Part 2

Kun kuljimme hitaasti ylöspäin vuorien välissä, huomasin, että vanha ystävättäreni luonto puhui taas minulle vaiettuaan kaksi vuotta. Täytyy tosiaan olla turhanpäiväinen uneksija ymmärtääkseen mikä ilo on tuntea olevansa armonalaisena kallioiden, veden ja vehreyden keskellä. Minusta se oli merkki, että vihdoin taas saattaisin kirjoittaa. Kun vuoristo puhuu minulle, seuraa siitä ensin suloinen kaihontunne, vieno kaipuu sulautua kaikkeuden elämään; sitten seuraa luomishalu, ja ajatukset tulevat paperille kuin itsestään. Samoin vaikuttaa minuun joskus Mendelssohnin musiikki.

Majatalossa ei ollut kirjettä Genevestä ja minä iloitsin siitä. Jos milloin olen rakastanut, en koskaan rakastanut niin syvästi kuin eron aikana, ja nyt, eronneena tuosta naisesta, en tuntenut mitään häntä kohtaan.

Ylhäällä ei ollut montakaan vierasta. Päivällispöytään, kello kuusi, ilmautui noin kolmekymmentä henkilöä. Istuin erään kauniin ja hienon vaalean naisen vieressä, jonka silmissä ja omituisen voimakkaassa ruusuntuoksussa oli jotain itämaista. Muut naiset olivat melkein kaikki vanhoja ja rumia. Neljä tai viisi italialaista oli kaikkien ulkomaalaisten juhlallisesti vaietessa kovin murtuneen näköisiä ja katselivat minua selvästi haluten saada minut toverikseen kävelymatkoille, lörpöttelyhetkille ja biljaardipeliin. Se peloitti minua ja olin sen vuoksi hyvin kylmä vanhaa herraa kohtaan, joka pöydästä noustuamme alotettuaan puhumalla "kuuluisista" runoistani sanoi, että hänellä ja hänen tovereillaan oli kovin vaikea olla noiden englantilaisten seurassa, ja että he olivat hyvin onnellisia tuloni johdosta. Hän lisäsi olevansa cavaliere se ja se toiset olivat: kreivi se ja se, parooni se ja se j.n.e., neljännellä ei ollut arvonimeä, mutta hän oli kuitenkin hyvin arvokas henkilö. Lopuksi lupasi tuo hyväntahtoinen herra puhua kokille, että hän tarjoisi vähemmän _plumpuddinkia_ ja kiinnittäisi hiukan enemmän huomiota kansalliseen vähemmistöön. Sitten jätti hän minut rauhaan ja sen jälkeen emme koskaan puhutelleet toisiamme.

Menin ulos terassille juomaan kahvini hentojen kastanjien alle. Siellä istui kaunis naapurinikin ihaillen hehkuvaa auringonlaskua ja ikuisen lumen peittämien kaukaisten vuorten komeutta. Mutta minä en katsellut taivasta, en alppeja, enkä häntä, vaan silmäilin kauas, tuhannen seitsemän sadan metrin syvyydessä lepäävän järven yli. Siellä kohosi vastapäisen vuoren vihreän rinteen yläpuolella suuri kallionlohkare, jota pienet, rappeutuneet tornit ympäröivät, ja jonka vuosikausia olin tuntenut ja jota olin rakastanut.

Poikana olin ujo ja ylpeä. Kun olin kuusitoistavuotias, pää täynnä Leopardia ja Victor Hugota, pantheismiä ja pessimismiä, suurta ulkonaista ihmisten halveksimista ja sisäistä epätoivoista halua saada kiitosta miehiltä ja lempeä naisilta, silloin syntyi minussa sentimentaali halu, että minut haudattaisi tuonne ylös. Nyt en ollut moneen aikaan nähnyt kalliota, se ei tiennyt mitään hulluista kuherteluistani tuon naisen kanssa ja kaikki nuoruuteni ajatukset pesivät tuolla ylhäällä puoleksi kotkina, puoleksi varpusina. Siellä oli vielä hehkuva surumielisyyteni ja ylpeä halveksumiseni sitä kohtaan, mitä toverini sanoivat rakkaudeksi, ja nuo naiselliset kuvittelut, joita yksistään pidin kyllin arvokkaina itselleni. Jos minulle silloin olisi sanottu: sinä annat naisen, joka lähestyy sinua ilman rakkautta, kietoa sinut pauloihinsa turhamaisuudesta, olisin vastannut: En, en! Ja nyt? Minulle ei olisi käynyt ansioni mukaan, jos olisin, vuorten laulajana, saanut yksin levätä tuossa ylevässä haudassa.

Minulle annettiin huone, jonka ikkunoista näki pohjoiseen. Iltaisinkin näin tuon mustan, tähtien seppelöimän kallion, joka toi silmieni eteen ylpeän ja puhtaan nuoruuteni muistot. Tahdoin tehdä työtä. Kevytlentoinen säe riitti usein nostamaan henkeni alakuloisuudestaan. Yritin kirjoittaa idylliä. Ajattelin tuota nuorta tyttöä valkeine käsivarsineen kaivon luona tienristeyksessä ja kukkivia neilikoita pienten akkunain edessä. Ajattelin teitäkin, ystävättäreni! Tehän tunnette minun työtapani. Otan todellisen olennon ja kudon sen ympärille runoutta, seuraan muutamia sen ääriviivoja ja peitän toisia. Mutta sinä iltana en löytänyt yhtään hienoa ja vahvaa säijettä, tahrasin turhaan paperini, ja rohkeuteni vaipui. Mitä sanookaan Heine? "Minun sydämeni on kuin meri." Minä pikku runoilija voin sanoa että minun sydämeni on vain kuin halpa järvi, jossa ei ole helmiä eikä koralleja, mutta joka kuitenkin nousee ja laskee niinkuin meri, joka päivä oman luonteensa ja jonkun salatun, taivaassa! olevan voiman vaikutuksesta.

Seuraavana aamuna saapui kirje Genevestä. Hän odotti minua kahdentoista päivän kuluttua, koska silloin saisimme olla yksin herättämättä epäilyksiä. Tätä johdantoa seurasi juhlallisia kehoituksia, jotka kuuluivat melkein syytöksiltä: minulta kiellettiin pieninkin tuttavallisuus. Tuo kaikki tuntui minusta jesuiittamaiselta ja vastenmieliseltä ja aioin olla matkustamatta; mutta kun minulle vielä jäi kuusi päivää ajattelemisen aikaa, siirsin pahan tapani mukaan päätöksen teon viimeiseen hetkeen. Sillä välin jouduin taas vanhan haluttomuuden ja hitauden valtaan. Jätin idyllin. Ei italialaiset, ei kaunis, vaalea nainen, eikä muutkaan henkilöt majatalossa kiinnittäneet mieltäni vähääkään. Kulutin päiväni kuljeksien raskain sydämin ympäri, kuunnellen tuntikausia pitkälläni ruohossa tuulen huminaa, tai seuraten pilven varjojen hidasta lentoa. Pellion kastanjat, Oranon kenttien niityt, Val Maran yksinäiset rotkot muistavat kai vielä minut. Retkilläni en koskaan tavannut ketään, en nähnyt ketään, en nähnyt sivistyneitä ihmisiä kuin aina yhtä hiljaisten ja juhlallisten ateriain aikana.

Heinäkuun ensimäisen päivän iltana, noin kymmenen seudussa luin huoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Silloin kuulin jonkun seurusteluhuoneen huonolla pianolla soittavan Clementin _Gran scena pateticaa_, jonka te niin usein olette kuullut. Esitystapa tuntui minusta erinomaiselta ja minä menin sinne. Soittaja oli eräs englannitar ja melkein kaikki vieraat olivat koolla salissa. Se on maan tasalla, ikkunat ja ovet terassille päin.

Istuuduin ulos pimeään. Yö oli myrskyinen. Tiheät salamat leimahtelivat jyrisemättä järven toisella puolen, mustista pilvistä metsäisten kukkuloiden päällä jotka näyttivät elävän. Taivas päällämme ja rotko allamme oli musta. Kun piano vaikeni, kaikuivat syvistä laaksoista kaikkien kylien kellot. Kaksi naista tuli ulos ja he istuutuivat lähelle minua. En saattanut nähdä heitä, mutta tunsin pöytätoverini ruusuveden tuoksusta. "Oikein hyvin, eikö totta?" sanoi hän englannin kielellä. Se oli ainoa nais-ääni, jonka siellä tunsin.

Mitään vastausta ei seurannut. Jonkun ajan kuluttua kuulin toisen äänen sanovan: _The bells_ (kellot).

Olen aina arvellut, enkä tiedä kuinka tuo outo ajatus on syntynyt minussa, että vain _olea fragrans'in_ tuoksu voi antaa jonkunmoisen käsityksen tuon äänen suloisesta kaiusta. Vavahdin ja kysyin itsekseni, missä olin sen kuullut. Ruusuvettä käyttävä nainen sanoi vielä jotain mitä en kuullut ja suloinen ääni vastasi: _Yes, there is hope_. (Kyllä, onhan toivoa).

Se välähti lävitseni kuin salama: tuo oli ääni, jonka olin kuullut unessa. Vapisin, en tiedä miksi, kuulematta mitään, vaikka molemmat äänet jatkoivat puheluaan. Muutamia muita naisia tuli ulos ja sitten menivät kaikki kastanjien luo. En seurannut heitä; tunsin sanomatonta halua saada olla yksin ja nousin huoneeseeni.

Siellä annoin tunteitteni päästä valloilleen. Olin kuin mielipuoli, polvistuin nauraen ja itkien, hypähdin pystyen rukoillen, tuntien, että Jumala on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa. Ojentelin käsiäni ikkunasta salamoiden ympäröimää mustaa kallionkielikettä kohden ja pyysin sitä riemuisesti iloiten, olemaan jälleen hyvä minulle, koska taas olin sen arvoinen. Puhelin näin korkealla äänellä ja nauroin itselleni, koska henkilö, jonka kasvoja en vielä ollut nähnyt, sai minut niin innostumaan, mutta se oli onnellista naurua, täynnä luottamusta, vailla pienintäkin ivaa. _There is hope! there is hope!_ Ja sitten peitin kasvoni käsilläni ja ajattelin: entä hän? Odottaakohan hänkin? Odottaakohan hänkin? Onkohan hänelläkin ollut aavistuksia, onko hänkin nähnyt unta? Minkä näköinen hän mahtaa olla? Mikä hänen nimensä lie? Ja sitten en ajatellut enää mitään. Äskeinen kiihtymys valtasi taas minut. Eräänä surullisena hetkenä poikana ollessani, kun kuljeskelin kotiseutuni rehevillä kukkuloilla, näin synkän ja kolkon nuoruuden edessäni ja sitten ihanan kukkasen, rakkauden, joka kukkisi minulle niin odottamatta kuin öinen agave. Nyt kolkutti sydämeni: "Agave, Agave!" Peitin silmäni käsilläni, raskaasti hengittäen; luulin, että silmäni todella levittivät valoa sillä hetkellä.

IV.

Sinä yönä en nukkunut ollenkaan ja seuraavana aamuna olin ensimäisenä ruokasalin viereisessä pienessä salongissa, jossa englantilaisilla oli tapana juoda teetä seitsemän ja yhdeksän välillä. Yöllä oli tullut mieleeni se arvelu, että suloinen ääni kuuluisi naiselle, jonka edellisenä päivänä olin ensikertaa nähnyt aterioimassa, ruusuvettä käyttävän naisen kanssa. Tuo viimemainittu tuli teelle puolen yhdeksän aikaan ja heti hänen jälkeensä toinen, joka tervehti häntä ääneen selkäni takana. Se oli _hänen_ äänensä. Tähän hetkeen saakka olin ollut hyvin levoton; joka askel oli pannut sydämeni lyömään. Hänen äänensä rauhoitti minut heti niinkuin jää, joka sitoo aallot. Kaikki vaikeni minussa, tulin rauhalliseksi ja koko tietoisuuteni rajoittui ainoastaan tähän hetkeen.

Äsken tullut istuutui vastapäätä ystävätärtään. Hän näytti olevan noin viidenkolmatta vuotias, hän oli suuri ja vaalea, hänellä oli hienot, sairaaloiset kasvot ja tyynet silmät, jotka näyttivät näkevän vähän ja muistuttivat hänen ääntään vienolla lempeydellään ja älykkäällä ilmeellään. Saman vaikutuksen tekivät hänen hennot, valkeat kätensä. Sileä, kultainen sormus hänen vasemman kätensä nimettömässä pisti silmiini.

Hän katsahti kerran minuun ja alkoi jutella toisen naisen kanssa. Hänen hiljainen naurunsa oli ihmeen viehättävä ja soi kuin musiikki. Sitten tiedusteli hän onnettomuutta, joka oli tapahtunut yöllä järvellä. Minä yksin tiesin siitä tarkemmin: Keski-yön jälkeen oli puhjennut ankara rajuilma, ja hiekalla lastattu vene oli uponnut onnettomine soutajineen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja koetin kertoa tapauksen englannin kielellä. Hän katsahti minua hiukan kummastuneena ja vastasi minulle puhtaimmalla italian kielellä, josta tulin vähän hämilleni. Sitten kiitti hän minua kevyesti kumartaen hyvällä, vakavalla silmäyksellä ja jatkoi keskusteluaan ystävättärensä kanssa. Poistuin huoneesta tyytyväisenä tuohon katseeseen, en kuitenkaan ilman kiusallista epävarmuutta, uutta epäilystä. Minusta tuntui, että jo rakastin häntä, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut naiset, että hänen kauneutensa omituisuutta ja moninaisuutta ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin rakastaja ja että samallainen verho peitti hänen sielunsakin, jossa piili joku salaisuus. Mutta oliko hän vapaa? Saattoiko hän rakastaa minua? Siinä oli uusi epäilys ja uusi huoli. Minulle kävi niinkuin silloin, kun suunnittelin taideteosta ja rakastuin siihen mielikuvituksessani, ja kun sitten huomasin istuvani kynä kädessä, ahdistivat minua taas tuhannet epäilykset ja huolet.

Myöhemmin näin hänet kastanjien alla, missä hän istui yksin lukien. Minä katselin muutaman askeleen päässä hänestä ravintolan mainiolla kiikarilla milloin kallionkielekkeeni huippuja, milloin perällä olevaa maisemaa, höyrylaivaa joka näytti liikkumattomalta järven vihreällä pinnalla, tai Luganoa, mistä saatoin eroittaa rantasillalla kävelevät ihmiset. Katselin ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ajatellen kuinka voisin taas puhutella häntä. Hän sulki kirjansa. Silloin tarjouduin, tällä kertaa italian kielellä, näyttämään hänelle paikan, mihin venhe oli uponnut. Hän suostui hyvin kohteliaasti ja pantuaan kirjansa pois tuli hän kaiteen luo, joka ympäröi kastanjaterassin jyrkkää rinnettä. Huomasin, että hänen käyntinsä oli hieman epävarmaa; hänen vasen jalkansa näytti jäykältä ja ehkä ei vasen käsivarsikaan ollut yhtä voimakas kuin toinen. Se lisäsi hellyyttäni häntä kohtaan, enkä tahdo tutkistella, miksi samalla tulin niin toivovan iloiseksi. Hän huomasi pian, että tunsin seudun, ja alkoi juuri kysellä minulta vuorien ja kylien nimiä, kun eräs viinuri tuli ja sanoi hänelle: "Herra Yves pyytää teitä tulemaan heti kohta!"

Vavahdin. Hänen kasvoilleen levisi kevyt tyytymättömyyden varjo ja kun hän näki, että minä sen huomasin, punastui hän hiukan. Hän pyysi anteeksi kohteliain sanoin ja minä olin onnellisempi ja samalla levottomampi kuin saatan sanoa. Kuka oli tuo herra? Jokin määrittelemätön piirre hänen käytöstavassaan, sileä kultasormus ja timanteilla koristetut korvarenkaat jättivät minulle vähän toivoa siitä, että hän vielä olisi vapaa.

Hän oli unohtanut kirjansa, nidoksen Leopardia, niinkuin ihmetyksekseni huomasin. Vinosti nimilehden yli oli kirjoitettu:

Violet Yves.

Toivoin, että hän palaisi, mutta sen sijaan tuli viinuri hakemaan kirjaa. Häneltä kuulin, että nainen ja hänen miehensä olivat saapuneet viikko sitten, ja että viimemainittu oli heti sairastunut. Nyt hän kuitenkin voi paremmin. Vaikkapa olin odottanutkin, sanaa "hänen miehensä", pisti se kuitenkin sydämeeni ja minulta puuttui tahtoa ja voimaa kysyä häneltä muuta.

Olin varma kiihtyneessä mielikuvituksessani, että rouva Yves ei ollut onnellinen. Hänen kohteliaisuutensa minua kohtaan ja tuo altis tapa, jolla hän antautui puheisiin kanssani, todisti, ett'ei hän ollut kehenkään rakastunut. Se lievensi katkeruuttani. Olisin mielelläni tahtonut tietää tuon miehen iän ja ulkonäön, mutta pidättäydyin kuitenkin kysymästä sitä, en niin paljon pelosta, että tunteeni tulisivat ilmi, — vaan siksi että luulin loukkaavani häntä ja alentavani itseäni sellaisella kysymyksellä.

Hän ei tullut aterialle. Illalla soiteltiin. Minä kävelin edestakaisin salissa toivoen joka hetki, että hänkin tulisi, mutta häntä ei näkynyt. Kymmenen seudussa menin lohduttomana terassille. Yö oli lumoavan kaunis. Kuu, joka nousi selkämme takaa, jätti varjoon meidät, taustalla olevan vuoren raunioiden peittämät rinteet ja kaarevan juovan järven rannasta. Siitä saakka loisti kaikki järven ja taivaan välillä, läheisistä idän kukkuloista aina lännen kaukaisiin lumivuoriin hopeavalossa. Astuin huoaten kaiteen luo.

"Hyvin kaunista", eikö totta?

Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän se oli, rouva Yves, joka lausui nämä sanat muutaman askeleen päässä minusta.

"Tekö?" sanoin.

Ehkäpä oli ääneni soinnussa enemmän tunnetta kuin tuossa sanassa. Hän ei vastannut.

"Täällä on liian kaunista," jatkoin. "Se melkein koskee."

Siihenkään hän ei virkkanut mitään.

"Tänä aamuna", sanoi hän sitten, "aioin kysyä teiltä tuon vuorenkielekkeen nimeä; se miellyttää minua suuresti."

"Sitä minä en tiedä", vastasin; "luulen, että sillä ei ole nimeä."

Lyhyen vaitiolon jälkeen alkoi suloinen ääni vielä hiljemmin, melkein ujosti:

"Niinpä täytyy teidän, runoilijan, antaa sille nimi."

"Tiedättekö sen?" huudahdin. "Tunnetteko minut?"

"Kyllä", vastasi hän. "Olen lukenut erään teidän kirjoittamanne runomuotoisen novellin, _Luisa'n_."

"Te olette lukenut _Luisa'n?_"

Vaikenimme molemmat pitkään. Syvä, onnekas liikutus esti minua puhumasta ja hän näytti hämmästyvän ääneni vavahtavaa sointua.

"Näette, että tunnen teidät oikein hyvin", alkoi hän taas lopulta. "_Luisa_ liikutti minua kyyneliin saakka. En saattanut uskoa, että sen tekijä olisi mies. Tänään sain kuulla eräältä italialaiselta herralta, että se olitte juuri te. Luulin, että se olisi joku nuori tyttö, joku Luisa. Oi, kuinka olen toivonut että oppisin tuntemaan teidät."

"Minäkin halusin oppia tuntemaan teidät."

Nuo sanat pääsivät minulta, ja minä vaikenin heti. En tiennyt täytyisikö minun selittää asia hänelle. Hän huomautti, että oli myöhä ja vetäytyi pois. Hänen tervehdyksessään oli jotain, mikä koski minuun ja vietin hyvin levottoman yön. Tunsin, että hän oli ollut hetken aivan lähellä minua ja vetäytyi sitten pois luotani. Hän oli varmasti pitänyt viimeisiä sanojani ajattelemattomina, tai liian rohkeina! Kärsin siitä ja iloitsin kuitenkin, sillä minusta tuntui, että olin saanut luoda silmäyksen hänen tunne-elämäänsä. Kuinka hienoa ja ylhäistä se olikaan! Nyt täytyi minun heti selittää tuo väärinkäsitys. Kun nukahdin aamupuolella, näin unta, että selitin rouva Yves'ille kaikki; ja että suloinen ääni kuiskasi: minä tiesin sen, minä tiesin sen! Mutta hänen kasvonsa olivat surulliset, kun hän sen sanoi.

V.

Seuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin järjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen kahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä huoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se, joka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan seurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri sanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä S. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella häntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua olin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja epävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia sanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana, kuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia. Lähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: "Rouva on tuolla kirkon luona."

En tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että saman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui minua.

Rouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti päätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti ja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti minuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten työtänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä mykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta. Astuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta kirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta välinpitämätön.

"Olen löytänyt jotain hyvää", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon ulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. "Jos te nyt etsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!"

Hän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin sanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan puron hiljaista lorinaa. "Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on runous", sanoin minä.

Rouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen silmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin.

"Eikö se teidän mielestänne olekaan runoutta", jatkoin minä.

"Kyllä", vastasi hän hiukan hermostuneesti "ja olen hyvin iloinen, kun en tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin tavallisesti vesijohtotorvesta."

"Hyvä rouva", sanoin sitten, "pelkään, ett'ette eilen illalla oikein ymmärtänyt sanaani."

"En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte", vastasi hän tyynesti. "En kiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne paha, jos en olisi ymmärtänyt?"

"Kyllä", hyvä rouva.

Hän nauroi kirkasta, hopeista nauruaan.

"Se on liian italialaista minulle", sanoi hän.

Välittämättä hänen pilanteostaan jatkoin minä: "Sanoin teille, että olin toivonut oppivani tuntemaan teidät ja te käsititte sen ehkä kohteliaisuudeksi. Mutta minulla ei ole tapana sanoa kohteliaisuuksia. Toivoin oppivani tunteinaan teidät, koska monta vuotta sitten olen kuullut äänenne näkemättä teitä."

Hän jätti piirustamisen ja katsahti minuun hämmästyneenä. Nyt ei hänen sielunsa ollut suljettu minulta: minä näin sen hänen silmiensä pohjalla kun hän kysyi: "Missä olette kuullut sen?"

"Se ei ole ollenkaan tärkeää", vastasin. "Valitan vain sitä, että tuo yhdentekevä sana saattoi tuntua teistä ajattelemattomalta. Nyt annan teidän jatkaa piirustamistanne rauhassa."

Näin sanoen jätin hyvästi, sillä tunsin olevani edullisessa asemassa, enkä tahtonut menettää sitä. Hän näytti tahtovan pidättää minua, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.

Laskeuduin läheiseen laaksoon, ajatellakseni pientä voittoani, noitten kasvojen ja tuon pilkallisen äänen tenhovoimaa.

Jospa sinä kerran tulet minua rakastamaan, sanoin itsekseni. Jospa sinä tahtoisit, etkä kuitenkaan tahtoisi sanoa sitä minulle! En tahtonut ajatella, että hän ei ollut vapaa. Minusta tuntui, että hän tulisi vapaaksi rakastamalla minua, ja puristin rintaani käsilläni. Näin suuri onni ei näyttänyt mahtuvan rintaani. Siihen koski nyt jo.

Tunsin väsymyksen tarvetta ja tein laajan kierroksen läpi laaksojen ja pensaikkojen, kulkien ripeästi kuin tuulen kantamana, hymyillen itsekseni ja ivaten hellän iloisesti kasveja ja kiviä, jotka eivät tienneet mitään. Niin minut huumasi tuon voimakkaan nesteen tuoksu! Muutaman askeleen päässä majatalosta, jonne saavuin myöhemmin, kohtasin rouva Yves'in, joka tuki käsivarrellaan kalpeaa, laihaa, silminnähtävästi sairasta herraa. Oli helppo arvata kuka hän oli. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, suuri ja jäykkäruuminen, synkkäkasvoinen mies, jonka katseessa oli jotain vihamielistä. Rouva vastasi tervehdykseeni hänen puolisonsa ei näyttänyt huomanneenkaan minua.

Kolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia. Hän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin tai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän vakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin minä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon tuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä. Hänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta suloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin minäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen äänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun kuuntelevan.

Ruusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in kanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä häntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä, mutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt häntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien.

Rouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen läntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa lukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin läksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen ja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein näkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin ja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka tuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli, kuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä en enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja autuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä selvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä olimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut sanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että kun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin rakastavat.