Part 14

Nel mio mortal tu vivi, imago eterna; Ami negli amor miei, ne' pensier pensi, E, più divisa da' terreni sensi, A la mia coscienza sei più interna.

Giusto ministro a Dio, quivi governa L'occhio tuo, speglio a' Suoi chiarori immensi: Levando in core mal vapor non viensi Che l'ombra ei non ne segni e non ne scerna

Ma se da te rimorso, idea severa, Dico tremante la fralezza mia A la mortale tua persona vera,

Sorridendo mi bacia tanto pia Ch'io veggo in te come in arcana spera Quanto il Signor giusto e clemente sia?

[Minun kuolevassa hahmossani elät sinä, ikuinen kuva; rakastat minun rakkaudessani, ajattelet minun aatoksissani, ja mitä vieraampi sinä olet maisille aisteille, sitä lähempi olet minun tajunnalleni.

Vanhurskaana paimenena Jumalan hallitsee täällä sinun silmäsi. Hänen äärettömien kirkkauksiensa kuvastin ei nouse sydämestä pahoja huuruja, joiden varjoa ei niihin piirtyisi ja niistä eroittaisi.

Vaan jos sinun soimaamana, aatos ankara, minä vavisten kerron raihnaan heikkouteni sinun todelliselle, kuolevaiselle persoonallesi,

niin hymyillen suutelo minut niin hurskaaksi, että minä sinussa, kuten salaisessa toiveessa, näen kuinka vanhurskas ja lempeä on Herra.]

Violet oli jäänyt Rüdesheimiin, koska muutamat hänen nürnbergiläisistä tuttavistaan olivat luvanneet käydä häntä tervehtimässä, ja minä olin valinnut tämän päivän mennäkseni Mainziin, ostamaan hänelle lahjan.

Palasin hankittuani rannerenkaan, ja näytin hänelle edellämainitun runon, jonka tarkoituksen hän kohta tajusi, vaikka sainkin selittää hänelle muutamia yksityisseikkoja. Sisällys miellytti häntä, mutta säkeet eivät hänestä tuntuneet minun sepittämiltäni; hänen mielestään ne erosivat niin paljon muista, jotka olin antanut hänelle. Käsitin sen täydellisesti, mutta kuitenkin kysyin mitä outoa hän niistä löysi. Hän vastasi, että ne olivat paljon hämärämpiä, että ne paljon enemmän muistuttivat niiden italialaisten klassikkojen runoja, joita hän oli lukenut, ja että ne tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin olisi joku italialainen maalari 14:ltä vuosisadalta kirjoittanut ne.

"En tiedä kuinka monasti olen lukenut runon läpi", sanoi hän minulle seuraavana päivänä. "Ja se herättää minussa omituisen tunteen. Muoto ei minusta tunnu niin notkealta kuin muissa runoissasi, mutta olen hyvilläni tuntiessani itseni siinäkin."

Huomautin, että se johtui niiden yhteisestä sisällyksestä.

"Ei", vastasi hän. "Tunnen selvästi, ettei se johdu vain sisällyksestä, siihen vaikuttaa myöskin sen vanha ja henkevä kieli. Sanoppa miellyttääkö tämä muoto italialaisia enemmän kuin tuo toinen."

"Jätetäänpä minun sonettini rauhaan", vastasin minä. "Italiassa pidetään paremmista runoista kuin se.

"Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi sisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen tulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin."

Violet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin, kuiskasi:

"Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat kerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää suloinen. Mitä sinä sitten teet?"

"Älä ajattele sitä milloinkaan", vastasin. "Silloin en enää ole kyllin hyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä."

Sitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet pahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin hävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä ensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että rakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt nähdä minua sellaisena.

"Olin minäkin kerran", sanoi hän sitten, "sarkastinen sinulle, mutta nyt en ole enää."

Hän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein vieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä sanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta väitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan selittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti ja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten naurettavia puolia.

"Siis", sanoi hän, "ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta voi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen yltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?"

Hän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen kasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa. Vastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin päästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä.

"Olisiko minun sitten parempi", sanoin minä, "hillitä tunteitani niissäkin?"

"Ehkäpä", vastasi hän puoliääneen. "Tuskinpa yleväaatteiset kirjat koskaan esittävät naurettavaa."

Väitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt paikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden tahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan hyvän tuulen tunteen.

"Ole ivallinen itsellesi", sanoi Violet. "Löydätköhän minussa koskaan naurettavaa?"

"Mikä rikos!" vastasin huoaten. "Pelkäänpä ett'en löydä."

XLI.

Seuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä Heidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne majatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen yön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena, toisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset säteet väreilivät virran mustalla pinnalla.

"Tiedätkö", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, "tänä yönä on Niebelungien aarre löydetty."

Sanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi ihmettelevä _ohoh_!

"Minä olen löytänyt sen", jatkoin. "Ja miss Yves saa sen kokonaan."

Annoin hänelle seuraavat säkeet:

Nouseva kuuhut kultaa mustan virran vahdon. Rikkaan, loistavan aarteen aalloista ryöstää tahdon.

Kuohuvi Rhein, ja vankat poppelit rannoilla värjyy. Tuulet mun eelläni entäin vinkuen, tempoen ärjyy.

Hukkuneen välkkyvän korun, pyhän Rheinin kätkevi vesi. Lauluni sieltä sen noutaa Kullaksi kulmillesi.

Tummat aallot ne suree mennyttä aarrettaan; Valkeelta otsaltas enää sit' ei riistetä milloinkaan.

Aioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille saakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne tuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti runoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet katselivat hänen työtään.

"Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme", sanoi rouva Stehle.

"On hänkin sen kuvannut", kuiskutti Violet.

"Minäkö?" huusin hämmästyneenä.

"Näyttepä olevan", sanoi rouva Stehle kysyvästi hymyillen.

"Mutta", vastasin. "Minäkin näen Rheinin ensikertaa."

"Tehkää se", sanoi herra Stehle. "Kuvatkaa se, kirjoittakaa mitä näette, niin saamme tietää kuinka runoilija näkee ja kumpi on parempi maalari: miss Yves vai te."

Stehlet olivat kuin poikia, joiden päähän pistää hullu ajatus; se valtaa heidät kokonaan, eikä kukaan voi saada heitä luopumaan siitä. He eivät voineet käsittää kuinka naurettavalta minusta tuntui myöntyä tuohon mielijohteeseen. Luulin, että Violet auttaisi minua, mutta hän liittyikin päin vastoin molempiin toisiin minua vastaan ja tahtoi itse tuoda minulle paperia ja lyijykynän.

Rhein virtasi idästä päin suoraan meitä kohti kirkkaana kuin taivas, levitellen silmänkantamattomiin laajaa pintaansa, jonka utuinen viiva taloja ja puita erotti näköpiiristä, vasemmalla törröttivät Rüdesheimin Adlerthurmin paksut tornit, oikealla häipyivät taustalle olevat kukkulat taivaansineen. Lähellä meitä keinui oikealla rannalla pitkä rivi veneitä aalloilla, jotka kuohuivat ja välähtelivät pingottuneiden ankkuriköysien ympärillä. _Kriemhild_-laivan palloina pursuava savu paistoi hopealta auringossa. Luulen näin ainakin likipitäin ilmaisseeni sen mitä näin; minulla ei enää ole tuota paperipalaa, sillä heitin sen heti virtaan.

"Kuulkaas!" sanoi Stehle. "Minä, joka en ole runoilija, näen suuren vesipaljouden, paljon suuremman kuin olisi tarpeellista. En katsele poppeleita, vaan viinitarhaani Rochusvuorella ja se on hyvin surumielisen näköinen. Adlerthurmin ja minun välilläni on teidän kamaripalvelijanne kyttyrä. Hän onkii tässä lähellä ja se kyttyrä on mielestäni sen arvoinen, että runoilijankin kannattaa kiinnittää huomionsa siihen. Muuten rohkenen antaa voitonpalmun miss Yves'ille, sillä te ette ole puhuneet mitään Rheinin veden väristä."

Vastasin, että olisin mieluummin tahtonut kuvata Hegelin metafysiikan, kuin Rheinin värin, ennenkuin saksalaiset ehtivät sen tehdä. Violet sanoi minulle myöhemmin laivalla, että hän oli maalarina nähnyt samaa kuin minä, mutta ett'ei se ollut runoutta, eikä se kuvannut Rheiniä, vaan mitä virtaa hyvänsä. Runoilijana olin hänen mielestään nähnyt sen paremmin ensi kerralla Rüdesheimerin innostamissa ajatuksissani, olin kuvannut sen paremmin tahtomatta kuvata sitä parissa säkeessä.

Ma juon, ja aatoksissa kaukaa kangastavan nään ma tornit, kukat, kummut, pyhän Rheinin juoksun.

"Sellainen on oikea Rhein", sanoi hän.

XLII.

Palatessamme huvimatkalta St. Goarista sanoi Violet minulle edellämainitun viheriän-valkoisen _Kriemhildin_ kannella:

"Mitä kirjoittavat ystäväsi? Tietävätkö he, että teet tämän tyhmyyden?"

Olimme keskellä väkijoukkoa ja Violet huvitteli sanomalla minulle kaikenlaisia asioita saadakseen minut suutelemaan ja hyväilemään häntä, hyvin tietäen, ett'en voinut tehdä kumpaakaan.

"Sinä et vastaa", sanoi hän katsellen minua kiusoitellen, niinkuin se Violet, jonka olin hetken aikaa nähnyt Heidelbergin metsissä. "Siitä näkee, ettet ole uskaltanut ilmoittaa hommistasi. Sinä tahtoisit nyt suudella minua, ettei sinun tarvitsisi vastata, mutt'et kuitenkaan uskalla panna aikomustasi toimeen. Minä olisin niin onnellinen jos sinä minun tähteni rohkenisit olla pitämättä väliä yleisen sopivaisuuden säännöistä; niinä puolestani voisin olla pitämättä väliä koko joukosta ympärillämme. — Älä, Herran tähden, älä, minä Pyydän!" sanoi hän hiljaa huomatessaan, että aioin toimia hänen yllytyksensä mukaan. Sittemmin toisti hän vakavasti äskeisen kysymyksensä ja minun täytyi tunnustaa, ett'ei kukaan Italiassa, paitsi veljeäni, tiennyt minun lemmenseikkailuistani.

Violet oli hetkisen vaiti.

"No niin", sanoi hän sitten. "Jos minä nyt putoaisin, Rheiniin, tietäisi tuskin kukaan Italiassa, että olemme tunteneet toisemme, koska sinä et milloinkaan puhuisit mitään, eikö niin?"

Viivytin vastaustani.

"Niin kyllä, sanoi hän. Lupaa minulle ett'et sano kellekään mitään! Minä tahdon elää sinussa. Minua ei miellytä se ajatus, että rakkautemme ilman pakoiltavaa syytä kulkisi suusta suuhun.

"Puhu vain siinä tapauksessa, että joku Italiassa saisi tietää jotain ja sanoisi, että olin rakastajattaresi, enkä morsiamesi."

"Älkäämme turhan tähden pahoittako mieltämme!" vastasin. "Alkakaamme päin vastoin laatia luetteloa kaikista omaisistamme ja tuttavistamme Italiassa, Saksassa ja Englannissa, joille täytyy lähettää kihlakortteja."

"Niin", sanoi hän. "Se on välttämätöntä ja sen me teemme. Kuitenkin tuntuu minusta paljon raskaammalta kuin äsken se, ett'ei minulla eikä sinulla ole ystäviä, tai sukulaisia, jotka olisivat onnellisia nähdessään meidät onnellisina. Mutta sen me teemme, sen me teemme."

Sitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä kenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että kärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä jollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä, rakas ystävättäreni.

"Onhan sinulla Emma Stehle", sanoi hän.

"Niin, Stehle-parat", huudahdin vaihtaakseni aihetta. "Minun mielestäni he saavat olla liian paljon yksin."

Nousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään. Violet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti minulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä, aivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat jokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla.

Oberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan laivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin puristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan selon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan minut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli vaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut, välttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa.

"Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!" sanoi hän. "Olette oikeassa: hänhän oli rakastunut minuun."

Hän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua maalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekä _Kissaa_ että _Hiirtä_ (pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo Kreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin tapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En ollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa jokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä.

Sillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti suuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli jo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että minun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin suunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta oli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka näkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa imien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko ollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin sopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan Drachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä Wetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen kasvonsa.

"Ei, ei", sanoi hän äkkiä. "Älkää menkö Wetzlariin."

"Miksi", kysyin hämmästyneenä.

"Mitä pahaa siinä olisi?"

"Ei se maksa vaivaa", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle Rheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät terävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia vastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta, enkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler nuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä huviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään.

Topler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle lakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät taivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen, hän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni iloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä.

XLIII.

Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin päivänpaisteeseen.

Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa. Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan, miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki. Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni. Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin! Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti. Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!"

Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin, synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet. Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.

Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta, joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.

Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa, katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.

"Eilen illalla", sanoi hän painunein päin; "sain kirjeen..."

Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen huoaten syvään.

"Älä tee niin", sanoi hän hiljaa. "Älä pakota minua vihaamaan häntä!"

Minua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi.

"Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta."

Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi; kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän vapaa, vai ei.

Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä. Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen, ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni, en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain, ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen, että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä. Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui seuraavalla tavalla:

"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen. Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi, tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne."

"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa teitä pysymään oikealla tiellä."

Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia lähettämään kirjeen sellaisenaan.

Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.

XLIV.