Part 12

Rakas ystävä, sinä tahdot tietää mitä tunsin sinä iltana Mainzissa? Minä tunsin olevani iankaikkisuuden kynnyksellä. Sinä iltana kun ensi kerran kuulin sinun äänesi oli minulla sama tunne, mutta silloin oli iankaikkisuuden portti suljettuna. Nyt minä olen sinun, valittuni, ovi on auki, kuulen äänesi, tunnen nuortuvani, astuvani ylempään maailmaan. Ehkäpä laukean ylpeyden syntiin, rakkakin, mutta minusta tuntuu, ett'ei mikään muu rakkaus ole meidän rakkautemme kaltaista, että me todella olemme yhtyneet Jumalassa. Ja tämä ajatus kiihoittaa ja huumaa minua! Uskotko, uskotko sinäkin sen! Tänä yönä minussa paloi sellainen uskon into, että kun katselin tummaa kirkon tornia, joka kohosi aution torin lyhtyjen yläpuolella, kohotin ristityt käteni taivasta kohden.

Sinä, valittuni, nuorrutat minut. Jospa tietäisit: olen kuin poika, joka tuntee muuttuvansa nuorukaiseksi ja on siitä kuumeessa. Sinä olet nuoruus, täysi elämä, voima ja riemu. Sinä teet minut siksi, minä tulen aina olemaan, sillä tämä nuoruus, joka nyt alkaa, on ikuinen. Uskotko, tiedätkö, että astumme iankaikkisuuden portista sisälle? Painaudu rintaani vasten, painaudu, että sinäkin nuortuisit minun kanssani. Nyt katoavat sielustasi kaikki surusi, kaikki epäilyksesi, kaikki katkeruus, kaikki entisen, epätäydellisen elämän jäljet. Voitko kuvitella, mikä aika sitte tulee?

Sinä, lempeni, tunnet sen. Me emme vielä näe sitä kyllin selvästi. Kun olemme vain yksi henkilö, emme enää voi sanoa toisillemme: "Sinä olet elämä, voima ja riemu"; mutta meidän silmämme tulevat avautumaan, ja kun me etsimme sydämistämme, ajatuksistamme, töistämme, kaikesta, loppumatonta rakkautta, sanomme sille, aina sille: "Ole meidän elämämme, voimamme ja riemumme!"

Missähän sinä olet tällä hetkellä? Hyvästi, rakastan sinua!

— Säkeitä, jotka sepitin tänä iltana junassa Frankfurtin ja tämän paikan välillä. Hiomattomia ne ovat ja niitä on mahdoton hioa —

Juna jyskien kiitää. Ma katselen heikkoa väräjävää valoa. Aattelen hienoa, hellää, kallista, kaukaista kultaa, mi miettien uinuu ja aattelee mua, ja miettien antaa itsensä mulle. Juna jyskien kiitää. Katselen tähtiä kylmiä, kolkkoja; katselen varjoja synkkiä, tummia, ne häilyy ja hohtaa. Aattelen häntä, nään hänet yksin, hengitän häntä, mi luonani viihtyy taivahan tähdissä, varjojen lennossa, mieleni huumassa. Tunnen rintasi sykkivän, lyövän. Kuulen äänesi Kutsuen soivan: "Saavu, oi saavu!" juna jyskyen kiitää.

XXXI.

Viidennen kolmatta päivän aamuna puoli seitsemältä läksin Mainzista Loreley-laivalla. Satoi ja tuuli. Matalat rannat ja saaret korkeine poppeleineen katosivat sumuun. Taunusvuoren huippuja ei ollenkaan näkynyt; muutamin paikoin en nähnyt muuta kuin keltaiset aallot, joita höyrymme kynti. Lopulta tuli Rüdesheim esiin erään saaren korkeiden puiden takaa, synkkien vuorien juurella.

Asetuin Hotel Kraussiin. Tiesin, ett'ei Violet ollut Rüdesheimissä, mutta hänen tulonsa odottaminenkin, aavistus onnellisesta hetkestä, epätietoisuus siitä, missä, kuinka ja milloin saisin puhutella häntä, panivat sydämeni sykkäilemään, vaikka tuskin olin koskettanut maata jalallani. Katselin uteliaasti taloja, virtaa, kukkuloita ja tätä seutua, joka oli tuleva minulle tutummaksi ja rakkaammaksi kuin mikään muu paikka. Hotellissa sain pienen huoneen ruokasalin vieressä. Ainoa ikkuna avautui majatalon tuuheaan puutarhaan päin. Se oli pieni, varjoisa nelikulmio, täynnä vihreyttä ja ruusuja. Puutarhan toisella puolen oli rautatie, suuri, viheriä virta ja Rochusvuoren kukkulat. Kaikki oli minusta uutta, mutta mikään ei tuntunut vieraalta.

Kysyin heti kyttyräselkäiseltä, lörpöttelevältä siivoojalta, oliko Rüdesheimissä eräs perhe Stehle. Hän vastasi minulle myöntävästi, silmät seljällään ihmetyksestä. Herra Paul Stehle ja hänen vaimonsa olivat paikkakunnan huomattavimpia henkilöitä. Heillä oli mitä parhaimpia viinitarhoja Niederwäldissä ja Rochusvuorella ja suuri, komea talo Mainzissa. He matkustelivat hyvin paljon, ja siivooja luuli, että he tällä hetkellä olisivat poissa kaupungista, hän lupasi kaikin tavoin hankkia minulle tarkat tiedot. Sainkin myöhemmin kuulla häneltä, että he olivat Frankfurtissa ja olivat samana aamuna sähköteitse pyytäneet lähettämään tavaroita Mainziin missä he aikoivat viipyä muutamia päiviä. En tahtonut menettää hetkeäkään ja kirjoitin sen vuoksi Violetille missä olin. Epävarmana hänen olopaikastaan kirjoitin kaksi kirjettä ja osoitin toisen Nürnbergiin, toisen Mainziin. Sitten kysyin Stehlen taloa. Se oli sievä, muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettu huvila, kaupungin itäreunassa, lähellä Giesenheimin tien ja rautatien risteystä.

Toisen päivän iltana sain seuraavan kirjeen Mainzista: "Meidän piti jäädä tänne koko viikoksi, mutta lähdemmekin jo huomenna minun tahdostani. Oi, en voi, en voi enää olla kaukana teistä! Sieluni on enemmän kuin koskaan teidän, kokonaan teidän, mutta kun olen näin kaukana, pyrkivät vanhat kuvittelut yhä ahdistamaan minua. En tahdo enää kuunnella niitä, ja kuitenkin kärsin, kärsin, kaipaan teitä sanomattomasti. Rouva Stehle tahtoo matkustaa yöllä, siksi lähdemmekin vasemman rannan junalla, joka saapuu Bingeniin aamun koittaessa. Stehleillä on siellä paljon tekemistä; enkä siis tiedä koska saavumme Rüdesheimiin. Kun te kuulette junan tulevan, sytyttäkää valo ikkunaanne. Luulen näkeväni sen aivan hyvin Rheinin toisellakin puolen ja olisin niin onnellinen sen huomatessani! Älkää tulko Bingeniin, älkääkä koettako tavata minua matkalla laivalta Stehlen huvilaan. Tulkaa sinne k:lo viisi; silloin tapaatte minut varmasti. Hyvästi, hyvästi! _I love you!_ V.Y."

XXXII.

(Vihkostani).

Yön keskellä kaukana kiiti juna jyskävä eteenpäin, Minä värjyen kuistilla seisoin, Oli lyhty mun kädessäin.

Siell' kaukana kiidit sä poies junan vaunussa vilahtain. Kuni pienen, kelmeän tähden näit loistavan akkunain.

Sinut silloin ma rintaani painoin, iski aatos tää välähtäin; Sinäkin minut syömmelles painoit Yössä tenhojen syvimpäin.

Pois kiitivät kaukana pyörät, minä yhä jäin akkunaan; yön tyhjyyteen silmäni katsoi, yön kieliä kuuntelin vaan.

XXXIII.

En koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun hän oli kirjoittanut "myönnyn", ei mikään ollut minusta mieluisempaa kuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet itsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota harvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin ansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista mennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää liikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen johdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko tunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä, jolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean virran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden köysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva onneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan karkoitin sen kauhulla luotani.

Kulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen kasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in metsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut, yksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä:

Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.

Tasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut pieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset, maalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en auringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi "hyvää iltaa" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän osoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. "Rouva Stehle", sanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta hän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi tavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin sydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti minut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen nimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin tuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein maininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta niin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen astui ulos, löi sydämeni haljetakseen.

"Jos sallitte", sanoi rouva, "menen ilmoittamaan tulostanne miehelleni."

Jäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi seisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa rintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia ulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä.

Hän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset silmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen:

"Rakastatko minua?"

Otin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja laskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin hengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa. Samassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin erottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät ymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan käsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken hillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että he kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin paljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi kertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka kanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle siitä, poistui Violet.

"Noin kuukausi sitten", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan noin neljänkymmenen ikäinen, "en varmasti olisi voinut kuvitellakaan, että minulla näin pian olisi kihlattu tytär."

Näin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten ja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras ja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut heille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen: kun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin ennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä paljon.

Rouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä tahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin taas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme silmissään. Säikähdin.

"Ei, ei," sanoi hän. "Olen liian onnellinen."

Istuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun kasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet ojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä suloisimmaksi hymyilyksi.

"Pelkään kadottavani sinut", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla, jollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi hetkeksi hänen kasvoilleen.

"Violet", kuiskasin. "Vaimoni!"

Hänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan kiihkeästi:

"Ainaisestiko?"

"Ainaisesti, ainaisesti!" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa sydämeni samoin.

Emme puhelleet enää. Nautimme äänettöminä vihreästä, raittiista tuoksusta, kirkkaasta, puhtaasta loisteesta ympärillämme, ja omasta suloisesta onnestamme. Vasta kun hän näki Stehlein palaavan, sanoi Violet minulle:

"Tulkaa huomenna kello yksitoista, tapaatte minut täällä."

"_Tulkaa?_" sanoin. "_Tapaatte?_"

"Tule", vastasi Violet hymyillen, "Tapaat minut, mutta vain näin kahdenkesken. Kun on toisia seurassa, teitittelemme. Huomenna", lisäsi hän hiljaa ja arasti. "Huomenna toivon saavani sinulta..."

Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan ja samassa tulivatkin Stehlet. Jätin hyvästit ja herra Stehle saattoi minut kotiin.

Nyt saattoi hän viimein kertoa minulle Nürnbergin tapahtumista. Kun miss Yves palasi Eichstädt'istä olivat sedät ottaneet hänet tavallista kylmemmin vastaan. He olivat saaneet professori Toplerilta kirjeen, jossa hän, tuntien, ettei voinut tehdä Violetia onnelliseksi, antoi takaisin sanansa. Violetin seuralaiset, Luise von Dobra ja hänen isänsä, olivat heti joutuneet ankaraan kuulusteluun, joka ei tapahtunut myrskyttä, sillä Luise oli puolustanut innokkaasti ystäväänsä ja oli puhunut minunkin puolestani. Sitten eivät Yves'it olleet puhuneet mitään veljensä tyttärelle kuuteen päivään; hän ei tiennyt olivatko he sinä aikana hankkineet uusia tietoja, kirjoittaneet Toplerille, tai mitä kummia lienevätkään tehneet. Lopuksi olivat he eräänä aamuna juhlallisessa muodossa antaneet Violetin tietää mielipahansa, eikä hänen ollut onnistunut selittää heille olevansa aivan syytön, että hän aina oli omasta puolestaan pysynyt uskollisena professori Toplerille annetulle lupaukselleen, vaikka olikin heti alussa selvästi sanonut hänelle, ettei rakastanut häntä. Sedät selittivät hänelle, että Yves'in perhe oli jo liiaksi kärsinyt erään jäsenensä onnettoman avioliiton vuoksi, katolinuskoisen ulkomaalaisen kanssa, ja siksi eivät he voisi suostua siihen, että sama seikka uudistuisi. Kun Violet vastasi, ett'ei hän todellakaan ollut päättänyt mennä naimisiin, koettivat sedät saada hänet lupaamaan, ett'ei hän ainakaan ottaisi italialaista. Violetia suututti sellainen ehdotus. Sedät pysyivät päätöksessään ja antoivat hänelle viikon miettimisen aikaa, lisäten, että jos hän ei lupaisi, ei hän saisi enää olla heidän kattonsa alla. Sallimus oli tahtonut, että Stehlet tulivat sattumalta Nürnbergiin juuri silloin palatessaan matkaltaan Sachsenista. Violet kärsi kauheasti. Hän tunsi toiselta puolen, kuinka paljosta hänen oli oltava kiitollinen sukulaisilleen, toiselta puolen oli hänen mahdotonta kärsiä senlaatuista pakotusta. Stehlet asettuivat välittämään, mutta tuloksetta. Silloin päätti miss Yves suostua heidän ehdotukseensa tulla heidän vieraakseen lyhemmäksi aikaa, koska hän ei vielä tuntenut minun aikeitani avioliittoon nähden, ja koska hänen ehkä täytyi lähteä Englantiin vanhan serkun luo joka oli ollut hyväntahtoinen häntä kohtaan.

Herra Stehle arveli, että hän voisi jäädä Rüdesheimiin häihin saakka. Sanoin hänelle, että omasta puolestani koetin jouduttaa sitä niin paljon kuin mahdollista, ja että huomenna puhuisin siitä Violetille.

XXXIV.

(Vihkostani).

Rüdesheim, 28. VI.

Kuin elävänä haudattu, mi nostaa pois paaden, ja taas karkaa kammiostaan valoa vasten.

Niin sua suutelin ma innoissani, sun pääsi, kätes, painoin rintahani, ja huules, sielus' sun.

Join ilmaa, aurinkoa, avaruutta, ja mielen viepää suurta kaikkeutta, mi sulkee maailman.

Ja kaikki ympärilläin yöhön hukkui, vain sua, sua täynnä rinta uhkui, vain sua, sua.

XXXV.

Seuraavana aamuna kello yksitoista tapasin Violetin puutarhassa. Kun puristin hänen käsiään, huomasin, että ne olivat jääkylmät, mutta hänen kasvonsa aivan säteilivät! Hän oli odottanut minua tunnin, vaikka hän muistikin käskeneensä minua tulemaan yhdeltätoista. Annoin hänelle edellä olevat kaksi runoa ja lipun, jossa oli viisi säettä, joita ei kenenkään muun silmät saaneet nähdä eivätkä tule näkemään. Hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun kerroin hänelle näistä, yöllä kirjoittamistani runoista.

"Kas näin täyttyi eilinen toivoni", huudahti hän.

Mutta kun hän näki, kuinka nuo viisi säettä olivat sommitellut ja mistä sanomattomasta rakkaudesta ne puhuivat, katseli hän minua tarkkaan, eilisen synkän tulen leimutessa hänen silmissään ja puristi kättäni samalla, kouristuksen tapaisella voimalla, voimatta sanoa sanaakaan.

"Minä pelkään, että Jumala rankaisee meitä", sanoi hän lopuksi puoliääneen, katsoen alas ja hyväillen kättäni. "Sen vuoksi nimittäin, että rakastuit minuun Belvederessä luullen, että olin naimisissa, ja että minä annoin sinun pysyä luulossasi. Minä olen kiihkeästi rukoillut, että hän antaisi meille anteeksi, tiedätkö? Rukoile sinäkin, rakas. En ollenkaan tahdo kadottaa sinua heti. Se tieto, että sinä olet minun tulevassakin elämässä, ei riitä minulle. Voi Jumalani! Olen niin kiintynyt maahan tällä hetkellä! Tahdon pitää sinut täälläkin. Kas, sinä et voi käsittää kuinka rakastan sinua!"

Selittäkääpä te minulle, rakas ystävättäreni, kuinka sellainen hätä ja sellainen hellyys voivat sekaantua sydämessä, sellaisina kuin ne totesin Violetin intohimoisissa sanoissa. Moitin itseäni siitä, että olin kiihottanut häntä liiaksi, ett'en paremmin hallinnut tunteitani ja pyysin häntä pysymään tyynenä, koska liian voimakas mielenliikutus voisi vahingoittaa hänen terveyttään.

"Tyynesti tyynesti siis!" sanoi hän vakavasti "Jäähtykääpä tekin."

Tuo tahtomatta lausuttu _te_, niin luonnollinen kuin se tällä hetkellä olikin, sai meidät sydämen pohjasta nauramaan.

Otin hänen vasemman kätensä.

"Se ei saata puristaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi", sanoi Violet surunvoittoisesti. "Mutta suothan sille yhtä hyvää kuin toisellekin."

Tuo salahaavan saanut pikku käsi oli niin siro, hento ja kuultava!

"Se on kaunein käsi, mitä maailmassa on", sanoin.

"Älkää sanoko niin", vastasi Violet punastuen, ruveten taas teitittelemään.

Hymyilin ja vastasin: "En sano niin enää." Hän huudahti kiihkeästi: "Kyllä te sanotte!"

Ajatukseni siirtyivät itsestään hänen viastaan toisiin asioihin.

"Ja sinun sukulaisesi? Mitä he sanovat? Kysyn sitä, koska minun mielestäni pitäisi kirjoittaa veljellesi."

Tässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta siroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun tehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen ja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan ja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa häntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni mukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen ja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan arvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat avioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä pahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin, sydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki minut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa ystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä. En osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla suora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni, että tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani ilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni velvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle.

Violet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin ymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä saattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se, ett'en ollut puhunut totta.

"En tahtoisi erottaa sinua perheestäsi", sanoi hän katsomatta minuun.

Pyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin hänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä mahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen, tai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi opiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani.

Näytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia vakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen.

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään. "Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän pitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!"

Puhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että häämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina oli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut harvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle Violet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi, heikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä, ja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon perheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin paljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten avioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten tuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään, jolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti mieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti Rüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa. Violetista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus oikein miellyttänyt Stehlejä.

Sen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen lain vaatimuksista.

Kun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni epäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti minua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei se selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä Rüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani.

Nähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo, enkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa tapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka rivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja ajatusten välillä.

Sen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos palaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska kotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani ajoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos sovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän meille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei puhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle.

Vastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin asettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi neuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen jälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle.

Kun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut. Muistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka ne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä sitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni vielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen osina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden muodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus viettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te, rakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta onnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni.

XXXVI.

Kerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin lehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n huvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen kirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen liverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden ihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet yhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet kysyi: "rakastatko minua?" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja sitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin ollut sanoja.

"Kuinka täällä on suloista!" sanoi hän jonkun ajan kuluttua.

"Tahdotko, että jäämme tänne?" vastasin. "Elämään ja kuolemaan?"

"Oi, en!"