Part 10

Kun poimiminen oli loppunut, tahtoi Luise, että nousisimme erään kalastajan kömpelöön veneeseen joka vei meidät Altmühlen toiselle rannalle. Jokaisella meistä oli suuri kimppu päivänkakkaroita, neilikoita ja vuokkoja. Hän näytti minulle talon, jota professori Topler rakennutti vaimolleen, ja kertoi, että miss Yves jo oli käynyt siellä ja aikoi mennä sinne taas juuri tänään. Sitten sanoi hän päättäneensä miss Yves'in sanoista, että hän jäisi Eichstädt'iin lyhyemmäksi ajaksi kuin alkuaan oli aikonut. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, mutta tunsin kuitenkin piston rinnassani. Miss Yves tahtoi siis paeta minua. Jos vanha Topler ei nyt puhuisi veljelleen, niin mitä minä silloin tekisin? Joku hetki sitten oli sydämeni täynnä toivoa, nyt pelkäsin pettyneeni. Kiltti neiti Luise mahtoi olla hyvin tyytymätön minuun, kun katselin tyhmänä vettä ja ruohikolta, sen sijaan että olisin ollut kohtelias ritari, tai olisin ainakin ihaillut hänen puhtoista kaupunkiaan, joka lepäsi laaksossa, pitkiä poppelirivejä, tai vanhaa linnanrauniota kukkulalla. Kun en puhunut mitään, oli hänkin vaiti. Muutaman askeleen päässä kaupungista poimi hän eräitä tuoksuavia lehtiä sanoen vievänsä Violetille hänen mielikkinsä _sweetbriar'in_. Hän kysyi minulta aioinko illalla mennä Treubergille. Ensin olin aikonut mennä sinne, mutta koska vanha Topler varmaankin oli hankkinut tietoja minusta Italiastakin, ja odotti ehkä niitä ennen kuin puhui veljelleen ja teki varman päätöksen, ja koska minun käyntini olisi voinut jouduttaa Violetin matkaa, näytti minusta viisaammalta pysyä poissa tällä hetkellä, niin tuskallinen kuin tuo uhri minulle olikin. Vastasin siis, etten mene sinne.

Saatoin neitiä hänen kotiinsa saakka, jossa hän esitti minulle isänsä, hyvin kohteliaan herran, joka nähtävästi oli kultakutrisen tyttärensä nöyrin palvelija. He kutsuivat minut teelle seuraavana iltana. "Olisin niin tyytyväinen, jos tulisitte", sanoi Luise. "Ja meidän teemme on mainiota!" Tunsin punastuvani syvästi. Luisen huulet hymyilivät tavallista hymyään, mutta silmissä oli jotain muuta. Ne sanoivat selvästi: "Tapaatte miss Yves'in!"

XXIV.

Seuraavana iltana menin Dobralle kello yhdeksän tienoissa. Päivällä en ollut nähnyt ketään. Herra Treuberg oli käynyt majatalossa jättämässä korttinsa ja sitä paitsi olin saanut kirjeen veljeltäni. Hän kertoi minulle leikillisesti, että kotopaikallani huhuiltiin minun olevan kosioretkellä. En voi kuvata kiukkua ja harmia, jota tunsin. Kuinka oli tuollainen huhu päässyt liikkeelle? Suutuin syyttä veljelleni tuosta harmillisesta "kosia" sanasta. Nuo tyhmät, lörpöttelevät ihmiset pilasivat rakkauteni! Silloin tuntui minusta ensikertaa vastenmieliseltä esittää Violet kotikaupunkilaisilleni, jos joskus saisinkin hänet omakseni. Se ajatus, että meidän rakkautemme ja hänen olentonsa olivat keskustelujen ja pilan aiheena, tuntui minusta sietämättömältä.

Tapasin Dobran sisarukset yksin isänsä kanssa. Neiti Luise ei ollut niin loistavalla tuulella kuin tavallisesti. Sitä vastoin puheli hänen sisarensa, jonka ääntä aikaisemmin tuskin olin kuullut, hyvin vilkkaasti, katsahtaen minuun uteliaasti silloin tällöin; siltä ainakin minusta tuntui. Kun hän kerran jutteli isänsä kanssa, sanoi Luise minulle melkein kuiskaamalla! "Tee ei olekaan niin hyvää kuin luulin!" Noin neljännestunnin minun jälkeeni tuli eräs vanha rouva, nuori herra ja neitonen, jotka Luise esitti minulle Haidenrösleiniksi, hänen äidikseen ja veljekseen, selittäen, että viimemainittu oli tuon kauniin ruusun ainoa oka. Kun oli hiukan naurettu ja laskettu pilaa kysyi neiti Haidenröslein: "Entä miss Yves?"

"Hän ei tule", vastasi Luisen sisar. Sitten hän lisäsi katsahtaen minuun:

"Olemme kaikki hyvin pahoillamme siitä." Näin Luisen heittävän häneen moittivan katseen.

"No, entä vanha Topler sitten?" jatkoi toinen "Tahtoisin niin mielelläni kuulla hänen soittavan! Sanotaan, että hän soittaa nenällään ja polvillaankin."

"Ette tapaa häntäkään, luullakseni", vastasi Luise.

En epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset tiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss Yves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua vai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en tiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra puheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista voileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin. Minun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani ja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku, jonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla sen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen, se ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen epävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän duetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi hiljaa:

"Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta nyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli yksitoista ja sieltä niityille."

Myöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa "Luulen, että hän lähtee huomenna."

Ei mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että hänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä pelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss Yves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana pelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen, sanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien kanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit seuralle hymy huulillani.

Oi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se paistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä. Yö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan. Kävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka muutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä kotikaupungissani.

Yön tunti on tornista lyönyt, vain askelet kadulla soivat. Väsyneenä ma astelen hiljaa ja aattehet unelmoivat.

Nuo vanhat, mustat talot kuun peittää hopeakaapu. En tiedä, mi aikojen paino, mi tuska mun sieluuni saapuu.

Vinoräystäisten kattojen takaa kasvoihini kuuhut loistaa. Mitä katkeran kohtalon tuskaa sun välkkyvä otsasi toistaa?

Min taivahan suuren pulman sinä yksinkulkija arvaat? Elo laulajan turha on haave, sua ilman hetkeni karvaat.

Kulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei Violet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä seurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin suuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli saattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata.

Minun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen sekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli pimeässä ja pää kuun valon kultaama.

XXV.

Kello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa. Luise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin kalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin vaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän tiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja hätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli minua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti hän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle. Tunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt alkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta kuin:

"Terveiset miss Yves'iltä?"

Hän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: "Tahdon hyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori Toplerin."

Unohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois. Pyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän "Se minkä teen, on oma keksintöni", sanoi hän. "Kukaan ei saa milloinkaan tietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään."

Rakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä luultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi hän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili kuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta iloiten ja vapisten.

"Luvatkaa se minulle", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Antakaa sananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta, arvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?"

"En toki!" huudahdin.

"Kotona ajateltaisiin varmasti niin. Siksi luotankin teihin."

En oikeastaan tiedä, kuinka tuo suloinen neitonen saattoi luottaa minuun, jota hän tuskin tunsi, ja hänen tekonsa ei todella ollut sopusoinnussa ihmisten järkevyyden kanssa. Luulenpa melkein, että olisin moittinut häntä silloinkin kun hän sanoi: luotan teihin. Nyt tunnustan hiukan huonolla omallatunnolla, ett'en sanonut mielipidettäni, vaan pyysin jännitettynä häntä puhumaan.

"Tahtoisin, että ystäväni olisi onnellinen", sanoi hän taas punastuen. "Ja luulen ymmärtäneeni kuinka hän tulee onnelliseksi."

Ristin vaiti käteni; liian voimakas kiitollisuus ja hellyys estivät minua puhumasta.

"Sain tietää kaikki tädiltä", jatkoi hän, "jolle tohtori Topler oli sanonut sen. Violet ei ole kertonut minulle mitään. Hän sanoi minulle ainoastaan, että hän lähtee tänä iltana, ja että jos tapaisin teidät, sanoisin teille terveisiä häneltä. Silloin ei täti vielä ollut kertonut mitään ja ihmettelin suuresti tuota äkillistä lähtöä. Violet syleili ja suuteli minua sanoen: Rakas lapsi! eikä mitään muuta. Rakastan häntä niin paljon kuin voi rakastaa ja hän kohtelee minua sillä tavoin: 'Rakas lapsi, rakas lapsi'."

Näin hänen silmiensä kyyneltyvän.

"Hän tekee väärin", jatkoi Luise, "mutta mitä minä siitä. Kysyin lähdön syytä tädiltä ja huomasin kohta, että hän tiesi jotain, mutt'ei tahtonut puhua. Täti parka, kuinka tahtoisinkaan...!"

Nyt välkkyivät sinisilmät veitikkamaisuutta ja ylpeyttä. Sitten kertoi hän minulle, että Topler oli pyytänyt täti Treubergia hankkimaan tietoja minusta. Sitäpaitsi oli hän tutkinut Violetia, joka näytti järkkymättömästi pysyvän lupauksessaan, jonka hän oli antanut professorille, ja oli sen vuoksi lämpimästi pyytänyt rouva Treubergia olemaan puhumatta tästä kaikesta hänen sulhaselleen. Silloin oli Topler palannut rouva Treubergin neuvosta, joka miss Yves'in päättäväisyyteen nähden oli tuuminut, että minun tulisi pitää itseäni voitettuna, ja että asiain näin ollen voitaisiin sulhaselta salata kaikki. Sen vuoksi päätettiin, että Violet jollain tekosyyllä äkkiä lähtisi Nürnbergiin. Topler parka, joka ei ollut tottunut tällaisiin pulmiin, joutui milloin raivoihinsa, milloin vaipui alakuloisuuteen. Hän sekaantui kokonaan ja luotti ainoastaan rouva Treubergiin, joka oli sangen hyväntahtoinen henkilö, vaikka hän, Luisen mukaan, ei ollutkaan personoitu viisaus.

"Entäs sitten?" sanoin minä ällistyneenä.

Luise katsoi minuun. Hänen läpitunkeva katseensa nöyryytti minut ja ilmaisi minulle, että nuoressa tytössä piili nainen. Vielä te kysytte? sanoi se katse. Kuinka ette ymmärrä, että teidän täytyy seurata Violetia? Ettekö siis rakastakaan? Ei mikään ihmiskieli olisi voinut ilmaista sitä tarkemmin kuin nuo silmät.

"Minä tiedän jo!" huudahdin ennen kuin hän oli ehtinyt avata suutaan. "Minä en pidä itseäni voitettuna! Luulin vain, että teillä on vielä jotain sanottavaa."

Luise kutsui pikku sisartaan, joka juoksi joelle päin.

"Ei", sanoi hän sitten. "Ei minulla muuta ollut. Niin", jatkoi hän nopeasti. "Tietäisin minä vielä yhden asian, mutta sen ilmaiseminen ei ole välttämätöntä." Minä vannotin häntä sanomaan aivan kaikki.

"Ei", sanoi hän äänellä, jossa säkenöi hiukan hänen entistä eloisuuttaan. "En sano sitä, en sano."

Luulen, että hän oli osaksi itsepäinen aivan kurillaan, osaksi ylpeän luonteensa vuoksi, joka vastusti kaikenmoista pakotusta. Samalla luin hänen kasvoistaan, ett'ei hän olisi antanut perää kuninkaallekaan.

"Älkää luulkokaan", jatkoi hän, "että kun olen puhunut näin paljon, sanoisin kaikki! Ja nyt palaan yksin kaupunkiin. Ilmoitan teille, että Violet lähtee puoli viideltä."

Kiitin häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt puolestani, kaikesta mitä tiesin ja mitä en tiennyt. Mutta hän hylkäsi kiitokseni, sanoen hakevansa vain ystävättärensä onnea, ja ett'ei hän voinut suvaita herra Topleria, joka aina oli niin ikävystyttävän hyvä, ja jota kaikki kiittelivät. Tuollainen vanha, kömpelö mies, tahtoi muka naida miss Yves'in! Mutta vielä syyllisempiä olivat nuo tyhmyrit Nürnbergissä.

Me erosimme. Hän palasi kaupunkiin ja minä harhailin vielä hetken niityillä koettaen saada selville mikä tuo _toinen_ salainen asia olisi.

XXVI.

Epäilemättä olisin seurannut Violetia Nünbergiin, mutta säästääkseni häntä, Topleria ja melkeinpä itseänikin en olisi seurannut häntä liian julkisesti, samassa junassa matkustamalla. Tahdoin kuitenkin nähdä hänet lähtöhetkellä, vaikka kaukaakin, ja olin aseman läheisyydessä junan lähtöön saakka. Raitiovaunun ajurit ja jalankulkijat saapuivat; miss Yves'iä en nähnyt. Münchenin junan lähdettyä kuljin jalkaisin Eichstädt'iin maantietä pitkin. En tavannut ketään, en tiennyt mitä ajattelisin. Kuljin Rossmarktin yli ja kun lähestyin Treubergin taloa näin kahden miehen menevän kiireesti sisään. Tunsin heidät laihemman sateenvarjosta ja sauvasta Toplerin veljeksiksi. Palasin asemalle pikajunalle, joka lähti kaksikymmentä yli yhdeksän illalla. Ei ketään.

* * * * *

(Vihkostani).

"Miksi et olekaan lähtenyt? Toivon, toivon. Mutta jos oletkin sairas?

"Olen pannut kynäni pois, olen kätkenyt kasvoni käsiini, olen poistunut, saadakseni rauhaa paikan ja ajan yhteydestä, olen nauranut sinun kanssasi vaimoni, yhdentekevää missä, samantekevää milloin, kestetyille tuskille.

"Palatessani asemalle kuljin varjossa; kuu valaisi laakson toista puolta. Muistatko yötä Belvedere di Lanzossa? Olimme varjossa, kuu kultasi Luganon ja kaikki vuoret edessämme, kultasi kallioni kärjet. Silloin sai kuu minut haaveilemaan, mutta ei nyt. Silloin istumme lähellä toisiamme ja kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin lähetysten. Olen kuin matkamies, joka vuoren huipulta näkee läheisen, vaikka tiettömän metsän takaisen rauhan majan katon. Kuinka pääsisin luoksesi? En tiedä vielä, kuljin eteenpäin levitetyin käsivarsin. Ja ehkäpä, kun sinä olet kaikkein lähimpänä minua, kadotan sinut näkyvistä, pelkään, kaipaan tietämättä saavutanko sinut, mutta minä kiiruhdan edelleen, ja jos kaadun, kaadun sinun syliisi.

"Entä jos sinä olisit sairas? On hermostuneita, herkkiä ihmisiä, joille minun asemassani ollessaan sisäinen ääni ilmottaisi, tunne sanoisi, että sinä kärsit. Minun hermoni ovat tunteettomat, mykät.

"Neiti Luise on sanonut minulle, että pidät _sweetbriar_ puusta. Olen poiminut muutamia lehtiä siitä kotiin tullessani. Niiden tuoksu puhuu minulle sinusta, sinun olennostasi, sinun hiuksistasi. Kerran Belvederessä ohjatessani kiikaria sinulle, ja täälläkin, suloisen ruusun päivänä, tunsin hiuksiesi hienon tuoksun. Se muistuttaa tätä. Minä pidän tuosta suloisesta nimestä _sweetbriar_, se tuo mieleeni sinun vehreän isänmaasi meren keskellä. Jos en voisi elää kanssasi Italiassa, uneksisin pienestä, ruusujen peittämästä majasta, sinun rakkaan Englantisi kukkuloiden välissä, valtameren rannalla. Mitä uneksin! Siellä kasvaisi _sweetbriar_ ikkunoittemme ympärillä ja en toivoisi muuta maailmassa.

"For in my mynde — off all mankynde I love but you, but you alone."

[Sydämestäni rakastan ainoastaan sinua kaikkein ihmisten joukossa.]

"Tiedätkö, että ennenkuin sinut tunsinkaan ei mikään kotimaasi kansanlaulu, ei mikään saksalainen Lied ollut minulle rakkaampi kuin tuo vanha englantilainen ballaadi?

"Olen niin surullinen, kalpaan sinua niin että tahtoisin mennä ikkunan luo ja kutsua sinua yössä."

"Violet, Violet! Darling!" [Violet, Violet! Lemmittyni!]

XXVII.

Hyvin aikaiseen seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen:

"Fanny Treuberg o.s. von Dobra. Olen pahoillani, että et ollut kotona toissa iltana, odottaa herra — — — tänään, sunnuntaina, kello yhdentoista jälkeen."

Kellon yhtätoista lyödessä soitin Treubergin talon ovikelloa: ei kukaan olisi, minun asemassani, voinut odottaa minuuttiakaan kauempaa. Minut vietiin samaan salonkiin kuin viime kerralla ja minua pyydettiin odottamaan rouvaa, joka kohta tulisi. En uskaltanut kysyä miss Yves'ia. Maljakoissa oli yhä kukkia, mutt'ei silloisia ruusuja, ja siellä olivat valokuvatkin. Tuolit vain olivat toisessa järjestyksessä kuin tuona päivänä. Menin pöydän luo. Tunsin vieläkin hänen hiustensa tuoksun, puristin taas hänen kylmiä käsiään rintaani vasten. Rouva Treuberg astui sisään.

"Mieheni on ollut vuoteessa eilisestä saakka", sanoi hän. "Tauti on aivan viaton, mutta hän on hyvin huolissaan ja tahtoo, että olisin aina huoneessa."

En tiennyt, mitä tämä johdanto tarkoitti.

Tein liikkeen kuin pyytääkseni anteeksi ja lähteäkseni pois.

"Ei, ei toki!" huudahti rouva. "Olen todella pyytänyt teitä tulemaan. Istukaa! Jumalani, en tiedä kuinka alottaisin!"

Istuuduin vaieten.

"Te ymmärrätte jo", jatkoi hän.

"Kyllä, rouva hyvä, puhukaa vain."

"Kaikkea sitä saattaa tapahtua. Herra Jumala. Asia on niin monimutkainen ja tämä keskustelu teidän kanssanne on kovin outoa minulle! Ja sitten vielä mieheni sairaus. Melkeinpä menee pääni pyörälle. Odottakaa siis. Te olette puhutelleet tohtori Topleria?"

"Kyllä, rouva."

"Topler tuli tänne torstaiaamuna. Mies parka oli aivan ymmällä. Hän on puhunut miss Yves'in kanssa. Miss Yves selitti hänelle asian aivan suoraan, sanoen, että hän pysyy lupauksessaan ja pyysi häntä, ett'ei hän puhuisi mitään veljelleen. Sitten neuvotteli Topler minun kanssani. Nyt puhun suoraan: minä neuvoin menettelemään miss Yves'in tahdon mukaan, ettei sanottaisi professorille mitään ja että miss Yves kiirehtisi paluutaan Nürnbergiin jollain tekosyyllä. Niin päätettiinkin. Minä puhuin miss Violetille ja hänen piti lähteä eilen lauantaina puoli viiden junassa, sillä minä tahdoin saattaa häntä. Kun muka oli saapunut huonoja uutisia setä Yves'istä, siitä, joka on ollut Italiassa, sanottiin professorille, että Nürnbergin matkaa joudutettiin hänen tähtensä. Silloin tulee vanha Topler eilen, hiukan ennen kuin mieheni voi vähän paremmin, aivan hengästyneenä, kuohuksissaan ja sanoo, että matka täytyy lykätä, koska hän tietää uutisia, ja ne uutiset kertoivat, että hänen veljensä tietää kaikki."

"Tietääkö?" huudahdin. Ei niin paljon itse asia, vaan tapa, jolla tunsin Toplerin tuoneen sanoman, sai sydämeni toivosta sykkimään.

"Varmasti", vastasi rouva. "Professori sai tietä kaikki kirjeestä, jonka hän sai eilen aamulla. Se näyttää olleen nimellä varustettu, mutta henkilö, joka on kirjoittanut sen, pyytää ett'ei häntä mainittaisi. Ja professori ei ole tahtonut ilmoittaa hänen nimeään. Hän vakuuttaa vain, että te ette ole sitä kirjoittanut."

"Luise", ajattelin salaa syvällä kiitollisuudella. "Luisen salaisuus!"

Rouva jatkoi kertomustaan. Topler oli sanonut, että hänen veljensä välttämättä tahtoi puhutella Violetia niin pian kuin mahdollista, vaikka hän tuskin olin kyennyt sitä tekemään. "Vanhempi veli", sanoi hän "oli hyvin levoton ja näytti ihmettelevän sitä, että hänen veljensä vielä eli, huolimatta sellaisesta iskusta. Hän ei voinut pysyä alallaan tuolillaan ja juoksi tiehensä ehdittyään tuskin kertoa asiansa."... "Minun täytyy vielä kertoa", lisäsi hän hetken epäröityään. "Topler näki minulla Münchenistä tulleen kirjeen, jossa puhuttiin paljon teistä ja niin vakuuttavasti, että täytyy uskoa tytön tulevan todella onnelliseksi — — —"

Siinä keskeytin hänet ja hän jatkoi, että Toplerin levottomuuteen vaikutti tuo kirje paljon.

"Muutamia tunteja myöhemmin", jatkoi rouva, "palasi hän veljensä kanssa."

Samassa soi kello.

"Mieheni", sanoi hän. "Palaan heti." Hän palasi Herra ties kuinka pitkän ajan jälkeen ja huudahti:

"Voi noita miehiä, noita miehiä." Ja valitteli huimalla sanatulvalla miehensä kärsimättömyyttä, ikäänkuin minä en olisikaan istunutkaan hehkuvilla hiilillä. Lopuksi palasi hän asiaan.

"Olisinpa melkein toivonut, että olisitte nähnyt hänet. Olemme tunteneet Toplerin veljekset, etenkin vanhemman, vain lyhyen ajan; miss Yves'in sukulaiset tunnemme hyvin läheisesti. Niinpä täytyy minun sanoa, ett'ei tuo avioliitto minua miellyttänyt, niin arvokas herra kuin professori onkin. Mutta eilen nuo ihmisparat liikuttivat sydäntäni. Professori oli aivan kuin kuollut ja hänen silmänsä paistoivat punaisilta silmälasien alla. Tiedätte, ett'ei hän suinkaan ole kaunis; kaikkea vielä! Ja vaiti hän oli. Yleensä säälitti nähdä hänen ikäistänsä ja näköisiänsä miestä tuollaisessa tilassa. Ja kuitenkin tuli ukkoa vielä enemmän surku. Saattoi nähdä, että hän kärsi, kun veli oli tuollainen ja että hän kaikin voimin koetti peittää sitä ja näyttää rauhalliselta. Hän puhui. Oli vaikeaa kuulla, millä äänensoinnilla hän sanoi sanan veljelleen. Oli vaikeaa nähdä, kuinka hätääntyneillä silmillä hän tuon tuostakin tarkasteli veljeään, aivan kuin salaa. Professori meni miss Yves'in luo ja minä jäin kahden tohtorin kanssa. Sen näki, että hän uhrautui ollessaan seuraamatta häntä, mutta antoi hänen kuitenkin mennä. Vähäväliä liitti hän kätensä yhteen, nosti silmänsä korkeuteen ja meni ovelle kuuntelemaan odottaen veljensä askeleita. Professori tuli pitkän ajan kuluttua. En tiedä, mitä hän ja Violet olivat sanoneet toisilleen, mutta hän oli vielä sortuneemman näköinen kuin äsken. Veli otti häntä kädestä ja vei hänet pois. En voinut heti mennä miss Yves'in luo, sillä mieheni oli saanut pahoinvointikohtauksen. Kävin siellä myöhemmin. Hän sanoi tahtoneensa salata kaikki sulhaseltaan, mutta ei voinut valehdella, kun hän kysyi. Hän ei tiennyt mitä professori Topler aikoi tehdä, vaan tahtoi kaikella muotoa lähteä Nürnbergiin niin pian kuin mahdollista. Kuvitelkaahan sitä pulaa. Ei ollut enää muuta junaa kuin puolen kymmenen. Minä en voinut lähteä häntä saattamaan, kun mieheni oli sairas, ja en millään olisi antanut hänen lähteä yksin. Oli tuskin aikaa päättää, että veljeni ja sisareni tytär Luise, jonka tunnette, lähtisivät hänen kanssaan tänä aamuna. Silloin tuli sulhaselta kirje, jossa tämä ilmoittaa päästävänsä Violetin lupauksestaan.

"Ah!" huudahdin.

"Kuulkaapa, herra", jatkoi rouva Treuberg hiukan hämillään. "Ymmärrän syyn iloonne. Violet Yves'in ystävättärenä luulen minäkin voivani iloita, mutta en tiedä, hyväksyisikö hän kosintaanne, vaikka onkin kiintynyt teihin, ja minä olen pyytänyt teitä luokseni sanoakseni teille sen. Älkää Herran nimessä menkö heti Nürnbergiin, älkää Herran nimessä esiintykö kosijana Yves'in perheessä! Ette tunne Yves-setiä. Se veisi ystävättäremme onnettomuuteen."

"Onnettomuuteenko?"

"Niin, Jumalan tähden. Ette ajoivat avioliittoa Toplerin kanssa, että päin vastoin — — —"

Hän keskeytti.

"Eivätkö he tyytyisi minuun?"

"Mitä te ajattelette!" huusi

"He olisivat väärässä, mutta luulen, että niin kävisi. Violetin äiti oli Roomatar, suloinen olento! Mutta minun tietääkseni hän ja hänen lankonsa eivät olleet samaa mieltä yhdestäkään asiasta; ja nyt he kuvittelevat, että kaikki italialaiset ovat sellaisia. Sitäpaitsi on pohjalla uskonnollinen kysymys."