Part 4

"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi. Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa. Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa. Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään, ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän, minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.

"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.

"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan, mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi. Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana heikkoutena, ajattelemattomuutena.

"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon. Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.

"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta, jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä teette, kaikessa mitä rakastatte!

Violet Yves."

VIII.

Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita, valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:

Agaven kukka ylpeänä nousee, taivaalla häikäisevi hehku auringon; tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon. Pimeä pitkä, katkera on poissa, mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.

Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän, rajattoman riemusi purkaukseen.

Hän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin, ehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat minua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut niin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi!

Istuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin huoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En tiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa ihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen kului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta pelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun ruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa: "En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa, en halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua, toivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata, voimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän, ystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo. Älkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan teitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä siihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa ihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin:

"Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle. Ääni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole tilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy suljettuna.

"Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa rukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen ovelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän vastaa vapisten: _minä olen sinä_! Ovi aukeaa.

"Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin sydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin kuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen keskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon varmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen. Ette tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta rakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne, ettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä miten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne, minne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!"

Miss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin. Kirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu, joka pyörrytti minua.

Hän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa, mustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat mainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon kaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa hetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli sopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni.

Hän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: "Mutta enhän voi ottaa kirjaa mukaani pöytään."

"Ette", vastasin, "mutta luulen, että olette unohtanut jotain sen väliin."

Violet viivytteli vielä, sitten otti hän kirjan ja kirjeen sen välistä.

"Menkäämme!" sanoi toinen.

Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta kaikki takaisin.

Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka aamulla oli tulvinut sydämestäni:

Pimeys pitkä, katkera on poissa, mut kaikkein raskahin on hetki tää; Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani, siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.

Sa Herra, joka minun kuolla annat, nyt voima suurempi suo lemmellein. Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto, Sun luokses innoin pyrkii sydämmein

Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka, ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen; lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.

Sinä iltana ei miss Yves enää tullut alas.

IX.

Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.

Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.

Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät ja vaunut vierivät pois.

Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä. Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani, sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!" Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.

Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.

Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun te luette nämä rivit, olen jo kaukana.

"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä, kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!

"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te? Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä. Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä pääasiallisesti teidänkään tähtenne.

"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.

"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin, jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan, erehdyn ja kärsin kuin sinä.

"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne, on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on, ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on inhimillistä.

"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.

Violet Yves."

Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin, ett'en saanut tehdä sitä!

Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla tavallaan, miksi minä vältin häntä.

Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa, eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt. Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona, jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin, Bayeriin.

Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt, ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden jälkeen.

Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki" ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.

Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen, ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden, vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne, ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.

Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:

Jo haihtui viime toive. Nyt lepäät ainiaan uupunut sydän.

Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.

X.

Olin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin maalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole naapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan.

Samana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin kirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä oliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni sanoivat minulle: "Kirjoita! kirjoita!" Tuskin olin tarttunut kynään, kun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä ja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi seurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani, tähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta, sisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta häntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen. Nyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä vastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut erostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi tunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet, Jumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi sanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni kuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin kertoa hänelle kaikki.

Sen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken vaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa lähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut kaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt tiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat teollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt, että kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä.

Tavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä, millä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan tunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin tuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset vieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku niistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi äkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan leimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se oli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin hänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin niistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin kiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen. Ja kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka oli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni kostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo!

Ulkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni oli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves ei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa tulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se tapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin häntä omakseni omalla äänelläni.

Silloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka kun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta. Hänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin, joihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen kuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka päivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja pelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja minä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan armaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon ja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi hän itse puhunut.

Syksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää ajatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut — osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että koomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin Violetille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset suunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin hänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella omani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin tapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin hänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin kirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani tuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani liikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen osan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla loppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu ansiotta peloitti minua kuin petos.

Kun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden, ei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia sellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain kolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja minä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa, joutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan, uskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se vähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni säännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain. Neljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan. Aloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi ja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä, järjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani, ja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää. Sillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla lähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni kelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin täydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut mitään.

Jouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in käsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään muuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä, kukkaa ja sen häipyvää tuoksua.

Tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon.