Part 16

Löin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä ajatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin Wiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin vuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet. Olin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen sanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä, ja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä antaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun keskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna samaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin yllätettynä. "No katsokaa häntä edes", sanoi Emma rouva. "Katselkaa häntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista."

Hän meni ja minä ojensin käsivarteni morsiantani kohden.

"Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?" kysyi hän pää rinnallani. "Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä tahdoin, että sinullakin olisi se ilo."

Ja hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti. Sitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa:

"Olenko sen arvoinen?"

En vastannut sanoilla, mutta hän ymmärsi hyvin vastaukseni.

"Nyt me olemme viimeistä kertaa", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden jälkeen, "viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin niin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa sitten?"

Hän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja suunsa korvaani.

"Testamenttini", sanoi hän. Hän käänsi kasvonsa pois ja jatkoi yhä nauraen:

"En jätä sinulle mitään."

Sitten tuli hän taas vakavaksi, kiersi käsivartensa kaulaani ja suuteli minua rajusti.

"Jumalani!" huudahti hän. "Kuinka on mahdollista, että vastustin sinua niin kauan."

Kerroin hänelle, että minäkin olin tehnyt testamenttini melkein samaan aikaan.

"Oi, jospa Jumala antaisi meidän kuolla yhdessä," sanoi hän. "Minulla ei ole rohkeutta pyytää, että hän soisi minun kuolla ensin; sinä kärsisit niin kauheasti."

"Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoin minä.

"Niin, niin, tapahtukoon hänen tahtonsa, mutta jos minä menen pois ennen sinua, älä lannistu. Olen sittenkin sinun kanssasi ikuisesti. Jumalan ja sinun kanssasi."

Puutarhasta kuului ääniä ja askeleita ja Violet poistui.

Sieltä tulivat Stehle ja minun todistajani, jota en koskaan ollut nähnyt, en edes kuullut mainittavankaan. Stehle oli sen näköinen kuin olisi hän tehnyt hyvän kepposen lähimäiselleen ja iloitsisi siitä. Toinen oli täydellinen goottilainen tyyppi puettuna hännystakkiin valkeine kravatteineen, suunnaton röyhelö niskassaan, liian pitkät liepeet selässä ja tavattoman suuri, museosta lainattu silinterihattu kainalossa. Hän näytti yhä jatkavan untansa ja kumarsi minulle pari kolme kertaa hyvin kunnioittavasti ja pelokkaasti, aivan kuin minä olisin ollut Kiinan keisari.

"Ah, täällähän te olettekin", sanoi Stehle. "Kun kuljin Hotel Kraussin ohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon puutarhasta ja luulin sitä teiksi."

Tuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. "Oh, se oli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen", sanoi Stehle.

Hän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan näyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi hänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei häntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä huolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra Bröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi lopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella, vai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa.

Illallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta kertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja minä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi ankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului ukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä ja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta Rüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet. Stehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti:

Sinulle, nuori morsian, juon viinin tään.

Ja sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi hän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli voimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija.

"Mutta Herran tähden!" huusi Stehle. "Nosta lasisi ja huuda, eläköön sulhanen ja juo sitten!" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti peloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri, Emma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton todistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja minä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo kirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon.

Puoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan kirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan rankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en voinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi minun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä suljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt juoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään.

Kun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa, pelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä, että hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja veressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää, kärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas rukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti alttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein onnelliseksi.

Nyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin kysymykseen, sanoin "si" ["kyllä"] italiaksi ja minä luulin kuulleeni Violetinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama henkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin, minun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen. Pappi sanoi meille _gratulor, gratulor_ tervehtien molemmin käsin. Tarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka onnellisina!

Violetin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti hän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin asema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja katolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa menetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle tarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme siihen. Satoi yhä rankasti.

Kirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin kärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa kun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva kahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin kotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten kanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen toimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: "Olkaa varuillanne, Bingeniläinen on täällä!"

Ensin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle kuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla.

"Ei", vastasi hän. "Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa. Hän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista." Hengitin kevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin kuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin pääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni jälkemme.

"Nyt jätämme teidät", sanoi Stehle. "Jos tapaan hänet, pidätän häntä." Palasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren.

"Pelkään", sanoi Stehle, "että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu löytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia yksin oloa varten."

Rouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova käsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet ymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille ajatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa hänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja katosi sateeseen.

Kaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin Violetin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin kaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme molempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme osaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin huudettavan, "pian!" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä sisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet edelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat huutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen liikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä? Oliko hän noussut junaamme, vai ei?

Violet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa, ja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän päänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän ne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme meitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti:

Tunnen rintasi sykkivän, lyövän, kuulen äänesi kutsuvan, soivan: "saavu, oi saavu."

Minä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen rakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan.

Olimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi kulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme ulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän, kohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista. Toinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja hänen vastauksestaan kuulin _fünf Minuten_, viisi minuuttia. Matkustaja rupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta, nojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme Stuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta liinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota olin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme puitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja katosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti Violetin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut.

"Mitä nyt? kysyi hän.

"Ei mitään," vastasin.

"Ei, siellä oli jotakin, sano mitä se oli."

Hän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä tahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia minua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja toisteli hiljaa englanniksi: "Sano, sano!" Vastasin, että olin luullut jonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään.

Violet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin levottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta liinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja tasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle mainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä hymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni molemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään:

"Älä koskaan petä minua."

Molemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko sielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän suuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas olkaani, hymyillen.

Toinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme neljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin junaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota miestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli mahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja pakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen vaimolleni palaavani kohta.

Tapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin olisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme yht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä äänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas riidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut suvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt sitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin. Hän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän välittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä hänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut kiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en pelännyt häntä.

Junailijat käskivät ihmisiä nousemaan vaunuihin.

"Menkää!" sanoi mies kovaa. "Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen, minkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen, sinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen."

Käänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat menneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli kuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti, vääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja kaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä tukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista, suudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja vavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan käsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas! Hän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni, mutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn laskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani, kädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin epätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua. Polvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla ja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta ruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan minulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta nyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni huutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä voittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja pysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan. Suutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut suudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä voimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa liikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa tulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain hellästi häntä.

Pitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että ovi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi luokseni.

"Lääkäri", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse toistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan odotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku tahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat katsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin kahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään, läheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon hiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti kulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa takertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin sanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli sydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi vahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin suuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin kuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä, pitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista askeleista, sitten taas hiljaisuus.

Käsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri kysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän vain: "Mies parka!"

Polvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne pääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää.

Nyt se on lopussa. Olen sanonut kaikki.

XLVII

Violet valittuni, ikuinen toverini, olet oikeassa katsellessasi minua noin, katsellessasi minua kiinteästi, hyväillen hymysuin kuultavalla kädelläsi hiuksiani: ei se olekaan lopussa, en ole vielä sanonut kaikkea. Minun täytyy vielä kertoa, oi sinä ääretön rakkauteni, kuinka paljon sinusta Jumala jättää minulle vielä kymmenen vuoden kuluttua, kuinka sinä elät minussa ja mitä yhteistyömme on tuottanut sen jälkeen kun tulit näkymättömäksi.

Lokakuu kulkee loppuaan kohti ja minä kirjoitan näitä viimeisiä sivuja siinä vuorten väliin piiloutuneessa paikassa, jossa suvullani oli vaatimaton kehtonsa ja jossa minulla on tapana vuosittain viettää muutamia kuukausia, täydellisessä yksinäisyydessä, yksinkertaisempaa, mietiskelevämpää elämää kuin ystäväni. Syksyinen, lempeä aurinko, puolipäivän suuri hiljaisuus, kellojen soitto, joka ennen liikutti haaveilevan lapsen mieltä, tulee sisään avonaisesta ikkunasta siihen huoneeseen, jossa kunnianarvoiset vanhempani nukkuivat, ja jonka valitsin häähuoneekseni, vainajan häähuoneeksi. Jumalani, Violetin hääpuku ei ole täällä, ystäväni Stehlet tietävät missä se on, mutta hänen pikkuinen matkalakkinsa, sievä puku, joka oli hänen yllään viime hetkinä, yksinkertainen, valkea hame, joka hänellä oli Rüdesheimissä, silloin kun puristin hänet ensi kertaa rintaani vasten, riippuu täällä naulakossa; hänen nenäliinansa rouvan nimikirjaimilla varustettuna, hansikkaat, kello, marokiini viuhka, rannerenkaat ja sormukset lepäävät marmoripöydällä ja musta samettinauha, jossa yhä tunnen ja suutelen hänen kaulansa tuoksuavaa lämpöä. Vuoteella on tyyny, johon hänen alkukirjaimensa ovat kirjaillut, ja hänen yöpöydällään ovat hänen mielikirjansa, Shakespearen sonetit, hänen muotokuvansa norsunluupuitteissa, pronssinen, rouva Stehlen lahjoittama kynttiläjalka ja hänen isänsä maalaama pienoiskuva hänen äidistään, muisto, jota hän aina piti mukanaan. Kirjoituspöydällä on, vuokolta tuoksuvien paperien, hänen mielikukkiensa välissä, kirje herroille Jakob ja Robert Yves Nürnbergissä; sen hän alotti Rüdesheimissä, mutta ei ehtinyt loppuun. Se oli hänen matkalaukussaan parin, Stehlen puutarhasta poimitun ruusun kanssa, joiden jäännökset olen säilyttänyt, niin kuin senkin ruusun, joka menetti tuoksunsa "kun tummeni tuo ilta onneton".

Samalla kirjoituspöydällä ovat myöskin runot ja muistosäkeet, jotka olin kirjoittanut hänelle ja jotka tässä osaksi toistan, sitäpaitsi Rüdesheimissä sepitetyt runot ja muutamia muita, joista ei kukaan saa lukea sanaakaan.

Ne ovat arvokkaita muistoja hänestä, mutta minulla on vieläkin arvokkaampia, minulla on hänen läheisyytensä. Nyt en puhu spiritistisistä ilmiöistä. En ole spiritisti, enkä tarvitse uutta oppia uskoakseni sielujen jatkuvaan elämään ja yhteyteemme niiden kanssa, jotka poistuvat katoavasta elämästä. En kysy minne he menevät, enkä näe haavekuvia, en kuuntele, enkä kuule näkymättömyyden kuiskeita, en ole salaisessa yhteydessä varjojen kanssa. Se, minkä minä muistan, on parempaa, on todellista elämää, on voimaa. En tunne valittuni läsnäoloa vain uskon kautta, mutta oikealla, todellisella aistilla, joka toimii melkein lakkaamatta, aistilla, jolla ei vielä ole nimeä, mutta joka on niin sanoakseni epätäydellisten aistien kokoomus, periaate, ja joka välähtelee varmuutena mielessäni. Tunnen Violetin joskus olevan siinä osassa sieluani, missä tahdottomat ajatuksemme syntyvät, mistä hyvän ja pahan, ikävän ja innon, ilon ja surun vaikutteet lähtevät. Tunnen hänen olevan läsnä sieluni hyvissä ja joskus omituisissakin liikkeissä, vaikka en ymmärräkään kuinka hän vaikuttaa minuun. Hän elää yhä tietoisuudessani niinkuin silloin kun kirjoitin:

"Minussa, kuolevassa, kuvas elää."

Hänelle ilmoitan vielä joka sanan, joka ajatuksen, joka teon elämässäni, ja on mahdotonta, että saattaisin vakavasti epäillä mitä velvollisuuksia minulla on Jumalaa kohtaan, niin nopea ja tarkka on neuvonantajani, jolla kuitenkin on oma, vaikka hiukan muuttunut persoonallinen arvostelutapansa. Täten on minulla aivankuin jäljennös hänen ajatuksistaan, hänen oikeudenkäsityksestään, hänen vihastaan kaikkia ennakkoluuloja ja inhimillistä sovinnaisuutta kohtaan, mutta minulla ei ole jäljennöstä hänen pienistä vioistaan, jotka kai jäivät maan päälle hänen katoavien jäännöstensä mukana, kosk'en minä enää voi kuvitella, että ne kuuluisivat hänelle, vaikka tunsin ne ja rakastinkin niitä kerran. Eläessään oli hänen esimerkiksi hyvin vaikea antaa anteeksi loukkauksia minua kohtaan, katkeroita arvosteluja kirjoistani. Nyt ei enää ole niin. Kun luen minuun tähdätyn hävyttömyyden, kutsuu hän äkkiä minua ja poistaa hellästi vihani ja vie minut ylevään rauhaan. Silloin, niin kuin aina kun tottelen häntä, täyttää minut hänen minussa aikaansaaman uuden autuuden tunto, tuo jumalinen ilo, että saan varmasti palkinnon siitä, että hänen onnensa ja kunniansa siitä karttuvat. On totta, että minä heikkoudessani usein erehdyn aikoessani järjestää elämäni sellaiseksi kuin Jumala hänen kauttaan minua neuvoo, siksi että puutteeni ovat niin monet, ja luonteeni pahat taipumukset eivät ole sammuneet. Eipä tuo hedelmätön raskasmielisyyskään, joka yhteen aikaan alituiseen ahdisteli minua, vielä ole täysin kadonnut. Tuossa alakuloisuuden tilassa kadotin tietoisuuden seuralaisestani ja jumalallisista asioista, epäilys kaasi ja lannisti minut, ja aivankuin käyttäen hyväkseen hänen poissa-oloaan, nousivat halvat ajatukset sydämestäni vastoin tahtoanikin. Jos minua vastustava tahto horjuu ja kaatuu, tunnen sanomatonta surua, joka ei ole vain minussa, heti palaa taas tunne hänen paluustaan voimakkaana ja taas olen saanut häneltä anteeksi, joskaan se ei tapahdu niin nopeasti ja tyynesti kuin hänen eläessään. Silloin tunnen tuskaa siitä, että hän on kärsinyt ja kärsii minun tähteni; kuinka tuo kärsimys soveltuu hänen autuaaseen tilaansa Jumalan luona, sen tietää Jumala yksin. Kun muistan unen, jossa ensi kerran kuulin hänen äänensä, tunnen, että hän on nostanut minut rotkosta, ja että saatan vaipua sinne jälleen. Ja tässä tietoisuudessa on nöyryytystä, on tuskaa, johon minä tartun tietäen sen johtavan autuuteen.

Joskus, ja se on raskainta tunnustaa, tunnen minä outoa levottomuutta nuorten, kauniiden naisten läheisyydessä, jotka voisivat rakastaa minua, ja kuvittelen voivani olla uskoton Violetille, vaikk'ei sydämeni olekaan osallinen siihen. Silloin ahdistaa minua sanomaton kauhu ja hengen häiriö, josta minut vapauttaa kiihkeä toivo päästä erilleni kuolevasta ruumiistani.

Nyt en kuule tuota suloista ääntä unissanikaan ja hyvin harvoin näen hänet. Kun näen unta hänestä ei hän koskaan esiinny minulle kuin kuolon maasta tulleena, vaan aina sellaisena, kuin hän oli eläessään, ja hyvin harvoin suutelee ja syleilee hän minua rakastajattarena. Kun se tapahtuu herään minä ja joudun epätoivoon siitä, että hän ei enää olekaan luonani, enkä voi uskoa sitä.