Part 2

Niin — helteisenä paistoi Näin päivä silloinkin Ja kirkas, tyynen tyyni Ol' lahden kuvastin. Sen pintaa pitkin souti Kaks sorsaa kaislistoon — Ne pesäsensä laati Rannalle juurikkoon.

Näin entisaikain muistot Nyt mieleen heräjää Ja kyynelpari naisen Silmissä kimmeltää, Rinnasta häitä nousee Hiljainen huokaus — Sen ilmi tuoko kaipuu. Vai unheen katkeruus?

Ja tapuin vinhemmästi Taas läikyy entistään Ja polttavammin päivä Valavi hellettään. Mut tuuli herää vieno, Se lahden röyheltää — Jo katoo kuva kunnaan, Sen muistot hälviää.

PIENI MIEROLAINEN.

Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin:

»Hopsis, jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minullekin kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa! tässä kulkeissani Nyt mä teille kerron ne.

Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' oi' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.

Muistan kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin — Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan mä hetkisen, Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain'; Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo! Muuten yövyn korpehen, Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen». —

Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmisasuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää — Vaan ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen — Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.

MIEROLAIS-ÄIJÄ.

Päivän läike kirkas akkunoista Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa, Pitkin seinuksia angervoiden Tuoksut leviävät; askaroiden Emänt' yksin kotitöissä hyörii, Ketteränä permannolla pyörii.

Repaleinen vanhus sauvoinensa Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa On jo aika ammoin uurreskellut, Hopeata hapsiin hajotellut, Jotka tummankellervinä kerran Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!"

Vuotta kolmekymment' aalloissansa Ai'an virt' on vienyt mukanansa; Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin: Tuskin silmää uskoa mä voisin, Jollei synnyinpaikan muisto pyhä Mieless' säilyis muuttumatta yhä.

Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin, Auran kurkeen ensi kerran tartuin. Toisin silloin elettihin: eipä Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä Usein silloin, harvoin halla säästi Pellon halmeen, joutumahan päästi.

Usein kyllä vilja heilimöiden Loisti, hedelmänä vuoden töiden, Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat Unhottuivat, päiväpaisteen saivat Mieleen tähkät nuokkuvat — vaan vaihtui Yöksi päivä kohta, toivo haihtui.

Nousi suosta vainioiden alla Turmiota tuoden harmaa halla, Ahmusteli halmeen ilkkumiellä... Mutta rinnass' sentään toivo vielä Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi Ehkä turman tuoja katoaisi.

Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta Syötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta! Julmempana vielä entistänsä Noro huokui kylmää henkeänsä... Ojat suossa laajennettiin vielä, Sentään hallan henki piili siellä.

Voimat murti petäjäinen, karttui Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui... Isän, äidin, veikan, siskon vei se Armotonna mullan poveen, — ei se Sääliskellyt. — Yksin jäin mä, mutta Kärsimähän mieron surkeutta.

Siitä kolmekymment' on jo vuotta. Nyt nään vasta ettei työtä suotta Tehty ole: kuiva nurmi-niitty Suo on nyt ja viljapellot liittyy Hallatoinna siihen. — Kiitos Herran! Toisin kun nään kaikki vielä kerran».

Näinpä vanhus. Emännältä kieri Kyynel, poskipäätä pitkin vieri; Huoaten hän otti päästä vartaan Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan Kiitoksen tää lausui — sauvahansa Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.

KUUSI.

Kas korven lasta tuolla Kuin loistaa verhossaan! Ei lehvää ransistuttaa Voi kylmä talvenkaan. Ei; kahta kauniimmasti Nyt vasta vihannoi, Sen juurille kun hanki Noin puhtaan peitteen loi.

Kun viimat vinkuin soittaa Ja pohja pauhajaa, Se rauhallisna seisoo Ja latvaa huojuttaa. Sen lehvät puhdistellen Käy tuiskun tuiverrus Ja latvan huminassa Näin kuuluu kuiskutus:

Mä aikakaudet halki Jo seissut olen näin, Vaan vielä vanhan vammat Ei vaivaa sydäntäin. Mun rinnastani riudu Ei koskaan nuoruus — saan Ain' uutta voimaa juurin Mä sydämmestä maan.

Toi lännen tuuli muinoin Etäältä siemenen, Sep' iti juurellani Ja kasvoi pensainen. Se varjossani versoi, Sai kohta kukkimaan — Ma ihastuksen tunsin Katsellen loistoaan.

Näin armas kukkiellut On suojass' siimehen, Ei rynnistystä tunne Hän tuiman pohjasen. Ja talven tullen hanki Sen käärii peittohon, Vaan vapaaks taasen pääsee Kun kevät tullut on.

Mä häntä suojustellut Ain' olen oksillain, Hän myrskyn pauhun kuullut On latvastani vain. Jos juuriltani kaataa Mun pohjan raivo vois, Jo silloin pensahankin Se maasta nuolee pois.

Näin kuiskutellen kuusi Latvaansa huojuttaa, Sen ympär' yltyy viima Ja tuisku tupruaa; Vaan suojassa sen säilyy Nyt ruusupensainen, Se siellä herätystä Odottaa keväimen.

SUKKAMIELEN KOSTO.

Lähteen luona tuoksussansa Kukkaskenttä lainehti, Siellä yksin vuoteellansa Sukkamieli uneksi.

Riemuin poika lauleskeli Lehdon viertä kulkeissaan, Laitumella toitotteli Paimentyttö torvellaan.

Kukkasissa nukkuvainen Niiden riemuun heräsi. »Kostan vielä!» jumalainen Suuttuneena uhkaili.

Sipsutteli poi'an luokse, Hänet lehtoon johdattaa — Laitumella tyttö juoksee — Poika myöskin sinne saa.

Kuule kummaa! toitotukset, Laulut raikkaat vaikenee — Hiljaan kahden huokaukset Salaiset vaan kohoilee.

Voiton hymy huulillansa Sukkamiel' taas uneksii, Kukkaskenttä tuoksussansa Ympärillä lainehtii.

KAKS KAUNOTARTA.

Kaks istuu kaunotarta Nyt luona lähtehen, Ja toisen silm' on kirkas, Vaan toisen sumeinen.

»Hän uskoton mun petti, Voi armas siskosein! Jo murhe murtaa mielein, Pakahtuu sydämmein —»

Kaks taasen kaunotarta On luona lähtehen, Taas _toisen_ silm' on kirkas, Vaan _toisen_ sumeinen.

»Ei uskoton hän ollut, Oi armas siskosein! Kun riemusta nyt vaan ei Pakahtuis sydämmein —»

Ja kirkkaat silmät riemu Nyt saapi päilymään, Vaan sumeiset ne tuskin Voi estää kyyneltään.

PÄIVÄ NOUSI.

Päivä nousi. Lähteen partahalla Kukka kaino kastehelmen itki, Luonto heräsi ja sirkutusta Kuului niityn heinikköä pitkin.

Päivä nousi. Niityn mättähällä Nuoret istui siellä vieretyksin — Vaiti istuivat, ei tunteitansa Vaihdelleet he edes silmäyksin.

Päivä nousi. Kohtasivat viimein Nuorten silmäykset toisiansa; Kainostellen hämillänsä Liisa Silloin liinaan peitti kasvojansa.

Päivä nousi. Kainostellen päivää Marja punastui ja sukelteli Heinikköön — niin Liisan poskuvilla Liinan alla puna leimueli.

Päivä nousi, kirkas päivä nousi. Niinkuin kypsä marja hohti silloin Liisan poski — mutta eihän Perttu Rakastakaan raakuleita milloin!

VAINIOLLA.

Poutaisina pilvet väikkyy Säteillessä auringon, Tähkälainein pelto läikkyy, Joutunut jo vilja on.

Tähkät päätään nyökytellen Kutsuu luokseen leikkaajaa. Talkookansa riemuellen Vainiolle kiiruhtaa.

Sirpit siellä kilvan kapsaa — Kas mi liike, häile kas! Oljet katkee, sänki napsaa, Päätään nostaa kuhilas.

Perttu leikkaa saran viertä, Hiki otsan kostuttaa, Hänpä Liisan saareen kiertää — »Tuokaa venhe — auttakaa!»

Nauru kaikuu pitkin sarkaa, Liisan posket punastuu — »Ken nyt auttaa tyttö parkaa? Perttu vainen — kenpä muu!»

Perttu ilkkuu: »ruuhen sulle Soudan, aimon palkinnon Saanen tuosta: totta mulle Annat suu —». »Vait vallaton!»

Jääkö Liisa saareen, vaiko Hänet Perttu pelastaa? Palkintonsa siitä saiko? — Min' en tiedä. — Arvatkaa! —

KEHRÄÄJÄ.

Rukki hyrrää, ruskottaa Liisan poskuainen, Kuontalosta kuitunen Juoksee pellavainen.

Poljin käy, vaan polkijan Aatos poissa kiertää — Sulloo suot ja tallaa maat, Astuu ahon viertä.

Kylm' on kyllä talvi nyt, Hanki halmeet peittää, Vaan kun kevät joutuu, maa Pois taas peiton heittää.

Taasen lehto lehvästyy, Taas on kukkas-aika, Paimen huijaa, huilut soi, Raitis metsä raikaa.

Lammin laine läikkyilee, Sorsat rantaan soutaa — Pertun pirtti valmistuu, Vaimon hän nyt noutaa.

Silloin riemuin vietetään Häät ja läksiäiset — Suvi rientää, talv' on taas — Kenties ristiäiset.

Hyrrää rukki, poljin käy! Loimet, langat laita! Kohta vainen tarvitaan Pappilaan jo paita.

Liisan posket pohtaa. Kas Loppuu kuontolainen! Ei nyt aikaa arveluun — Pannaan tutti toinen.

LINTU LAULOI...

Lintu lauloi illan suussa: »Käy, käy, neito, lepohon! Utuhelma unotar tuo Kullaltasi suutelon.»

Neito nukkui. Poskipäille Nousi ruusun ruskoiset, Povi paisui, huulosilla Leikki hymyn värehet.

Lintu lauloi aamun tullen: »Nouse, neito, herää jo! Kultasesi vartoo sua, Vartoo kullan suutelo.»

Herää neito. Lintu vainen Petti, lauloi omiaan: Vartoneet ei kullan muiskut Emintimän torat vaan.

ANUND.

Yön hämärtävä harso laskeksen, Maat, meret kiedoskellen katveesensa, Ja rannan hietaa yhä huuhdellen, Mainingin aalto liikkuu hiljallensa.

Ja rantasell' on parvi haamujen. Ne rauhatonna tummat katsehensa Nyt luovat väreleikkiin laineiden, Ja häilyen ne viittoo toisillensa.

Mut ympärillä synkkä hongisto Hohisten nyökyttelee latvojansa Ja kuiskaa heidän kolkon tarinansa.

Ja kohinassa kaikuu kantelo. Sen kultakielet itseksensä soivat: Puutetta soittajan ne vaikeroivat.

I.

»Taivaan ympäri jo keväinen Luopi hohtavaisen kulta-päärmeen, Kohta helmass' irtipäässeiden Aaltoin kylpee rinta uljaan Käärmeen. Kiteilevän kannen linnastaan Kohta murtaa puhki viekas Ran, (1) Kohta tanssii helmoin kuohaisin Rauhattomat immet Aegirin. (1)

Vielä kerran tahdon Kainunmaan Kontioiden kanssa painiskella, Rintaan korven tuiman kuninkaan Piirtää riimun raudan tutkaimella, Nähdä kuinka ruusut hurmeiset Kaunistelee hangen jättehet, Kuulla huokausta viimeistä Otson kuolon maille mennessä.

Orvar, uljain parvess' uljasten, Sinä nyt saat Käärmettäni kaita; Purjeet, nuorat, sointu-airot sen, Paluumatkaan valmihiksi laita. — Korven rämeiköstä kun ma vaan Karhun taljan hartioille saan, Palaan oitis tänne luoksesi — Peijaiset siks hanki valmiiksi.»

Anund toverilleen lausuu näin, Jättäin hänet muiden miesten kanssa Haaksen vartijaksi; metsään päin Yksin ohjailee hän kulkuansa. Kädessänsä keihäs vankka on, Karkaisema monen taistelon, Vyöllä riippuu kalpa huotrassaan Valmis vainoon, valmis puoltamaan.

Ruusuisesta kartanostaan on Kevään koitar noussut taivahalle, Kunnaat luo hän kullan loistohon, Tervehdykset sanoin maailmalle. Tyttärensä, päivättären, hän Herättää ja kimmeltelevän Sädesarjan kantain helmoissaan, Saapi ilma-rannan leimuumaan.

Päivän ruhtinatar kohoaa, Viittaa luonnon yli valtikalla: Ilman immet kohta sukkulaa Liikuttavat, niidet vaihtumalla Hohteen luovat, milloin hopeiset, Milloin kullan, loistaa värehet — Koitteen ruusut siintoon taivosen Sulaa viimein, yhdeks yhtyen.

Hangen jätteet pitkin laaksoja Eivät päivän silmäilyjä kestä, Öinen kylmäkään ei huuruisa Enää niitä sulamasta estä. Kyyneleitä vuotain poistuvi Talven peitto aina yhäti; Kevätpuro siitä riemuiten Kiitää vallatonna riehuen.

Noroloissa pajupensahat Kaunistettuina on kissaksilla, Koivuin, haapain oksat notkuvat, Koristetut urpuin terttusilla. Mist' on hanki pois jo hiukan vaan, Siinä vuokko aukoo nuppuaan Luoden kainon katseen taivohon, Ujostellen silmää auringon.

Rannalt' astuu Anund metsähän, Halki sen hän rientää vuorta kohti, Jonka harja kaukaa silmähän Päivän paisteess' yli puiden hohti. Kohta saapuu hän sen juurehen, Verkkaan vuoren rinnett' astellen, Kukkulalle viimein ylenee; Täältä hetken urho katselee.

Lännen puolella, niin pitkällen Kuin vaan silmä pitkin merta kantaa, Riutuu hiljaan jää ja loistehen Hopeaisen päivä sille antaa. Vuoren alla meren rannalla Havaitsee hän Käärme-laivansa; Senpä luona maja seisovi, Jossa talven pitkän oleksi.

Idän puolehen hän katsahtaa; Silmää Kainu laaja kukkuloineen Kohtaa, siellä metsä verhoaa Lammit, rannat rämeineen ja soineen; Siellä, täällä väliin vilkuttaa Kunnaan rintehellä ahomaa. Hiljaan kuuluu kosken kuohuvan Ääni kaukaa urhon korvahan.

Hetken Anund katsoo seutuja, Joille loisteen kevätpäivä valaa; Eteenpäin jo hehkuu halunsa. Rämeisiinpä urhon mieli palaa. Hän jo kukkulalta kiirehtää Alas kohti suota hyllyvää, Jopa astuu vaivoin halki sen, Rientäin synkkään rämekorpehen.

Näin hän kulkenut on tuokion. Metsä ympärillä synkemmäksi Muuttuu yhä, näkyvistä on Pois jo vuori, jolta äsken läksi. Hiiskaust' ei kuulu; vallitsee Syvä hiljaisuus ja ylenee Ilmaisella radallansa jo Taivaan kiirehelle aurinko.

Vaiti! — Korven keskell' yksinään Kenpä viheltää noin kimakasti? Anund seisahtuu nyt äkkiään, Ääntä kohti katsoo karskeasti. Hetkeks vaan hän seisahtavi, mut Vihellyksen on jo tuntenut: Tuop' on kutsu korven kuninkaan Kanssaan käydä painiskelemaan.

Kuule! — Temmellys ja ryske käy — Uljas urho voimias nyt koita! Katso! — mättäällä jo eikö näy Ruusun kukkasia ihanoita? Hurme niitä korpeen lumoaa, Taistelo vaan niitä kasvattaa — Kuule! ryske yltyy ankaraks: Voimakasta siellä painii kaks.

Anund, Anund! miehen yhdeksän Voima aukoo sulle syliänsä — Pelotonna sentään seisoo hän Ojennettu keihäs kädessänsä, Pistos vaan! jo, korven kuningas, Veren tulva taas käy rinnastas — Taasen rynnistys — Mi rusahti? Anund, keihääs varsi katkesi! —

Viel' ei maassa makaa kontio — Sankar', ulos huotrastasi kalpa! Otson kämmen sua tähtää jo — Väisty, ellei henkes ole halpa! Kas kun vihoin, vimmoin säihkyen Silmä säkenöi! kas verinen Kieli kuinka nuolee huulia, Kuinka pursuu kuoha kidasta!

Kalvan saa juur' Anund huotrastaan — Myöhäist' on! — jo otso päälle urhon Ryntää raivossaan, jo iskuaan Tähtää kohti päätä: vastus turh' on — Näinkö Svean urhon ahmustaa Julma Tuonen poika? Varjoin maa Tyven saako uljaan sankarin Asujaks jo horhoin synkkihin?

Joko uljaan katseen verhoaa Kaihen lailla kuolon huntu musta? Tuiman isku juuri maaliin saa — Anund, kuulitko sa suhausta? Lyöntis jäi jo, korven ruhtinas: Nuoli tunki syvään rintahas! — Lävistetyin sydämminpä jo Maahan syöksyi kuollen kontio.

Mistä, sankar, saapui pelastus? Otson rintaan mistä nuolen kärki Syvään tunki? Kenen laukaus Elon voimat voimakkaalta särki? Anund katseen vierellensä loi — Vaan nyt silmiinsäkö luottaa voi! Luonnotarko sorjin, ihanin Ilmestyi nyt luokse sankarin?

Immen ihmeen kauniin näkee hän, Jousi käessä, viini hartioilla, Luonaan seisovan. Hän hempeän Katseen urhoon luo. Kuin aamun koilla Ruusut hohtaa taivaan punaten, Niinpä poskipäille impyen Kevään raitis ilma purppuraa Hellin henkäyksin vuodattaa.

Talvisyön kun taivas kirkas on, Näät kuink' ilmass' säihkyy pohjan palo, Kuin sen liekehtivään loistohon Vielä yhtyy tähtitarhan valo; Niinpä immen kutrit kultaiset Liehuin loistaa, niinkuin tähtyet Niiden hohtesehen yhtyen, Silmäin helmet luovat tuikkehen.

Vaivoin Anund nousee kontion Hengettömän alta, hämmästyksin Silmänsä hän luopi neitohon, Jonka huomaa lähellänsä yksin. Ei hän tiedä näkeekö nyt hän Kuolevaisen tässä edessään, Taikka onko joku taivainen Apuun tullut, häntä säälien.

Hiukan toinnuttuaan sankari Astui kaunotarta lähemmäksi. Kohta neito, sen kun huomasi. Metsään päin jo kiirehesti läksi: Korven horhoon rientää nopsaan pois. Niinkuin vaara uhkaamassa ois — Vielä katvennosta välkkävät Liehuin immen kultakähärät.

Niin hän riensi pois kuin ilmestys Taivahaisten luota ollut oisi — Ihanuus sen sulo, viehkeys Ketä viehätyttää se ei voisi! Pakenevan jälkeen tuijottaa Anund, kunnes se jo katoaa — Kas! mik' ihme tenhovoimallaan Urhon impeä saa seuraamaan? —

Neitonen kun huomaa seuraajan, Edellensä kiivaammasti kiitää. Kas kuin rientää viertä kunnahan! Kyyhkykään ei nopsemmin voi liitää. Päivätär jo kääntyy länteen päin, Aina vainen kestää kulku näin. Saavuttaako Anund impyen? — Illan varjot voivat virkkaa sen.

II.

Suvi kohta puoleen käynyt on. Vallatonna irti kahleistansa Myllertelee karja Vellamon Ulapoita pitkin vaahdossansa. Saaret, niemet, laaksot, kunnahat Lehtiverhoinensa loistavat, Niitty kukkaislainein aaltoaa, Tuoksun tuulen henki kuljettaa.

Viel' on Käärme talviteloillaan. Vielä Anund viipyy miehinensä Kainunmaalla; koillistuuli vaan Sveahan vie heidän terveisensä. Talvimajassansa loikoen Toimeton on nuori parvi urhojen Ikävöiden merta vellomaan; Eipä lähde vielä Anund vaan.

Sakkisilla hän kanss' Orvarin Ompi uljaan kasvikumppanuksen; Käsin vaan hän yhtyy pelihin, Toisiall' on kulku ajatuksen. Keskenänsä kiistäin voimistaan Toiset urhot käyvät painimaan Tanhualla; yhä kulkevat Ympär' olvisarvet vaahtoisat.

Orvar virkkaa: »orren nokisen Alta sua, Anund, houkutellut Puolen kesää on jo aaltojen Pauhu, maine luokseen viittaellut. Poispa Käärmekin jo ikävöi, Kuullen kuinka myrsky mylleröi.» Anund siirtää nappulata, vaan Toisen lauseita ei huomaakaan.

"Vanha Emund Valhallaan (2) jo käy, Draappaa (3) veisaa Brage (4) kohta vainen. Fyrin luon' ei kansan turvaa näy, Kaukan' ainoa on Aasalainen. Onko Kainun velhot taioillaan Lumonneet jo Svean ruhtinaan?" Orvar toverille lausuu näin; Aatos sen on toisialla päin.

Näinpä päivänsä he viettävät Sakkinappuloita liikutellen. Kohta illan varjot viileät Lankee, luonnon huntuun kiedoskellen, Päivätär jo riensi hellettään Aallon helmaan jäähdyttelemään; Senpä jäljet pukee purppuraan Länness' illan rusko ruusuillaan.

Hiljaan nousten, laskein, maininki Läikkyelee pitkin hietarantaa, Senpä pintaan taivas peilaavi, Rusko sille kultahohteen antaa. Metsän hongat hiljaan hohisee, Kukka mättähällä tuoksuilee; Sitä perho lemmen kuiskuillaan Viihdyttelee hetkeks uinumaan.

Rauhan, tyyneyden ruhtinas Vallitsee nyt luonnoss' kaikkialla. Kaikk' on vaiti. Herjennyt jo, kas Miestenkin on paini tanhualla. Siellä tyhjät olvisarvet vaan Päivän leikkejä saa muistamaan; Unottaren hulpeisiin nyt jo Vaipunut on sankarjoukkio.

Anund vaan on valveill' yksinään, Kaikki toiset on jo leposalla. Kalpaa heilutellen kädessään Hän nyt istuu majan edustalla. Hetken näin on liikkumatta, vaan Hiljaan hän jo nousee seisomaan Tarkkaan kuullellen ja tähystäin; Korsaus vaan kuuluu lepääväin.

Kohti metsän rintaa mutkivaa Verkallensa astuin urho kulkee. Ranta-aukeelta jo katoaa. Hongat hänet siimeeseensä sulkee. Nytpä astelee jo kiireemmin, Syvemmälle tunkein horhoihin. Suot ja kunnaat jälkehen jo jää; Eteenpäin hän yhä kiirehtää.

Näin hän viimein saapuu lehtohon. Äkkiään jo seisahtuu — vaan miksi? Soipa lehdoss' ääni kantelon, Säveleet sen vienot kuuluviksi Tuulenhenki sankarille tuo. Mistä kaikuu hurmovaiset nuo? — Tuolla tuomen alla, lähtehen Reunall' istuskelee impinen.

Yksin istuu. Tuomi tuiskuaa Kukkaisnietoksia kiharoille. Lähteen kirkas silmä heijastaa Immen ihanaiset kasvot, joille Sukkamieli siroo ruusujaan; Silmiin taivas lainaa siintoaan, Tähti tuikkavaista tulta. Mut Aatoksiin hän nyt on vaipunut.

Kohoilevi hiljaan hengiten Kaunottaren lainehtiva rinta, Niinkuin vuoroin nousee, laskeksen Mainehtien tyynen meren pinta. Hellästi hän sormii kanneltaan — Miekkoinen mi hänen polvillaan! — Säveleitä vieno tuulonen Kuljettelee uneen tuutien.

Anund seisahtaen edessään Näki moisen näyn taivahaisen. Kauniimp' Niordin ei tytärkään! (5) Katein myös ois lemmen jumalaisen Silmä nähnyt moista kuolevaa. Eipä harsoansa tummeaa Yökään muista heittää luontohon Kunnolleen: niin hämillään hän on.

Kotvan Anund seisoo paikallaan, Äänetönnä neitoon katsahtaapi, Tuomen katveessa mi kanneltaan Hajamielin sormii; kohta saapi Rinnasta jo ilmi ihastus Huudahduksen — neidon katsaus Urhon katseen kohtaa — vaihtuvat Sähköisinä lemmen salamat.

Kanteloisen kauno heittää pois, Oitis riennähyttää urhon luokse. Nopsaan, niinkuin tuulen henki ois, Avosylikin sen kohta juoksee. Kas jo huulet yhtyy huulihin! Niinpä sulaa sieluun sielukin, Autuaana täältä kohoten Poies Sukkamielen taivaasen.

Onnellisna kaiken yötä he Lähteen luona nauttii autuuttansa — Immelt' unhottuu jo kantele, Armaan pää vaan hänen polvillansa — Nytkö kaiunnoita kanteleen Kaipais kauno! — soihan vienoiseen Hellät kuiskut hänen korvissaan — Nyt hän muistaa lempeänsä vaan.

Svean urhon rinnan riemastus Täyttää, pään hän immen syliin painaa, Sydämmestä hiipii huokaus: »Oi Verdandi (6), viihdy luonain aina!» Skuldpa (7) kuuli toivomuksen sen; Sisarelleen on hän kateinen. Oitis askeleitaan kiiruhtaa Muotoaan jo näyttäin uhkaavaa.

Vielä kerran huulten hunajaa Urhollensa immyt tarjoaapi — Silmät armaastaan nyt kohottaa, Säikähtäen kohta huudahtaapi — Tuolla kuusen tumman katvehen Alla miehen haamu piileksen; Peljästyen immen silmä nyt Sieltä piilevän on keksinyt.

Seisaalleen jo ryntäs Anundkin, Impyen kun huudahduksen kuuli, Äkkiään, kuin hiekan pilvihin Maasta nostaa vihurpäinen tuuli. Tuskin kuusen alla piileivän Keksii, kun jo sinne ryntää hän, Silmät säihkyen, jo vimmassaan Kalvan oivan tempaa huotrastaan.

Syöksee kohti piileilevää — Mut Voiko uskoa nyt silmiänsä? Miehen on hän kohta tuntenut: Sep' on Orvar, parhain ystävänsä, Kasvikumppaninsa. Neitohon Tämä tuijottelee yhä, on Outo liekki hänen silmissään — Miekkaa hapuilee hän kädellään.

Anund seisahtuu. Kun suvell' on Ilman kerros raskas, painavainen, Hauteeks kun käy helle auringon Eikä tuuli viivy vilvakkainen, Taivaan ääret silloin synkistyy, Vaippaan harmahasen vetäyy Ilman kansi; kuulas siinto sen Piiloutuu jo alle pilvien.