Part 7

Vain yksi ajatus oli vallannut mieleni, pieninkin tapaus hukkui siihen niin, että en enää muistaisi tuota vihreää nurkkaa frankkilaisessa Jura-vuoristossa, missä Eichstädt'in pieni yksinäinen asema lepää aivan kiskojen ääressä metsäisten, autioiden kukkulain välissä, joll'en olisi myöhemmin käynyt siellä uudelleen. Eräs herra, jota matkatoverini vilkkaasti tervehtivät, tuli vaunun ovelle ja auttoi Violet'in alas vaunusta, sillä aikaa kun tohtori Topler kiljui heiluttaen käsiään hänelle, en tiedä mitä, hyvin nopeasti. "Veljeni!" — sanoi hän minulle parin huudahduksen välillä. "_Toplerus junior_!" Minä ja hän tulimme viimeisinä ulos. Sillaikaa puheli miss Yves'in sulhanen naisten kanssa seisten Violet'in vieressä, joka oli kalpea kuin kuolema. Hän poistui hetkeksi ojentamaan veljelleen kätensä auttaakseen häntä laskeutumaan vaunusta. Tämä esitti minut; vaihdoimme tervehdyksen puristamatta toistemme käsiä. Herra Topler nuorempi ei näyttänyt oikein käsittävän tätä esitystä ja katseli minua puoleksi kunnioituksella puoleksi hämmästyneenä, siksi kunnes hänen veljensä työnsi hänet molemmin käsin pois osoittaen muristen Violet'ia, joka oli mennyt asemalle päin odottamatta hänen käsivartensa tukea.

Sulhanen oli pienikokoinen, hartiakas ja näytti noin viidenviidettä ikäiseltä. Hänellä oli ruskeat hiukset, vaaleat lyhyet viikset, ei juuri älykkäät kasvot ja puoleensa vetävä, ujo ja hyvä katse; kaiken kaikkiaan oli hän onnellisimman ja noloimman näköinen mies maailmassa. Sain hänestä omituisen piinallisen käsityksen. En tuntenut kateutta häntä kohtaan; näin ensi silmäyksellä, että hän oli yksi niitä, joita me miehet kehumme naisille heidän rakkautensa arvoisiksi, hyvin tietäen, ett'eivät he kuitenkaan rakastu sellaisiin. Se, mitä minä tunsin, muistutti omantunnontuskia, äkillistä tietoisuutta siitä, ett'en ollut täysin rehellinen. Eikö minun olisi pitänyt sanoa, että olin hänen verivihollisensa? Hänen katseensa kirkas rauha ahdisti sydäntäni.

Sill'aikaa kun vanhempi Topler saattoi minut vaunuille, joihin jätin tavarani, kuulin tutun, suloisen äänen vielä heikompana kuin tavallisesti sanovan jotain, mikä sai toiset, etenkin neiti Luisen, pahoittelemaan ja vastustamaan. Miss Yves oli varmaankin ehdottanut, että jätettäisiin aamiainen metsässä sikseen; hän ehkä pelkäsi ilman muuttuvan tai oli itse väsynyt. Luisella oli melkein kyyneleet silmissä ja hän ehdotti, että Topler veljekset kantaisivat Violet'ia käsivarsillaan; sulhanen, joka kai oli tehnyt suuria varustuksia ateriaa varten, ei uskaltanut vastustaa ja katseli arkana milloin meitä ja morsiantaan, milloin ruokavaroja, ja näitten näkeminen sai vihdoin hitaan herra Treubergin pitämään pitkän puheen esitystä vastaan. Vanhempi Topler ratkaisi kysymyksen tavallisella rajuudellaan ja ilmoitti sitten minulle seisoessani hiukan syrjempänä, että _Maiwein_ valmistettaisiin ja juotaisiin metsässä. Silloin näin neiti Luisen silmien taas säteilevän. Hän kiersi käsivartensa Violet'in vyötäisten ympärille ja suuteli häntä olkapäälle, juosten edelleen hyppien, liverrellen ja paukuttaen käsiään. Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi Violetille tulisen innokkaasti kaksi säettä, joista en olisi ymmärtänyt ensimäistä ilman tohtori Toplerin apua:

Du mei flachshaarets Deandl, I hab di so gern.

Bahnhofswaldin varjoisat, jyrkät kukkulat olivat suoraan edessämme. Minusta näytti, että miss Yves oli hyvin väsynyt. Hänen sulhasensa puheli hänelle innokkaasti mutta nöyrästi; nähtävästi kiitti hän Violetia jostakin, pyyteli anteeksi ja rukoili ystävällistä sanaa morsiameltaan.

Minulla on tällä hetkellä edessäni muutamia kuivia lehtiä, muutamia mustuneita _Waldmeisterin_ kukkia Eichstädt'in metsästä. Ainoastaan kuolemattomaan ihmisajatukseen kätkettynä ikuistuu luonnon kauneus ja nuoruus. Jos ummistan silmäni, näen elävästi edessäni valkean pikku kukkasen, jota vanhempi Topler ja herra Treuberg näyttivät minulle pyökkimetsän vihreässä varjossa. Tunnen sen lempeän tuoksun metsän voimakkaan ja eloisan tuoksun seasta, kuulen peippojen ja rastaiden sirkutuksen, edellämme kulkevien neitosten naurun, kun he kävelevät tummassa vehreydessä etsimässä Waldmeisterkukkaa. Violet'ia vain en näe, enkä kuule hänen ääntään, sillä hän astui jälempänä sulhasensa kanssa. Neidot milloin näkyivät mäkien päältä, milloin katosivat rinteiden taa, he kirkuivat ilosta joka kerran kun löysivät jotain ja ennustivat naimaonnea kukkien lehdistä.

Rouva Treuberg huusi miehelleen, että hän menisi katsomaan voiko miss Yves pahoin. Herra Treuberg, joka par'aikaa puhalteli kuumuudessa leyhytellen viileyttä nenäliinallaan, tuli murheellisen näköiseksi ja laskeutui alas mäkeä.

"Nyt hän ei helpolla tule takaisin", kuiskasi tohtori Topler minulle. "Pyydän, ett'ette pitäisi herra Treubergia saksalaisuuden esikuvana."

Hän heilutti käsiään ilmassa, naureskellen pää kallellaan, mykkää, nopeaa nauruaan.

"Valitkaa mieluummin minut", sanoi hän sitten, "vaikka me olemmekin niin erilaisia."

Katsoin taakseni. Siellä ei vielä näkynyt ketään.

"Saksalaiset ovat usein hyviä ja kärsivällisiä", lisäsi hän — "niin kuin kamelit; ja rakastuvat usein, niinkuin, en tiedä mitkä romanttiset eläimet. Minun veljelläni on nämä molemmat saksalaisen luonteen puolet. Katsokaa häntä, hän näyttää olevan täynnä olutta, mutta onkin täynnä kuutamoa. Mitä taas kärsivällisyyteen tulee, niin saatte kohta nähdä, että hän kiipee ylös miss Yves riippuen toisessa ja herra Treuberg toisessa käsivarressa. Minä olen aivan toisellainen, aivan toisellainen."

Sillävälin väittelivät neiti Luise ja hänen sisarensa jonkun matkan päässä kukkasesta, jonka edellinen oli poiminut ja jota toinen ei tunnustanut oikeaksi Waldmeisteriksi. Luisen huudahdukset olivat kuin pienen nokan pistoksia. Hän nauroi, mutta luulen, että hän mielellään olisi itkenytkin. He kutsuivat tohtori Topleria, ja koska he hänestä saivat kolmannen väittelijän lisää, kutsuivat he vielä hänen veljensäkin ja herra Treubergin, jotka olivat saapuneet. Niin jäin hetkeksi yksin miss Yves'in kanssa.

Hän oli aivan kalpea, ja alkoi huutaa rouva Treubergia suloisella äänellään, joka sammui parin askeleen päässä.

"Violet", sanoin minä. En keksinyt muuta ja tuskin olisin voinutkaan sanoa mitään sen intohimoisempaa ja alttiimpaa. Hän katsahti minuun vastoin tahtoaan. Hänen katseensa näytti ankaralta, mutta sen pohjalla oli kuitenkin rakkaus. Minun silmäni kai loistivat sen nähdessäni, sillä hän sanoi nopeasti:

"Onko se, mitä teette, mielestänne suoraa?"

"Minä selitän kaikki hänelle."

"Ei, Jumalan tähden!" sanoi hän.

Enempää emme voineet sanoa, mutta olin tyytyväinen sanoihini ja hänen vastaukseensa. Siinä, että hän pyysi jotain minulta niin hätäisenä, oli jonkunlainen kirvelevä sulo; siitä saattoi huomata, ett'ei hänkään ollut täysin varma aikeistaan ja tulevaisuudestaan.

Kokoonnuimme aamiaiselle muutaman askelen päähän polulta, lähelle pyöreätä aukeamaa, missä aurinko paistoi ruohikolle pyökkien ja kuusien latvojen läpi, sinisen taivassilmän alle. Sen keskellä kuumotti musta kanto.

Herra Treuberg avasi kaksi pulloa Rüdesheimeriä ja neidot pistivät niihin pari Waldmeisterkimppua alassuin, että ne kuollessaan jättäisivät viiniin suloisen metsätuoksunsa. Sillaikaa kun toiset seurasivat toimitusta kuin pyhää menoa, sain katsella Violet'ia. Hänen silmissään oli vielä tuo hätäinen _ei_, kun taas minun vastasivat kyllä. Hän istui ruohossa pidellen suljettua päivänvarjoa. Hänen päänsä oli kumarassa ja kädet yhtyneinä rukoilevaan asentoon.

Aloin puhella _Maiweinistä_ neiti Luisen kanssa.

"Viini ja kukkaset", sanoi tohtori Topler, "ovat molemmat saksalaisen maaperän tuotteita, jotka me yhdistämme runoksi."

Koko metsäisessä kohtauksessa, eikä vain Maiweinissä, oli runoutta, vaikka salainen murhenäytelmä esti minua silloin nauttimasta siitä, mutta nyt palaa se sitä kirkkaampana mieleeni. Sillä aikaa kun odotimme, että kukkien tuoksu siirtyisi viiniin, juttelin minä rouva Treubergin kanssa yhteisistä ystävistämme. Hän muisteli kaukaisia, pienessä hiljaisessa kaupungissa vietetyitä päiviä, hauskoja huviretkiä tähän samaan metsään. Hän kuvasi minulle poikia, jotka minä tunsin miehiksi varttuneina, ja kertoi yksityisseikkoja perheestä, iloja ja suruja, joihin hän, ystävänä, oli ottanut osaa. Siinä muistui mieleen noiden kaukaisten henkilöiden ajatukset ja tunteetkin. Rouvasta oli outoa olla täällä ilman heitä, tietää, että he olivat hajonneet sinne tänne maailmaan. Hän ei käsittänyt kuinka pensaat vielä voivat olla noin tuoreita, vihreitä ja tuoksuvia, kuinka leivoset yhä laulelivat yhtä iloisesti kuin hänen nuoruudessaan. Nyt ottivat sulhanen ja herra Treuberg ruokavarat esiin koreista tohtori Toplerin jutellessa Violetin kanssa. Violet teki hänelle kysymyksiä, joita en kuullut. Minusta tuntui, että hän vastatessaan puhui jotain Germanisesta Museosta ja Kaulbachin taulusta. Liekö Violet kysynyt kuinka Topler tunsi minut? Puhuiko hän ehkä mielellään minusta?

Nyt tuli neiti Luise hiipien varpaillaan, sormi suullaan vieden mukaansa sekä Toplerit että Treubergit näyttääkseen heille jotain. Jäin taas kahdenkesken miss Yves'in kanssa.

"Älkää sanoko mitään", kuiskasi hän kiireesti, "ennenkuin olette puhunut minun kanssani. Toivon, että minulla on voimaa!" — "Oi Jumalani!" — sanoi hän sitten peittäen kasvonsa käsillään. Hän jatkoi taas: "Puhelkaamme nyt hiukan yhdessä, että te voitte tulla tapaamaan minua Treubergilla. En ole suora, teen tämän siksi, kun luulen, että kun saatte tietää kaikki, ette enää tahdo — — —"

Hän ei voinut jatkaa ja kului vielä muutamia minuutteja kunnes toiset palasivat. Olimme molemmat vaiti siihen saakka. Tiesin, ett'ei mikään voisi erottaa minua hänestä, mutta viittaus hänen salaperäiseen menneisyyteensä täytti mieleni katkeralla pelolla. Mutta samalla sai se ajatus, että hän ehkä myöntyy tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen, sydämeni kiivaasti lyömään.

"Violet hoi!" huusi neiti Luise, tullen meitä kohden. "Jospa olisit nähnyt! Kaksi niin sievää oravaa! Ne juoksivat hännät pörröllään ylös alas puussa ja pysähtyivät sitten katselemaan toisiaan sievillä silmillään, sievät pikkuturvat vastatusten."

Sievä hän oli itsekin, pikku neiti Luise. Hänen hoikassa olennossaan asui notkeiden liikkeiden siro sulous; siinä sekaantui viimeinen lapsellinen viehkeys naisellisen kypsyyden ensi pehmeyteen ja pidättyväisyyteen, ja oikea saksalainen _Vergissmeinnicht_ kukki hänen sinisissä silmissään. Hän istuutui miss Yves'in viereen ja alkoi hyväillä häntä puhellen puoliääneen. Olin kiitollinen hänelle tästä hellyydestä, koska yksi ainoa rakastava katsekin oli kielletty minulta, ja nuo hyväilyt tuottivat minulle tuskaa samasta syystä. Violet silitti hänen käsiään ja suuteli hänen hiuksiaan.

_Hän_ puhutteli minua ensin. Hän kysyi tunsinko Rivieraa, ja tulimme selville siitä, että hän oli viettänyt muutamia päiviä Bordigherassa, samaan aikaan kun minä olin Ospedalettissä. Olisin voinut nähdä hänet, kun iltakävelylläni pysähdyin Capo di Sant'Ampelion kalliolle katselemaan kuinka aurinko laski Ranskan puolelle. Olin sanomaisillani hänelle, että eräänä iltana, hurmaantuneena mereen ja taivaaseen, jotka yhtyivät suunnattomaan tulipaloon, olin veistänyt louhokseen sanan _Love_. Se oli totta, mutta hillitsin itseni. Ei hänkään sanonut minulle, että oli piirtänyt nimen, ei minun nimeäni, viimeiseen niistä pienistä pinjoista, jotka varjostivat sitä tietä, jota pitkin hän oli noussut palmumetsän läpi vanhaan Bordigheraan päin merta katsomaan ja että häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että hän, pari päivää sen jälkeen oli löytänyt saman pinjan myrskyn taittamana. Molemmat olimme kulkeneet Ospedalettista Bordigheraan, keskellä tammikuuta aamun koittaessa, olimme nähneet kalpean kuun lepäävän lännen kukkuloilla vanhojen olivipuiden latvojen päällä, ja kuljettuamme läpi toisen olivimetsikön olimme puolitiessä katselleet lehvien läpi kuinka nousevan auringon pitkä kultajuova aaltoili meressä. Puhuin syvän liikutuksen vallassa. Violet ymmärsi minut. Hänen äänensä tuli yhä hiljaisemmaksi ja vavahteli joskus. Muut kuuntelivat tarkkaan. Kun vaikenimme, huoahti neiti Luise ja sanoi, että hänellä olisi suuri halu nähdä Italiaa. Hän alkoi lausua Mignon'in laulua, mutta keskeytti puoliväliin päästyään.

"_Dahin dahin_", huudahti tohtori Topler, osoittaen Rüdesheimerpulloja:

"_Möcht ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn_."

Se herätti naurua. Miss Yves'in silmät viivähtivät hetkisen minun silmissäni. Ne eivät puhuneetkaan niin järkevästi kuin huulet! Hän kääntyi äkkiä muuanne, mutta minut oli jo vallannut äkillinen hyväntunne.

"Kuinka ihanaa olisikaan elää siellä", sanoi Luise hiljaa.

"Niin", sanoi Violet samalla äänellä, "mutta tahtoisin kuolla täällä."

"Etkä elää?" sanoi hänen sulhasensa arasti, koettaen tarttua hänen käteensä. Violet tempasi sen äkisti pois. "Kyllä, kyllä", vastasi hän nopeasti, ikäänkuin anteeksi pyytäen, "elää myöskin."

Lopuksi tarttui herra Treubergkin keskusteluun, lausuen mielipiteenään, että _Maiwein_ jo oli valmista.

Kirkas Rüdesheimer, täynnä metsän ja kevään tuoksua, oli mietoa ja vedenmakuista, mutta juoksi kuitenkin tulivirtana rinnassani, ja liekehti siellä ilona. Olin huumautunut Violet'in viime katseesta ja toivosta saada kerran puristaa hänet rintaani vasten, vaimonani, ruumiinani, sielunani, ikuisesti. Muista joivat vain Treuberg ja tohtori Topler. Neiti Luise piti viinistä _Waldmeisterin_ kukkien takia, mutta tyytyi vain maistelemaan lasistaan ja kaatelemaan meille hyvin anteliaasti. Kun hän taas täytti lasini ja olin kiittänyt häntä, sanoi tohtori Topler, ettei hän missään muualla kuin Italiassa ollut tavannut ihmisiä, jotka valmistamatta osasivat sepittää maljarunoja ja että minun nyt pitäisi laatia sellainen neiti von Dobralle. Myönnyin ja vetäydyin hiukan syrjempään. Heti sen jälkeen kuulin, että juotiin kihlautuneiden malja. "Kilistäkää toki", sanoi siellä tohtori Topler'in kehottava ääni: "Juokaa toki"! En saattanut nähdä kenelle hän puhui, mutta sitä ei ollut vaikea arvata. Kuinka Violet mahtoikaan kärsiä ja kuinka minusta oli tuskallista ja hyvää tuntea se!

Kirjoitin nopeasti säkeet, joita ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin hän. Kaikki tahtoivat välttämättömästi, että lausuisin ne, kaikki olivat uteliaita kuulemaan niiden sointua. Koko seurue, samoinkuin pinjat ja lehmukset, kuuntelivat minua hartaasti ja vakavina. Ainoastaan herra Treuberg käytti tilaisuutta hyväkseen syömällä viimeisen makkaran. Kaikki muut paitsi miss Yves, katselivat minua lausuessani:

Ma sun, oi tyttö, kultakutreilles juon viinin tään, sun maasi päivän hymyn, kunnahittes tuoksun. Ma juon ja aattehissa kaukaa kangastavan nään nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.

Ma juon, ja viini ihmeellisen hehkun mulle suopi, Mun rinnassani sykkii sydän laulurikas, uus'. Ma juon ja tuoksun hienoimman, min tuuli metsäst' tuopi, sen suutelen, kuin ois se kukan henki, sielu, salaisuus.

Violet'ia pyydettiin suullisesti kääntämään molemmat värssyt, hän teki sen sujuvasti minun toistuessani säe säkeeltä. Vain kahta viimeistä kääntäessään hän epäröi ja minä huomasin siitä, onnellisen tyytyväisenä, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni.

Ihmettelin vain sitä täydellistä vapautta, jolla hän saattoi keskustella kanssani. Tällainen tahdon ja älyn voima oli aivan uutta minulle. Iloitsin itsekseni ylpeänä siitä ja ymmärsin, ehkäpä ensi kertaa, kuinka mahtava liitto sielujemme yhtymisestä syntyisi. Vain kerran kadotti hän herruuden ylitsensä, ja siitä minä onnellisena nautin. Puhuttiin kirjallisuudesta, ja minut oli saatu tunnustamaan, että se juuri oli minun työalani. Silloin arveli sulhanen, professori Topler, että tästä lähin olisi kai saksalainen runotar innostajani.

"Ei toki!" huudahti Violet.

Kaikki katsahtivat hämmästyneinä häneen ja hän punehtui syvästi. Violet ei tahtonut, että luopuisin kotimaani taiteesta. Kiitin häntä silmilläni, sanoin hänelle ajatuksillani, että hän olisi aivan rauhassa. Vastasin sulhaselle, että Saksan matkani, Rüdesheimerviini, Waldmeisterin kukat ja suurten, rakkaiden runoilijain muisto saattoivat kyllä hetkeksi innostuttaa, mutta ett'en koskaan antautuisi palvelemaan vierasta runotarta, paitsi, lisäsin tarkoituksella, englantilaista, jolla yksin oli tenhoisa vaikutus minuun.

Topler vanhempi oli tuon tuostakin näyttänyt kärsimättömyyden merkkejä ja puhkesi lopulta puhumaan selittäen, ett'ei hänen veljensä ymmärtänyt mitään. Isänmaallisuuden sekoittaminen taiteeseen ei sopinut saksalaiselle, eikä runoilijalle. "Kaikki runous", sanoi hän, "joka kelpaa vain teille italialaisille, tai meille saksalaisille, on kuin tuo"! ja hän potkaisi tyhjän pullon mäkeä alas metsään. Professori koetti selittää kantaansa, mutta hän ei tosiaankaan ollut ymmärtänyt mistä oli kysymys. Hänen veljensä pudisteli päätään, nosteli olkapäitään ja kääntyi minuun päin välittämättä mitään hänestä. "_Geklingel_", sanoi hän, "_und nichts weiter_." Lorua, eikä mitään muuta.

"Ei, ei", sanoi Violet hymyillen. "Luulen, että olette ollut paha tuota pulloparkaa kohtaan. Sen sisällä oli ehkä vielä jäännös Rheinin ja Waldmeisterin tuoksusta."

Sitten puhui hän viehättävän yksinkertaisesti puhtaasti kansallisesta runoudesta, kansanlauluista, jotka olivat niin rikkaita luonnontuoksuista. Hänen äänensä kaikui tavallista soinnukkaammin. Hän sano olevansa hiukan pahoillaan, kun ei osannut laulaa yhtään laulua, ja vaikka hän hymyili näin sanoessaan, näkyi hänen silmissään katkera surumielisyys. Tuskinpa oli hänkään täysin käsittänyt mistä oli kysymys, mutta olimme kaikki yksimielisiä vastustaessamme tohtori Topleria, joka Schillerin Kellolaulusta olisi antanut koko _Wunderhornin_. Neiti Luise polki jalkaa kiukuissaan siitä, että puhuttiin pahaa hänen rakkaista lauluistaan! Ne olivat niin sieviä _so nett_. Eikö tohtori Toplerilla ollut ollenkaan sydäntä?

Topler nuorempi pyysi häntä laulamaan jonkun laulun. "Kyllä herra, koska te olette ollut kiltti." — Ja hän lauloi ohuella, mutta verrattoman sievällä äänellä seuraavat murteelliset säkeet, jotka sain häneltä myöhemmin paperille kirjoitettuina. Silloin en ymmärtänyt niistä sanaakaan.

Und a geschnippigi geschnappigi Dalketi dappigi, Na das is aus, Muasst es hab'n im Haus, Aber a willigi billigi Rührigi, gfürigi, Das is a Leb'n Ko koan lustingers geben.

Suloinen tyttö lauloi pyökin runkoon nojautuneena. Vaaleana ja sirona, sievät kasvot loistaen ilosta ja viehkeydestä oli hän kuin Saksan metsien veitikkamainen haltijatar. Sillä välin poimi hänen sisarensa kukkia, rouva Treuberg katseli alituiseen, hieno puna kasvoillaan, molempia kihlautuneita uteliaisuudella, jota en ymmärtänyt. Violet taas katseli hymyillen vanhaa Topleria, joka kuunteli tarkasti laulua, omituisten ilmeiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Mitä taas sulhaseen tuli, niin täytti hän omantunnontarkssti velvollisuutensa neitoon tuijottamalla, sillä hänellehän neiti Luise lauloi. Hänen kasvonsa eivät olleet liikkuvat ja ilmeikkäät, niinkuin hänen veljensä; olin kuitenkin näkevinäni niissä jonkunlaisen häiriön varjon. Herra Treuberg viittaili hymyillen hänelle, huolimatta vaimonsa katseista, aivankuin sanoakseen, että laulu oli tehty juuri häntä varten. Olisin halunnut rauhallisin sydämin nauttia tästä sievästä kohtauksesta, joka oli kuin vanhasta saksalaisesta otsikkokuvasta otettu. Muutamat kuuset pyökkien joukossa antoivat kukkien ja pensastojen vihreälle runoudelle surumielisen, pohjoismaisen sävyn; ja mitä pukuihin tulee, niin ei minun ollut vaikea mielikuvituksessani lisätä palmikkoa tohtori Toplerin parrattomien, terävien kasvojen taa ja siroittaa paksulta puuteria neiti Luisen vaalealle tukalle. Mutta kun olin tällaisella mielellä, haihtui sekin mielikuva yhtä pian kuin oli tullutkin.

Kun pikku hengetär oli lopettanut laulunsa, osoitti ainoastaan miss Yves hyväksymistään. Kaikki muut näyttivät olevan hämillään, paitsi tohtori Topler, joka oli vaiti ja katseli neitoa hymyillen terävää hymyään. Olin epävarma kysyisinkö, vai en, noiden hämärien säkeiden merkitystä, kun rouva Treuberg ehdotti poislähtöä ja kaikki nousivat ylös tyytyväisen näköisinä. Aioin kysyä sitä ystävältäni Toplerilta, mutta Violet moitti häntä hieman siitä, että hän oli eronnut heistä alkumatkalla, ja pyysi, ett'ei hän uudistasi samaa virhettään. Violet lisäsi, että hän ehkä olisi tarvinnut toisenkin ritarin. Liityin rouva Treubergin seuraan ja uskalsin ruveta puhumaan laulusta. "Se ei ollut paikoillaan", sain vastaukseksi. "Siinä laulettiin hyvin iloisesta, viehkeästä morsiamesta. Meidän ystävätärparkamme ei voi olla sellainen." Huomasin, että vaalea neito oli ymmärtänyt erehdyksensä, tai, paremmin sanoen, että sisar oli huomauttanut hänelle siitä. Ensin oli hän aivan lannistunut, mutta sitten alkoi hän hyväillä ja palvella Violet'ia tuhansin tavoin. — "Tyttö parka", kuiskasi seuralaiseni. "Tänään hän liikkuu vaikeammin kuin tavallisesti."

Muutaman askeleen päässä saavuimme ankeammalle paikalle, melkein tasaiselle harjanteelle, josta polku kääntyi vasemmalle näkymätöntä Eichstädt'iä kohti toisessa laaksossa, jatkuen oikealla suoraan pitkin metsän reunaa. Muistan leivon laulaneen juhlallisessa äänettömyydessä. Violet seisahtui aivankuin kuunnellakseen sitä. Toiset väittelivät laskeuduttaisiinko suoraan Eichstädt'iin, vai poikettaisiinko oikealle puiston ja Parkhausin kautta vievälle tielle.

"Pelkään, että minun täytyy hiukan levähtää Parkhausissa" sanoi Violet. "Olen hyvin väsynyt."

Huomasin, että häntä vaivasi muukin kuin väsymys. Sulhanen katseli häntä ja katseli veljeään puoleksi ymmällä tietämättä mitä tehdä? Häntä näytti pelottavan se, että hän liikanaisen palvelevaisuutensa kautta olisi vastuksena, ja minä kärsin puolestani kauheita tuskia ollessani pakotettu olemaan melkein välinpitämätön. Violet halusi levätä hiukan ja nojasi kulkiessaan von Dobran sisaruksiin. Hän ei sanonut mikä häntä vaivasi, mutta hänen täytyi pysähtyä melkein joka toisella askeleella. Rouva Treuberg sanoi hiljaa vanhalle Toplerille, että olisi hyvä kutsua lääkäri Parkhausiin. Topler nosti silmänsä taivasta kohti.

"Mennään alas yhdessä", sanoi hän minulle. "Nyt saatamme teitä lähelle Parkhausia, ja sitten me kaksi menemme puiston kautta."

Jättäessäni hyvästi seurueelle sanoin Violetille, että jään mahdollisesti muutamiksi päiviksi Eichstädt'iin ja toivon tapaavani hänet täysin terveenä. Hän vastasi olevansa vieraana rouva Treubergin luona, joka jo oli pyytänyt minua käymään heillä.

Tuskin olimme jääneet kahdenkesken, kun Topler alkoi mutista itsekseen, kävellen kumarassa, silmät maahan luotuina:

"Voi tuota pässinpäätä! Voi tuota pässinpäätä! tuota tyhmää pässinpää parkaa!"

Ei tullut mieleenikään kysyä ketä hän tarkoitti; olin suurimmassa tuskassa ja mietin vain keinoa, millä voisin saada pikaisia tietoja Violetista. Sitten kysyin häneltä niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, oliko neidin terveys heikko.

"Ettekö sitä näe?" vastasi hän vihaisesti aivan kuin olisin loukannut häntä. "Ettekö huomaa sitä? Ettekö ole pitänyt häntä silmällä? Ettekö ymmärrä, että hän ei voi kävellä? Ja veljeni tahtoo naida hänet väkisin! Eikö se ole tyhmää?"

"Ei ollenkaan!" huudahdin.

"Kuinka ei?" huusi Topler. "Miksi ei, kun hän kerran ottaisi mieluummin minut kuin veljeni?"

En voinut olla hymyilemättä.

"Se on varma se", jatkoi hän. "Häntä hän pitää arvossa, tiettävästi. Ei koko Bayerissa ole toista niin kultaista luonnetta kuin minun veljelläni. Mutta minua kohtaan tuntee hän myötätuntoa."

Minua ei huvittanut väitellä siitä asiasta. Päätökseni, jonka olin ilmaissut Violetille, tehdä tiettäväksi aikomukseni, oli järkkymätön, mutta aika ei ollut vielä tullut. Enkä taas pitänyt täysin rehellisenä käyttää hyväkseni Toplerin tietämättömyyttä saadakseni häneltä yksityiskohtaisempia tietoja. Annoin siis keskustelun raueta ja jatkoimme ääneti matkaamme.