Part 11

Pyysin häntä selittämään nuo viimeiset sanat. Violetin katoolinen äiti oli mennyt naimisiin protestanttisen William Yves'in kanssa, sillä välipuheella, että poikalapset kastettaisiin protestanttiseen, tyttölapset katoliseen uskoon. Sitten kerrotaan, että William olisi hiukan ennen kuolemaansa omistanut valittunsa uskon, koska hän oli, lähtiessään iankaikkisuuteen ennen miestään, toivonut sitä. Yves'it uskoivatkin, että niin oli heistä hyvin katkeraa ja he syyttivät siitä italialaisten käännytysintoa.

Samalla ilmoitti rouva minulle, että herra Topler oli protestantti. Hämmästyin suuresti, muistellessani vanhan ystäväni arveluita ja hänen naurettavaa varovaisuuttaan, kun oli puhe Romasta ja paavista. Kerroin sen rouvalle ja hän sanoi, ettei kukaan voinut varmuudella sanoa mihin se mies kuului.

Lupasin rouva Treubergille, ett'en näyttäytyisi Nürnbergissä ainakaan muutamiin päiviin ja kiitettyäni häntä sanoin hyvästi. Kiiruhdin juoksujalkaa kotiin kirjoittamaan miss Yves'ille.

En ole löytänyt sitä kirjettä. Se oli ilon purkaus ja hyökkäys viimeisiä esteitä vastaan, jotka eroittivat Violetin minusta. Ilmaisin myöskin aikomukseni lähteä Italiaan parin kolmen päivän kuluttua, järjestääkseni asioitani pitemmän poissa-olon varalta. Niin minä kirjoitin, mutta ollakseni täysin suora, olisi minun pitänyt sanoa, että viivytin lähtöäni Eichstädt'istä pari, kolme päivää, siksi että odotin Luisen paluuta. Enkä suinkaan yksistään siksi, että tahdoin ilmaista kiitollisuuteni hänelle, vaan myöskin toivoen, että hän toisi minulle ainakin terveisiä.

Maanantai-aamuna menin kysymään herra Treubergin vointia toivoen saavani kuulla jotain Luisesta, koska von Dobralla sanottiin, että toinen neiti oli tätinsä luona, eivätkä palvelijat tienneet koska heidän, isänsä palaisi. Siellä sain tietää, että he palaisivat samana iltana, tai ainakin huomenaamuna ja siellä tapasin sitä paitsi ystäväni Toplerin.

Olin jutellut noin kymmenen minuuttia rouvan kanssa kun vanhus tuli sisään hyvin innoissaan, silmät loistaen. Nousin ylös lähteäkseni.

"Älkää menkö", sanoi hän viitaten minua jäämään. Hän tervehti rouvaa ja tuli sitten avosylin minua kohti. "Hyvästi, hyvä ystävä", sanoi hän syleillen minua muitta mutkitta. Sitten puhuttiin musiikista, Eugène Beauharnais'sta, kuningas Ludvigista, kaikesta, paitsi siitä, mitä sydämissämme liikkui. Yht'äkkiä kysyi tohtori aioinko jäädä Eichstädt'iin joksikin aikaa.

"Lähden huomenna", vastasin.

Hän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti Luisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat sanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu. Pelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin ylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja, kysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme toistemme käsiä ja erosimme.

Hän tuli "Mustaan Kotkaan" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään tarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: "Tulkaa mukaan!"

Kysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä toistaen: "Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!" Ajattelin, että von Dobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä minulle.

Mutta emme menneetkään von Dobralle, menimme Toplerille.

Oliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan kysyvä "mutta" huulillani.

"Se on välttämätöntä", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani. "Se on välttämätöntä!"

"Mutta se ei ole mahdollista!" huudahdin.

Luullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä nyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin eteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala eli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä sitten? Topler väitti itsepäisesti:

"Sanon, että se on välttämätöntä!"

"Mutta veljenne? Onko hän siellä?"

"Varmasti."

"Mutta tietääkö hän, että te tuotte minut hänen kotiinsa?"

"Kyllä, kyllä! Hän tietää. Hän odottaa. Se on välttämätöntä."

No hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se heidän asiansa.

Kun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin ja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin kuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton erottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi jälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen kasvojaan.

Kumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni. Vanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi istumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet.

Huomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin munkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun hallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän surun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen näköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin kunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys salaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni.

"Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?" sanoi ukko Topler ystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi toinen minun puoleeni ja toisti:

"Hänellä on jotain sanomista."

Samalla hän nousi ja meni sulkemaan ikkunan, josta saattoi vetää hänen veljensä päälle.

"Onko hyvä?" kysyi hän.

Pitkä hiljaisuus seurasi.

"No, veljeni?" sanoi ukko.

Toinen oli yhä vaiti ja vastasi vihdoin: "Voisithan sinä puhua, kuitenkin." Topler vanhempi hymähti ja mutisi: "Emmekö sopineet, että — —? No, minä puhun", sanoi hän sitten huoaten. "Ja sinä korjaat, jos erehdyn."

Sitten jatkoi hän minuun kääntyen:

"No niin. Veljeni tuntee omantuntonsa velvoittavan häntä ilmaisemaan teille jotain. Oikeastaan pakoittaisi häntä kaikki asiain tällä kannalla ollessa tekemään ilmoituksen teille välillisesti joko minun tai jonkun muun kautta, tai ainakin kirjeellisesti. Mutta minun veljestäni on vastenmielistä kirjoittaa eräistä asioista ja näyttää siltä, ettei hän tahtoisi sanoa kaikki minullekaan. Minun piti nyt olla läsnä vain todistajana, mutta käsitän, että veljeltäni puuttuu rohkeutta alkaa keskustelu. On turhaa sanoa, että on kysymys henkilöstä, jonka suhde veljeeni on muuttunut näinä päivinä. On kysymys tämän henkilön onnesta. Ennen kuin hän läksi Italiaan viime vuonna, oli hänellä varsin vakava taudinkohtaus. Se oli muistaakseni toukokuussa. Eikö niin, Hans?" —

"Huhtikuussa", vastasi professori melkein puoliääneen. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."

"Hyvä", jatkoi vanhempi Topler. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."

"Kun hän oli parantunut, tahtoi hänen lääkärinsä puhella veljeni kanssa."

Tässä keskeytti Topler ja katsoi veljeensä, joka peitti kasvonsa käsillään.

"Tahdotko itse kertoa siitä?" kysyi hän.

Toinen pudisti päätään.

"Siis", jatkoi ukko alistuen.

"Lääkäri alkoi sanoen, että hän tahtoi varoittaa..."

Heikko ääni tuolilta keskeytti:

"Että hänen velvollisuutensa oli..."

"Oi, hyvä Jumala!" huudahti vanha Topler kiukuissaan. Hän hillitsi itsensä äkkiä ja korjasi tyynesti:

"Niin, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa veljelleni, ett'ei tuon henkilön terveys tällä kertaa antanut aihetta huoleen, vaan että vakava vaara saattoi uhata tulevaisuudessa, etenkin katsoen siihen..."

Tässä Topler epäröi, aivan kuin ei olisi ollut varma sanottavastaan ja kääntyi veljeensä.

"Se ei ole niin tärkeää," mutisi professori. "Se ei ole tärkeää."

Vanhempi Topler ei ymmärtänyt veljensä estelemisiä ja katsoi häntä kummissaan.

"Jos on puhe perheen menneisyydestä", sanoin minä, "puhukaa vain; minä tunnen sen."

"Koska sen tiedätte", jatkoi tohtori katsahtaen veljeensä aivan kuin pyytäen silmillään anteeksi. "Koska sen tiedätte, niin jatkan. Juuri katsoen perheen entisyyteen on lääkärin mukaan mahdollista, että kaikki käy hyvin pitkän aikaa vahingotta, jos vältetään kaikkea voimakasta liikutusta, johtui se sitten ilosta tai surusta. Neidille sopii paraiten hiljainen, rauhallinen elämä. Voimakas mielenliikutus olisi tuhoisa."

Kuuntelin kauhistuen. Se, mitä kuulin ei herättänyt ihmetystäni. En ollut koskaan tahtonut ajatella sitä seikkaa, koska se peloitti minua. Tietämättäni olin samaa mieltä kuin lääkäri.

"Te olette mahdollisesti kutsuttu", lopetti Topler, "valvomaan hänen terveyttään. Ymmärrätte siis, miksi veljeni olisi toivonut..."

Kiitin ja kysyin, oliko heillä muuta sanottavaa. He katselivat toisiaan ja professori sanoi hiljaa jotain. Vanhus nousi nähtävästi hiukan epäillen ja meni mutisten ulos huoneesta, tervehtimättä minua.

"Suokaa anteeksi", sanoi professori. "Arvoisa veljeni ei tiennyt... ei voinut... Asia oli neidin ja minun välilläni sovittu..."

Hän oli ehkä valmistanut johdannon, mutta liikutuksen ja luontaisen kömpelyytensä vuoksi sekaantui hän heti ensi lauseessa ja luopui johdannosta.

"Ainakin", sanoi hän, päästäen sanat huuliltaan nopeasti ja minuun katsomatta, "olisi hänen henkensä ollut paremmassa turvassa minun kanssani."

"Paremmassa turvassa?" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä sanoilla.

"Se", huudahdin, "on Jumalan kädessä!" Huutoni intohimo näytti tarttuvan häneen. "Kyllä, herra!" vastasi hän hypäten pystyyn. "Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!"

Tiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen mustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni? Keskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti vastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin syytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen ja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä käsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut maailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli tyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan kun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua hyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä minulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen käsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen näköisenä: "Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä."

Läksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: "Te vihastuitte", sanoi hän erotessamme, "mutta minun veljeni on parempi kuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi, tai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä, ymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin. Siellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!"

Tässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän taivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. "Onneksi olkoon!" sanoi hän.

Te ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans Topler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin sitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran tulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin häntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin lievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin, että tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun tyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina altis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteista _in abstracto_, ja sitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa.

Seuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin alakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan suopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi terveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan puhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu pyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani Italiaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona.

"Teitä ei kai saa enää nähdä Eichstädt'issä", sanoi Luise.

"Tuskin", vastasin minä. "Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne varmasti ja pian."

"Hyvä", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen suustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa synkästä vaitiolosta: "Muistelettehan hiukan meitäkin."

En ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan kuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin siellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään unohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että hän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon kansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän niitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja kuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä:

Du mei flachshaarets Deandl I hab di so gern Une i kunnt weg'n dein Flachs Glei a Spinnradl wer'n.

[Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin muuttua rukiksi.]

En koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä vaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran talon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin tähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen, jospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän, sydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät päivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten pitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt tunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että hän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan teihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret meidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä kiitollisuudella puolestasi.

Tahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat raitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat nähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa tapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana. Mitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja sen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia.

XXVIII.

Veljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he näyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta, eikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He kuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani siihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni, mutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas omasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää anteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin aikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät sellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette ottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan vastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa en ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani helppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte minua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa hyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen, lombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin puhuin teille.

Olin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk. ensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin, että hän oli kirjoittanut minulle _poste restante_ ja kiiruhdin sinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten tapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella postimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä.

Siinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata kohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka kulkee _S. Maria ad muros_ kirkon itäsivua, parin askeleen päässä Portista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani, etten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa minulle: "Voitko pahoin? Olet niin kalpea." Tällä ruohoisalla kadulla yksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin seuraavat sanat:

"Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin surullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää Nürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun ensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana Stehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi, ystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y."

Santa Marian sivuovi oli auki. Menin sinne.

Vielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan, kolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa goottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja minulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin, rippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen.

Sellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt sanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä lepäsin, oli se tuskan vaikerrusta, _gemitus inenarrabilis_. Mitä saattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja että henkeni vapautui.

Poikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni. Toivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä, selvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi niihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden, taiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden aavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja oikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys. Kaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat ihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat sen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei ennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä, ja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka kukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että nämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon yhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy jokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen henki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus pyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa samanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki muut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme mielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille prisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon värisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen nimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla värivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki värit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille se loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla valitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan ongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin vaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut taivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti viimeinen; olkaa siis huoletta.

Menin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani. Tarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies, sydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin en pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat kuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta ehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta, joka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti muuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni suutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa tarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin häneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta. Hän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun pyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni kysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen kasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin oli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli katoolinen.

Eräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli minulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin kolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua siinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka hän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti heille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi sinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu vihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini ja viedä Violetin Rooman tai Napoliin.

En kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että koko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun taas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin köyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne ovat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota...

XXIX.

Kun olin järjestänyt asiani joksikin aikaa läksin Milanoon ja jatkoin sieltä Gotthardin linjaa Saksaan päin. Saavuin Frankfurtin kautta Mainziin neljäntenä kolmatta päivänä kesäkuuta. Olin saanut päähäni, että Violet oli kulkenut sitä kautta ja tein tämän oudon matkan kulkeakseni ainakin osaksi samaa tietä. Kun saavuttiin Rheinin yli vievälle rautasillalle valtasi minut syvä liikutus. Olin nähnyt Rheinin useita vuosia sitten sen lähteillä Rheinswaldshornin luona. Olin silloin aivan nuori, pääni oli täynnä Heinen säkeitä, Wunderhornin ballaadeja ja saksalaisia kuvia aina Kriemhildistä ja Hagenista Säkkingenin torvensoittajaan saakka. Minun mielestäni kätkivät Rheinin aallot, paitsi Niebelungien aarretta, suuria, runollisia rikkauksia; sen nimikin hurmasi minut ja olisin tahtonut nähdä sen komeimmillaan Wormsin ja Kölnin välillä. En tiedä mitä juhlaa Mainzissa vietettiin sinä iltana. Kuuluisa virta oli täynnä veneitä, siellä täällä kiilteli tulia; höyrylaivat menivät ja tulivat hitaasti soiton kaikuessa ja ilotulituksen räiskyessä niiden kannella; sähkömajakan tuli vilkkui kaukana ja väreili kaupungin talojen seinillä ja ihmisvirran täyttämillä rannoilla. En luullut, että Rhein olisi niin leveä Mainzin luona, ja ensimäinen vaikutelmani siitä oli hämmästys, mutta pian unohdin näyn ja ajattelin vain, että tuo mahtava virta veisi nainut tuonne, valojen ja veneiden taa, kaukaisten varjojen hämäryyteen, tuonne tuntemattomaan Rüdesheimiin, hänen luokseen.

Samana iltana kuljin pitkin Rheinin vartta. Taivaan pelottava tummuus, valot joella, hiljainen ja liikkumaton väkijoukko rannalla, riemuitseva soitto, johon tuon tuostakin sekaantui kiukustuneiden petojen mylvinä läheisessä eläintarhassa, muodostivat juhlallisen ja samalla kaamean tunnelman, mikä teki mieleni synkäksi. Läksin kiireesti pois, aloin määrättä harhailla autioilla kaduilla ja huomasin äkkiä olevani suurenmoisen hiljaisuuden ympäröimänä tuomiokirkon vieressä. Pysähdyin katselemaan hämärässä häämöttävien kupoolien ja tornien epämääräistä suuruutta. Siellä löysin jälleen suuren iloni ja palasin majataloon.

XXX.

(Vihkostani).

Mainz, Hotel Karpfen 21, VI.