa muille, mulle huolta. Ja turhaa hoivaa etsin vaivain alla: Ei kuule taivas, kuuro Kloriseni.
II.
Oi miekkoinen kellä On kytkimet, paulat, Oi miekkoinen kellä On kahlehet lemmen!
On montakin täällä, Kun miellyttää koittaa, Vaan tuo Marinilla Ne sulossa voittaa. Oi miekkoinen kellä On kahlehet lemmen!
On poikanen sillä, Jo sydämen ylkä, Ja hänt' ikänänsä Sen lempi ei hylkää. Oi miekkonen kellä On kahlehet lemmen!
III.
Joskuspa tyynnä, Oi aatos! siellä Sä viihdyt vielä. Nyt hehkullaan Sua polttaa lempi, Vaan vilvasempi On povi maan; Siell' lemp' ei vaivaa, Ei tuska, siellä Sä viihdyt vielä.
Mit' elo milloin Ei aikanansa Suo, kauhistuissansa Sen antaa silloin; Murheetta silloin Vaivatta siellä Sä viihdyt vielä.
IV.
Voi, kuin tuiman tuim' on neito! Ken sen luoksi tohtii, ken?
Kunnahalla kulkee neito, Karjaa siellä kaitsellen, Kaunis on kuin kukka, tuima Niinkuin meri hyrskyinen.
Voi, kuin tuiman tuim' on neito! Ken sen luoksi tohtii, ken?
KEHTOLAULU.
Nuku, nuku lapsonen, Oma sydänkerä! Äiti tuutii laulellen Isän silmäterää.
Ulkon' on nyt poutasää, Kesän lämmin helle, Aholla se kypsyttää Marjat lapsoselle.
Äiti käskee paimenen Niitä poimiskella, Käskee tuoda huilusen Lapsen puhallella.
Nuku, nuku! isäkin Niityn nukkaa niittää, Kun hän tulee kotihin Kilttiään hän kiittää.
Kiittää, nostaa suureksi, Putkipillin antaa, Povellansa tuutivi, Pitkin pihaa kantaa.
Sitten pikku Perttuni Vähitellen varttuu, Kasvaa aikamieheksi, Auran kurkeen tarttuu.
Pappilasta sitten hän Lusikkansa noutaa, Taloon oivan miniän Yli salmen soutaa.
Nuku, nuku lapsonen, Oma sydänkerä! Äiti tuutii laulellen Isän silmäterää.
SYNTYMÄPÄIVÄKIRJAN SÄKEITÄ.
I.
(14 p. maalisk.)
Jos liekin poltteen tunnet povessas. Jos kuulet kuinka sua käsketähän. Sä tarpeeks' voimaa pyydä Luojaltas Nää tunnon käskyt pyhät täyttämähän.
II.
(31 p. toukok.)
Nyt mieli talven synkistämä saa Taas uutta toivoa ja virvoitusta. Kas kuinka särkyy koteloinen musta Ja perho kultasiivin liihoittaa Sen sisältä. Niin luonto virkoaa Nyt kaikkialla talven uinailusta.
III.
(27 p. heinäk.)
Ruusupensas kukkivainen Olet Suomi, perhonasi Liidän luonas, kaunokainen, Naulitsen ma tuoksuasi.
IV.
(29 p. elok.)
Kotitaivas aina mulle Herttainen ja armas on, Lämpöisin ja kirkkain mulle Paiste kotiauringon
V.
(27 p. elok.)
Syys jospa riistää Kukkaset, kohta Toisia meille Taas kevät tuo.
JOS PILVI OISIN!
Jos pilvi väikkyväinen Vaan taivahalla oisin, Maan riemut, murheet kaikki Mä silloin nähdä voisin.
Mit' oiskaan! — kurjuuttahan Mielellä haikealla Mä nähdä saisin täällä Maan päällä kaikkialla.
Mä sille kyyneleitä Sateena vuodattaisin, Vaan ukkoisnuolen kurjain Mä rintaan linkoaisin.
TOIVO.
Tuolla valtaa kuolon Kolkkous ja jää, Yö on synkkä, tuimat Tuulet myrskyää, Pimeässä peikot, Aaveet peljättää.
Tääll' on päivä tyyni, Lämmin pouta on, Rauhaa myhäilevi Silmä auringon, Katvett' ei luo pilvet Taivaan siintohon.
Yön ja päivän liittää Loistavainen koi, Rusko ilman rantaa Kultaa — Niinpä, oi! Murheen, riemun vaiheet Toivo purppuroi.