Runoilijan salaisuus

Part 15

Chapter 153,090 wordsPublic domain

Tästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä kärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta kateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut kärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin vielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että kirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen Italiassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä oli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska Stehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan siitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen tapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten sääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta tiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme Roomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne varsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan jälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin oli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista, yksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan rannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle Veneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en siellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan. Hän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani, muuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt häneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo sanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja kuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani hänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt kosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin, että Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian voimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua sisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään ihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi kehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut, voimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani, paremmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen henkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin sama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa tukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella. Kuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme, ja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä syytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta kohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka ylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme pimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas toiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka ajatuksissamme, silmänräpäyksen aikana.

Olin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät tunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume, joka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi mustasukkaiseksi tahtomattanikin.

On kyllä totta, että olin sanonut Violetille "suo anteeksi", ja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli tässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta anteeksipyyntöön.

Kun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että hänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti heti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua, koska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli epämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket, jotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin iloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata hänen tähtensä ihanimman ilonikin.

XLV.

Viimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen, tavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti muista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla ihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja intohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä, heihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja minä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen aikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä ja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se harmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän itselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin kiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän nauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani, vaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä sille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä tahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa niin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai kiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko juttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme siksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme näköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa.

Kölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni, joskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän Gereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä ollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti esipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja sen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin musta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen muistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä kauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt häneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen salissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne voitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä saman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät jumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden luonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen ajatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut.

"Minun mielestäni," sanoi herra Stehle sattuvasti, "ei tuo madonna ole miss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä."

Palatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme illalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja eleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa, tornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja pronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka puhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä taivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen käsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt kiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa ylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven edessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien kukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei hän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut nousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi hän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään tunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni tarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla, ja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa olevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli maassa mosaikkikirjoitus:

Geh' hin, geh' aus Bleib' Freund dem Haus.

[Käynet ulos tai sisään, pysy talon ystävänä.]

"Bleib' Freund!" sanoi hän ojentaen hymyillen kätensä minulle.

Minä viittasin kieltävästi, sillä nyt vihasin tuota kylmää sanaa: _ystävä_! Hän ymmärsi sen, lakkasi hymyilemästä ja ojensi minulle toisenkin kätensä hyväksymisen merkiksi. Pidin hänen käsiään hetkisen omassani. Kun päästin ne, sanoi hän minulle puoliääneen:

"Minulla on pahoja aavistuksia." Säpsähdin, sillä niin oli minunkin laitani Assmannshausenin matkan jälkeen, mutta karkoitin ne, niin kuin pahat ajatukset karkoitetaan. Violetin kalpeuden ja laihuuden panin entisten vaivojen syyksi, en tahtonut tunnustaa itselleni, että joka aamu, mennessäni hänen luokseen, luulin tapaavani hänet sairaana. Nyt kysyin häneltä voiko hän pahoin, enkä tahtonut nousta Drachenfelsille. Hän vastasi voivansa hyvin ja että minun piti mennä mitä pikimmin; hänellä olisi paha mieli, jos minä en saisi nähdä sitä hänen tähtensä.

Minusta tuntui, että matkaan Drachenfelsille kulutin noin viisitoista tai kaksikymmentä minuuttia. Mikä kansankokous Drachenfelsillä lie ollutkaan sinä päivänä: ihmiset kiipeilivät ylös ja alas jalkaisin ja hevosella, joukossa herroja, sotilaita ja Bonnin ylioppilaita monivärisine lakkeineen. Kulin Terassiravintolan ohi, joka oli täynnä ihmisiä ja melua, pääsin vuoren huipulle, poimin sirpaleitten välistä kukkasen Violetille ja pintapuolisesti katseltuani murtuneita torneja ja rotkoja laskeuduin harpaten vuorta alas kärsimättömänä tapaamaan morsiantani, kuvitellen onnettomuuksia ja moittien itseäni aivan kuin olisin tehnyt tyhmyyden.

Muutaman askeleen päässä Drachenburgin muuriovesta tapasin herra Stehlen. Hän hymyili hämillään ja kysyi minulta hyvin kiireellisesti miltä näköala minusta näytti. Huomasin, että hän oli kalpea. Hän näki silmistäni, että epäilin jotain, ja teki liikkeen pidättääkseen minua. "Jumalan tähden", huusin syöksyen eteenpäin. "Mitä on tapahtunut?"

Hän tarttui käsivarteeni ja toisti: "Pysähtykää, ei mitään, mutta odottakaa hetkinen!" Minä riistäydyin irti ja juoksin sinne, minne olin jättänyt Violetin.

Hän ei ollut siellä enää; kaikki oli tyhjää. Katsoin tuskaisena ympärilleni. "Kuulkaahan!" huusi Stehle, joka oli kiiruhtanut jälessäni. En kuunnellut häntä, vaan kiersin nopeasti linnan. Sen takana näin Violetin ja seisahduin äkkiä, hengittämättä, kuin olisi jokin sattunut sydämeeni.

Häntä ei näyttänyt vaivaavan mikään ja hän puheli selin minuun oudon nuoren herran kanssa. Siellä oli vain rouva Stehle, joka minut nähtyään kiiruhti luokseni pidättämään minua niin kuin miehensäkin. Violet puhui kiivaasti herralle, joka kuunteli muutaman askeleen päässä hänestä tukien päätään kädellään, otsa vihaisissa rypyissä.

Arvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi kuka minä olin.

Violet ymmärsi hänen silmiensä välähdyksen ja kääntyi puoleeni:

"Tässä hän on," sanoi hän ja lisäsi hymyillen: "tule!" nyökäten päällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki mustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään.

"Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———", esitteli Violet. Sitten sanoi hän nimeni ja lisäsi, "sulhaseni." Samalla otti hän käsivarteni, nojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään.

"Hyvästi, herra. Voikaa hyvin!"

Luulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin vastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun kohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin heiluttaen hattuaan kädessään.

Violet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani. Stehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden. Luulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain käsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. "Rakas, rakas", sanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin silmin. "Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni? En voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua niin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit. Olenhan minä _sinä_."

Vastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en kärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin, että äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi onnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että hänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta.

"Ei toki", sanoi hän. "Minä voin hyvin, todellakin hyvin."

Olin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti hillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen päässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa aurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella taivaalla.

"Täällä tuntuu Pohjoisen puhallus!" sanoi hän. "Voi, kuinka olen onnellinen siitä, että sinä sait nähdä tämän seudun."

Tuskin oli hän, ponnistettuaan viimeiset voimansa, sanonut nämä sanat, kun hän pyörtyi ja olisi kaatunut, joll'en minä olisi ehtinyt ottaa häntä käsivarsiini.

XLVI.

Nyt seurasi hermokohtaus, jota kesti melkein koko yön. Hänen luonaan oli lääkäri, rouva Stehle ja majatalon isännän tytär. Minä valvoin viereisessä huoneessa.

Lääkäri tahtoi lähteä heti, mutta viipyi kuitenkin minun pyynnöstäni keskiyöhön saakka. Sitten lähti hän hymyillen pelolleni ja sanoi sytyttäessään piippuaan:

"Tiedän, tiedän! En huomaa mitään vaarallista, ei mitään vaarallista."

Aamupuolella rauhoittui Violet hieman. Emma-rouva tuli luokseni ja sanoi, että Violet tahtoi välttämättä lähteä ensimäisellä junalla.

"Mutta ettehän ole suostunut siihen?" sanoin minä.

Rouva Stehle ei vastannut ja minä käsitin hänen vaikenemisestaan, että hän ei ollut pannut vastaan ja että hänellä oli joku salainen syy, jota hän ei uskaltanut tunnustaa.

"Luulen, että se on parempi", sanoi hän lopuksi, "ja olen myös sitä mieltä, että miss Yves kykenee lähtemään matkalle."

Tiesin rouva Stehlen järkeväksi ja ymmärtäväksi naiseksi ja myönnyin sen tähden vaikka vastenmielisestikin hänen salaisten syittensä vuoksi. Puoli tuntia sen jälkeen kutsui Violet minua. Hän oli hyvin heikko, mutta oli jo noussut ja tahtoi pakostakin lähteä. Kun rohkenin sanoa sanan saadakseni hänet luopumaan päätöksestään, vastasi hän, että hän piti jo itseään vaimonani, joka tottelisi minua kaikessa, ja pyysi, että minä tässä asiassa luottaisin hänen arvostelukykyynsä. Violet pyysi katseellaan rouva Stehleä poistumaan ja minä käsitin, että hän aikoi kertoa minulle Drachenfelsin tapahtumat. Koetin saada hänet vaikenemaan, ettei hän kiihtyisi, mutta hän syleili minua kätkien kasvonsa rintaani ja sanoi, pitkän hiljaisuuden kuluttua, vaikeroivalla äänellä:

"Pyydän sinua; mennään pois."

Muutama tunti sen jälkeen saavuimme jokseenkin hyvinvoipina Rüdesheimiin. Matkan kestäessä ei puhuttu mitään tapahtumasta ja kun tulimme kotiin, kävi Violet vuoteeseen, meidän pyynnöistämme. Aikaisin seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen.

"Rakas!

"Kun eilen jäin yksin sinun kanssasi Könisgwitterissä, olisin halunnut kertoa sinulle kaikki, mutta en voinut; huomasithan sen. Saatoin vain puristaa sinua rintaani vasten, siksi että sinä olet minun voimani ja elämäni ja minä kaipasin sinua niin! Aioin ensin antaa Emman, joka tietää melkein kaikki, puhua sinulle, mutta sitten arvelin, että sinun ja minun välilleni ei kukaan saa tulla ja että minun velvollisuuteni oli puhua.

"Sinä tiedät miten ja miksi lakkasin rakastamasta häntä; nyt on hän, pahaksi onneksi, saanut päähänsä pakoittaa minut rakastamaan häntä uudelleen ja ottamaan hänet miehekseni. En usko, että rakkaus voi syntyä sillä lailla, sillä kerran oli hetki, jolloin hänkään ei näyttänyt todella rakastavan minua, vaikka hän nyt sen kieltääkin. Hän tuntee Emman, joka kerran oli hänen uskottunsakin, ja kun hän tapasi meidät yhdessä Drachenfelsillä, tahtoi hän, että Emmakin kuulisi hänen intohimoiset pyyntönsä. Minä hylkäsin ne niin ankarasti kuin saatoin, kauhulla, joka loukkasi häntä. Hän uhkasi vaatia sinulta selitystä, toivoen voivansa sen kautta purkaa kihlauksemme, vaikka selitinkin hänelle, että sinä tiedät jo kaikki. Uhkasipa hän tappaakin itsensä, joll'ei saisi minua.

"Minä pakenin sinun turviisi, minä tartuin kiinni sinuun. Sano, Jumalan tähden, ettei mikään, ei kukaan saata koskaan erottaa meitä.

"En tahdo, että sinä puhut hänelle, en tahdo, että sinä tapaat hänet. En tosin pelkää, että hän osaisi sanoa sinulle muuta kuin sen, minkä minä olen sinulle puhunut, mutta tiedän, että hänellä on oikeus puolellaan kertoessaan, kuinka minä rakastin häntä, kuinka sammumattomalta minun rakkauteni näytti, kuinka minä itse uskoin, että niin oli ja kuinka tuskallista on, että minäkin olen samanlainen kuin ne, jotka voivat rakastaa kahdesti. Ei, hän on raskaasti rikkonut minua vastaan, eikä hänellä ole oikeutta valittaa sitä, että minä rakastan sinua; vain niillä, jotka uskovat ihmisluonteen ylevyyteen, on oikeus olla pahoillaan siitä. Mutta kun sinä kuulisit kaiken tuon hänen suustaan, et saattaisi tehdä muuta kuin nöyrtyä. Mutta minä en tahdo, että sinä kumartaisit pääsi hänen edessään minun vuokseni. Ei koskaan!

"En tahdo enää ajatella häntä, enkä hänen itsemurhauhkauksiaan. Olen moittinut häntä siitä sanoen sitä pelkuruudeksi, ja minulla ei voi olla muita velvollisuuksia. Nyt tahdon tulla vain sinun omaksesi, niin pian kuin mahdollista ja sitten lähteä kauas pois, minne vain tahdot, mutta hyvin kauas.

"Tule kello yhdeksän. Olen jo puhunut Stehleille, että vihkimistä pitäisi jouduttaa. Paul on rakas, innokas ystäväni ja on onneksi mitä parhaissa suhteissa Mainzin piispaan. Niin järjestämme kaikki."

Olen jo kertonut, että ystävämme eivät hyväksyneet sitä, että vain kirkollinen vihkiminen toimitettaisiin Rüdesheimissä. Nyt oli siviilivihkimistä varten tarvittavat muodollisuudet pantu alulle, mutta ei vielä saatettu loppuun ja Violetin tila oli sellainen, että Paul sanoi minulle: "Nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta" ja lähti heti Mainziin.

Nyt oli tiistai, ja ensimäinen kuulutus, niin Rüdesheimissä kuin Italiassakin, julkiluettaisiin seuraavana sunnuntaina. En tiedä kuinka Stehle ystäväni oli saanut piispan vakuutetuksi; kaikissa tapauksissa vaihdettiin koko joukko sähkösanomia Mainzin ja Rooman välillä ja perjantaina saapui vihkimälupa. Paul itse toi sen Rüdesheimiin. Olimme juuri salissa, kun hän astui sisään. Violet luki heti hänen silmistään, että lupa oli saatu, että hän muutaman hetken jälkeen olisi puolisoni. Hän tuli kuolon kalpeaksi ja painoi käsillään rintaansa. Minä kiitin Stehleä syleillen häntä sanaakaan sanomatta.

"Olkaa aina yhtä onnellisia!" sanoi rouva Stehle syleillen morsiantani.

"Äiti parka", kuiskasi Violet nyyhkyttäen. "Isä raukkani!"

"He ovat täällä sinun kanssasi", vastasi rouva Stehle liikutettuna. "Emme näe heitä, mutta he ovat täällä ja siunaavat sinua, uskovat sinut miehellesi."

Violet tarttui käteeni, peittäen toisella kädellään silmänsä.

"He antavat sinut minulle", sanoin puristaen sitä.

"Tunnen, että... he..."

En voinut jatkaa. Silloin tuli hän luokseni kasvoillaan suloinen, vakava ilme, pani kätensä olkapäilleni ja kuiskasi korvaani:

"Niin, sinunkin isäsi ja äitisi ovat täällä. Pidän heistä niin!"

Läksin yhdessä Stehlen kanssa kirkkoherran luo puhumaan vihkimäajasta. Minä olin raskaalla mielellä, sillä aamulla olin saanut tuolta herralta Bingenissä päivätyn kirjeen, jossa hän pyysi saada puhutella minua seuraavana päivänä. Violetille en ollut virkkanut sanaakaan siitä, mutta nyt täytyi minun ilmoittaa asia Stehlelle, että hän auttaisi minua taivuttamaan kirkkoherran toimittamaan vihkimisen salaa, keskellä yötä. Tuo herra oli neljännestunnin matkan päässä Rüdesheimistä, hän seurasi varmasti asioiden kulkua ja Herra ties mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saanut tietää mitä me valmistimme. Kirkkoherra uskoi meidän selityksemme, että samat vakavat syyt, joiden tähden anottu lupa oli saatu, pakoittivat toimittamaan vihkimisen yöllä. Niin voimme lähteä kirkosta asemalle heti vihkimisen päätyttyä noustaksemme kello kolme etelään päin menevään junaan matkustaaksemme ehkä aina Tribergiin, tai ensimäisenä päivänä vain Stuttgartiin saakka.

Kun kerroimme tästä päätöksestä naisille, oli rouva Stehle hyvin ihmeissään; hän ei voinut saada rauhaa sen tähden, että oli valittu niin epämukava ja romanttinen hetki. Miksikä ei voitaisi lähteä puolipäiväjunalla ja toimittaa vihkiminen yhdeksän, tai kymmenen ajoissa? Nyt ei Violet edes voisi pukeutua valkoiseen pukuunsa, vaan olisi pakotettu käymään alttarin eteen matkapuvussa.

Minä vastasin, että tahdoin mieluummin matkustaa yöllä, päästäksemme kuumuudesta ja pölystä ainakin muutamaksi tunniksi. Violet hymyili. Näin, että hänkin oikeastaan piti suunnitelmaani hullunkurisena, mutta hänen mielestään riitti jo se, että minä olin sen laatinut, hyväksyäkseen ja puolustaakseen sitä. Pelkäsin, että hän huomaisi merkit, joita herra Stehle teki vaimolleen rauhoittaakseen häntä. Onneksi ei hän nähnyt niitä.

"Tulkaa katsomaan!" sanoi Emma-rouva. "Te raaka ja julma mies!"

Ja hän näytti minulle viereisessä huoneessa vuoteelle, kahden ruusunpunaisen kengän väliin levitetyn hienon hienon hääpuvun, joka kuului morsiamelleni. Minusta tuntui, että tällä hetkellä olin väkisin joutunut tuon sievän henkilön pienimpienkin salaisuuksien perille, henkilön, joka kohta kuuluisi minulle, ja ilo ahdisti rintaani.

Violet ajatteli kai samaa, koska hän punastui korviin saakka.

Sanoin nopeasti hyvästi ja kiiruhdin Hotel Kraussiin. Tarvitsin muutaman tunnin järjestääkseni tavaroitani.

Kirjoitin suunnattoman määrän kirjeitä sukulaisille ja ystäville ilmoittaen aivan _ex abrupto_ avioliitostamme. Minä aioin panna ne postiin myöhemmin Tribergissä, tai Stuttgartissa, mutta kun kuvittelin seuraavaa päivää en luullut päähäni mahtuvan muuta kuin rakkautta ja iloa. Kirjoitin veljellenikin, koska se ajatus, että veisin alttarin eteen vihan varjonkin häntä kohtaan, sai minut kauhistumaan. Kirjoitin hänelle lyhyesti, mutta ystävällisesti ja lisäsin kohteliaan rivin kälyllenikin. Aluksi luulin, että tuo rivi maksaisi monta ponnistusta. Niin ei kuitenkaan ollut; olin onnellinen ja tunsin itsessäni Violetin jalomielisen hengen, aivan kuin hän ja minä jo olisimme olleet sama henkilö.

Oli jo yö, kun aloin kirjoittaa pitkää nimi- ja osoiteluetteloa, jonka aioin jättää Stehlelle, että hän myöhemmin painattaisi ja levittäisi viralliset ilmoituskortit. Nostaessani joskus silmäni ajatellakseni ja palauttaakseni mieleeni puoleksi unohtuneita nimiä, näin ikkunasta Bingenin tulet ja silloin ahdisti minua tuon miehen kuva tuon vieraan, joka oli halunnut puhutella minua. Jumalani, arvasin mitä hänellä olisi ollut sanottavaa ja mahdollisuuskin joutua kuulemaan sitä kiihoitti minua tavattomasti. Miksi hän oli itsepäinen? Aikoiko hän ehkä anastaa Violetin väkisin, luuliko hän, että hänellä oli oikeus puolellaan? Oliko hän niin hullu, että tahtoi sanoa sen minulle?

Niin puhuin itsekseni kiukuissani ja arvelin, missä mies tällä hetkellä saattoi olla, kulkiko hän ehkä kaukaisten lyhtyjen alla, vai valvoi ikkunani ääressä, tai vakoiliko hän ehkä epäluuloisena, intohimoisesti Violetin asuntoa? Silloin kolkutti sydämeni vihasta. Sitten suututti mielikuvitukseni minua, rauhoituin ja rupesin jälleen kirjoittamaan. Yhdentoista seudussa käskin viemään tavarani asemalle ja läksin pois majatalosta.

Ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli niin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni tai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei askeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin junaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani sydän sykkien, kynttilä kädessä.

"Te olette oikea runoilija", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. "Ette ole hankkinut edes todistajiakaan."