Part 5

Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.

Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken _Paavien historian_, Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista kansanrunoutta, suuren osan Goethen _Wilhelm Meister'ista_, Spencerin _Principles of Sociology_ ja _Plautuksen komediat_. Samaan aikaan olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta. Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina, ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään, tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää, että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat, on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko itse viaton? _Omnis homo mendax_, siitä olen varma, ja jos sen minulle todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen, että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni kasvavan.

Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi. Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani, mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä. Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo henkilö minulle.

Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis hänelle, että tulisin.

En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä. Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.

Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia, johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.

Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.

En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin. Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä, sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä "satumaisena".

Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava muukalainen, miksi katselin teitä?

Hän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas, ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin ahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia raunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in kuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä.

Kun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle, sillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin vartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten kuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin uskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan paluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä en tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä Porta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös Pincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa tapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en voinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari minuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään. Illalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: "mene, mene!"

Sillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo jättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin luopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin aikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista, toisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin, jos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni Shelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti ottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin. Neljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista. Näin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla Shelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen:

Nothing of him that doth fade But doth suffer a sea-change Into something rich and strange.

Kuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat rakkaudestani: "sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka oudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään kuolevaisen silmä näe." Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen toivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea syliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee, puolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan, ja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain tunninkin.

Hän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän kuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan.

XI.

Turhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja kohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton, tuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti lisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut, jospa loittoninkin hänestä? ajattelin.

Kuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän vaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien noitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi maa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle kummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja surumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista.

Brenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät minusta "satumaisilta" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta, ja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen puhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin todella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli.

Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä. Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa, missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden, kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.

XII.

Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan. Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä. Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?

Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta kaupunginmuureilta päin, pimeän _Naisten portin_ läpi, kivitettyjä, ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.

Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.

The very music of the name has gone Into my being.

"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä, joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.

Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea, jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.

Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin, kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi! _Zur Sonne-kahvilan_ eteen.

Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen, joka sai minut jäykistymään.

"Te, ilkimys!"

Se oli Violet.

Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista. Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis."

"Niin, ylihuomenna", vastasi toinen, "Puoli seitsemältä asemalla!"

He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet runostani, josta hän piti niin paljon.

Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla haudassa syvän laakson pohjalla.

Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti kätensä pois.

"Te täällä?" sanoi hän italian kielellä. "Kuinka se on selitettävissä?"

"Tekö sitä kysytte?" vastasin. "Tulen Napolista."

"Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä tänne? Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt tulla! Jumalani, miksi te tulitte?"

Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa lävitse.

"Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa."

"Enkö saa tavata teitä enää?"

Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa. Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään... kuitenkin... Missä asutte?"

"Majatalossa _Zum roten Hahn_, tässä lähellä."

"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon! Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi", kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja kallionkielekkeellenne."

Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.

"Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa se minulle."

"Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan teille! Addio!"

"Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne..."

"Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin kyyneleitä hänen silmissään.

Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.

"Se ei vaikuta mitään; kohta olen."

"Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!"

Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.

Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin, tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en saanut kadottaa hetkeäkään.

Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja. Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan. Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.

Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua. Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.

XIII.

Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja _Naisten portin_ paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu. Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää olentoakaan, kahvila _Zur Sonne_ oli vielä suljettuna ja kuulin ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen, jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä, näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista. Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.

Löysin Yves'in valimon aivan Tiergärtnerportin luota. Jonkunlainen työnjohtaja sanoi minulle, että Yves'it asuivat Theresiankadulla ja mainitsi myös talon numeron. Kysyin häneltä tulisiko herra myöhemmin valimoon. Kuka heistä? kysyi hän; heitä on kolme veljestä. Silloin kerroin siitä, joka oli ollut Italiassa, ja sain tietää, että hän ja neiti olivat palanneet kolme viikkoa sitten, että hän ei juuri voinut hyvin ja että hän tuli harvoin valimoon, seuraavana päivänä hän sentään varmasti tulisi. Kysyin, eikö hän huomenna matkustaisi Müncheniin. Mies väitti, että se oli mahdotonta. Ennenkuin menin, uskalsin vielä kysyä, eivätkö työmiehet antaisi neidille häälahjaa. Hän vastasi, ett'ei hän tiennyt siitä mitään. "No tiedättekö ainakin, koska häät pidetään?" kysyin vielä. "En", vastasi hän välinpitämättömästi; "se ei kuulu minuun."

Pitkin tiheää puistokujaa, linnan ohi — siellä oli Violetilla ehkä tapana kävellä — pääsin kymmenessä minuutissa Theresiankadulle ja löysin yllämainitun talon, kaivon luota. Se oli kaunis rakennus; saksalaista renesanssityyliä, ulkonevine nurkkalisäkkeineen ja terävine torneineen katon kulmauksissa. Kahdessa ensi kerroksen ikkunassa oli kukkia. Olivatkohan ne Violetin? Kirjoittikohan hän par'aikaa minulle? Kysyin eräältä naiselta, joka ammensi vettä kaivosta, asuivatko Yves'it tässä. Hän ei tiennyt sitä. Sade tiheni ja kaikki ikkunat olivat suljetut. Kuljin edestakaisin talon edessä, enkä tiennyt teinkö oikein näyttäytyessäni Violetille, enkä taas voinut lähteä poiskaan. Viimein näin erään parturin avaavan puotinsa ja menin sinne toivoen saavani kuulla jotain miss Yves'istä. Siellä oli nuori, mustapukuinen mies, silmälasit nenällä. Hän oli metafysiikkaa tutkivan ylioppilaan näköinen. Minua tervehtiessäänkin näytti hän kaihoten eroavan tämän matalan maailman synnyn ajattelemisesta, mikä maailma pilvisen taivaan alla ja heikon kaasullekin valossa ei näyttänyt kovinkaan kirkkaalta. Vaivoin sain hänestä kiskotuksi sen, että naapuritalo kuului Yves'in veljeksille, että he olivat vanhojapoikia ja että heidän luonaan asui veljentytär, jonka lähimmässä tulevaisuudessa piti mennä naimisiin professori Toplerin kanssa. Sulhanen oli ollut useita vuosia Nürnbergissä ja opetti nyt Eichstädt'in lukiossa. Vielä sain kuulla, että professori oli nelikymmenvuotias, pieni ja paksu, viiksikäs mies. Hidasluontoisen parturin kakkulain lasitkin näyttivät ällistyneiltä, hänelle ei varmasti ollut sattunut, että hänen oli täytynyt laskeutua metafysiikan korkeuksista näin uteliaan palveltavan luo.

Eichstädt? Nimi ei ollut uusi minulle; minusta tuntui, että olin lukenut sen päivää ennen yksinäisellä asemalla kukkuloiden ja metsien keskellä ja ehkäpä olivat Müncheniläiset tuttavanikin puhuneet siitä. Hyvin tyytyväisenä tähän ensimäiseen valosäteeseen palasin majataloon, hakeakseni Eichstädt'in Bädekeristäni.