Part 3

Neljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän tervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat samassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut hänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan puolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi ja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan. Sitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista italialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme viideltä kastanjien alla.

VI.

Olin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla paikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli ollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin muutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna eleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen kaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista kultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin täydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli hänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen puolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en sitä kuullut.

Hän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin ett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta henkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että siitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka kokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi kuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista, että jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai vivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava yhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä. Jokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia intervalleja ja oma, omituinen kaikunsa.

"Se on totta", sanoi hän. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta luuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on olemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?"

"Kyllä, hyvä rouva."

"Minä en usko. Minulla on sata kertaa vähemmän ihanneuskoa kuin teillä."

Hänen äänessään kaikui syvä liikutus. Siinä oli sellainen katkeruus, että mykistyin, olin järkytetty. Mutta minä keskeytin heti vaitiolon ja tartuin vaistomaisesti siihen paikkaan, jota luulin kipeäksi ja jossa aavistin vaaran piilevän. Sanoin, että tuossa nöyrässä, vienossa olennossa asui korkea, runollinen tenho, olennossa, joka köyhänä mielikuvituksesta, rikkaana tunteesta saattoi rakastaa vain kerran, mutta että oli olemassa myöskin ylhäisiä luonteita, jotka sydämensä hurjasti raivottua haavoittuvat ja menettäen uskonsa rakkauteen ja uskollisuuteen kaatuvat kuolleina maahan, mutta jotka sitten taas nousevat ja kohottautuvat uudelleen ilmoihin. Sellaisia ovat elonvoimista rikkaat, lujatahtoiset, voimakkaalla mielikuvituksella varustetut henkilöt, jotka myöskin rakastaisivat vain kerran, jos tapaisivat vertaisensa; toimintahaluiset ja tarmokkaat luonteet, jotka rakastavat, niin kuin taivas kevätmyrskyissä maata rakastaa, sulattavat toisen sielusta jäisimmänkin jäykkyyden ja saavat siinä kukkimaan kaiken sen, mikä siellä piilee elämänä, mehuna ja tuoksuna.

Rouva Yves katsahti minuun vastaamatta.

Enkö nyt ole kuollut, joka, saa puhua totta ilman minkäänlaisia inhimillisiä ennakkoluuloja? Join hänet pitkistä silmäyksistään huumaavaa ihailua. Vain tuon maineentavoittelun vuoksi olin minä, rakas ystävättäreni, tosi runoilija tähän asti. Ennenkuin rakastin niin kuin nyt, epäilin paratiisin olemassa oloa tietämättä, kuinka siellä voi olla onnellinen ja saada osakseen ihailua ilman sitä. Minusta tuntui kuin olisi hänen pitkä katseensa sanonut: Onko se todellakin niin? Oletteko sen kokenut?

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan avasi kirjan, jonka oli tuonut mukanansa. "Tahtoisin kysyä teiltä jotain Leopardista", sanoi hän selaillen sitä. "Pidän hänestä tavattomasti. Ja kummasta pidätte te enemmän, Leopardista vai Manzonista?"

"Leopardista."

"Oi, tekin! Kuinka se minua ilahuttaa! Eikö hän tosiaan ole paljon suurempi?"

"Ei, hän ei ole likimainkaan niin suuri, mutta minä pidän hänestä enemmän."

"Oi", sanoi hän sulkien kirjansa, "sitä minä en käsitä, selittäkää se minulle."

Selitin hänelle mielipiteeni.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän sitten, lausumatta ajatustaan sen johdosta. "Te puhuitte ylhäisistä luonteista, tahtoisitteko sanoa minulle mitä ajattelette seuraavista säkeistä."

Hän haki kirjastaan _La Ginestra'n_ ja pyysi minua lukemaan runon, joka alkaa:

On luonne ylhäinen, ken luoda tohtii ikuisen katsehensa kaikkein kohtaloon, ja avoimesti totuutta tinkimättä tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu, ja tilan kurjan, hauraan...

"Minä ajattelen," vastasin, "että haluaisin painaa Leopardin syliini, itkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea oletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti ja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei! Oletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla hyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on antanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja mitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi."

"Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla", sanoi rouva Yves, "noin ajatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen omistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen pysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa."

Huomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää kuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä.

"Niin, mutta", sanoi hän, "se miellyttää minua suuresti! Minusta on mieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia olentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi minun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja kurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä on arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa maailmassa."

Riipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä salaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan tuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen, jossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut, katselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana lääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: "Mitä ajattelette minusta?"

"Että te olette sairas, ettekä saisi lukea Leopardia."

Hän vastasi hymyillen: "Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän, ett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia kirjoja niin kuin teidän."

Vastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn viinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti itse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja haudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä, ja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää ennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka hänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan, etsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves tempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni.

"Minä en voisi kiivetä haudallenne", sanoi hän hymyillen.

Aioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta olin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi, tahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en sitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi minulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani ylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen kieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei kumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että sen pitäisi olla hänelle omistettu.

Lyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: "Tahtoisin niin mielelläni jonkun muiston oleskelusta täällä."

Äkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa pois.

"Kyllä", vastasi hän suloisen suruisasti. "Luulen, että matkustamme niin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä."

Liikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva Yves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin täytyisi kaiken pysyä tällaisenaan.

Luulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet minuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin kuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa tällä hetkellä.

"Unessa", vastasin.

Hän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta luulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi.

Sydämeni kolkutti, kun jatkoin. "Kahdesti olet kuullut äänenne unessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten. Unet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja toivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni onnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että kuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön."

Meitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä kohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan vastauksen:

"Sitä minulla ei ole itsellenikään, ei elämää eikä toivoa."

Naiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa keskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin puhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa kohosi ja laski.

Ja minä? Sydämessäni raivosi myrsky ja sumu peitti silmäni.

Rouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä ennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin häntä vaieten majatalon ovelle saakka.

"Tahtoisin sanoa teille jotain", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta. "Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta."

"Miksi?" huudahdin jännittyneenä.

Sitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen katseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein tarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni yht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin sielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui.

VII.

Tuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun oli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi muutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä punastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa; mutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella häntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja siroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en ollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti vielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin päivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin kuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän oli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in kanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti: "Tuletteko mukaan?" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt merkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään pitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi.

Rouva B. puhui paljon, kuitenkin englannin kielellä, jota minä puhuin huonosti ja ymmärsin vieläkin huonommin. Kaunotar hymyili ja korjaili hyvin rakastettavasti. Mrs Yves vaikeni melkein aina ja minäkään en oikein tiennyt, mistä puhuisin hänelle; kuitenkin oli vaikenemisessamme hiljainen yhteisymmärrys, joka oli minusta suuremman arvoinen kuin välinpitämätön keskustelu. Hän näytti pian väsyneeltä ja me istuuduimme ruohikkoon kastanjan juurelle.

Vuorta kattavien, tummien metsien muodostaman piirin alla hymyilivät raikkaat niityt ja keltaiset viljapellot ylätasangolla, joka ulottui aina vastapäätä olevaan vuorijonoon, jonka kukkulat toinen toisensa takana hälvenivät vähitellen itäisen taivaanrannan syvään kirkkauteen. Rouva B. jutteli Firenzestä, missä hän oli viettänyt talven. En kuunnellut häntä ja tuskin rouva Yveskään. Minusta tuntui kuin olisivat ajatuksemme kulkeneet niin yksiä teitä, että hän tunsi niin kuin minäkin hetken ja maiseman vienon runouden. Silloin tapasivat silmämme toisensa useammin ja minun katseeni kysyi varmasti: Rakastatko minua? ja hänen silmänsä vastasivat: Kyllä!

Paluumatkalla tarjosin hänelle käsivarteni. Seuralaisemme kulki muutamia askelia edellä. Minä astuin hyvin hitaasti: kalliin olennon läheisyys, tuoksu ja lämpö oli niin suloista! Pyysin häntä innokkaasti sanomaan minulle sen, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut.

"En voi", vastasi hän. "En uskalla vielä ja luulen, etten koskaan uskalla. Ehkä kirjoitan siitä teille."

"Täytyykö minun peljätä tuota salaisuutta?" kysyin. "Riistääkö se minulta toivon? Riistääkö se minulta elämän?"

Hänen käsivartensa värähti, hänen kätensä kouristui, kuin olisi sähkövirta kulkenut sen läpi. "Minun tähteni ette kadota mitään," sanoi Violet värisevin äänin. "Toivon, että tulette tapaamaan toisen, joka on vapaampi ja arvokkaampi. Pelkään, että te minun vuokseni puhutte ja tunnette noin; mutta se syy on niin suloinen kantaa ja meidänhän täytyy taas kohta erota ainiaaksi. Te olette kertonut minulle unenne, ja minusta on kuin eläisin unessa, kuin olisin sama, enkä kuitenkaan sama kuin ennen. Niin — aivan kuin unessa!" Polku vei meidät tallille, jossa pidettiin Belvederen vieraille vuokrattavia aaseja, Rouva B. oli pysähtynyt juttelemaan hoitajan kanssa, ja me jatkoimme matkaamme. "Niin, nyt minä tunnen", sanoi Violet, kun olimme joutuneet kyllin kauaksi, "että minun täytyy kirjoittaa teille siitä asiasta. Se ei ole salaisuus, mutta kuitenkin jotain, mitä te ette tiedä ja mikä teidän pitäisi tietää. Teidän _Luisa_ kirjanne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin olen teille tätä ennen tunnustanut, ja teidän myötätuntonne on minulle hyvin kallis. Minusta olisi ikävää, jos te unohtaisitte minut ja jos te ajattelisitte minusta sellaista, mikä ei ole tarpeellista. Minä matkustan kohta ja sitten ei enää ole tilaisuutta selittää teille tätä asiaa."

Tappava kylmyys valtasi minut ja minulla oli tuskin voimaa vastata, ett'en koskaan unhoittaisi häntä, ja että nyt toivoin pääseväni kalliohautaani mitä pikemmin, sitä parempi.

Vavahtava käsi puristi käsivarttani: "Ei", sanoi Violet. "Minä en tahdo sitä, en tahdo!"

Rouva B. oli taas liittynyt meihin eikä eronnut meistä ennenkuin majatalossa. Rouva Yves meni huoneeseensa ja minä kiiruhdin omaani. Yhdellä hetkellä olin epätoivoissani, toisella leimahti minussa ilo tietäessäni olevani rakastettu. Ei, oli Violet sanonut, minä en tahdo sitä!

Tartuin kynään ja kirjoitin:

Ah, ei, jos lemmit mua, soisin ma hautain syvän laakson sumentoon. Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi, sa yksin tietäisit, ma missä oon.

Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi. Mun tähteni ei sanottaisikaan: "Tuo Aallotarna leikitellä taisi, vain vuorten kylmää lunta sielussaan.

Hän virran rantamalle vilpoisellen käy lemmenleikkiin kera laineitten. ja sammalvuoteellansa venytellen suo erämaille tunteet sydämen."

Oi armahain, ma itse soitteleisin kuohussa kiitävien aaltojen. Lemmestä, suuteloista lauleleisin ma ijän kaiken eelleen rientäen.

Oi armas, siellä sammaleitten alla jotk' onnellisna sua kannattaa. Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla sydämen kaipausta suloisaa.

Säteissä auringon mun sielun oisi, kun tuoksut ympärilläs liitelee. Se latvain laulaessa sulle soisi, kun säteet hellät sua hyväilee.

Taivaassa, josta katsehesi kallein nyt etsii uskoansa, toivoaan Tuulessa ympärilläs harhaileisin, kun myrskyten se kiertää kautta maan.

Sitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata kertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa kallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna. Toivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne liikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle. Missä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta voimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en ajatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia esteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa, solakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli jättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia syvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi rotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi pyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli jo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan vaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian pelastuksestani yksin hänelle.

Seuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni rouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa.

Hän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän kirjoitti. "Kyllä," sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea.

Panin runon hänen viereensä sanoen: "Runoni." Ensin ei hän näyttänyt ymmärtävän, mutta sitten loistivat hänen silmänsä; hän avasi nopeasti kuoren, ja hän luki luettuaankin. Sitten loi hän suloiset silmänsä minuun ja jäi katselemaan minua kuvaamattomalla ilmeellä. Viimein laski hän runon kädestään ja katseli minua yhä nojaten tuolinsa kaiteeseen.

En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista katsetta, niin sydämellistä, niin läpitunkevaa, niin lasimaista, kylmää ja intohimoista: kaikki kuvastui tuossa pitkässä pelokkaassa silmäyksessä. Sitten näin sen odottamatta tummenevan. Viimein kiitti hän minua ja jatkoi kirjoittamistaan. Vaikka yhä seisoin hänen vieressään, nosti hän hiukan päätään ja hymyili minulle heikosti. Ymmärsin ja vetäydyin viereiseen huoneeseen odottamaan.

Luulen odottaneeni puoli tuntia. Sitten kuulin, että Violet nousi ylös, ja palasin hänen luoksensa, saadakseni tietää kohtaloni. Hän painoi toista kättään silmiään vasten, toisella ojensi hän minulle kirjoittamansa. _Forgive me! Be kind to me!_ [Antakaa anteeksi minulle! Olkaa hyvä minulle!] sanoi hän. Sitten meni hän pois, enkä uskaltanut pidättää häntä.

Hän kirjoitti näin: "En ole rouva Yves, niinkuin luulette. En ole naimisissa; herra, joka on kanssani, on setäni. Se ei ole mikään salaisuus. Joku on saanut päähänsä, aivan ilman syytä, — ehkäpä sormukseni vuoksi —, että olemme mies ja vaimo, ja me olemme antaneet asian olla sillään. Teidän en kuitenkaan voi antaa olla siinä luulossa, se olisi väärin teitä, niin kuin minuakin kohtaan. Kuitenkin on minusta vaikeaa ilmoittaa teille niin yksinkertaista asiaa.

"Olemme tavanneet toisemme ensikerran muutamia päiviä sitten, mutta tuttavuutemme on kuitenkin paljon vanhempi. Te kerroitte minulle unestanne. Minäkin olen oppinut tuntemaan teidät ikään kuin unessa viime vuonna Roomassa, kun luin _Luisa'a_ Mieleni on paljon rauhallisempi ja positiivisempi kuin teidän, mutta kun ajattelen tuota lukuani, pelkään haihtuvani haaveiluihini. Muutamia vuosia sitten olin kuin ilman sydäntä, tai oli sydämeni kuin jäätynyt, enkä tuntenut enää, että minua paleli. Viime keväänä heräsi minussa ensi kerran hiljainen tunne, vieno suru.

"Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa protestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä tuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin vanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia köynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit auringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä englantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna Rooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin ruohikosta pienen, _Luisa_ nimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut se herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään. Avasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaa _Rakkauden satuun_, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa on luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja ajan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että säikähdin ja hämmästyin. En tahtonut!

"Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois, ojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja minun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä toi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista kirjaa, _Luisan_ minulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua takaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli runoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan kirjan, että suostuin.

"Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli mahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta aivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta mitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa, vai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen, vaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en voinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet, joka oli kirjoittanut sen.

"Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa, mikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt minua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta kohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se ei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus siitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n tekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten tavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti hyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo otaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se, että minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti miss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani herättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia.

"Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien tuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan kylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä voi sitä tarjotakaan.