Part 1

RUNOJA

Kirj.

Uno von Schrowe

Alkulauseen kirjoittanut

V. Tarkiainen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Uno von Schrowe Helmi Kesäaamuna Morsian Orja Neito Viimeinen yö Pesijä Pieni mierolainen Mierolais-äijä Kuusi Sukkamielen kosto Kaks kaunotarta Päivä nousi Vainiolla Kehrääjä Lintu lauloi Anund I—III Onkija (Goethe) Laulaja (Goethe) Orvon kukka (Goethe) Tyly (Goethe) Hellä (Goethe) Toggenburgin ritari (Schiller) Hektorin jäähyväiset (Schiller) Virta (Tegnér) Lintu ja immyt (Preradovic) Hämeen maa Oi terve Magyar! Efialteen rangaistus Herätys (Wörösmarty) Kansallishymni (Köllczey) Vapaus ja lempi (Petöfi) Elämä, kuolema (Petöfi) Ulkomaan magyareille (Petöfi) Koirien laulu (Petöfi) Susien laulu (Petöfi) Kansallislaulu (Petöfi) Onnela (Kellgren) Kuolohon asti (Emajõe Ööpik). Suven impi Sonetteja I—III Päivä nousi Syksyllä Sonetteja I—II Kevätlaulu Kukan kiitos Kukka ja multa Suvella Aamun sarastaessa Unelma Ensi kerran Takkavalkealla Turha ois matkani Sotilas kullalleen Kullan luo kulkeissa Lauluja Selmalle I—VI Kuink' aina sua lemmin Kaikenlaisia kaikuja I—XXII Pegasoni Muistopatsas Vaikea vaali Vihamieheni Vaarallinen marja Lemmenkukka Siljulle Siljun silmät Siljuni silmät Kaksikin sydäntä Erilaisia uhkauksia (Goethe) Tshekkiläisiä kansanlauluja I—III Espanjalaisia pikkurunoja I—IV. Kehtolaulu Syntymäpäiväkirjan säkeitä I—V Jos pilvi öisin Toivo

Uno von Schrowe.

Taiteen kauneimmat kukkaset eivät koskaan nouse raa'asta, muokkaamattomasta maasta. Tämä koskee runoutta yhtä hyvin kuin niitä taiteen haaroja, jotka käyttävät talttaa, sivellintä tai säveleitä. Runous ei ole yhdessäkään maassa tuottanut parastansa ilman edelläkäypää syvää hengen ja muodon viljelystä, niin vaikeata kuin usein onkin tarkalleen tietää, mistä ajemmista kulttuurikerroksista sen herkimmät juuret kulloinkin ovat imeneet itseensä kasvuvoimaa ja mehua.

Mitä huolta ja vaivaa onkaan suomenkieli uutisviljelijöiltään vaatinut, ennenkuin se on ottanut luontuakseen nykyaikaisiin runomittoihin ja sointuihin tulkitsemaan herkkiä sielunliikkeitä, arkoja aavisteluja ja kirkastuneita ajatuksia! Siitä kulttuurityöstä on nykypolvi — tietämättäänkin — kiitollisuuden velassa noille varhaisemmille runousopille, jotka uupumattomalla hartaudella taivuttelivat "suomen soukkia sanoja" niiden luonteelle monasti sangen vastahakoisiin muotoihin.

Ne miehet, jotka 1860-luvulla nousivat kaiuttamaan suomalaista kannelta europpalaisten esikuvien mukaan, olivat valtavien aatteiden ja uhkuvan isänmaallisuuden innostamia. Heidän tuotteissaan tulvii kuuluville tämän kansallisen nousukauden mahtava sävel: varsinkin Ahlqvistissa ja Suoniossa, mutta tavallaan myös Kivessä, joka kulkee omia teitään syrjässä muista, kuunnellen oman rintansa kaikuja ja välittämättä "kansallisista" tunnussanoista. Heidän jälkeensä tulee 1870 luvun nuori polvi jo osaksi toisenlaisilla edellytyksillä. Sillä on edeltäjien suuri perintö käytettävänä, ja se vie runoutta puolestaan hyvän askeleen eteenpäin, ei tosin ehkä aina niin paljon aatteellisesti ja sisällyksellisesti kuin kielellisesti ja muodollisesti. Edeltäjien isänmaallinen innostus ja mahtiponsi on jonkun verran laimentunut. Useimmat nuoret laulelevat vaatimattomammin omia hiljaisia mielialojaan ja tunnelmiaan, mutta tekevät sen entistä suuremmalla helppoudella ja muototaituruudella. Ainoastaan Kaarlo Kramsun runoudessa puhuu aatteellisuus vielä yhtä väkevänä, vaikka jyrkästi kielteisenä: syvästi tunnettuna persoonallisena inhona ajan keskinkertaisuutta ja laimeutta kohtaan. Ja ainoastaan Paavo Cajanderilla tapaa yhä edelleenkin isänmaallisuuden miehekkäitä, myönteisiä vakuutuksia.

Uno von Schrowe kuului tuohon seitsenkymmenluvun jälkipolveen samaten kuin hänen hämäläiset maakuntatoverinsa Tuokko, Fr.F. Brummer ja Oskari Uotila, muita sen ajan monista "albumirunoilijoista" mainitsematta. Hänessä ei paisu enää se suomalainen voimantunto ja tulevaisuuden usko, joka antoi Ahlqvistin isänmaallisille runoille niin miehekkään, sytyttävän kaiun. Hänessä ei syki se avartuva yhteishenki, mikä Julius Krohnin lempeässä, puhdassydämisessä runoudessa liittyi uskonnollisen mielen kanssa kantavaksi yhteissoinnuksi. Eikä hän myöskään kohoa Kiven tavoin alkuperäisiin mahtaviin luonnonnäkyihin tai vaivu syvästi ikävöiviin yksinäisyystunnelmiin. Hän soittaa hentoa ruokopilliä. Mutta loihtii sillä esille idyllisiä, päivänpaisteisia kuvia Hämeen viljavilta vainioilta ja tyyniltä rantamilta tai kuiskii oman herttaisen nuorukaissydämensä hiljaisia kaipuita ja onnenunelmia. Jos tähän onnen kirkkauteen välistä eksyy joku tummempi sävel, tyylittyy se kernaasti satumaisen kaukaiseksi. Ja itse tuska ja kärsimys verhoutuu hänellä tavallisesti kevyen sanamusiikin autereeseen. Hän on sanalla sanoen kevyempää metallia kuin edelläkävijäpolvi, mutta siltä inhimillisesti mieltäkiinnittävä sekä oman aikakautensa edustajana että yksilönä.

Schrowen suku on saksalaista alkuperää, niinkuin jo nimestä voi päättää. Joku sen esi-isistä siirtyi Westfalista Ruotsiin, jossa hänet sotaisten ansioittensa vuoksi aateloitiin vuonna 1650. Sotilaita olivat sitten hänen jälkeläisensäkin monessa sukupolvessa aina 1800-luvun alkuun asti. He omistivat Putkijärven tilan Hartolan pitäjässä sisä-Hämeessä. Tällä vanhalla sukutilalla syntyi runoilija Uno Gabriel von Schrowe tammikuun 28 päivänä 1853. Hänen isänsä, Johan Henrik, oli suvussaan ensimmäinen, joka antautui siviiliuralle. Hän möi Putkijärven ja muutti Joutsaan nimismieheksi Unon ollessa noin vuoden vanha. Perhe oli lapsirikas: neljä tyttöä ja kahdeksan poikaa, Uno järjestyksessä, kolmas sisaruksista. Uusi kotitalo, Puttola, jossa nimismies von Schrowe asui 11 vuotta, ennenkuin (oltuaan välillä myös maakauppiaana) muutti takaisin Hartolaan, oli kauniilla paikalla salmen rannalla. Nämä sisä-Hämeen näköalat painuivat pysyvästi nuoren runoilijanalun herkkään mieleen. Hänen äitinsä, Charlotta Sjöholm, oli vilkas ja lahjakas nainen — hyvä näyttelemään ja laulamaan —, ja nähtävästi Uno peri häneltä taiteellisia taipumuksia. Niitä ilmeni hänessä jo nuorena. Hän ei viihtynyt muiden lasten kanssa tavallisissa leikeissä, vaan istui mieluummin yksin miettimässä tai haaveilemassa. Omin päinsä hän oppi käsittelemään soitinta ja kouluaikana hän innostui näytelmätaiteeseen, niin että sepitti useita pieniä kappaleita ja näytteli niitä toveriensa kanssa.

Äiti oli innokas suomenmielinen ja hänen toimestaan pantiin Uno v. 1863 Jyväskylän suomalaiseen alkeisopistoon. Poika kävi sitä ensin jonkun vuoden, mutta sitten hän erosi koulusta ja häntä aiottiin käytännölliselle alalle. Siinä tarkoituksessa hänet lähetettiin Porvooseen kauppias Steniuksen sekatavarakauppaan harjoittelemaan. Tuo toimi ei kuitenkaan miellyttänyt häntä, vaan paleltuansa yhden talvikauden puodissa ja makasiinissa hän pyysi päästä takaisin kotiin tai kouluun. Hänet vietiinkin nyt uudelleen Jyväskylään ja siellä hän luki erään opettajan johdolla yhden luokan yli ja menestyi hyvin. Ylioppilaaksi hän valmistui keväällä 1872 arvosanalla "laudatur". Ystävälliset tädit, joiden suosiossa Uno oli läpi elämänsä, auttoivat häntä Helsinkiin kokoamalla ensi retkelle tarvittavat matkarahat. Hän kirjoittautui ensin jumaluusopilliseen tiedekuntaan aikoen papiksi, mutta hylkäsi sen pian ja ryhtyi lukemaan filosofiankandidaattitutkintoa varten.

Hän otti innokkaasti osaa Hämäläisen ylioppilas-osakunnan elämään, kuuluen m.m. "Hälläpyörän" toimittajakuntaan ja ollen pöytäkirjurina vuonna 1873. Pian Uno von Schrowe tuli tunnetuksi taitavana kynänkäyttäjänä ja alkoi saada tointa sanomalehdissä. Hän julkaisi runoja Hämäläis-osakunnan albumissa ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä, kirjoitteli Uuteen Suomettareen, Viralliseen lehteen ja Julius Krohnin toimittamaan Suomen Kuvalehteen, jonka aputoimittajana hän oli vuosina 1876—1880.

Hänen runojansa on seuraavissa julkaisuissa: Kaikuja Hämeestä I (v. 1872) 2 runoa " " II (v. 1874) 13 " " " III (v. 1878) 25 " " " IV (v. 1886) 4 " Suomen Kuvalehdessä (v. 1876—1880) 5 runoa. Kirjallisessa Kuukauslehdessä (1875—1876) 2 runoa. "Haltia"-nimisessä vihkosessa (11.2.1881) 2 " Kansanvalistusseuran Kalenterissa (v. 1881) 1 " "Keri"-nimisessä julkaisussa (1876) 3 runoa. Unkarin albumissa (1881) 6 runosuomennosta. Syntymäpäiväkirjassa (v. 1885) 5 runopätkää

Hän sai Hämäläis-osakunnalta 1875 palkinnon runokokoelmasta, jossa oli m.m. ballaadi "Morsian". Lisäksi mainittakoon Uno von Schrowen kirjallisista toimista, että hän on v. 1875 (tarkastanut tai) kääntänyt Suomalaiselle teatterille L'Arrongen nelinäytöksisen huvinäytelmän "Oma toivoni", v. 1885 julkaissut suomentamansa (ja ensin Suom. Virall. lehdessä painetun) L. Dillingin "Jutelmia" sekä toimittanut samana vuonna muistovärsyillä varustetun "Syntymäpäiväkirjan". Eräitä alkuperäisiä ja suomennettuja suoranaisia kirjoitelmia tavataan häneltä myös Suomen Kuvalehdessä, esim. "Viikkokausi Tartossa", matkamuistelma Viron laulujuhlilta v. 1879.

Hän asui jonkun lukukauden Julius Krohnin luona ja tämän miehen vaikutus lienee ollut häneen melkoinen. Schrowe innostui suomalais-ugrilaiseen kielentutkimukseen ja opiskeli perusteellisesti viroa ja unkaria. Mutta kirjallisten toimien ja ansiotöiden takia — hän oli m.m. pikakirjoittajana valtiopäivillä — hidastuivat hänen opintonsa niin, että hän vasta vuonna 1881 suoritti opettajakandidaattitutkinnon. Jo sitä ennen hän oli toiminut sijaisopettajana parissa koulussa. Nyt hänet v. 1882 määrättiin luokkaopettajaksi Porin yksityiseen suomalaiseen lyseoon ja vuonna 1885 kolleegaksi Porvooseen. Mutta tauti tuli pian väliin ja pakotti hänen jättämään opettajauran. Uno von Schrowe oli innostunut "jaegeriläinen" s.o. hän noudatti ankaralla johdonmukaisuudella saksalaisen Jaegerin terveysohjeita, jotka siihen aikaan olivat meillä suuresti muodissa ja jotka neuvoivat käymään kesät talvet samanlaisessa villapuvussa, nukkumaan kovimmallakin pakkasella avoimen ikkunan ääressä j.n.e. Tätä luonnotonta järjestelmää noudattaessaan hän oli kylmettynyt ja saanut keuhkokuumeen, joka pian muuttui kuluttavaksi rintataudiksi. Hän matkusti silloin Saksaan Görbersdorfin parantolaan hoidettavaksi, mutta liian myöhään: kuolema saavutti hänet siellä vieraalla maalla lokakuun 1 päivänä 1886.

Uno von Schrowe oli herkkä runoilijasielu, joka eli omaa hiljaista mielikuvituselämäänsä arkisen ahertelun ohella. Hän oli ankara velvollisuuksien mies, joka täytti nuhteettomasti koulu- ja sanomalehtimiestehtävänsä, mutta palveli samalla myös runottaria. Hänen runoutensa yleissävy on romanttissekaista ja idyllistä. Päivänpaiste, linnunlaulu ja aallonvälke sulautuu hänen hämäläisissä maalaiskuvissaan omituisella tavalla yhteen muodostaen maisemanä'yn, joka on kaukana arkisesta todellisuudesta. Koitar siroittelee ruusujaan, Ahti soittaa kanneltaan ja ilmassa liitelee perhosia kukasta kukkaan. Tämän romanttisen luonnonympärystön kanssa soveltuvat hyvästi yhteen runoilijan hengen haaveherkät tunnelmat, nuorekas lemmenkaipuu ja onnen odotus, valoisat toiveet maamme tulevaisuudesta ja ehyt, sovinnollinen mieli. Jos vertaamme hänen tuotteitansa ajan runouden yleisiin suuntiin, emme huomaa niissä vahvasti merkittyä persoonallisuutta, vaan pikemmin herkästi omistettuja kaikuja väkevämmistä runoniekoista. Uno von Schrowe oli jo nuoruutensakin vuoksi vaikutuksille altis. Suomennetuista kappaleista näemme hänen lueksineen m.m. Goetheä, Schilleriä ja Tegnér'iä sekä tutustuneen Saksan ja Ruotsin uusromantikkoihin. Kotimaisista ruotsinkielisistä runoilijoistamme ovat Runeberg ja Topelius ilmeisesti jättäneet merkkejä hänen runouteensa. Niin esim. muistuttavat monet hänen puoleksi leikilliset tyylitellyt pikkurunonsa ("Vainiolla", "Kaksi kaunotarta", "Päivä nousi") Runebergin idylliepigrammeja, toiset taas ("Kuusi" y.m.) vivahtavat lähemmin Topeliuksen runolaatuun. Tuntuapa hänen lauluissaan joskus soinnahdelmia Ahlqvistista, Suoniosta ja Kivestä.

Uno von Schrowe on kuitenkin silloin tällöin tavannut omintakeisesti kiinni runon päästä ja saanut yleisesti lauletusta aiheesta houkutelluksi esiin poljennollisesti ja yleensä muodollisesti sangen viehättäviä puolia. Hyvin luonteva ja vaikuttava on esimerkiksi tuo tunnettu "Pieni mierolainen", joka muistuttaa jonkun verran Aleksis Kiven runoa "Äiti ja lapsi" ja jonka aiheen von Schrowe kuuluu saaneen kotonaan nälkävuonna 1867 todellisuudessa näkemästään pienen kerjuripojan kohtalosta. Mieleen jääpää havainnollisuutta on semmoisissa runoissa kuin "Pesijä" ja "Neito", hivelevää sointua ja poljennollista tehoa runossa "Ensikerran" ja ballaadissa "Morsian", joista viimemainittua voinee pitää von Schrowen runotaidon mestarinäytteenä. Siinä on käsitelty samaa "rakkaus ja kuolema"-aihetta, josta Paavo Cajander myöhemmin sepitti ballaadinsa "Leena", mutta von Schrowe mielestäni — jos kahta niin erilaista käsittelytapaa voi verrata — koko joukon onnistuneemmasti. Mikäli säilynyt perintötieto on luotettava, on tälle von Schrowen ballaadille antanut aiheen hänen lähimmässä ympäristössään sattunut tositapaus, joka ei kuitenkaan päättynyt niin kohtalokkaasti kuin runon viime säkeet kertovat: — esimerkki siitä, kuinka runoilijan mielikuvitus pystyi luomaan uuden, taiteellisesti tehoisemman todellisuuden. Mahdollista kuitenkin on, että joku syrjästä tullut kirjallinen vaikutus on puolestaan tukenut ja ohjannut tuota mielikuvituksen toimintaa. Niin on ainakin käynyt eräässä toisessa ballaadimaisessa von Schrowen runossa "Neito", joka kuvaa kuinka rannalla istuva neitonen vaipuu hukkuneen sulhonsa kuvaa tavoittaen kosken kuohuihin suvi-iltana Ahdin soittaessa kanneltaan, jommoisia aiheita sekä Saksan että Ruotsin uusromantikot suosivat. Hauskan näytteen von Schrowen leikinkyvystä tarjoaa hänen runonsa "Pegasoni", mahdollisesti Petöfin runon "Runoheponi" haltioittama. Ja hänen mielessään soivat perinnäiset isänmaalliset kaiut ovat pukeutuneet semmoisiksi kauniiksi runoiksi kuin "Oi terve Magyar" ja "Hämeenmaa" jotka molemmat ovat tekijälleen sangen kuvaavia.

Se kehittynyt muodontaju, joka tulee näkyviin kaikissa von Schrowen omintakeisissa tuotteissa, teki hänestä myös etevän runonsuomentajan. Hän ei tosin ehtinyt tällä alalla tuottaa paljon, ainoastaan parikymmentä pienehköä kappaletta, mutta ne ovat paraita mitä siihen aikaan voitiin aikaansaada. Varsinkin ovat onnistuneet hänen käännöksensä unkarilaisesta runoudesta. Esimerkiksi semmoiset kappaleet kuin Petöfin "Kansallislaulu" ja Köllczeyn "Kansallishymni" ovat kerrassaan loistavia näytteitä silloisesta runonsuomennostaidosta.

Yleensä täytyy tunnustaa, että vaikka von Schrowen runous ei lumoa lukijaa voimakkaalla alkuperäisyydellään, se vaikuttaa hienosti ja sivistyneesti sekä tyydyttää kuitenkin joltisetkin muodonvaatimukset. Hänen esitystapansa on kauttaaltaan sujuvaa ja helppotajuista. Runo luistaa häneltä valtoinaan, selvänä ja soinnukkaana — soinnukkaampana kuin ehkä yhdeltäkään hänen aikalaiseltaan. Hän on rikastuttanut suomalaisen runokielen ilmaisukykyä monilla helposti laulahtelevilla poljennoilla ja viehättävillä runokuvilla. Jo senkin vuoksi hänen tuotantonsa ansaitsee muistamista ja tuntemista vielä nykypäivinä, sillä nykyisyys on menneisyyden perijä.

V. Tarkiainen.

HELMI.

Yöllä raivos syksyn myrsky, Rannan hietaa huuhtoi hyrsky Pitkin selkää aalto telmi, Senp' on harjanteella helmi.

Hälle hellin silmäyksin Tuikkain, taivaan tähti yksin, Pimeässä vilkutteli, Näinpä helmi huokaeli:

»Oi, jos saisin, tähti hellä, Sua hetken päilytellä! Kirkkautes kohta saisin, Riemuin aaltoon sukeltaisin.» —

Taivaan impi huokauksen Kuuli, täytti toivotuksen. — Loistain harjanteilla kieri Helmi, aallon alle vieri.

KESÄ-AAMUNA.

Päivä nousee, koittarelta Ruusut kohta kelmenee, Viidassa jo siivekkäisen Lauman laulut kaikuilee.

Niityn kukat kainostellen Uinailuistaan heräjää, Lammen tyyntä kuvastinta Tuulonen jo röyheltää:

Hymyhuulin Liisa karjaa Laitumelle saattelee, Lehmät ammuu, härkä mylvii, Karjan kellot kilisee.

Perttu kujan suussa yksin Rallatellen laulelee, Tuolle Liisa ohi mennen Lempeästi myhäilee.

Hälle Perttu silmää iskee: »AamU-muiskun annat kai?» Ilkkuellen Liisa vastaa: »Sulle muiskun! Vielä vai!» —

»Muisku mulle, muuten en mä Sua päästä luotani! —» Nopsana kuin tuulen henki Liisa ohi kiitävi.

Lehmät ammuu, härkä mylvii, Liisa yksin myhäjää. Muiskutappa tällä erää Perttu kujan suuhun jää. —

MORSIAN.

Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivi polkusilla Ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäillä On kutoissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää.

»Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton». Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy.

Näin kutonut viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. »Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon! Sun uskoton kulta petti, Jo huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen».

Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä, Sen aamuhun valmiiks saa.

On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat.

Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: »Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'!

Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain — Sun pettävän äiti luuli — Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin — Voi kuinka sä rikkoisit ne! — Ja tänne mä riensin — Kulta Nyt käymmehän vihille!»

Näin lausuen autuaasti Mielipuoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten — Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen.

ORJA.

Hän maata laski olkipehkuihinsa, Helteisen päivän työstä tultuaan, Ja kohta hänen silmä-luomihinsa Soi unottaret uni-lahjojaan. Ja orjan sielu irti kahleistaan Taas vapautta pääsi nauttimaan.

Hän unelmissa kotomaassaan kulkee, Ja näkee Gylbin rakkaat rantuet. Hän armastansa sylihinsä sulkee, Sen lempi-kuiskut kuulee suloiset Ja nauttii alla palmun tuuhean Nyt ihanuutta illan raikkahan.

Ja innostuksissaan häntä kansa Nyt tervehtivi ruhtinaanansa, Hän onnellisna kuulee kunniansa Kun kaikuu nuorten, vanhain huulilta — Vaan näin kun entisyyttään uneksi, Voi kurjaa; — ruoska orjan herätti!

NEITO.

»Ma paimentyttönä ennen Kävin riemuten laiduntain, En murhetta tuntenut silloin, En kaihoa rinnassain; Vaan tuttuna mulle nyökki Hymy huulilla kukkaset, Puro lehdossa leikiten soitti, Yhä pulppuili lähtehet.

Oli naapurin paimen silloin Kesäkumppali kanssani: Kuin tuulonen nopsaan kiitää, Hän niityllä kirmaili, Kuin aalloilla sorsa soutaa Yli ahnahan Ahdin maan, Niin läikkyvä lammin pinta Hänt' tuuditti siinnossaan.

Mä partaalle kosken kerran Suvi-iltana istahdin, Sinisirkuista, ruusuisista Mä seppelen solmisin. Vaan äkkiä seppel vieri Vahavaippahan kosken sen, Ja nopsana jälkeen kohta Näin syöksevän paimenen.

Hän syöksähti kuohuun. Sitten Hänt' en ole nähnytkään. — Kai Ahtolan immet häntä Nyt tuutivat sylissään? Vaan tuolla hän kuohuista nousee — — Käsi viittovi tänne — — voi! Mua kutsuvi luokseen! Varro! Heti riennän jo, armas oi!»

Näin partaalla kosken laulaa Suvi-iltana neitonen, Ja hyrskyhyn silmä tuijaa: Näky outo jo hurmaa sen — — Hän kuohujen helmaan syöksee Hymy autuas huulillaan. — Ja ilta on tyyni; Ahti Vain soittavi kanneltaan.

VIIMEINEN YÖ.

»Äit', eikö vaaleaks jo yö Käy aamun salavasta?» »Oi nuku Anni parka! lyö Kaksioista kello vasta». »Hän eikö saavu kohta?» »Ken?» »Hän, pappi — yö on mulla Jo viimeinen.» — »Voi tyttären', Hän aamuks lupas tulla».

Ja hetkeks äiti nukahtaa. Vaan sairas vuoteellansa Ei unta silmäluomiin saa, Hän voihkaa tuskissansa. On syysyö synkkä ulkona Ja riehuin ulvoo myrsky, Ei tähdet tuika taivaalla, Ves'sade rankka hyrskyy.

Ja myrsky kiihtyy raivossaan, Sen ääni ulinoipi; Vaan kalman hiki otsallaan Nyt Anni vaikeroipi. Ja silmissä yht'äkkiä Käy huone valoiseksi, Hän vuotehensa vieressä Niin oudon haamun keksii.

Luuranko häneen tuijottaa Nyt tyhjin silmälomin Ja tervehtii kuin tuttavaa Se leu'oin huulettomin. Ja viikate on kädessään, Sen kirkas terä hohtaa; Vaan tuonen mies, näin kuiskaa hän: »Jo joudu, Anni, kohta!

Nyt kuule myrskyn raivoa — Se niinkuin muinoin riehuu Ja sade rankka tulvana Kuin kosken kuoha kiehuu. Niin synkkä nyt on yökin. — Vaan Se mielees mitä johtaa?» Ja sairas huokaa vuoteellaan: »Nyt koston hetki kohtaa».

»Nyt muistatko kuin muinoinen Äit' yötä myöten kulki? Vaan tunteet äidin sydämmen Pois rinnastaan hän sulki, Hän riensi — vastasyntynyt Hänen itki povellansa». — Ja Anni voihkaa: »kuolo nyt Jo saapuu koston kanssa».

»Laps itki — hurja äiti sen Ei ääntä kuullut, juoksi Vaan myrskysäässä eellehen Ja saapui kosken luoksi. Kuu himmyt pilvivaipastaan Näk' yksin öisen retken». — Ja sairaan vaivat kiihtyy vaan: »Voi tuskaa koston hetken!»

»Ja pauhain kosken kannel soi — Mik' on nyt äidin mieli? Mit' aikoo hurja? — Lapsen, voi! Jo ärjyin aallot nieli — Sit' eikö nähnyt kenkään? luo Unheeseen jäädä voisko?» Ei sairaan tuskat hoivaa suo: »Viel' armoa nyt oisko?»

»Sa näätkö lasta pienoista Tuolt' enkeljoukkiosta? Näin rukoilee hän Luojaansa: Äl' äidilleni kosta, Nyt työtään älä rankaise. Oi armon runsas lähde.» — Ja sairas huokaa: »rukoile Laps kurjan äitis tähden!»

»Sä kuule, rukouksehen Kun parvi enkelitten Nyt yhtyy kultakruunuinen Ja joukot taivahitten: Suo katuvalle armosi, Ja vihas kasvot peitä.» — Ja Anni huokaa: »Luojani, Oi armoin kuule heitä!»

Jo koitti aamu, vaikeni Jo myrsky, tulva herkes Ja äitikin jo heräsi Ja pappi tulla kerkes. Tät' enään ei hän kaipaillut: Jo hänen kasvoillensa Sai kalma — Anni muuttanut OI' luokse pienoisensa.

PESIJÄ.

On suvipäivän helle, Ei tuulen henki käy, Värettä vienoisint' ei Kalvolla lahden näy. Tuo siintäväinen taivas Heijastaa siinä vaan Ja rannan äyräät, kunnaat Kuvastaa kupeitaan.

Rannalla lahden tyynen On nainen yksinään, Hän sotkee, huljuttelee Ja huuhtoo pyykkiään. Ja lip-Lap uutterasti Käy läiky tappuimen Ja lip-Lap vastaa kaukaa Myös kaiku kiireillen.

Ja tapuin vinhaan läikyy, Mut naisen silmä tuo Se veden tyyneen kalvoon Vaan katseitansa luo. Mik' kumma silmät yhä Näin puolehensa saa? — Tuo kaukainenko kunnas, Mi siinä heijastaa?

Niin, kaukainen tuo kunnas Ja laakso kaukainen, Mi kauempana vielä Nyt kätkyy taakse sen. Ja mieleen hälle muistuu Aik' armas kevähän Ja muistot menneen ai'an Ja niiden kanssa — hän.