Part 6

Siitä näin, että se oli pieni, hyvin vanha kaupunki, viiden kilometrin päässä Nürnbergin—Münchenin radalla olevasta asemasta. Miss Yves matkusti varmaankin huomenaamuna Eichstädt'iin; siis minäkin matkustaisin sinne. Kun minä ajattelin kuinka vaadittaessa selittäisin matkani sinne, koputettiin ovelleni ja viinuri tuli sanomaan minulle, että ruokasalissa oli eräs, jolta saisin edellisenä iltana turhaan haluamani tiedot. Menin alas ja tapasin ystävällisen ja hauskan näköisen herran, joka söi siellä aamiaista jutellen isännän kanssa. Hän puhutteli minua kohta ja sanoi tuntevansa Yves'in veljekset hyvin. He olivat hyvin kunnioitettavia ihmisiä, ja vaikka he eivät enää tehneet niin hyviä kauppoja kuin ennen, koska konerakennus oli menemässä taapäin Nürnbergissä, pidettiin heidän asemaansa kuitenkin täysin vakavana. Huomasin, että hän piti minua kauppamatkustajana. Hän näki kuitenkin pian, että halusin toisenlaisia tietoja, ja ehätti kysymään ennen minua tahdoinko tietää persoonallisia asioita. Vastasin niin vapaasti kuin taisin, ett'en panisi niihin erikoista arvoa; olin tutustunut yhteen Yves'in veljeksistä Italiassa, ja kun sattumalta matkustin Nürnbergin kautta olin utelias saamaan hänestä jotain tietoja. Herra kehui häntä hyvin paljon, käyttäen kuitenkin aivan yleisiä puheenparsia, ja lisäsi, ett'ei oleskelu Italiassa ollut parantanut hänen terveyttään. Kun hän kuuli, että aioin viipyä Nürnbergissä aivan lyhyen ajan ja ett'en aikonut käydä herra Yves'in luona, puhui hän vapaammin ja niin johtui keskustelu miss Yves'iin. Hän oli puhunut neidin kanssa vain pari kertaa, mutta oli hyvin ihastunut häneen ja asetti hänet hengen, sivistyksen ja tunteen puolesta paljon korkeammalle setiään; sanoipa hän, ett'ei Yves'in talo ollut hänen oikea ilmapiirinsä. Sedät olivat kunnioitettavia henkilöitä, vain liiaksi kiintyneitä konerakennukseen ja sitäpaitsi hiukan itsepäisiä ja ahdassydämisiä. Violetin isä oli ollut maalari, hän oli asettunut Italiaan ja kuollut Englannissa jonkun aikaa roomalaisen puolisonsa jälkeen. Köyhältä perheeltä oli jäänyt yksi tyttö, jonka sedät olivat ottaneet huostaansa.

Nyt oli miss Yves kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luultiin, että hän olisi luopunut avioliittoaikeistaan osaksi sairautensa, osaksi useita vuosia sitten sattuneen tapauksen vuoksi; sitten oli kuitenkin eräänä päivänä hänen kihlauksensa professori Toplerin kanssa julaistu. Hän oli hyvin kunnianarvoinen mies, josta pidettiin paljon, mutta ei oikein sopiva nuorelle naiselle, jolla oli niin hienostunut maku kuin miss Yves'illä. Hän opetti Eichstädt'in lukiossa. Häät piti vihdoinkin viettää heinäkuun lopulla, heti koulujen päätyttyä.

Kaiken tämän kertoi minulle pienillä keskeytyksillä tuo vieras herra, jonka kanssa söin aamiaista helpottaakseni keskustelua. Kun hän sanoi "eräs tapaus useita vuosia sitten", pisti sydämeeni. Olin heti tuntenut, että Violetin surullisuus oli se vahinko, jonka hän oli tuossa myrskyssä saanut. Hän itsekin oli viitannut johonkin sellaiseen sanoissaan ja kirjeissään, ja kuitenkin kärsin siitä, aivankuin olisin ennen järjettömyydessäni toivonut, ett'ei Violet olisi puhunut totta. En uskaltanut ilman muuta pyytää selitystä. Puhuimme muista asioista, taiteesta Nürnbergissä, Veit Stossista, Krafftista, Germanisesta Museosta. Pöytätoverini sanoi vielä, että jos tahdoin saada jonkunmoisen käsityksen professori Toplerista, pitäisi minun museoon mennessäni katsella Karthäuserkadun kulmassa olevaa kivistä munkkia. Silloin uskalsin välinpitämättömällä äänellä kysyä miss Yves'in entisiä kohtaloita.

"Vanhoja juttuja!" vastasi hän; "surullisia juttuja. Liian suuri luottamus miehiin!"

Hän oli lopettanut aamiaisensa ja nousi ylös sanottuaan nämä sanat, jotka herättivät sielussani vielä suuremman tuskan, vielä vaikeampia arveluita. Mielikuvitukseni ei tahtonut talttua. Se toi eteeni yhä uusia kuvia, joita en voinut poistaa, enkä suvaita. Minä kärsin syvästi ja sydämeni toiminta heikontui melkein, kunnes taas sain jonkun verran lievitystä ja virkistystä siitä tiedosta, että Violet nyt rakasti minua.

XIV.

Kun kirjeitä ensi kerran jaettiin, en saanut mitään. Postia kannettiin uudelleen vasta kolmen tunnin päästä, ja minä päätin viettää ne Germanisessa Museossa. Harhailin koko tunnin tässä labyrintissa, jonka muodostivat vanhat salit, marmorirappuset ja goottilaiset luostaripihat, joissa suihkulähteet lorisivat puolihämärässä ja heikko valo lankesi läpi maalattujen ikkunoiden hautaveistoksille. Pysähdyin joskus katselemaan pienestä avonaisesta ovesta pihaton rehevää vehreyttä ja hengittämään kirkasta, puhdasta ilmaa. Katselin juuri jättiläiskokoista Bremenin Rolandia yhdeksännellätoista tai ensimäiselläkolmatta pihalla, kun kuulin takaani äänen, jonka luulin tuntevani. Käännyin ympäri, vanha, papin näköinen mies puheli kiivaasti vartijalle, joka kuunteli häntä hymyillen. Tuollaisen äänen tunsin varmasti, mutta miestä en ollut koskaan nähnyt. Hän intoili sitä tyhmyyttä vastaan, että joku oli poistanut en tiedä minkä Pyhän Yrjänän kivipatsaan jostain vanhasta talosta sijoittaakseen sen museoon. Sitten jätti hän vartijan ja kulki ohitseni yhä kuohuen vihasta mennäkseen pihalle katsomaan Rolandia lähempää. Ohikulkiessaan iski hän kiukkuiset silmänsä minuun aivan kuin sanoakseen: "ja te ette ole yhtä mieltä kanssani?" Hän oli kokonaan mustiin puettu, pieni ja hiukan kumara; hänen vanhahko ulkomuotonsa muodosti vastakohdan silmien tulelle. Hän käveli nopeasti Rolandin ympäri ja kulkiessaan taas ohitseni mutisi hän olkapäitään kohottaen: "Sementtiä!" Kysyin taas itsekseni missä ihmeessä olin kuullut tuon äänen.

Tapasin hänet taas eräässä kirkkokappelissa, jossa kirkolliset taidekokoelmat olivat. Hän istui Kaulbachin taulun edessä, joka esittää nuorta Otto III:ta, kuinka hän juhla-aterian jälkeen Aachenissa juomatoveriensa kanssa, juopuneen päähänpistosta, tunkeutuu suuren keisari Kaarlen hautaan ja näkee ruumiin soihtujen valossa valta-istuimella majesteetillisenä ja pelottavana. Tuntematon lausui ääneen ilmi ihastuksensa toistellen itsekseen: "kaunis, erinomaisen kaunis!" Hän nousi istuimeltaan, melkein haisteli pitkällä, terävällä nenällään kuvioita ja palasi taas kiireesti istumaan. Hän näki minut ja sanoi, kasvot yhä loistaen, tällä kertaa mielihyvästä:

"Tämä lohduttaa." Muistossani välähti kuin salama; ääni oli miehen, joka edellisenä iltana oli keskustellut Violetin kanssa Zur Sonne kahvilan luona. Kiirehdin puhumaan, olemaan yhtämittaa hänen kanssaan, siinä tarkoituksessa, että vastaväitteilläni viivyttäisin häntä. Ihailin taulun suunnitelmaa ja tein joitakuita huomautuksia sen köyhää ja kuivaa väritystä vastaan. En tiedä kuinka sanoin sen hänelle, sillä puhun jokseenkin kankeata ja virheellistä saksaa. Luulin, että hän söisi minut. — "_Wie! Wie! Es ist ja eine Gruft! Es ist ja eine Leiche!_ Kuinka, kuinka! Sehän on hauta! Tuohan on ruumis!" Puolustin mielipidettäni. Taulun varjot ovat synkät, mutta niissä ei ole syvyyttä, soihtujen ruumiille lankeava valo on räikeä eikä elävä, kuviot erottautuvat liian vähän taustasta. Väitellessämme lauhtui tuntematon. "Oikeastaan" — sanoi hän — "en juuri voi väitellä värityksestä, minä puolustan aatetta; aate on piirre, jota ei ole luonnossa, vaan minun sielussani. Sieluni ymmärtää suuren runoilijan tarkoituksen, sen runoilijan, joka on maalannut tämän. Suuri aate! Suuri näky menneisyydestä! Vähät siitä vaikka se olisikin köyhä ja kuiva! Se vaikuttaa minuun enemmän tälläisenä. Onko herra ranskalainen?" Kun hän kuuli, että olin italialainen, osoitti hän vilkasta ja iloista hämmästystä. Hän tarttui käsivarteeni.

"_Aus Rom, mein Herr? Aus Rom?_" Ymmärsin, että vastaukseni olisi hänelle pettymys. Hän toivoi, että olisin Roomasta, tai ainakin Veneziasta tai Firenzestä; mutta hän tyytyi nopeasti vaatimattomaan lombardilaiseen kotiseutuuni.

"Oi Italia, Italia!" — sanoi hän — "_Ille terrarum mihi praeter omnes angulus ridet!_ Ymmärrättehän?"

"_Ubi non Hymetto_" — vastasin — "_mella decedunt_."

Luulin, että hän syleilisi minua, ja siitä saakka olimme ystäviä.

Kävimme yhdessä kirkollisissa kokoelmissa. Tuntematon jutteli paljon ja hyväntuulisesti. Ei hän ensi kertaa käynyt tässä museossa. Hän tahtoi nähdä vain pari kolme salia kerrallaan. Vartijat tunsivat hänet tosiaankin. Kuulin erään heistä nauraen sanovan näyttäen häntä toverilleen: _der Schwabe!_ Sillävälin oli toisen postin jakoaika tullut ja sanoin hyvästi seuralaiselleni, joka pyysi minua vaihtamaan käyntikortteja. Säpsähdin lukiessani hänen kortistaan: _D:r Stephan Topler_. En ollut varma siitä oliko hän pappi vai ei, mutta sulhanen hän ei voinut olla.

XV.

Miss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole säilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja mustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja, joiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle sen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen, joka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen. Alkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä, että pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui sitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle, luvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut ainoatakaan seuraavista sanoista:

"Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin tekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan vaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset.

"Olen tullut vakuutetuksi, mietittyäni koko ikävän yön, että minun täytyy olla vielä ankarampi kuin tähän saakka. Siitä asti, kun ensi kerran tapasimme toisemme myötätuntoisina, oli minulla sama käsitys asemastani kuin tällä hetkellä. Eilen illalla olin taas heikko. Minun täytyy tulevaisuudessa vastustaa tuota heikkoutta, minun täytyy pyytää teitä pitämään suhdettamme loppuneena, muuten, paitsi muistossa. Jos ette tyydy siihen ja koetatte vielä tavata minua, täytyy minun näyttää menettäneeni muistonkin teistä.

"Ettehän tahdo tuottaa minulle sellaista tuskaa? Se, mitä olen kirjoittanut, on taipumaton tahtoni. Tietäkää, jos sekään voi tyynnyttää kiihkoanne, että vuosia sitten olen rakastanut niin, ett'en enää voisi sillälailla rakastaa, ja häpeisin, jos kuitenkin voisin. Te ette voi tehdä minua niin onnelliseksi, tai niin onnettomaksi, kuin eräs toinen on minut tehnyt."

Pitäessäni kirjettä tulessa vapisi käteni liikutuksesta. Viekkaat sanat hiiltyivät, keinotekoinen kylmyys paloi; kaikki nuo turhat valheet katosivat väliltämme. Ja jos olet rakastanut muita ennen minua, sanoin syleillen häntä mielessäni intohimoisesti ja suuttuneena, jos olet rakastanut toisia ennen minua, mitä se minua liikuttaa? Voitko sinä tietää, sinä joka rakastat minua, kuinka onnelliseksi sinut tekisin? Ja mikä on, Jumalan tähden, tuo menneisyys, mikä se nykyisyys, mikä on se tulevaisuus, joka voi riistää sinut minulta?

Vastasin heti, näin:

"Olen polttanut kirjeenne. Sinä päivänä, jona Jumala on meidät yhdistänyt voisi sen säilyttäminen tuottaa teille tuskaa."

Vietyäni itse kirjeen postiin tunsin itseni kyllin rauhalliseksi ja läksin katsomaan kaupunkia.

Todellisuudessa ajattelin paljon enemmän sitä hetkeä, jolloin miss Yves näkisi minut asemalla, hetkeä, jolloin hän kuulisi minun mainitsevan Eichstädt'iä, kuin välitin ihailla _Streusandbüchse des Deutschen Reichs_, niin kuin saksalaiset Nürnbergiä nimittivät. Sen vuoksi aioin niin pian kuin mahdollista saattaa Violetin tietoon, että menin Eichstädt'iin ja tunsin hänen matkansa määrän. En koettanut tavata häntä; kun mennen P. Sebastianen kirkolta linnalle katselin hetken Theresiankadun kulmasta Yves'in talon siroja parvekkeita, ja kun hiukan myöhemmin, mennessäni Pyh. Johanneksen vanhalle kirkkomaalle, missä Albrecht Dürer lepää, kuljin Yves'in valimon portin ohi, en katsahtanutkaan sisään.

Mielessäni oli rakkaus, eikä taide. Tunnustan kuitenkin, että joskus innostutti minut vanhan taiteilijan voima ja sirous. Ne vetivät minua puoleensa, ei kuitenkaan pois rakkaudesta, vaan kauemmas nykyhetken huolista ja harmista. Kauneuden ilo valtasi minut etenkin kauneuden kaivon luona, Adam Krafftin sakramenttilippaan edessä Lorenzkirkossa ja Sebalduskirkon ihania torneja katsellessani. Olin ylpeä ollessani täysi taiteilija ja onnellinen siitä, että Violetin rakkaus oli sytyttänyt minuunkin työn ja aatteiden tulen. Tuo toinen nainen sanoi olevansa kateellinen runottarelleni, mutta Violet! Rakkauteni ja sieluni syvyydessä näkisi Violet itsensä, aina itsensä, ennen kaikkea itsensä, niinkuin aurinko kuvastuu kaikkeen millä elämä on. Tuo toinen nais-raukka puhui mustasukkaisuudesta, kun ei tiennyt kuinka rakastetaan.

Muistelen että satoi, kun nousin Vestner torniin, tuulen puuskat ja sadekuuro, tunkeutuivat ruuduttomista ikkunoista katettuun huoneeseen, missä tornin, vartija piippunsa varrella tyynesti osotteli toisia torneja, kirkkoja ja kaupungin muistomerkkejä, sekä kaukaisen sumun peittämiä, näkymättömiä paikkoja Kysyn häneltä missä päin Eichstädt oli. Hän toisti hämmästyneenä: "Eichstädt? Te sanoitte Eichstädt?" Ja näyttäen kädellään ikkunasta alkoi hän viittailla etelää kohti ikäänkuin osoittaakseen pitkää, pitkää matkaa. Jäin siihen unelmoiden katselemaan näkemättä mitään, välittämättä sateesta ja tuulesta joka pieksi kasvojani.

XVI.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko. Olin asemalla tunnin ennen aikaa. Vasta silloin, kävellessäni edestakaisin pitkin postitalon ja aseman välistä toria tuli mieleeni, että Violet ehkä on muuttanut suunnitelmaansa, että on voinut sattua joku este. Tuon kuvittelun kiusaamana pahoittelin, ett'en ollut ensin käynyt Theresiankadulla katsomassa ilmaisivatko balkongit perheen nousseen ylös tavallista aikaisemmin. Olisin tahtonut juosta sinne nyt, mutta pelkäsin, ett'ei ollut aikaa ja epäilin, siksi kunnes se kävi mahdottomaksi. Ajopelejä alkoi saapua, ja onneksi ei piinani ollut pitkäaikainen: tuolta saapuivat jo Violet'in vaunut Naistenportin läpi tasan puoli seitsemältä. Violetin seurassa oli kolme naista ja yksi herra. Hän oli hyvin kalpea! Mutta hymyili sittenkin! Näin hänen vaivaloisesti nousevan vaunuista. Tuskin maahan päässeenä katseli hän ympärilleen ikäänkuin hakeakseen jotakin; likinäköisyytensä vuoksi ei hän huomannut minua, kun pysyttelin hiukan syrjempänä. Sitten näin hänen toisten naisten kanssa menevän toisen luokan odotussaliin. Muutamaa minuuttia sen jälkeen astuin minäkin sinne. Violet'in seuralaiset naureskelivat keskustellen saattajansa, keski-ikäisen miehen kanssa, jostain joka odotutti itseään. Yht'äkkiä kiiruhtivat he kaikki, paitsi Violet, sisäänkäytävää kohden. Samassa kuljin minä hänen ohitsensa kävellessäni edestakaisin salissa, ja hän näki minut.

En tervehtinyt häntä, mutta katselin häntä tahtoen puhua hänelle katseellani. Hän säpsähti ja minusta näytti, että hän sulki silmänsä. Äkkiä käänsi hän päänsä pois. Samassa tuli joku suurella melulla sisään sateenvarjo vasemmassa ja suuri paketti oikeassa kädessään, juuri se, jota odotettiin, ystäväni Germanisesta Museosta. Hän ei näyttänyt välittävän suuriakaan toisista häntä tervehtivistä naisista, vaan kiiruhti suoraan puristamaan miss Yves'in kättä. Puna paloi Violetin kasvolla, hänen suloisia silmiään ei voinut sanoa loistaviksi, mutta niistä välkkyi tavaton valo. Tohtori Topler istuutui hänen rinnalleen ja eräs nuori, vaalea tyttö seurassa huudahti, taputtaen käsiään, äänellä, jossa nauru helmeili: "Oi, kuulkaas, kuulkaas, katsokaa Violetia!" Näin miss Yves'in punastuvan yhä enemmän, tekevän kärsimättömän ja moittivan liikkeen; kuulin Toplerin onnellisena, piloillaan anastavan itselleen koko ansion punastumiseen. Violet sanoi varmasti nuorelle ystävättärelleen katkeran sanan, jota en kuullut, koska vaalea joutui hämilleen ja kaikki vaikenivat. Minä jatkoin kävelyäni, vaikka sisässäni kuohui ja kävi. Tohtori Topler nosti silmänsä, huomasi minut, tervehti minua latinaksi, kädet ojennettuina, kuin vanha ystävä. Silmäsin Violetiin; hän katseli meitä kalpeana ihmetyksestä. Muutkin katselivat toisiaan uteliaina. Topler kysyi minulta olinko matkalla Müncheniin. Vastasin hyvin selvästi ja kuuluvasti, ett'en mennyt Müncheniin, vaan Eichstädt'iin. "Silloinhan matkustamme yhdessä", huudahti herra Topler. "_Misere cupis abire!_ Tulemme matkustamaan yhdessä!" Ja hän kertoi minulle menevänsä Eichstädt'iin muitten ystävien seurassa. Sitten hän kääntyi ympäri ja kiiruhti heiluttaen pakettiaan ja sateenvarjoaan kertomaan seuralaisilleen kuka minä olin. Eilen olin komeillut latinantaidollani ja tiedoillani Saksan kirjallisuudesta ja olin hankkinut hänessä ihailijan itselleni, nyt ymmärsin hänen liikkeistään että hän kertoi miss Yves'ille suurenmoisia asioita minusta. Miss Yves oli tekeytynyt kylmän näköiseksi ja näytti tuskin kuuntelevan. Lähdön hetkellä tarjosi toinen herroista hänelle käsivartensa, nuo kolme naista, tai neitosta seurasivat yhdessä taempana ja Topler halusi tulla minun kanssani. Hän sanoi minulle tahtovansa välttämättömästi olla kanssani, hänellä oli niin paljon kysyttävää Italiasta, jonne hän aikoi vähän ajan kuluttua lähteä kolmannen kerran. Lopuksi tapasin itseni olematta vähääkään tunkeilevainen samasta vaunusta kuin miss Yves, joka, ollen yhtä hämillään kuin minäkin, ei kertaakaan kääntänyt silmiään minuun päin. Valitsimme paikat niin kauas toisistamme kuin mahdollista. Violetin molemmat ystävättäret katselivat toisiaan hymyillen ja sitten minua, aivan kuin olisivat pyytäneet anteeksi _Schwabinsa_ eksentristä käytöstä. He kysyivät minulta katseillaan: Mitä te asiasta arvelette? Topler ei välittänyt siitä, vaan ahdisteli minua kyselemällä uutisia rakennustöistä Roomassa ja Firenzessä; korjaustöistä Veneziassa ja uudenaikaisesta italialaisesta musiikista. Vastasin niinkuin taisin ja nyt seurasi vilkas tulitus kommentarioita; milloin säihkyi ilo, milloin suuttumus hänen silmistään, jopa hiuksistaankin. Huomasin kuitenkin, että kun Roomasta puhuessamme koskettelin paavin persoonaa, tai uusia järjestyssääntöjä, vaikeni hän ja luisui äkkiä käsistäni. Musiikissa oli hän ankara Wagnerin vastustaja, vanhojen italialaisten mestarien, etenkin Clementin, tulinen ihailija. Aluksi puhuimme ainoastaan hän ja minä, mutta sitten alkoi hän heitellä sanoja kuin pikkurahoja oikealle ja vasemmalle, synnyttäen tuolla naurua, täällä sanoja ja saaden aikaan lopuksi yleisen keskustelun. Violetin vaikenemista hän vain ei voittanut.

Minä puhuin ainoastaan hänelle. Vihdoin ruvettiin keskustelemaan hiukan kaikesta, taiteesta, luonnosta, Italiasta ja Saksasta. Violetin kuullen kuvasin Venezian vaalealle neidolle, jonka halu paloi nähdä merta, gondooleja ja kyyhkysiä. Hän ei näyttänyt tuntevan rakkautta, ei ajatellut sitä koskaan; ja minä sanoin, että Venezian pehmeä hiljaisuus, outo ulkomuoto ja unohdusta tuottava ilma oli olemassa haavoitettuja sieluja ja niitä varten, jotka tahtoivat unohtaen rakastaa. — "Silloin ei Veneziasta ole minulle", sanoi hän kääntäen hymyilevät kasvonsa Violetiin päin, jonka poskilla väreili polttava puna.

"Hiljaisuutta ja unhotusta löytää Eichstädt'istäkin", huomautti tohtori Topler "ja nyt on siellä kauhea rautainen siltakin, kai samanlainen kuin Veneziaankin on rakennettu. Alpit eivät ole esteenä nykyajan sivistykselle. Me olemme barbaareja, te olette barbaareja, kaikki ovat barbaareja." — "Tämä herra tulee Eichstädt'iin", sanoi hän sitten toisille. "Hän on paljon rohkeampi italialainen kuin Cristoffer Columbus. Hän löytää Eichstädt'in."

Kaikkia ihmetytti se, että ulkomaalainen halusi nähdä Eichstädt'in, seudun, joka Toplerin mukaan oli niin autio ja ikävä, että Altmühljokikin vain vastenmielisesti ja niin hitaasti kuin mahdollista tuli sinne. Nähtävästi sanoi hän sen kiusatakseen naisiamme, jotka todella väittivät innokkaasti vastaan. Mieleeni juolahti sanoa, että ystäväni Münchenissä olivat puhuneet minulle Eichstädt'istä. Naiset huudahtivat, pieni vaalea paukutti käsiään. Nehän olivat — sanoivat he — heidän läheisimpiä tuttaviaan. Topler päästeli "ah, ah, ah!" kovin tyytyväisen näköisenä. Vaalea neitonen ei käsittänyt, miks'ei Violet pitänyt sattumaa merkillisenä. Sill'aikaa kun toiset kyselivät minulta uutisia tutusta müncheniläisestä rouvasta, joka par'aikaa oli Italiassa, alkoi hän kysellä puoliääneen jotain miss Yves'iltä, hyväili häntä ja kuiskutteli hänen korvaansa, lempinimiä kai. Violet kielteli pudistellen päätään, naurahteli hiukan, oli hiukan harmistuneen näköinen, mutta ei puhunut. Lopuksi sai tohtori Topler hänet taipumaan.

Tämä katsahti tuon tuostakin huolestuneena häneen, ja kun vaalea neitonen oli lakannut puhumasta Violet'in kanssa, kysyi hän hiljaa jotain. "Ei, hän sanoo, ett'ei häntä mikään vaivaa!" kuiskasi tyttö. Ukko ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.

Kuljimme juuri pitkin Altmühlen rantaa, keskellä metsäisiä kukkuloita ja niittyjä, jotka hymyilivät usvaisena aamuna. Topler sanoi minulle:

"Tämä runous on täysin saksalaista!"

Tästä johduimme keskustelemaan kielistä ja kirjallisuudesta ja minä aloin kohta puhua englantilaisesta. En katsellut Violet'ia peljäten tulevani ilmi, tai ainakin herättäväni epäilyksiä. Sanoin, että pidin paljon englannin kielestä, että se muutamien suussa kaikui kauniimmalta kuin mikään muu, ja että se usein soveltui ilmoittamaan ajatuksia niin notkeasti, selvästi ja hienosti kuin suinkin oli mahdollista.

"Kuuletteko, kuuletteko, kuuletteko?" — sanoi keskeyttäen ystäväni Topler miss Yves'ille. "Oletteko tyytyväinen?"

Violet mutisi sanoja, joita kukaan ei kuullut.

"Tiedättekö, että neiti on englannitar?" sanoi Topler minulle. "Minä olen vanha, metsistynyt kyyhkynen Schwartzwaldista, lintu, joka tahtoo näytellä seuraelämän papukaijaa pannen toimeen muodon vaatiman esittelyn."

Kaikki nauroivat, paitsi Violet ja minä. Topler etsi jotain taskukirjastaan.

"Minun täytynee alottaa tästä herrasta, joka ei puhu", sanoi hän viitaten päällään toveriinsa, hyväntahtoiseen, hengettömän näköiseen mieheen, joka tosiaan ei ollut kertaakaan avannut suutaan. "Ensin täytyy minun sentään hakea italialaisen herran nimikortti, siksi, että hänen nimensä on kaunis, mutta paljo helpompi säilyttää taskukirjassa kuin muistissa. Herra Treuberg" — jatkoi hän löydettyään korttini — "herra — — —. Minun täytyy harjoitella tämän nimen lausumista. Herra — — —, rouva Treuberg, neiti Thekla von Dobra ja neiti Luise, hänen sisarensa."

Violet oli vielä esittelemättä. Kirkas leimaus hänen silmistään sanoi minulle: "Estäkää tämä narripeli!" Mutta se oli liian myöhäistä.

"Herra, — — — jatkoi Topler omantunnonmukaisesti — miss Yves."

Tervehdin, ja Violet ei voinut olla nyökäyttämättä päätään. Onneksi vieri juna juuri pitkään tunneliin, joka on Pappenheimin ja Dollnsteinin välillä, niin ett'ei kukaan saattanut tarkata meitä. Topler katseli halukkaasti maisemia ja käänsi huudahdellen huomioni valkoisiin kallioihin, joita oli hajallaan vihreillä niityillä. Vihdoin sai hänet aivan intoihinsa korkeampi kukkula, jonka huipulla oli hajallisia raunioita ja juurella muutamia keskiaikuisten muurien ympäröimiä talopahasia.

"Kohta olemme Eichstädt'issä" — huomautti vaalea neiti Luise. Silloin näytti Topler palaavan taivaasta maan päälle. "Onko teillä pullot?" sanoi hän. "Onko teillä pullot?" Vaitelias herra tyynnytti häntä; pullot olivat kyllä muassa. Rouva Treuberg, joka paraiten näytti tuntevan müncheniläiset tuttavani, kuiskasi jotain Toplerin korvaan. Hän kääntyi iloisena puoleeni:

"Nämä naiset pyytävät teitä mukaan", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä meidän _Maiweinimme_ on?"

Tunnustin, ett'en tiennyt.

"Saatte tietää sen tänään. Nämä naiset kutsuvat teitä huviretkelle metsään."

Rouva Treuberg vahvisti sen hymyillen. Hän selitti minulle että Eichstädt'in kaupunki on kaukana asemalta, ja että polku vie sinne metsän läpi, jossa he aikoivat syödä aamiaista. Jos tulisin heidän kanssaan, saisin kertoa yhteisille tuttavillemme, että olin nähnyt Bahnhofswaldin; josta he paljon pitivät.