Part 13

Hän sanoi "oi en" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin katseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän kuiskasi: "Missä agave kasvaa?" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen. Puhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin joku olisi voinut ymmärtää puhettamme:

"_I kiss you_."

Sitten oltiin taas vaiti vähän aikaa, ja sitten pyysi Violet minua lausumaan runon agavesta:

Agaven kukka ylpeänä nousee, taivaalla häikäisevi hehku auringon.

Lausuin sen ja lisäsin heti, ett'en enää ajatellut kunniaa, vaan tahdoin ainoastaan olla onnellinen hänen kanssaan, hänen vuokseen ja hänen kauttaan. Sitä parempi, jos voimme piiloutua elämään jossain Giesenheimin tapaisessa vaatimattomassa paikassa.

Violet silmäili minua kaukaisin, utuisin katsein, ja nyökkäsi kieltävästi. Vasta jonkun ajan kuluttua vastasi hän vienosti "Ei, rakkahin, ei." Ja kun minä katselin häntä aivan kuin odottaen, että hän ilmottaisi syynsä, jatkoi hän, että hänellä olisi niin paljon sanottavaa minulle, mutta kun hän oli seurassani, tuli hän kykenemättömäksi muistamaan niitä, kykenemättömäksi keskustelemaan. Hän kirjoittaisi mieluummin. Tuskin oli hän sanonut tämän, kun hän hymyili, ja ymmärsin kohta, mitä hän oli ajatellut. Hän luki sen kasvoiltani ja kiiruhti sanomaan, että nyt ei ollut kysymys katkerista asioista, kuten Belvederessä, jossa hän oli samoilla sanoilla ilmoittanut minulle ensimäisestä kirjeestään. Pyysin häntä kirjoittamaan pian.

Hän lupasi tehdä sen samana iltana.

Ajattelin, mitä hänellä oli sanottavaa kirjeessään, ja luulen vastoin tahtoani tulleeni vakavan näköiseksi. Silloin sanoi hän vuorostaan: "_I kiss you_", ja lisäsi suloisen hätäisellä äänellä:

"Älä ole noin vakavan näköinen!"

Rouva Stehle tuli meitä kohden ja samalla hetkellä kulki ohi pikku tyttö kukkia kantaen. Violet kutsui häntä aivankuin salatakseen hämminkimme ystävättäreltään. "Mitä kukkia sinulla on?" sanoi hän.

"Waldmeistereita."

"Mistä olet niitä poiminut?"

"Niederwaldilta."

"Ja mikä sinun nimesi on?"

"Luise."

"Oh!", huudahdimme kumpikin. "Luise!"

Waldmeisterit toivat mieleemme Eichstädt'in ja ystävättäremme, rakkaan neitosen nimen. Omantunnon vaivat ja suru pistivät sydämeen häntä muistellessa, vaikka se, ettemme vielä olleet puhuneet hänestä, oli kuin yhteinen syy.

XXXVII.

Violet kirjoitti näin:

4 p:nä heinäkuuta.

Tuskin olit lähtenyt, kun sanoin hyvää yötä ystävilleni ja nyt olen huoneessani. Soisin niin paljon hyvää näille kelpo ystäville, mutta kun sinä jätät minut, kärsin muitten seurasta, tahtoisin olla yksin, tullakseni luoksesi, painaakseni sinut sydämmelleni _syvimmässä salaisuudessa_, niin kuin tuossa rakkaassa runossa sanotaan.

En kirjoita sinulle sanoakseni, että rakastan sinua, siksi että siitä asiasta täyttyisi monta nidettä. Kirjoitan sinulle täyttääkseni Giesenheimissä antamani lupauksen.

Luulen, että rakastuin sinuun Belvederessä liian pian, rakkahin; paljon aikaisemmin kuin sinä luulitkaan. Silloin ajattelin vastoin tahtoani, että olisin onnellinen saadessani elää lähellä sinua, halvimpana majassasi, ottaen tietämättäsi osaa sinun sisäiseen elämääsi; saadessani kuulla sinun puhuvan minua arvokkaampien kanssa ja lukea... niin, ajattelin sitäkin syntiä! lukea salaa sinun papereitasi. Sitten, kun sain tietää, että sinäkin rakastit minua, huimasi päätäni ja toivoin mielessäni, että sinun pitäisi kirjoittaa vain minulle. Tätä toivoin kerran myöhemminkin. Kun matkustin rautateitse Firenzestä Roomaan kuulin mainittavan sinua ihanteellisena kirjailijana, sillä tavoin, että se koski minuun. Valitin tuskasta ja ajattelin, että kun sinä tulisit omakseni, et kirjoittaisi riviäkään maailmalle. Mutta se oli ajatus, joka ei silloin voinut toteutua. Tunsin sinun sielusi paljon paremmin kuin ennen kirjeittesi kautta, tiesin, että mitä aatteisiisi tulee, kykenit sinä jatkamaan tietäsi halveksien päättävästi hyökkäyksiä, jotka tapaavat, tai eivät tapaa sinua. Nyt olen sinun ja tässä se, mitä sydämelläni on:

Meidän pitäisi viettää elämämme sinun kotipaikallasi, siellä missä sinun rakkaimmat muistosi ovat, missä luonnon äänet ovat puhuneet sinulle ensikertaa, kerran lapsuutesi päivinä, saattaa sinut suuresti hämmästymään ja ihmettelemään, ja missä ne myöhemmin osottivat minulle, että olit runoilija, ja että ne vaativat vastausta. Muistathan, eikö totta, että olet kertonut minulle sen? Siellä olet oppinut tuntemaan niiden ihmisten ajatukset ja elämän, jotka jo osaksi ovat kirjoissasi ja osaksi mielessäsi; siellä sinä usein olet tuntenut koko kansan tavalla. Siellä tulee meidän viettää elämämme, ei sen tähden, että sinä nauttisit synnyinseutusi koko sulosta, vaan siksi, että tuo nautinto mielestäni kuuluu runoilijan tarpeisiin, ja sinun täytyy olla runoilija loppuun saakka, koko sielullasi ja minunkin sielullani.

Olen osaksi ehkä liian epäilevä ja osaksi liian innostunut: viimemainittuun vahinkoon et sinä, joka annoit minulle takaisin kahdeksantoistavuotiaan sydämen, ole syypää. Minun mielestäni sinä runoilijana voit tehdä hyvää vain muutamille sieluille, ja ajattelen samalla, että tuon rajoitetun hyväntyön arvo on määräämätön, ja että olisit syyllinen pahaan, jos et tekisi sitä. Ja vielä lisäksi olen minä hyvin tietämätön ja mitätön henkilö, mutta kuitenkin sangen vaativainen; uskallanpa sanoa mielipiteeni siitä mitä sinun pitäisi taiteilijana tehdä tulevaisuudessa. Romaani, jonka olet alkanut, miellyttää minua tavattomasti, ja tiedän kuinka yhdessä kirjoitamme sitä sittenkun sinä olet minun. Näen jo itseni istumassa sinun vierelläsi, paljon mitättömämpi työ käsissäni, katsellen ja suudellen sinua, toivoen, kun sinä kirjoitat, ja laskien silmäni alas, kun sinä nostat katseesi paperista, ett'en häiritsisi sinua, ja saisit olla rauhassa. Tahtoisinpa vielä, ettei ainoastaan _die vornehme Welt_, niinkuin täällä sanotaan, esiintyisi tulevissa teoksissa, tuo hieno herroista ja naisista muodostettu seurapiiri. En myöskään tahtoisi, että niissä olisi vain talonpoikia ja työmiehiä. Vaan sitä minä tahtoisin, että sinä kuvailisit kaikenlaisia ihmisiä, sellaisina kuin ne sekaantuvat ja vaikuttavat toisiinsa, tai ainakin sellaisina kuin ne rinnatusten elävät todellisessa elämässä. Ja tahtoisinpa vielä suurempaakin: että olisit näille ihmisille totuuden ja oikeuden runoilija.

Oi Jumalani kuinka sydämeni lyö kun ajattelen, että sinusta tulee sellainen! Syleilen sinua, puristaudun rintaasi vasten ajatuksissani, rakastan sinua ja olen niin onnellinen, että kärsin siitä.

5 p:nä heinäkuuta.

Aamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin nähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas, raitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi.

Jokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet minut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita suurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut maailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan ja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut. Olin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset arvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin jokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana uneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri runoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta inhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän luonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin väärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni sammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea, luoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan kuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä täältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen mieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on tutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että teos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei meidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä ihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä tunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii sekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei ole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran olisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja esimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla sillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa sielut ja paljastaa niissä piilevän synnin.

Saanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet, hyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai niin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden luulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin minulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan tehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen, rakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei, eihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun elämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien rinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea. Tiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea?

Saatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen sinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän mieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi Giesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä, enkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin täyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä se ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja taiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet, kaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin todellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä, minä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi esineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja kansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, — huomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä osaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta minä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni, puhun sinulle hyväilyilläni!

Pelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon hienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa niille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka paljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka tietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän kasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni?

XXXVIII.

Palasimme puutarhaan kävelyretkeltä.

"Minkä tähden rakastat minua?" kysyi hän. "Yhäkö unen vuoksi?"

"En toki", vastasin nauraen. "Unelmien takia... Pyydän teitä sanomaan _unelmien takia_, neiti... ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan rakastanut."

"Mitä?" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä. "Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette näytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne äänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut osalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?"

"En ole loihtinut teitä hetkeksikään", vastasin. "Mutta luulen noituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas liikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani. Tiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S. Nazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit minulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta."

"Oi kuinka myöhään!" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli niin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen silloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja sanovan _sinä_!

Hän tuli hetkeksi aivan murtuneen näköiseksi, katsoi maahan ja huokasi!

"Minä raukka aloin paljon aikaisemmin."

"Roomassako?" sanoin minä. "Luettuasi _Luisan_?"

Violet purskahti nauruun: "Liian nopeasti!" sanoi hän. "Onpa herra itserakas!"

Sitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä sanottiin _Luisan_ tekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa naisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä.

"Siinä näet", jatkoi hän. "Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit mielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus loittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua toisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme hipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme rakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti, saivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin tahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan pitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua jo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta paljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!"

"Ja tuo pois lähtö", sanoin. "Kuinka se koskikaan minuun!"

"Älä puhu siitä," sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan kiihkeästi. "Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!"

Kuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli kun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta syvällä äänellä:

"Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä mielikuvituksella!"

XXXIX.

Nyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme menneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme seurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen huvimatkan.

Varjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä metsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät ja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat viitat näkymättömiä paikkoja.

"_Fairyland_" [Keijukaisten maa], sanoi Violet hymyillen.

"Niin", vastasin koneellisesti "_Fairyland_." Ja sydämeni läpi kulki aavistus ajasta, jolloin tämä hetki olisi kaukaisena muistossani, muuttuisi siellä näyksi Fairylandista, jossa nautin hetken, joka ainaiseksi katosi. Violet katsoi minuun:

"Mitä ajattelet?" kysyi hän.

"En mitään", vastasin.

Hän torui ja nauroi samalla kertaa, ja sanoi sitten hiljaa:

"Näin, että ajattelit jotain surullista. Sellaista minäkin ajattelin."

"Mitä?" kysyin.

"Että minä olen sinun _Fairy_ raukkasi, keijukaisparka niin heikko ja väsynyt, siipeenammuttu."

Hän sairasti sinä päivänä outoa heikkoutta ja minä olin pyytänyt häntä luopumaan kävelyretkestä, mutta hän pani vastaan ja minä myönnyin koska huomasin, että pahamieli pois jäämisestä aiheutti ehkä vielä enemmän pahaa. Ajatus, että hän tahtoi olla terve ja voimakas _minun tähteni_, tuli jo kerran hänen huulilleen; hänen silmistään voi aina lukea milloin hän oli sairas.

Stehlet tahtoivat kiivetä Molkenkuriin ja me odotimme heitä muistaakseni Kauzelin luona, josta tie nousee kiertäen vuorta rinteen puolivälissä.

Jalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana reunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen, hukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä tuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme vielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä kädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä, riemastuksestani sillä hetkellä.

"Nyt et tunne enää samalla lailla", sanoi Violet. "Olet liian tottunut pitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin Belvederessä", jatkoi hän, ottaen pois kätensä.

Hän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt oli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti aivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en koskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein hulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus näyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini. Hän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui vakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt mitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun pitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni.

Vaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt ohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin siihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan hämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää, etten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan hämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen silmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä tuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään.

Otin muistikirjan.

"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "vaikka sinä menettäisit runoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?"

Hänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi tuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata liikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti käsissään.

Kosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en sillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä.

Huomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan toverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen tunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta siitä, mikä katoaa.

Kirjoitin muistikirjaan:

Fairyland

On satujen maassa metsä, niin synkkä ja varjoinen. Minä kuljen ja huoaten mietin missä piilevi keijut sen.

Ja viidakko viuhuu ja vait' on, se tummuu ja kirkastuu; Se tyyneenä välistä uinuu, ja taas virkkuna havahtuu.

Ihmeissäni katselen tietä, mi nousee ja häipyy pois; minä tahtoisin tunkea sinne, miss' vehreys tummin ois.

Jos jonne mun tieltäni karkaat läpi lehvikön leppoisan, sinut, säikkyvä, suudelmilla minä jälleen rauhoitan.

Ja vaikka en tunne ma metsää ja outo on mulle tie, Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie.

En ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti. Senpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet hämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi lukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin, sillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri hän oli tuo keijukainen.

"Kuinka sinä voisit olla keijukainen", huudahdin, "kun juuri sanon, että tahtoisin tietää missä hän piilee?"

"Niin, niin", sanoi hän. "Mutta minä se sentään olen."

Ja kun hän oli kuullut viimeisen värssyn, sanoi hän vain:

"Kas, minäpä se olin!"

Nyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät palata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin sinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme siellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja Pfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla Neckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon ystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen, pyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti saksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun vastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi, paljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti oluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun ei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä.

"Voi helposti käsittää", sanoi rouva nauraen, "että te ihailette kaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä ajatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta meidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen naisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!"

"Ohoh!" sanoi Violet aivan kuin ei olisi voinut uskoa korviaan.

"Kyllä", jatkoi Emma rouva. "Todellisempia juuri! Luulen, ettei yksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä naisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien maasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas Violet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä."

"Jokohan", vastasin leikilläni. "Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika olivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet Nümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei ollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet luistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt luullaan, ettei hän kuulunut _Gartenlauben_ tilaajiinkaan."

"Te olette kavala!" huudahti rouva.

"Mitä nyt, mitä nyt?" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan mahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen.

"Kuulehan", vastasi hänen vaimonsa, "auta minua. Ystävämme pitää enemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa. Mitä sinä siitä arvelet."

"Minun mielestäni", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä, "minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään kirjallisuuteen."

Nauroimme ja rouva kohautti olkapäitään. "Entäs sinä, Violet", sanoi hän. "Mitä sinä arvelet. Unhotappa hetkeksi isänmaasi ja sano mielipiteesi."

"Minulla on oma mielipiteeni", vastasi Violet. "Enkä osaa pitää kauniita puheita. En ole oppinut", jatkoi hän hymyillen. "Enkä osaa muuta kuin kirjoittaa nimeni tähän."

Hän veti luokseen Molkenkurin käyntikirjan, joka oli tuotu sinne hiukan aikaisemmin. Siinä oli sarake nimiä ja toinen kotipaikkaa varten. Violet kirjoitti siihen omansa sijaan erään minun keksimäni naisolennon kuvitellun nimen ja sen viereen toisen suloisen sanan: Italia. Stehlet olivat jo aamulla kirjoittaneet albumiin ja minä yksin huomasin Violetin rakastavan ajatuksen. En puhunut siitä, enkä missään tapauksessa olisi puhunut, vaikka Violet ei olisikaan tehnyt minulle vaitiolon merkkejä. Tunsin, että sen täytyi pysyä hänen ja minun välilläni, että ne olivat vain kaksi rakastavaa sanaa, ehkäpä mahdollisimman helliä ja hyväileviä. Olin niin onnellinen, että annoin Emma-rouvan jäädä taistelukentän herraksi.

Kun laskeuduimme alas nousi kuu Königstuhlin metsäisten kukkulain takaa. Violet tahtoi kulkea alamäkeä jalan, minun käsivarteeni nojaten. Kaupungin kellojen kaukainen ääni saapui ja katosi tuulen mukana, käki lauloi metsässä, jonka häilyvät latvat kuu hopeoi. Stehlet kulkivat edellä naureskellen keskenään, ja minä puhuin Violetille liikutuksesta, jota olin tuntenut lukiessani hänen uuden nimensä, hänen uuden isänmaansa. Hän puristi kovasti käsivarttani vastaamatta, ja koska juuri kuljimme kastanjoiden varjossa, oli hyvin luonnollista, että keijukaiseni muistutti minulle suloisemmalla tavalla hänelle kirjoitettuja säkeitä:

Sinun hennot huulesi mulle pimeässäkin tutut ne lie.

XL.

Kerroin hänelle kaikki ajatukseni, kaiken hyvän ja huonon, mitä sielussani liikkui, yhtä avomielisesti kuin Jumalalle. Mitä kiusallisempi ja nöyryyttävämpi tunnustus oli, sitä suuremmalla innolla sen tein. Kun joskus olen ollut epätietoinen, oliko joku ajatus, tai teko hyljättävä vai ei, täytyi minun aina, tahtoessani haihduttaa epäilykseni, ja täytyy vieläkin sisäisesti vedota siihen tuomioon, jonka tuo tunnossani näkymättömänä piilevä Violet olisi langettanut. Ja se arvostelu on varma ja ankara, paljon ankarampi kuin ulkonaisen, näkyvän Violetin antama. Kun ajattelen tätä, pistää silmiini omituinen yhtäläisyys ja siitä johtuvat seuraavat höyrylaivalla Mainziin mennessä sepitetyt säkeet: