Part 8

Kun tulimme ulos nuoresta, tiheästä pyökkimetsiköstä ja näimme Altmühlin rauhaisan laakson ja Eichstädt'in ensimäiset talot, tulivat mieleeni sanat, jotka Violet oli lausunut Belvederessä pienestä, saksalaisesta kaupungista, jonne kohtalo häntä kutsui. En ollut luullut sitä niin eroitetuksi maailmasta ja sen liikeväylistä, niin autioiden kukkuloiden ympäröimäksi. Kun näin vastapäätä olevien vuorien alla sen tornikkaat ympärysmuurit, ja alhaalla jalkojeni alla kirkon tornit, kun olin jo tullut melkein mäen alle tapaamatta yhtään elävää sielua, kuulematta pyörien tai työn jyrinää, nousi mieleeni ajatus, että tätä paikkaa uhkasi surullinen ja ankara kohtalo.

Tultuamme laakson pohjaan, missä paksut aidat vanhoja poppeleita varjostivat joen kirkasta vettä, ja kuljettuamme sen poikki vievän ahtaan sillan yli, näytti minusta yksinäinen kaupunki vähemmän surulliselta, ajattelin, että sinne voisi piiloutua viettämään onnellista elämää, entisajan kirjailijoiden ohjeiden mukaan. Sanoin hyvästit toverilleni "Mustan kotkan" portilla missä matkatavarani odottivat minua. Kello oli noin kaksi ja Topler lupasi antaa minulle tietoja miss Yves'istä vielä samana iltana.

XVII.

Arvelin, että miss Yves'in pahoinvointi johtui hänen liikutuksestaan ja ponnistuksesta pidättää sitä ja sen tähden en, niin huolissani kuin olinkin, ollut vailla toivoa, että hän pian paranisi. Jäätyäni yksin huoneeseeni ajattelin tilaani. Koskahan saisin nähdä Violetin? Milloinhan sopisi puhua tohtori Toplerille? Aioin nimittäin tehdä tunnustukseni hänelle, ja se, mitä olin kuullut hänen veljensä avioliitosta, kiihoitti vain minua. Ajattelin myöskin omaisiani, joille en vielä ollut kirjoittanut mitään, kuinka veljeni ihmettelisi saadessaan kirjeen Eichstädt'istä; ajattelin julkisia toimia, joita hoidin kotikaupungissani ja jotka minun piti laiminlyödä, jos nykyinen epävarma tila kestäisi kauan. Valitin sitä, mutta sanoin itselleni, että lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päätettäisiin, saisinko voimalla ja innolla antautua tekemään hyviä tekoja, vai sortuisinko kohtalooni. Näin rauhoitin omaatuntoani, niin kuin jokaisen, ken tuntee sen levottomaksi, on heti tehtävä. Vaikka toimintatapani olikin mitä alhaisin ja petollisin, voin vakuuttaa, että tarkoitukseni oli täysin rehellinen.

Tarve puhua Violetille ja halu, että hän joskus saisi tietää minkälaiset minun ajatukseni ja sydämeni olivat olleet kohtauksemme jälkeen, pakotti minut kirjoittamaan vihkoon, jota aina kuljetin mukanani, seuraavaa:

Eichstädt, Mustan kotkan majatalo. Toukok. n. 1872.

Rakkahin, olen yhä kanssasi. Suljen silmäni ja pakotan sieluni korkeimpaan ja rajuimpaan lentoon. Ehkäpä tunnet sen ja virkistyt siitä. Kuinka ihmishenki onkaan heikko! En jaksa pitkittää tätä ponnistusta, nykyhetken vaikutelmat valtaavat minut jälleen, ja se tekee mieleni surulliseksi aivankuin sieluni siivistä putoaisivat kaikki sulat. Minun pitäisikin sanoa: Oi, kuinka heikko on minun henkeni! Mutta vasta nyt huomaan, että itserakas turhamaisuus tahtoihin sanoa jotain muuta.

Mieleni on heikko ja turhamainen. Maailma ei sitä usko, mutta mitä minä maailmasta? Sinulle, sinulle sen sanon, sinulle, joka rakastat minua. Minua kiusaa ajatus, ett'et tietäisi, kirjeistäni huolimatta, kuinka sieluni on köyhä ja sairas. Mikä suloinen, rajaton lepo seuraakaan, kun olen saanut sanotuksi kaikki sinulle ja sinä rakastat minua yhä! Se on oleva kuin varjon kaltainen aavistus tulevasta elämästä, viimeisen anteeksiannon jälkeen.

Jumalani, tuskin uskallan sanoa sitä itsellenikään! Näen, kuinka sinä tulet lukemaan nämä rivit monen monien onnellisten vuosien kuluttua, kun sinulla ei ole minusta muuta jälellä kuin muisto, ja toivo. Itketköhän kyyneleen minun tähteni?

Värähdys, liekki, lempi lauluks' muutu! Syvenny sulosilmiinsä ja puutu sieluunsa uskolliseen, sitten salaa tulena, lempenä taas luoksein palaa!

Myöhemmin läksin ulos majatalosta siinä mielettömässä luulossa, että kohtaisin jonkun Parkhausista tulevan; mutta en tavannut ketään. Ennen lähtöäni kysyin, missä Treubergin perhe asui. Minut neuvottiin erääseen Rossmarkt'in varrella olevaan taloon. Se oli pieni, matala ja sievä. Tien päässä kohosi kattojen yli kukkulan vihreä selkä. En nähnyt siellä muuta elonmerkkiä, kuin että ensimäisen kerroksen akkunat olivat auki. Palatessani Residenzkatua pitkin, pysähdyin puutarhan varjoon kuuntelemaan yksinäisen suihkulähteen hentoa lorinaa, ainoata ääntä tyhjällä kadulla. Olin unohtanut, että nyt oli sunnuntai. Tulin silloin ajatelleeksi, ett'ei miehen tulisi antaa rakkauden hallita itseään siinä määrin, ja muistin lauseen eräästä kirjasta, jota parikymmentä vuotta sitten pidin mukanani kaikkialla, Lordi _Bacon'in Esseet_. Mutta ajattelin kuitenkin ett'eivät hänen _tutkielmansa rakkaudesta_ soveltuneet minun rakkauteeni, jonka tarkoituksena oli saattaa _agave_ kukkimaan. Nyt oli sielussani vain hämminkiä ja sekasortoa; kaikki hukkui muutoksen alaisena, jota toinen ajoi, niin että itsekin hämmästyin ja tunsin samalla hämärästi, että monet uudet aatteet ja tunteet itivät minussa, ja että silmänikin alkoivat katsella asioita toiselta kannalta.

Iltapuolella menin uudelleen ulos ja kohtasin tohtori Toplerin, joka juuri tuli kertomaan, että miss Yves oli onnellisesti palannut. Hänen pahoinvointinsa oli kestänyt vain lyhyen ajan. Hän kysyi oliko minun hyvä olla "Mustassa kotkassa" ja ehdotti, että saattaisin hänet kotiin.

"Te miellytätte minua suuresti, herra runoilija", sanoi hän äkkiä. "Mitä hiisiä te Eichstädt'issä teette"? — "Kuinka?" — jatkoi hän nähdessään että epäröin. "Ettekö tekin tekisi samanlaista kysymystä ystävällenne?"

"Luulen, että kerran sanon teille, miksi olen tullut Eichstädt'iin, mutta en nyt."

Tohtori Topler oli keppineen ja sateenvarjoineen kahdella jalalla seisovan nelijalkaisen näköinen. Hän rypisteli kasvojaan katsellen minua ääneti ja lähti edelleen.

Hän asui veljensä kanssa piispa Willibaldin patsaan luona. Hän pyysi minua astumaan sisään.

"Veljeni on Treubergilla", sanoi hän. "He odottavat minua teelle, mutta en mene sinne. En voi kärsiä teetä enkä talon isäntää. Huomasin tänä aamuna, että te pidätte paljon musiikista, ja aion soittaa teille italialaista."

En voi koskaan unohtaa vanhan soittajan näköä, kun hän kumartuneena koskettimien yli käänteli pitkää nenäänsä oikealle ja vasemmalle käsien varmojen ja notkeiden liikkeiden mukaan. Nuo laihat sormet, jotka iskivät koskettimiin kuin koukut, puhelivat hiljaa keskenään, näyttäen melkein liikkumattomilta, rauhallista, laulavaa, juhlallista kieltä, josta joskus tunteellinen tai veitikkamainen äänensävy pisti esiin.

Vähäväliä hän huudahti: "Ihanaa!" hymyillen hiljaa soittaessaan. Sitten sanoi hän yhä soittaen: "Tiedättekö kuka tämän on tehnyt, kuka?" Mainitsin erään vanhoista mestareistamme. Hän nauroi, soitti, eikä vastannut.

"_Toplerus_", sanoi hän lopetettuaan kappaleen.

"Toplerus senior, kylä-urkuri."

Luulen, että sinä iltana valloitin hänen sydämensä kokonaan. Hänen kappaleensa, niin kaunis kuin se olikin, ei ollut itsenäinen; nerokkaan säveltäjän, joka tuntee meidän aikaisempien klassikkojemme teoksia, ei ole vaikea kirjoittaa samaan tyyliin, niin että diletantti erehtyy, ja minäkin hämmästyin niin äkkiä yllätettynä. Topler iloitsi siitä ja soitti minulle en tiedä kuinka monta _sonaattia ja toccata'a_. Viimeinen kappale oli oikullinen pila, nimeltä _Nonnenschlacht_, nunnasota, jota Topler soittaessaan selitteli minulle. Oli tullut pimeä. Kun kappaleen viimeiset matalat sävelet olivat kaikuneet, — ne kuvasivat vanhan abbedissan torumista, jota Topler säesti julmasti haukahdellen, — rohkenin pyytää häntä selvittämään epäilykseni, sanomaan oliko hän pappi.

"En", vastasi hän hyvin vakavasti. "Olin aikonut ruveta papiksi, mutta huomasin eräänä päivänä, ett'en ollut kyllin ansiokas."

Hän ei sanonut enempää siitä ja enempää en saanut koskaan tietää.

Hän tuotti valoa ja kahvia kuvitellen kestitsevänsä minua kuninkaallisesti. Totta puhuen oli kahvi kamalaa, mutta minusta tuntui, että kiinnyin yhä enemmän tohtoriin, joka puolestaan tunnusti olevansa onnellinen saadessaan puhua italialaisen kanssa.

"Teidän seurassanne viihdyn paremmin", sanoi hän, "kuin monen kansalaiseni kanssa."

Vähän ajan kuluttua palasi hänen veljensä Treubergiltä. Miss Yves voi jo hyvin, mutta sulhanen oli kuitenkin hyvin huolestuneen näköinen ja poistui melkein heti. Nousin ylös, mutta vanha ystäväni ei antanut minun lähteä. Hän oli tarkastellut veljeään isän huomaavaisuudella, eikä voinut peittää huoltaan. Hän sanoi pelkäävänsä, ettei hänen veljensä voinut hyvin, ja pyysi minulta lupaa mennä häntä puhuttelemaan. Kun hän taas palasi olivat hänen kasvonsa pikemmin harmistuneet kuin surulliset.

"Onko jotain hullusti?" kysyin.

"Oi, ei, ei, _eine alte Geschichte_, vanha juttu", vastasi hän.

Olimme molemmat vaiti hetkisen ja sitten salli Topler minun mennä.

Ennenkuin palasin majataloon kuljin Treubergin talon valaistujen akkunoiden alitse ja katselin kauan ovea, jonka kautta olin päättänyt huomenna mennä sisään.

XVIII.

Kello oli juuri lyönyt kaksi kun läksin Treubergille. Kuljin pää kumarassa ja muistan yhä selvästi talojen varjot jalkakäytävällä, jota pitkin astuin. Ennenkuin astuin ulos majatalosta olin myötäänsä kuvitellut tapaisinko vai enkö tapaisi häntä, saisinko puhutella häntä vai en. Tiellä en enää kyennyt ajattelemaan mitään.

Soitin ja kysyin rouvaa. Palvelijatar vastasi, että koko perhe oli mennyt ulos, ja että miss Yves oli yksin kotona.

Sydämeni hypähti. Tunsin pelkoa ja kunnioitusta, syvää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, melkein niin kuin silloin, kun näin toistamiseen tuon muistettavan unen, kun kuulin ensi kertaa tuon suloisen äänen Belvederessä.

"Siinä tapauksessa tahtoisin tavata miss Yves'tä," vastasin.

Palvelijatar ei kysynyt nimeäni, hän luuli kai minun olevan vieraan neidin ystäviä ja vei minut sisään. Menimme etuhuoneen läpi, palvelijatar avasi oven ja sanoi:

"Eräs herra kysyy teitä." Näin Violetin istuvan kirjoittamassa.

Hän ei ollut yksin; pikku tyttö luki hänen vieressään ja toinen leikki hiljaa nukkensa kanssa. Miss Yves nosti päätään ja tervehti minua rauhallisesti hymyillen. En nähnyt hänen ilmettään, sillä hän seisoi ikkunaan päin kääntyneenä. Tytöt katselivat minua hämmästyneinä.

"Kirjoititte?" sanoin anteeksi pyytäen.

Violet vastasi puoliääneen englannin kielellä jotain, mitä en kuullut.

"Minulleko?" kysyin.

"Niin", sanoi hän. "Se on kohta lopussa. En voi sanoa sitä ääneen."

Odotin, hyväillen pikkuista lukijaa. Toinen pienokainen oli hyljännyt nukkensa ja oli pannut päänsä miss Yves'in syliin. Violet ojensi minulle kirjeen ja alkoi suudella ja hyväillä pienokaisen vaaleaa tukkaa. Luin seisaallani pöydän ääressä.

Violetilla ei ollut sydäntä sanoa mitä oli kirjoittanut, eikä minulla ole sydäntä liittää sitä tähän siinä suloisessa, viimeistellyssä muodossa, jossa sen säilytän. Annattehan anteeksi, ystävättäreni, ett'en anna teidänkään lukea sitä. Miss Yves pahoitteli, sydämellisin sanoin, ett'en ollut totellut häntä, ja sanoi suostuneensa puhumaan kanssani luottaen siihen, että kun olin kuullut hänen kertomuksensa poistuisin ainaiseksi hänen luotaan. Hän pyysi minua kuitenkin olemaan sääliväinen, ja sanomaan hänelle hyvästi ystävällisesti.

Olin liikutettu sydänjuuriin saakka, hengitykseni oli pysähtyä. Violet hengitti raskaasti, tuskallisin ilmein. Ojensin käteni tarttuakseni hänen käsiinsä. Hän osoitti nopeasti lapsia ja siitä ymmärsin, että yksin ollessamme hän ei olisi pannut vastaan.

"Lupaan sen", sanoin hänelle italiaksi, tukehtuneella äänellä. "Uskottehan minua, eikö totta?"

Violet vastasi myöskin italiaksi.

"Uskon." Ja hän nousi ylös.

"Luuletteko", sanoin, "voivanne nyt puhua?"

Hän vastasi taas:

"Kyllä!"

Hän pysyi vaivoin pystyssä ja nojasi seinään ikkunoiden väliin. Astuin lähemmä häntä, niin että olin hänen ja lasten välissä.

"Jos kuitenkin", kuiskasin hänelle, "pyytäisin teitä, huolimatta kertomuksestanne, tulemaan vaimokseni?"

Hän piti päätään rintaansa kohden painettuna ja pudisti sitä hiukan sanomatta muuta.

"Eikö?" kysyin tuskaisena. "Eikö?"

"Älkää pyytäkö minulta sitä", vastasi hän. Suloista ääntä tuskin kuuli.

Olimme vaiti jonkun aikaa.

"Silloin"... sanoi hän.

Hän meni lasten luo ja hänen tavallinen rauhallinen suloutensa näytti palaavan. Hän antoi heille kuvakirjan, pyysi heitä olemaan siivosti ja tarjoutui sitten näyttämään minulle englantilaisia kuvia albumistaan.

Istuuduimme toisen pöydän ääreen huoneen nurkassa. Avatessaan albumin sysäsi Violet hieman porsliinimaljakkoa, jossa oli irtaimia ruusuja. Pikkuinen, ruskeanpunainen ruusu putosi valokuvien päälle.

Miss Yves alkoi kertoa puoli-ääneen silmät kiinnitettyinä ruusuun. Puhuessaan otti hän ruusun käsiinsä, jotka avautuivat ja sulkeutuivat kouristuksen tapaisesti, eikä luopunut siitä.

Mutta en tahdo yksityiskohtaisesti kertoa hänen surullista tarinaansa ja tuskinpa voisinkaan sitä tehdä.

Minulta jäi kuulematta useita seikkoja ja hän kärsi niin tavattomasti ett'en uskaltanut pyytää häntä toistamaan niitä. Minä kärsin itsekin ja minusta oli sata kertaa parempi, ett'en kuullut kaikkea.

Yhdeksäntoista ikäisenä oli hän ajatellut, että hänen puutteellisuutensa estäisi häntä saamasta osakseen rakkautta. Huomattuaan erehdyksensä oli hän ensin hiukan puolustautunut, mutta sitten oli hän vastannut toisen intohimoon niin tulisesti ja rajusti, että luuli olevansa kykenemätön rakastamaan niin syvästi enää milloinkaan.

Kuulin hänen kertovan tuon rakkauden tuskaisista vaiheista, mainiten kaikki, pysähtyen, kun sanaa oli vaikea lausua, päästämättä käsistään ruusua ja katsoen sitä lakkaamatta lasimaisella katseella. Hänen äänensä tuli yhä särkyneemmäksi, liikutetummaksi ja sekavammaksi, kun taas minun mielessäni myrskysivät kateellisuus, sääli ja tuska, ihailu ja rakkaus. Se oli kertomus kaikkein intohimoisimmasta ja sokeimmasta sydämestä, ylpeimmästä ja oikeamielisimmästä sielusta, joka kärsi, ollen kuitenkin ylevin erehtyessään, ja ehkäpä epäoikeutetussa vihassaan, yleistä mielipidettä vastaan. Hänen rakkautensa oli hävitetty yhdellä iskulla, en sano kuinka, ja hän oli sen jälkeen ollut melkein ilman sydäntä siihen päivään saakka, kun hän oli lukenut kirjani.

Hän ei kertoessaan vuodattanut kyyneltäkään, mutta ruusuparka joutui häviöön, ja lopuksi nuo nytkähtelevät kädet, jotka olivat sitä pidelleet, puristuivat tyhjinä nyrkkiin kuin kuumeessa. Minä tartuin niihin, suljin ne käsieni väliin, puristin niitä rintaani vasten ja kuiskasin hiljaa lohdutuksen sanoja. Minusta tuntui kuin tuo rakas olento henkevöityisi, taipuisi minua kohden, kuin välähtäisi hänen silmissään kirkas salama. Lapset huusivat häntä juuri silloin: miss! miss! Hän veti kätensä pois ja koetti saada heidät vaikenemaan, mutta se ei onnistunut, hänen täytyi nousta ja laahustaa vaivaloisesti heidän luokseen.

Minäkin nousin ylös. Olin lohduttanut häntä kuoleman tuskan rintaani ahdistaessa. Aloin kävellä hitaasti edestakaisin huoneessa. Olin jo tehnyt muutaman kierroksen ennenkuin huomasin, että miss Yves oli yhä pikkupöydän luona, kasvot käsien peitossa. Lähenin häntä ja kysyin:

"Entä _tämä_ avioliitto?"

Hän laski kätensä, mutta ei kohottanut silmiään minuun.

"Sukulaisteni työtä", vastasi hän. "He toivoivat sitä niin. Olen köyhä, kuormana heille. Ei, kyllä he tahtovat hyvää, mutta en ole heidän tyttärensä. Isäni ja äitini ovat kuolleet."

Minut valtasi syvä sääli kuullessani hänen puhuvan noin lohduttomasti tuo sanomaton sulous äänessään, nähdessäni hänet niin kalpeana ja murtuneena, ja mikä kidutus olikaan hänelle kertoa kaikki minulle näin. Olisin tahtonut painaa hänen päänsä sydäntäni vasten, mutta vaikk'eivät lapset olisikaan olleet näkemässä, en olisi voinut tehdä sitä. En, en olisi voinut toimia tuskaa ja ylpeyttä vastaan. En tiennyt mitä hän teki, en kuullut mitä hän sanoi, mutisin:

"Kiitos, Jumala teitä lohduttakoon. Jumala siunatkoon teitä!"

Hän pudisti vielä kerran päätään ikäänkuin tukahduttaakseen kyyneleensä ja alkoi silitellä ruusun hajanaisia heteitä. Tiesin hyvin, että tuskallinen säälini ja hämmennykseni tekivät häneen pelottavan vaikutuksen, niin valmistautunut kuin hän olikin tähän kohtaukseen. Tietoisuus siitä oli piinallinen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa hänelle sanaa, jonka tunsin taistelevan ulospääsystä sielussani. Violet teki liikkeen, aikoen heittää luotaan ruusunlehdet! Silloin laskin viimeinkin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin lempeästi:

"Älkää!"

Löysin vanhan kirjekuoren ja kokosin siihen yksitellen hajalliset lehdet. Hän katseli käteni liikkeitä sanomatta mitään ja mutisi vasta muutaman hetken kuluttua:

"Mitä teette?"

En voinut vastata, kokosin yhä edelleen ruusun jäännöksiä ja hän ei enää kysynyt minulta mitään. Yksi lehti oli pudonnut permannolle. Violet kumartui ottamaan sitä ja antoi sen minulle.

"Ruusu parka!" sanoi hän.

Tartuin hänen käteensä, puristin sitä kovasti toistaen: "Ruusu parka." Äkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

"Se tulee olemaan kanssani", sanoin, "aina luonani. Ei mikään ruusu tule olemaan rakkaampi minulle kuin tämä, joka on kärsinyt niin paljon."

Miss Yves ei näyttänyt käsittävän mitä tarkoitin.

"Olen tappanut jotain", sanoi hän matalimmalla äänellään, "teidänkin sielustanne, eikö totta?"

"Luulen kyllä niin", vastasin. "Mutta siellä on myös _syntynyt_ jotain."

Se oli totta. Minusta tuntui, että olin kulkenut suuren tulen läpi, että nuo hetket olivat vuosia, ja että rakkauteni ja sydämeni olivat sisällisesti muuttuneet.

"Nyt", jatkoin, "pidän teistä toisella, syvemmällä ja pyhemmällä tavalla. Nyt olette vielä lähemmin kiinnitetty minuun kuin ennen."

Miss Yves huokasi, huokasi taas eikä vastannut.

Istuuduin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa.

"Violet, tahdotteko tulla kiinnitetyksi minuun täydellisesti, Jumalan ja ihmisten edessä?"

Hän säpsähti, tarttui minun käteeni, puristi sitä kouristuksen tapaisesti niin kuin äsken ja sanoi minulle hiljaa, sulkeutunein ilmein, silmät maahan luotuina:

"En voi! Älkää puhuko siitä! Älkää!"

Esihuoneen ovi avautui ja Violet ehti vetää kätensä pois juuri ennen kuin herra Treuberg astui sisään. Hänen rouvansa oli sairaan ystävän luona ja pyysi ilmoittamaan miss Yves'ille, ett'ei hän palaisi ennen kuin yöllä. Lupasin herra Treubergille tulla pian tapaamaan rouvaa ja sanoin hyvästit, vieden muassani Violet'in viime katseen, tuntehikkaan ja suruisan silmäyksen, jossa näin kuin salaman valossa hänen antautuvan minulle samalla kertaa toistaen: "En voi, en voi, en voi!"

XIX.

Seuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan mielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö hän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere di Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja huumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut voimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt meitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa mitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua, mustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka sai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin paljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon.

Illalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin hänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei ollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti onnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään sisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta kohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle jostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan jälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta apua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen. Vastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän tietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi. Hän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan! Tunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen aarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet oli sanonut, "en voi", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet liittyneet häntä vastaan hänen tietämättään.

Sanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen veljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä sanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta tuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä.

Seuraavana aamuna sain kirjeen miss Yves'iltä.

"Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka, lisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi kaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa.

"Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut professori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin kunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen tunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli nöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa. Sukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle. Hiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata minua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden hyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti minua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta kauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää rakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen nimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja tarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin, että tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta ymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi, mitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi minulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi Jumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä.

"Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi rikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin. Tunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä uskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut siihen.

"En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka tapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä, että voin olla teille vain uskollinen ystävätär.

"Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin ruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta. Kun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin sytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei kukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea, saisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun ensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet katumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani rakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa mieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin Toplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain päivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän sittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta en kaivannut.

"Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa tuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin kestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli halvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin samalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi tulla hänen omakseen, tekisit rikoksen!