Part 9

"Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako ketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne ruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!

Violet Yves."

Luin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta, ikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa olisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. "Ei, ei, ei, viimeistä kertaa hyvästi, ei!" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde, rakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos ja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni. Kuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä pyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en tiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta.

Toplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että professori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin perheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin katsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai Mariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun täytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että palaisin illalla.

Kysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan Parkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut miss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin mahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin puiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa ruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne Violetille. Loppu kuului näin:

Mun rakkauteni tuoksu pyhä on, siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno. Kun tummeni tuo ilta onneton, sen kadotit sa, ruusuraukka pieno.

Minusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa, siinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa miettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki. Istuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet "V.Y." Sitten nuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita kahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas pikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia.

Neiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti äkkiä pikku nenänsä kirjaimiin.

"Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne", sanoi hän viattomasti. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen ystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle viehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit niityt Altmühlin rannalla.

"Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!" sanoi hän. "Violet'kin viihtyisi paremmin." Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista tuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina ja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori Topler olisi rakastunut häneen. "Tulen, tulen!" huusi viehättävä kultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. "Mutta ensin tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet menee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!"

Hän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut vastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen velikulta, huusi ilman muuta: "Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä!" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi lyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin. Sisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle hyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään.

"Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä." Kas sellaista on inhimillinen viisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin isäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä luonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi kirjeessään: "se on rikos." Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä: "ei, ei, se ei ole rikos!" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni, vastoin kaikkien muiden mielipidettä.

Näin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja inhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne, jotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä; mutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he valitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain ymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan olotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei pitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa häntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi olla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen, että vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa, voimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani?

Tätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä teitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat! Miksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä useampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei ole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin Violetia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen hänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti, ja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle yksin.

XX.

Kun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtori Topler sisään.

"Tässä minä olen", sanoi hän.

En ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten voisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin hämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin ihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan lainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki, jolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä.

Hänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja suorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin oli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät pilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan filosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa tasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta.

"Sanon sen vain ollakseni täysin suora", jatkoin. "Kun saatte tietää miksi olen tullut Eichstädt'iin — —"

"No?" sanoi Topler.

"Emme ehkä enää olekaan ystäviä."

Hän vavahti, oikaisi vartaloaan ja katsoi minua kulmakarvat koholla. Tahdoin jo päästä perille ja jatkoin.

"En nähnyt miss Yves'tä ensi kertaa eilen. Olen tavannut hänet Italiassa. Olen tullut Saksaan hänen tähtensä."

Topler katseli minua kuin kivettyneenä.

"Kuulin eräänä iltana Nürnbergissä", jatkoin, "keskustelunne 'Aurinko' kahvilan edessä ja silloin sain tietää mihin aikaan minun piti tulla asemalle saadakseni matkustaa tänne teidän kanssanne."

"Ettekö tiennyt", huudahti Topler, "että miss Yves oli kihloissa?"

"Kyllä, kyllä tiesin. Hän itse kertoi sen minulle."

"Aa, miss Yves tuntee teidät?"

"Kyllä."

"Ooh!"

Tässä pitkässä huudahduksessa, samoin kuin ukon äkkiä synkistyneillä kasvoilla, kuvastui ihmettelyä ja moittimista.

"Miss Yves panee vastaan", sanoin nopeasti. "Hän on tehnyt voitavansa, ensiksikin, ett'en tulisi Saksaan, sitten, että lähtisin nopeasti tieheni. Huomasitte kai, ett'ei hän koko matkalla Nürnbergistä Eichstädt'iin sanonut minulle sanaakaan, kun taas toiset keskustelivat kanssani."

"Mutta silloinhan te..." suutahti Topler ja keskeytti siihen. Mutistuaan jonkun aikaa epäselvästi, aivankuin epäröiden mitä sanoisi, jatkoi hän viimein hiljaisella äänellä katsellen sinne tänne huoneeseen.

"Olinpa melkein sanoa, että te — — —"

"Että olen hullu? Sitä en luule."

"Sitä juuri luulen", vastasi Topler kiivaasti.

"Minun täytyy vain sanoa", jatkoin, "että huolimatta miss Yves'in tahdosta jään tänne ja teen voitavani voittaakseni hänen vastarintansa."

"Ja mitä minun sitten pitäsi sanoa?" suutahti taas Topler.

"Etten ole tahtonut vaieta, enkä käyttää hyväkseni ystävyyttänne päästäkseni salaa päämääräni perille."

"Sen te olette jo tehnyt! Ja mitä ajattelette seuratessanne naista, joka ei ole vapaa, ja joka vastustaa teitä."

"Herra Topler", vastasin. "Älkää suinkaan tuomitko menettelytapaani."

"Minä tuomitsen sen!" huusi Topler raivoissaan. "Tuomitsen teitä ja tekojanne niin kuin minua miellyttää! Kiellän teitä jäämästä Eichstädt'iin! Kiellän teitä kiusaamasta veljeni morsianta!"

"Suokaa anteeksi", vastasin tyynesti. "Miss Yves rakastaa minua."

Nyt painoi Topler otsaansa oikean kätensä etusormella, katseli minua suu avoinna, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kiukkunsa näytti muuttuvan hämmästykseksi.

Hänen mietittyään minuutin ajan ällistyneen näköisenä, hänen silmänsä vilkastuivat äkkiä ja hänen kasvoilleen nousi puna. Hän veti taskustaan suuren punakeltaisen nenäliinan, katsoi siihen ja murisi: "hän on hullu." Sitten niisti hän meluavasti nenänsä ja muuttuen taas kiukkuisen näköiseksi ja puristaen rajusti nenäliinaa käsissään, sopersi hän nopeasti:

"Te olette hullu, hullu, hullu!"

"En, paras herra Topler", sanoin kylmän suuttuneella äänellä. "Älkää luulko niin."

"Mutta mitä sanoitte minulle äsken?" vastasi hän kiukkuisesti. "Sanoittehan, että miss Yves panee vastaan, ja nyt tuleekin ilmi, että hän rakastaa teitä."

"Suokaa anteeksi", vastasin hänelle hiukan epäröityäni, "tunnustus, joka minun rehellisyyden nimessä tuli tehdä teille, on tehty. Ainoastaan ystävälle voin selittää enemmän. Te tulette sanomaan, ett'emme enää koskaan voi olla ystäviä. Käsitän sen. Kuitenkin tulen pitämään teitä suuressa arvossa ja ajattelemaan teitä suurimmalla myötätuntoisuudella, ja jos te olisitte halukas kuuntelemaan minua ystävänä, vielä viimeisen kerran..."

Vaikenin ja hänkin oli vaiti. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua nousin ylös alistuvalla liikkeellä. Hän nousi myöskin, ottaen hattunsa ja keppinsä.

"Kiitän teitä kaikin tavoin", sanoin hänelle alakuloisesti, ovea lähestyen, "siitä, että tulitte."

Hän katsoi minua silmiin, näytti tarkastavan minua sieluni pohjia myöten, sitten paiskasi hän hattunsa ja keppinsä pöydälle, levitti rajusti käsivartensa ja huusi:

"Puhukaa!"

Olin puristaa hänen käsiään, niin tyytyväinen olin. Hän sulkeutui taas itseensä ja heitti minuun epäilevän katseen. En ollut sitä huomaavinanikaan ja aloin kertoa hänelle rakkauteni tarinaa, luoden sen uudelleen aina siitä asti kun kohtasin Violetin Belvedere di Lanzossa. Kun mainitsin molemmista unistani, ja kerroin vaikutuksesta, minkä Violetin ääni ensin teki minuun, nyökäytti Topler hyväksyen päätään, aivan kuin lääkäri, joka kuuntelee sairaan kertomusta sairautensa uusista ilmiöistä, mitkä vahvistavat hänen huomioitaan. Mutta kun sitten puhuin miss Yves'in henkisistä taipumuksista, hänen suruisista ja katkerista ajatuksistaan, kaikesta hyvästä, jota olin aikonut tehdä hänelle, saaden häneltä paljon enemmän, niin vanhus, joka ensin oli seisonut painunein päin, katsoi minua suoraan kasvoihin, niin että näin hänen seuraavan kertomustani vilkkaalla mielenkiinnolla, epäilysten häviävän ja arvonannon palaavan.

Jätin mainitsematta Violetin minulle kirjoittamat kirjeet ja hänen viimeiset tunnustuksensa. Sanoin vain, että Violet pani vastaan, siksi että tahtoi pysyä professori Toplerille vapaaehtoisesti annetussa sanassaan. Lisäsin vielä, että noiden monien salaperäisten merkkien vuoksi uskoin minulle suosiolliseen korkeamman voiman jumalalliseen lupaukseen antaa minulle se, mitä olin uneksinut.

Topler katseli minua hetken äänetönnä, sitten huudahti hän:

"Ja mitä aiotte tehdä?"

"Kaiken mahdollisen", vastasin.

Hän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: "_Was für eine Geschichte, was für eine Geschichte_! Mikä kummallinen juttu!"

"Kuulkaapa", rohkenin sanoa. "Te ette toissa päivänä ollut mielissänne siitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in."

"Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä", mutisi Topler aivan kuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä.

"Minä olen kuin isä veljelleni", sanoi hän väräjävällä äänellä. "Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee, että hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita kuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa tapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen."

Hän toisti itsekseen: "Olen hyväksynyt", ja siinä seisoessaan kuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko olemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän kasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat äänet vaikenemaan:

"Lyhyesti, olen hyväksynyt!"

Ja yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset äänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen huuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo avioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla taipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska peloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus parka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen kuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä.

"Katsokaas", pääsi häneltä äkkiä, "muistattehan, että kun toissapäivänä tulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut hänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut kylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän vastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?"

Vastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä tai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin. Topler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa veljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään. Ehkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut sopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti vaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä loin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin koetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme ylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa.

Kun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä, mutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli hienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen siihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme ilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet toisiimme entistä enemmän.

Kirjoitin heti Violetille:

"Olen juuri puhutellut tohtori Topleria. Olen sanonut hänelle, että rakastan miss Yves'iä, että hän rakastaa minua, vaikka vastusteleekin, että Jumala antaa hänet minulle."

Vein lapun heti postiin toivossa, että Violet saisi sen samana iltana.

XXI.

Kaksi tuntia sen jälkeen läksin Rossmarktille päin ainoastaan nähdäkseni hänen akkunansa. Kuljin hitaasti, vältellen kuun valoa, aivan kuin harvat vastaantulijat olisivat tunteneet minut ja osanneet lukea ajatukseni. Residenzkadulla kuulin askeleiden kaikuvan takanani tyhjällä kivityksellä ja luulin eroittavani neiti Luisen hopeisen naurun. Menin melkein Treubergin talon luo. Livahdin Residenzpuiston varjoihin ja istuuduin Marianpylvään luo kuuntelemaan ohikulkevien askeleita ja ääniä. En tuntenut Luisen ääntä. Seurue meni ohi ja loittoni: hetken kuluttua en kuullut muuta kuin lähteen lorinan. Kuu paistoi vastapäätä olevalle pitkälle, jyrkälle, neliosaiselle katolle, valaisi Marian korkean kuvapatsaan ja punakukkaisten kastanjien latvat, joita tuuli häilytti. Ajattelin, että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa muistelisin tätä tunnekylläistä yötä Eichstädt'issä, kuuta, lähteitä, ja niiden lorisevaa valitusta ja omituisten talojen piirteitä. Kun tulin Rossmarktille, kuulin soittoa ja laulua. Treubergin talon ikkunat olivat auki ja äänet tulivat juuri sieltä. Menin, sydämeni ankarasti kolkuttaessa, lähimmän katulyhdyn alle ja nojasin vanhan talon pimeään nurkkaan. Kolme tai neljä henkeä oli pysähtynyt kuuntelemaan keskelle tietä. Samassa loppui soitto ja nuo kolme, neljä uteliasta menivät pois. Yö oli kirkas ja tyyni. Toivoin, että Violet näyttäytyisi ikkunassa, mutta en nähnyt ketään. Sillä välin lauloi barytonääni hirveän huonosti jotain Wagnerin aariaa ja sen jälkeen liverteli raikas naisääni sievästi Schubertin _Haidenrösleinin_, jota jo olin kuullut rallatettavan eräänä viileänä marraskuun iltana ruusujen keskellä kukkulallani Italiassa. Silloin oli Goethen yksinkertainen runo ja Schubertin yksinkertainen sävel mietiskelevällä alakuloisuudellaan hivellyt sydäntäni; nyt ne saivat minut värähtämään mustasukkaisesta tuskasta, nyt vääntelin käsiäni, sillä kedon suloinen ruusu sekaantui salaa minun ruusuuni, katkeran tarinan ruusuun. "Neito sanoi: taitan sinut; Ruusu sanoi: pistän sinua." Ruusu parkani! Olisinpa tahtonut suudella sitä, puristaa sitä rintaani vasten, tehdä sille pahaa ja valittaa: ruusu, ruusu, minun ruusuni, oi, ei punaruusu vaan kalpea ruusu! En kärsinyt kuulla loppua ja läksin pois.

XXII.

Papereilleni joukosta löysin seuraavan, päiväämättömän runon, jonka kenties olin kirjoittanut tuona yönä, ajatellen matkaa Nürnbergistä ja aamiaista metsässä. Ennen tätä rakkauttani olin ajatellut pahaa runoilijoista, jotka laulelivat silloin kun taide oli kaukana heistä. Minä kadun sitä. Teistä, ystävättäreni, tuntunevat kertomukseni runomuotoiset välikohdat kylmiltä; kuitenkin on totta, että silloin kirjoitin runoja aivan yhtä helposti kuin joku toinen olisi vuodattanut kyyneleitä, ajattelematta taidetta vähääkään, ainoastaan tunteen pakoittamana ja innostamana:

Jos muille naisille haastelen ma, sa seisot syrjässä vaieten. Ma salaa suutelen, hellin sua. Sä siitä riemuitset, arvelen.

Ma muille haastan, hymyilen, kärsin, Ken mulle puhuu, sit' en tiedä, en; Sinulle silmin tarjoon sieluani, Kun suot vain kasvoiltasi loistehen.

Sinulle sydän, äly; sä oot ainoo, valoni, voimani ja kunniani; oot Herran hiljainen, hellä ääni, yön varjoin kuiskehessa kuulemani.

XXIII.

Kun minä seuraavana aamuna läksin ulos _Mustasta Kotkasta_, tapasin sattumalta professori Toplerin, joka taas tuli puhumaan minulle italialaisista kirjoista. Minua kiukutti sydämessäni, ett'ei tohtori vielä ollut sanonut mitään hänelle. Vastasin, ett'en tosiaan voinut ottaa sitä huolekseni, ja että hänen _arvoisa herra veljensä_ tiesi syyn siihen. "Ohoh!" sanoi professori kuuliaisesti. "Ohoh, vai niin!" Muodollisessa Saksanmaassa en ole tavannut toista niin muodollista miestä kuin professori Topler, joka veljestäänkin puhuessaan liitti mukaan kunnioittavia laatusanoja. Näin, että hänestä oli epäkohteliasta jättää minut noin vain seisomaan, ja että hän, kiellostani hämillään ei tiennyt mitä sanoa.

"Eilen soitettiin ja laulettiin Treubergilla", sanoi hän.

Kumarsin vaieten.

"Siellä oli neiti Luisekin", jatkoi hän.

Kumarsin taas. Hän odotti vielä hiukan. Sitten kumarsi hän syvään ja lähti.

"Neiti Luise!" Minusta tuntui, että hän toivoi paljon hyvää Violetille, ja se teki hänet minullekin hyvin rakkaaksi. Olisin tahtonut tavata hänet ja puhua hänen kanssaan Violetista, mutta en tiennyt sopisiko mennä käymään hänen luonaan. Muistin, että hän oli pyytänyt italialaista runoa, jonka olin sepittänyt häntä varten Bahnhofswaldissa, ja päätin viedä sen hänelle. Kun tulimme yhdessä Parkhausista, oli vanha Topler näyttänyt minulle von Dobran talon Marktgassen varrella. Muistin sen hyvin kahden ikkunan väliin kiinnitetystä Madonnasta. Topler oli kertonut minulle, että äidittömät tyttäret asuivat siellä isänsä kanssa, joka oli Eichstädt'in maaoikeuden jäsen.

Kello oli juuri yksitoista, ja minulle sanottiin, että neiti oli mennyt ulos puoli tuntia sitten hakemaan pikkusiskoaan Benediktininunnien kansakoulusta Pyh. Valpurin luostarista. Kysyin tietä sinne, menin luostarille ja tapasin koko joukon lapsia, jotka tulivat sieltä ulos, mutta en häntä. Jatkoin matkaani läntistä etukaupunkia kohti ja tapasin hänet hiukan kauempana poimimasta kukkia pikkusiskonsa kanssa niityllä Altmühlin rannalla. Hän kysyi meninkö Tiefenthaliin ja näytti hyvin iloiselta saadessaan kuulla, että olin tullut tapaamaan juuri häntä ja tuomaan hänelle runoja. Kysyin häneltä miss Yves'iä. Hän vastasi, että he olivat viettäneet hauskan illan Treubergilla, että hänen serkkunsa oli laulanut oikein hyvin ja eräs müncheniläinen herra hyvin huonosti.

"Teidän serkkunne lauloi _Haidenrösleinin_", sanoin minä.

"Oi, kuinka te sen tiedätte?" huudahti tyttö lyöden käsiään yhteen. Vastasin, että olin kulkenut Treubergin ikkunoiden alitse. Hän torui minua ja sanoi, että olin ollut hyvin paha, kun en tullut sisään.

"Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi välttämättä tietää oikean osotteen..."

Hän mainitsi tuttavan perheen, joka asui Münchenissä.

"Täti Treuberg ei oikein muistanut sitä. Luulen, että se oli tämä."

Hän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska koetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi hankkia tietoja minusta.

"Auttakaapa meitä poimimaan kukkia", sanoi Luise. "Emme koskaan syö päivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita päivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa Waldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin, vien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien ohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin kaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari, tiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas vielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole ihania?"

Hän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne hän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet kyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi. Kysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin.

"Luulen, että kyllä", vastasi hän. "Mutta hän on niin surullinen. Eilen illallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että hän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä."

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin miettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli tullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin vielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!"

"No sitten?"

"En tiedä. He katselivat toisiaan toisella tavoin kuin tavallisesti. Vanha Topler ei näyttänyt olevan oikein oma itsensä. Hän oli kovin vakava!" — "Niin, niin", jatkoi hän nyrpistellen huuliaan tyytymättömänä "Te ajattelette vain Violetia, ettekä välitä minun kukistani."