Part 3

Kaikk' on vielä vait. Nyt kuulee kuin Jymy käypi kaukaa kolkko, vaisu! Pilvet taivahalla tummentuin Jylhiks vuoren röykkiöiksi paisuu. Salamat jo säihkyy, tuulispää Raetulvin maahan syöksähtää: Ukkoisvaaru myrskyy, raivoaa — Vavistuksen tuntee alla maa.

Niinpä synkistyvät Anundin Kasvot, suonissa jo hurmekosket Kuohuu kuumina, vaan Orvarin Kalvehiksi oitis lentää posket. Äänetönnä hetken toisiaan Svean miehet katselevat, vaan Orvar viimein virkkaa: »Hillitse Mieltäs, Anund, mua kuultele.

Usein näin, kun varjot ilta loi, Kuinka riensit kumppaneisi luota Pois ja palaavan sun aamun koi Näki vasta; kummeksin ma tuota. Nyt mä jäljessäsi seurasin Tänne jylhän metsän horhoihin — Kaiken yötä täällä neitonen Sua hurmas luonaan lumoten.

Kasvattajamme Ulv Vikingin Muistatko sä vielä ennustusta, Koska laskeita jo silmihin Vanhan alkoi kuolon varjo musta? 'Vielä kaukaisen maan kyyhkynen Kotkanpoikaseni lumoten Kynsimään saa toisiansa', niin Ennustain hän vietiin Helheimiin. (8)

Orvarinpa keskeyttäin näin Huudaht' Anund: »Kotkat kynsiellä Saakoon toisiaan, vaan kyyhkyäin Hellää ei saa kenkään säikytellä! Ken sen tohtii, sydänhurmeellaan Huuhdelkoon hän poies rikostaan — Jospa taivaaseeni tunkee ken, Kohta Valhallaan mä laitan sen.»

Anund näin. Vaan Orvar kiivastuin Kuulee uhkausta närkästyksin. Kasvinkumppaniinsa ivasuin Katsoo hän ja pilkan silmäyksin: »Haamullapa maat sä jumalain Pian täytät kalpas kautta vain, Jos ois yhtä työ ja kerskaus! Kalpa toisenkin on puolustus — .»

Kipinä kun piistä kirpoaa, Kuivaan taulaan kohta haluaapi; Siitä ilmaliekiks lieskahtaa, Ruokaans' ahnaasti se ahmustaapi. Niinpä Anundkin nyt vimmassaan Syttyy, toisen sanat kuultuaan — Posket hehkuu, tulta tupruttaa Silmät — Kas jo kalpa kohoaa!

Pois jo lehdon rauha pakenee. Tyynen rikkoo tuulispäinen tuima — Kuule! miekkain kalske kaikuilee — Ullerinp' (9) on siellä leikki huima. Ketä voiton tuoja suosittaa? Kelle Skuld jo viittoo Valhallaa? Tasan voimat taistelevain on, Tasan viipyy vaiheet taistelon.

Väistä, Orvar, väistä! Anundin Kalpa kohden otsaas kohouu jo! Turhaan väistää — isku kohtaakin — Silmiss' urhon päivä tummentuu jo. Tantereelle uljas Orvar näin Kuollen vaipuu murskaantunein päin — Sormet vielä miekkaa etsii, mut Pois jo niist' on voima rauennut.

Anund jäykin silmin katseen luo Kaatuneeseen: siinä ruskottaapi Hurmehesta maa. Vaan näky tuo Mitä sankarille mieleen saapi? Hänkö voitostansa riemuitsee, Tyytyväisenäkö katselee Vimman työtä? vaiko kauhistus Mieleen saa, sen kanssa katumus?

Näin hän seisoo siinä tuokion, Mutta äkkiään jo silmät nostaa — Missä Kainun kaunokainen on? Kyyhky säikkyi kotkain ottelosta. Pois jo riensi luota lähtehen Kauas pelästynyt neitonen. Mättääll' Anund näkee kantelon Yksin; pois sen soittaja jo on.

Mitä aikoo Anund? Kalvan hän Hurmehisen painaa huotrahansa; Silmä murtunut viel' ystävän Häneen tuijaa. Kauhun rinnassansa Tuntee Svean urho, kiirehtäin Jylhään horhoon rientää rantaan päin. Koilliseen jo koitar sirottaa Aamun ensimäistä salavaa.

III.

Yö on tyyni, vienoin tuulikin Metsän uinailevan lehväsissä Nukkuu rauhallisna, mainingin Kuvastin ei läiky värehissä. Lehdon siivekkäiset laulajat, Kukin pesässänsä, nukkuvat Luona armahan; he siivillään Hellään suojailevat pieniään.

Taivaan kuulaan siinnon päärmettää Pohjaisessa vyöhyt purppurainen, Senpä hohteess' yksin väikkyää Villankarva pilven hahtuvainen. Länness' illan tähti tuikkaen Vielä vilkuttelee, hymyten Katselee se sieltä alas; vaan Meri kuvan kantaa kalvossaan.

Kaikkialla sointu vallan saa: Hetkeks herjennyt on luonnon riita Ikuinen, nyt rauhaa huokuaa Kunnaan jylhä metsä, laakson viita. Ilon kyyneleitä kuvussaan Uinaileva kukka kantaa. — Vaan Näinkö viihtyy kaikki haltiat, Tyyntä rauhaa näinkö nauttivat?

Yks ei nauti. Rauhaan, lepohon Ei se viihdy, viihtyä ei koita; Aina vaan se valvehilla on, Mieli mietiskelee turmioita. Nähden luonnon rauhan, vimmahan Kiihtyy kohta mieli haltian, Kiihtyy vimmaan, joutuu raivohon. — Hänpä koston hurja immyt on.

Pitkin uumentoja liehuu hän Käheästi kuiskain: »Nyt on aika!» Liike, rapse oitis metsähän Syntyy, niinkuin nostattais sen taika. Kohta kulkee synkän siimehen Alta rantaan parvi haamujen, Hiljaan hiipivät he Käärmeen luo — Kostotar ei heille rauhaa suo.

Unotar nyt Svean urhoja Virkistyttäin tuutii helmassansa, Kalvan sankartöitä uljaita Kuvailee hän heille parhaillansa. He Einherioina (10) kamppaavat, Simaa tarjoilee Valkyriat; (11) Shrimneria (12) paistetahan, mut Taas se uudestaan on toipunut.

Oden (13) Sleipnerillä (14) ratsastaa, Megingjardin urho (15) jättiläitä Uhkaa, näyttäin heille, vasaraa, Frey (16) se täydentelee tähkäpäitä. Frigg (17) vaan kohtaloita ihmisten Miettii, Baldur (18) keltahapsinen Kuultelee, kun Brage kanneltaan Soittaa; kultaa itkee Freya (19) vaan.

Vait! nyt kuule, Gjallartorvi (20) soi — Aasat järjestää Einherioita — Loke (21) irt' on päässyt, Surtur (22) toi Hel'in veljet (22) vastaan jumaloita — Tähdet tippuu, kuu ja aurinko Sammuvat, maa vankkuu, Bifrost (23) jo Mustuu: viimeisen jo taistelen, Ragnarok'in päivä (24) tullut on!

Mimerlähde (25) kuivuu — Odenin Voi! jo surma saa, vaan vanhempansa Kuolon Vidar (26) kostaa, Midgaardin Käärme (27) painiskelee Torin kanssa. Heimdal (28) torjuu luotaan Lokea, Kaikkialle tulta, lieskoja Surtur viskoo ympär — ammottaap' Alla kauhea Ginungagap. (29)

Nytpä Svean urhot heräjää Äkki, rynnähtävät vuoteiltansa — Ragnarok'in päivä onko tää? Kas kuin liekit lieskoo leimujansa! Hulpeisinsa miesten majasen Kietoilevat lieskat räiskyen — Nauru kolkko kuuluu ulkoa — Urhot hapuilevat aseita.

Ulos syöksähtävät. Riehuvan Liekin voim' ei miesten tietä estä — Nuolituisku kohta vastahan Lentää metsän mustan rintehestä. Siellä koston impi kiihoittaa Joukkoansa — silmät linkoaa Vihan paateroita. — Tänne jo Ryntää lieskain alta joukkio.

Kuule ryskettä ja räikinää! Lounaan viima, koillistuisku tuima Vastakkainko siellä rynnistää? Ei! on kalvan, peitsen leikki huima. Kainun miehet, urhot Svean maan Koittelevat siellä voimiaan — Maassa pulppuilee jo hurmevuo, Janoisena sitä hieta juo.

Näin kun kestänyt on hetkisen Tuima leikki, Voitotar jo luopi Katseen Kainun parven puolehen, Suosionsa tälle hän jo suopi. Epätoivoin vielä kohoaa Svealaisen kalpa, vielä saa Hurmeriimun airut Tuonelan Leikatuksi rintaan voittajan.

Miss' on Anund? Miks ei täällä nyt Veristytä säilää säihkyvätä? Asalainen onko piileillyt Kohtaloa Nornain (30) säätämätä? Miss' on Orvar? Poiss' on peitsi tään — Johtajaa ei ole yhtäkään. — Jäntevyyttä vielä joutsess' ois, Vaan sen jännittäjä katos pois!

Vielä aikaa kotvan vaan — Svealainen kalpa viimeinenki Vaipunut jo on, jo Valhallaan Syösty joka Svean urhon henki. Näin nyt muukalaiset vainoistaan Julman koston saivat, Kainun maan Miehet turman heille tuotti — mut Kostotar on heitä johtanut.

Koillistaivaalla kun kohoaa Purppuraisna aamun ensi koitto, Vait on taasen kaikki, punertaa Rannikolla hurmehinen voitto. Käärmeen luona Kainun joukkion Voittoriemun pauhu laannut on, Mennyt miesten parv' on metsään pois. — Kalman luona viihtyä ken vois?

Vaan ken metsän alta astuu tuo, Rantaa kohti kulkee verkallensa? Äkkiään hän silmäns' ylös luo — Mitä kertoo hälle katsehensa? Miss' on talvipirttis, Anund? — Haa! Kekäleinä nyt se sauhuaa. — Miss' on miehes? — Kuolon riimut vaan Heistä kullakin on rinnassaan.

Mieles synkistyy. Tuot' aikaa kai Muistelet sä, jolloin vielä maine Sulle suosiota soi ja kantaa sai Käärmettäsi Eistrasaltin (31) laine? Kateusko Freyan mielehen Liekin luonut on, kun kietoen Sulopauloin sun, hän kohtalon Julman sulle valmistanut on?

Julm' on Nornain tahto tää. Vaan ken Kohtaloa voisi vastustella? Heidän päätöstäänhän ihmisten, Jumalainkin täytyy noudatella. Miks ei sentään suotu kuolla sun Kumppaneisi kanssa, kalvat kun Sorjat soivat? Yksinäänkö vaan Miehes saivat päästä Valhallaan?

Jumaloiden juoma suloisin Vartoi heitä, sitä lakkaamatta Maistelee he nyt. Vaan sielläkin Yksinäänkö ovat, johtajatta? Taisteluun ken heitä järjestäis? Anund yksinkö vaan eloon jäis? Yksin hänkö säästäis vertähän? Urhot vartokaa! Jo rientää hän —

Huotrastaan nyt Anund tempoaa Kalvan — Heloittain jo koitar hohti — Loistehen niin oudon silmä saa, Kärki kääntyy omaa rintaa kohti. Hurmevirta kuuma purskahtaa Sydämmestä ilmi, alla maa Hietikkonsa kohta purppuroi — Urhon korviin Gjallartorvi soi.

Aukee päivän silmä kaiheton, Lehdot loistaa, kirmaa aallon pinta. — Vaan nyt uljas Anund missä on? Kuolon riimun kauniin näyttää rinta — Geirsodd (32) puhkaissut on sydämmen. Bragen soittoa jo kuullellen Istuu hän, ja juomaa kuohuvaa Aasain kanssa hän nyt juoda saa.

Rientää päivä; taasen ilta tuo Viileyttä, tyyntä mukanansa, Yökin joutuu, luontoon harson luo, Metsä synkistävi katvettansa. Ken nyt tuolla surmatanteren Luokse hiipii puiden siimehen Alta arkana? Se neito on; Povi paisuilevi rauhaton.

Etsien hän pitkin kenttää käy, Kulkee ruumiin luokse ruumiin luota — Kadonnutta vaan ei hälle näy, Hämäräss' ei silmä keksi tuota. Äkkiään hän kirkas — Edessään Anundin hän tunsi — sydän tään Hurmehesta on jo tyhjennyt — Armaan viereen syöksähtää hän nyt.

Yön hän viettää tässä. Vaan kun koi Ensi hohteen heittää taivahalta, Nousee hän, hän kuultelee — Mi soi Kumma laulu hälle aallon alta? Mit' on elo? — kaihoahan vaan. Miss' on rauhaa? — Ah! niin rauhaisaan Mainehtii nyt meri läikkyen — Aallon all' on rauha ikuinen.

Meren aalto äkki paukahtaa — Kaikk' on taasen vait. Vaan miss' on nainen? — Hän on poiss' ja hiljaan katoaa Saaliin saanut läikkyilevä laine. — Päivän tuo taas kirkas aurinko, Hongat huokaa, vilpas tuuli jo Alkaa taasen mertä vellomaan Käärme vaan on talviteloillaan.

Viitteet

1) Meren haltioita. 2) Tuonela. 3) Muistoruno. 4) Jumalain runoilija. 5) Freya, lemmen jumalatar. 6) Nykyisyyden haltia. 7) Tulevaisuuden haltia. 8) Tuonela. 9) Kaksintaistelun jumala. 10) Tuonelan sankarit. 11) Tuonelan sankari-immet. 12) Odenin karju. 13) Ylijumala. 14) Odenin kahdeksanjalkainen ratsu. 15) Ukkosen jumala Tor. 16) Maanviljelyksen jumala. 17) Odenin kaikkitietävä puoliso. 18) Odenin viaton poika. 19) Freyan kyyneleet olivat kulta. 20) Jumalain kodin vartian torvi. 21) Tulen jumala. 22) Pahoja haltioita. 23) Taivaan silta. 24) Maailman häviö. 25) Viisauden lähde. 26) Odenin poika. 27) Paha hirviö. 28) Bifrost-sillan Vartia. 29) Ijankaikkisuuden pohjaton kuilu. 30) Kohtaloiden haltiat. 31) Itämeri. 32) Omatekemä haava.

ONKIJA.

(Goethe.)

Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa, Mies yksin ongell' on; Hän tyynnä aaltoon tuijottaa, Kylm' on ja tunteeton. Hän väijyy, vaanii yhtenään, Ves' kuohuu ryöhäten; Ja nainen laineen lakkapään Alt' astuu terheinen.

Hän laulelee, hän lausuilee: Miks' istut vaanien? Tuo viekkaus, tuo juoni ain' On luonto ihmisen! Kuink' armas tääll' on laumoillain, Jos mieles tietää vois, Koht' aaltoon astuisitkin vain Ja kaihos haihtuis pois.

Käy päivä aallon jäähteeseen, Myös siinä kylpee kuu, Ja näiden loisto herttainen Vaan siitä kirkastuu. Kas kuinka siintoinen on ves'! Kuin taivas päilyää! Sua eikö oma kuvases Vois aaltoon viehättää?»

Ves' kiehahtaa, ves kuohahtaa, Jo kastuu jalkakin; Niin oudon halun rinta saa, Kuin vartois armahin. Hän lausuilee, hän laulelee — Kuink' onkijan nyt käy? Hän hurmaantuu, hän uppouu, Eik' enään häntä näy.

LAULAJA.

(Goethe.)

»Mi soi nyt portill ulkona, Nyt sillalla mi kaikuu? Vaan mielestämme salissa, Tääll' laulu parhain raikuu!» Näin kuningas, ja riennähtäin Käy käskyt; taas hän virkkaa näin: »Tuokaapa vanhus tänne!»

»Teit' uljaat herrat tervehdin Ja teitä, sorjat naiset! Oi, taivas tääll' on loistavin Ja tähdet tuikkavaiset! Kuin ihanaa tää loisto on! — Vaan silmät ummistukohon; Nyt aik' ei ihmetellä.»

Hän silmät sulkee — kaikuvi Jo äänet hurmaavaiset; Ritarit katsoo karkeesti, Vaan helmaan kainot naiset Ja kuningasta miellytti Tää laulu, palkaks' tarjosi. Hän kultaketjut siitä.

»Mull' älkää niitä antako. Vaan jollein ritareista, Joidenka pelkkä katsanto Jo murtaa vieraan peistä; Ne kanslerilles suo — hän kai, Mi muutkin raskaat kuormas sai, Kullankin kuorman kantaa.

Mä laulan niinkuin lintujen Parv' oksain siimehessä; On palkkaa kyllin laulunen, Mi syntyy sydämessä, Vaan pyytää saanko, ainoa On pyyntöin: kultamaljassa Mull' oivaa viinaa tuokaa!»

Hän maljan saa, sen tyhjentää: »Oi, oivaa virvoitusta! Oi, onnen koti, miks' on tää Vain halpaa tarjousta! Jos hyvin käy, mua muistakaa, Niin hartaast' kiittäin Jumalaa, Kuin teitä nyt mä kiitän.»

ORVON-KUKKA.

(Goethe.)

Niityllä kasvoi kukkanen, Se pieni, hellä kaunonen OI' halpa orvon-kukka. Tul' nuori paimen tyttönen, Kepeesti käyden, riemuiten Sen luo, sen luo Niitylle laulellen.

Voi! mietti orvon-kukka, voi! Jos kauniimmaksi luoja loi Mun, halpa orvon-kukka, Niin neito ehkä poimisi Ja rinnallensa laittaisi, Ja niin, ja niin Tok' hetken pitäisi!

Voi toki! Neito tuli, vaan Ei häntä huomannunnakaan, Vaan polki orvon-kukkaa. Se taittui, kuihtui, kuoli niin, Vaan riemuin virkki kuitenkin: Nyt sen, nyt sen Saan kuolla jalkoihin.

TYLY.

(Goethe.)

Kevätaamu raikas koitti, Riemuin paimentyttönen Laitumella lauloi, soitti, Metsä vastas raikuen, Hei la la! le ralla j.n.e.

Thyrsis suuta tinki tiukan, Tarjos hälle vuoniaan; Ilkkuin häneen vilkas hiukan, Rallatellen lauloi vaan, Hei la la! le ralla j.n.e.

Toisen lahj' on kukkais-ansa, Kolmas tarjos sydäntään; Niinkuin äsken vuonain kanssa Laski vaan hän leikkiään, Hei la la! le ralla j.n.e.

HELLÄ.

(Goethe).

Ilta hohteli ruskossansa, Pitkin metsää astelin, Damon soitti huiluansa, Vuoret vastas kaikusin, Hei la la j.n.e.

Luokseen sai hän, ah sai mun siellä. Suuta suikki lemmiten. Ja mä pyysin: Soita vielä! Taas soi armaan huilunen, Hei la la j.n.e.

Pois on nyt rauha rinnastani, Enään riemuita en voi, Aina vainen nyt korvissani Vielä vanha kaiku soi, Hei la la j.n.e.

TOGGENBURGIN RITARI.

(Schiller.)

»Ritar', teitä siskonanne Lemmin ainiaan; Muut' en soisi vaativanne, Tuskaa tois se vaan. Rinnassa nyt tuntehenne Kuumat tyyntäkää; Miksi vuotaa kyynelenne, En voi ymmärtää.»

Ritar' harmin kuulee tätä, Sydän vertyy sen, Syliin painaa ystävätä, Hyppää ratsullen. Urhojensa luo hän kiitää Laaksoin Schweizin maan; Pyhään maahan vie jo niitä, Risti rinnassaan.

Entää maine urhotöiden Sankarparven tän. Taisteluissa kypäröiden Töyhdöt nähdähän; Kauhun Toggenburgilainen Moslemeille tuo; Vaan ei sydän kaihoovainen Rauhaa sentään suo.

Vuoden kärsii tuskaa tätä — Ei voi kauemmin; Kaiho kun ei rintaa jätä, Turh' on mainekin. Purtta aallon selkä kantaa, Tuuli Joppeen tuo, Täältä häntä kotirantaan Vie se rakkaan luo.

Matkamies nyt kolkutellen Linnaan pyrkivi; Vieras ääni tiuskaellen Hälle vastaavi: »Pois jo vietiin luostarikin Taivaan morsio, Hänet eilen vihittihin Herran omaks jo».

Silloin sukulinnastansa Poistuu myöskin hän; Ei hän kaipaa ratsuansa Eikä peistähän. Hän käy miellä särjetyllä Toggenburgistaan; Verhona on urhon yllä Karvakaapu vaan.

Majan laatii laaksoon, jossa Jynkän lehmuston Tummeassa pimennossa Luostar' yksin on; Aamun koista istuu siellä Illan hämärään Vartoin, toivo päilyy vielä Hänen silmässään.

Luostariin hän katsehensa Lakkaamatta luo, Akkunahan armaisensa, Kunnes aukee tuo, Kunnes armaan nähdä saapi, Kunnes rakkahin Alas laaksoon katsahtaapi Lailla enkelin.

Vuoteelleen hän riemumiellä Sitten käydä voi. Rinta riemun tuntee vielä Taas kun virkoo koi. Päivät pääten, vuodet vainen Näin hän odottaa Nurkumatta, akkunainen Kunnes aukeaa.

Kunnes armaan nähdä saapi, Kunnes rakkahin Alas laaksoon katsahtaapi Lailla enkelin. Kerran aamun koissa siellä Ruumis nähdään näin; Kasvot kelmeät on vielä Akkunahan päin.

HEKTORIN JÄÄHYVÄISET.

(Schiller.)

Andromache:

Näinkö, Hektor, luotain riennät tuonne, Miss' Achilleen julma sankarluonne Patroklolle kostoks uhroaa? Peitsen leikin, jumaloiden tunnon Lapselles ken vasta neuvoo, kun on Ahmannut sun synkkä Tuonen maa?

Hektor:

Armas vaimo, turh' on kyynel sulia! Taisteluun taas hehkuu halu mulla, Pergamon nää kädet suojaa vaan. Pyhää liettä puoltain jumalille Kaadun, astun Stygin rantamille Pelastettuani synnyinmaan.

Andromache:

Kalpas kalske lakkaa ainiaksi, Tänne peitses jääpi joutilaksi, Sankarsuku sammuu Priamon. Sinne käyt, koi miss' ei päivää tuota, Vaan Cocyton kolkot vedet vuotaa, Lethen laine lempes surma on.

Hektor:

Kaikki toiveet, halut hartaimpani Lethen aaltoon kuolkoon rinnastani Vaan ei konsanansa lemp'. Kuule! raivoo muukalaisen murha, Vyötä miekkani, pois kaiho turha! Hektorin ei kuole Letheen lemp'!

VIRTA.

(Tegnér.)

Mä katselen nyt lähteen luona tässä Juur' syntynyttä lasta toivon. Hän On vuorten kätkyessä lepäämässä, Viel' imein pilven usmaa, äitiään.

Kas! metsässäpä paisuu nuoren rinta, Ja urotöitä haaveksii hän vaan. Kuut', aurinkoa tuudittaa sen pinta Ja iki-halun tuntee povessaan.

Ei viihdy kauemmin hän hongistossa, Jo vuorten seinät häntä ahdistaa. Kas! kuinka riehuu laakson louhikossa! Ja kallioilta syöksyin raivoaa!

Nyt tulkaa! lausuu joka puroselle, Tääll' päivä polttaa, teidät hieta juo! Oi tulkaa! Halki ketoin johdatellen Vien teidät alku-lähtehemme luo!

Tän kuulee sateen poi'at, riemumieliä He nuorta seikkailijaa seuraavat. Kuin kuninkaan, pov' uljaan paisuu tiellä, Ja metsät, kalliotkin suortuvat.

Nyt voiton sankar' astuu tasangoille, Seurassaan parvi tumman sininen, Hän virkistykää kedot kuivat, joille Nimensä antaa ohi kulkien.

Runoja kaikuu hänen kunniakseen, Ja laivat uljaat kanssaan matkailee. Kaupungit pyytää häntä vierahakseen, Ja kukkaisniityt häntä syleilee.

Ei sentään viivy. Ohi kiiruhtaapi Hän kukkaiskenttäin, kaupunkien vaan, Ain' yhä kiiruhtaapi, kunnes saapi Emonsa, meren, helmaan kuolemaan.

LINTU JA IMMYT.

(Preradovic'in mukaan.)

Lintu lauloi oksasella Aavan meren rantuella, Edessänsä aallon syli; »Lennän siintomeren yli, Lennän kolme päivää myötä, Lennän, liidän kolme yötä.» Linnun laulut immyt hellä Kuuli, alkoi liverrellä: »Heitä, lintu, loruelma! Liian laaj' on meren helma. Lepopuut' ei laine anna, Hento siip' ei kauaks kanna Eikä heikon voimat riitä Kolmin öin ja päivin liitää.» Immen laulun lintu hellä Kuuli, alkoi liverrellä: »Immyt, kas kuin taivahalla Sinisiltä korkealla Kaartuu yli laajan laineen! Usko mua: vaikka vainen Lemmen siipi riutuis tiellä. Sinitaivas kestää vielä.»

HÄMEEN MAA.

Kas kuinka rinteet kunnasten Ne siintää etähällä, Ja laaksot verho lehtojen Vaatettaa vehreällä! Ja niityt kuinka kukoistaa Ja viljapellot aaltoaa! Soi luonto kaikkialla: Oi, tää on Hämeen maa!

Kas vetten seljät suutelee Hopeisna taivaan rantaa! Ja läikkyellen loistelee Ja saaren kuvan kantaa! Kuohussaan kosket ryöppyää, Ne louhistossa rynnistää, Ja Ahti siellä soittaa: Oi, Hämeen maa on tää!

Kas taivahalla aurinko Kuin hymyy tuttavasti! Ja kankahilla hongisto Se huokuu rakkahasti! Ja katvehessa lehdikon Luo lähde silmän taivohon; Sen luona kukat kuiskaa: Oi, Hämeen maa tää on!

Oi, kuule kuinka paimenten Soi torvet laitumilla! Etäällä kaiku kiireillen Vastailee kunnahilla. Niin ruusut lännen ruskojen, Kuin hohto aamun koittaren Ilmoittaa ihastuttain: Tää maa on Hämehen!

Oi, Suomen sydän, Hämeen maa! Miss' on sun vertaisesi? Mik' on niin armast', ihanaa, Kuin sinä lapsillesi? Miss' ääni vapauden on Ain' valpas, puhdas, tahraton? — Se kaikuu sydämmissä Hämehen nuorison.

OI TERVE MAGYAR!

Oi terve Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

Kun soi sotatorvesi, ratsus kun Sotakentällä hirnahti, Jo ympäri mait' urotöitäs sun Huhu kaukainen kanteli.

Vaan pois sotasoihdun sä sammutit, Elämää opit rauhaisaa: Ja auralla pelloksi perkailit Heti maatasi viljavaa.

Ja kunnahan rinteellä helle saa Rypäleesi jo hehkumaan; Sen nestettä maistaen, kaiuttaa Runoniekkasi kanneltaan.

Ja pustalta pustalle hurmaavat Sävelet tulistuttain saa — Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat Ihastuttaen maailmaa.

Mut tuntematonnapa Suomenmaan Minä korpia raivailen Ja kontion kanssa mä painin — vaan Kuka muualla huomaa sen?

Maat kaukaiset kerranpa peljätti Sotaratsuni temmellys: Se ui meren poikki — jo valtasi Koko maailman hämmästys.

Vaan kunnian kentällä synnyinmaan Unohuttanut hänkö ois? Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan Tyveneen pian sieltä pois.

Tään maan tosin vierahat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, Vaan mulle on herttaisin, armain tää — Koti kultainen, verraton!

Tääll' lehtojen siime ja kunnasten Sinisyys mua riemastaa, Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen Minun huoleni ilmi saa!

Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on, Suvi-yö valoinen on näin? Miss' yhtyvi tähtien loistohon Palo hulmuva talvissäin?

Soi sorjana kuohussa koskien Sävel kantelon kaikuvan — Vaan sen sulosoittoa kuullellen Minä mainehen unhoitan.

Oi terve Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

EFIALTEEN RANGAISTUS.

Kun kurjan Efialteen Sokasi kiillollaan Kult'aarteet muukalaisen, Hän petti synnyinmaan. Jo kauhistuivat tuosta Olympon haltiat — Ikuisen rangaistuksen Näin hälle laativat:

Ain' ai'ast' aikaan olkoon Hän kaikkein kauhistus, Ain' olkoon korvissansa Maailman kirous! Erynnein vaivatessa Henk' kurja joutukoon Ikuisten tuskain alle Syvimpään Tartaroon!

Vaan harhailkohon haamu Mait' ympär ainiaan Ja turhaan tyrkytelköön Kansoille orjuuttaan! Se kaikkialla kammon Ja inhon kohdatkoon! Saatelkoot sadatukset Sen hautakammioon!