Part 1

RUNOILIJAN SALAISUUS

Kirj.

Antonio Fogazzaro

Italian kielestä suomentanut

Eino Palola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

"Nuova Antologian" herra päätoimittajalle.

K.H.

Eräs nainen, jota minulla ei ole kunnia tuntea persoonallisesti, on lähettänyt minulle myötäliitetyn käsikirjoituksen. Aioin myös lähettää Teille sen mukana seuranneen hienon kirjeen, mutta olen kadottanut sen. En siis voi muuta kuin kertoa sen pääasiallisen sisällyksen:

"Tuo nainen oli saanut käsikirjoituksen perintönä sen tekijältä, joka taisteli italialaisten kirjailijoiden riveissä saaden osakseen kunniaakin ja kuoli melkein äsken, muutamia vuosia sitten. Hän ilmaisee käsikirjoituksessaan luulonsa mukaan salaisen osan elämästään, ja pyytää ystävätärtään julkaisemaan kertomuksen, jos asiat sitä vaativat. Nyt näyttää siltä, että runoilijalla olisi ollut väärä käsitys salaisuutensa säilymisestä, sillä siinä Lombardian kaupungissa, jossa hän asui, tunsivat jotkut sen verrattain hyvin. Asiain näin ollen ei olisi syytä julaista sitä, mutta edellämainitun naisen mielestä olisi väärin pitää salassa kertomusta rakkaudesta, joka hänestä on ylevää, silloin kun maailmaa kiertää kaikenlaisia kuvauksia jokapäiväisestä, alhaisesta lemmestä. Ehdotan siis, että käsikirjoitus julaistaisiin romaanin muodossa, julkaisematta päähenkilön nimeä ja vaihtamalla muut toisiin, paitsi yhtä, jota kellään ei ole sydäntä muuttaa. Hän ehdottaa vielä romaanin nimeksi 'Runoilijan Salaisuus' ja pyytää minua ottamaan tehtäväkseni saattaa sen julkisuuteen 'Nuova Antologiassa', jossa saman kynän tuotteita ilmestyi vuosien 1863 ja 1880 välillä."

En ole pahaksi onneksi kyllin nuori ottaakseni sydämestäni osaa tällaiseen tarinaan, vaikka se liikuttikin paljon tuota hienoluonteista naista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, että rakkaus, josta siinä kerrotaan, on harvinaisempaa nykyaikaisessa kirjallisuudessa kuin todellisessa elämässä, ja teen sen siis ilolla tunnetuksi. Salataanko nimet vai ei näyttää meistä yhdentekevältä, sen saa lähettäjättären omatunto ratkaista. Kirjoitin vain, että jos yksi muutetaan, muutettaisiin kaikki. Mitä hän vastasi tai teki, ei liikuttane ketään.

Ehdotettu nimi johtuu kertomuksen viime sivuilla julaistusta keskustelusta, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista. Toivon, ett'ei sen julkaiseminen "Nuova Antologiassa" kohtaisi vaikeuksia. Jos suostutte, pyydän teitä julkaisemaan "Runoilijan Salaisuuden" esipuheena nämä rivini.

Ottakaa vastaan, arvoisa herra päätoimittaja, jakamattomat kiitokseni ja syvimmän kunnioitukseni ilmaisut.

Vicenzassa marraskuun 15 p:hä 1887.

Antonio Fogazzaro.

Runoilijan Salaisuus julkaistiinkin "Nuova Antologiassa."

Kustantajan huomautus.

I.

Tänään, lokak. 2 p:nä 1881, olen päättänyt kirjoittaa muistiin salaisuuden, joka on sieluni elämä, rikkaus ja voima. Sukulaisillani ja ystävilläni ei tietenkään ole aavistustakaan siitä. Yhdelle ainoalle elolliselle olennolle Italiassa olen itse kertonut siitä, mutta hän on sellainen, joka varmasti on ollut vaiti.

Tarkoitan häntä, joka tulee saamaan tämän käsikirjoituksen perillisiltäni: teitä, kallis uskollinen ystävättäreni! Jos te sitä lukiessanne muistelette pientä longobardilaista kirkkoa, vihreiden nurmikoiden keskellä, hiljaa kohisevan veden varrella tuolla kaukaisessa yksinäisyydessä, muistanette kai sen tunnustuksen minkä kyyneleettömät nyyhkytykset ja liikutus, mikä ei ollut vain tuskaa, keskeyttivät. Voitte vapaasti puhua tai vaieta. Jos salaisuuteni pysyy kätkössä maailmalta, älkää puhuko siitä muille kuin Jumalalle rukouksissanne; jos joku Italian ulkopuolella matkusteleva kynäilijä saisi epämääräistä vihiä siitä ja sitten arvelisi voivansa näytellä sydäntäni kymmenestä pennistä Fanfullassa tai Pugnolo della Domenicassa, loukkaamatta sillä mitään muuta kuin historiallista asiallisuutta, uskokaa se yksityisesti niille, jotka minua vielä rakastavat. Mutta jos meistä kerrotaan vääriä huhuja, seikkoja, jotka voisivat tuottaa surua ja hämmennystä, silloin pyydän teitä kädet ristissä, julkaiskaa kertomukseni. Olin kirjoittanut tuskaa ja harmia, mutta pyyhin pois "harmia", koska se pahastuttaisi tuota valittuani kuin likapilkku. Sillä teillä ja minulla on täällä maan päällä vain yksi peljättävä, yksi tuska, josta pyydämme Jumalaa meitä varjelemaan, ja se on parjaus. Se on tuskin mahdollista, ja toivon, että rukouksemme kuultaisiin. Mutta jos jumalallinen viisaus olisi toisin päättänyt, tehkää, ystävättäreni, kaikki, kaikki se, minkä mekin tekisimme, jos vielä eläisimme. Jos sanojani ei uskottaisi, vahvistakaa niitä todistuksilla ja asiakirjoilla: pyynnöstänne saatte niitä ystäväni tohtori Paul Stehlen kautta, Rüdesheimissä, Rheinin varrella Preussissa.

Tänään on Kaikkien sielujen päivä. Sumu höyryää yksinäisen huvilan ikkunoiden edessä, missä olen vieraisilla veljeni pojan luona. Minä sulkeudun menneisyyden muistoihin. Joku soittelee alakerroksessa jotain yksitoikkoista harjoitusta, viereisestä huoneesta kuulen palvelijoiden rauhalliset askeleet. Kukaan ei aavista mitä teen, mitä tunnen. Käteni vapisee, rinnassani käy yhtämittainen värinä ja itku nousee kurkkuuni. Kuitenkin tulee kertomukseni tuntumaan minusta kylmältä, kun sitä myöhemmin luen! Minä tahtoisin puhua, en katoavin sanoin, vaan tuntemattoman maailman varjojen kautta, elävällä äänellä, joka tunkeutuu solusta soluun, ei jätä mitään pois ja kaikuu ehkä niissä maailmoissa, jonne ihmisten katseet eivät pääse, jos siellä on henkiä, jotka saattavat tuntea pienimmänkin sielunliikkeen. Tahtoisin puhua, en joukkiolle, vaan ylhäisille sieluille, joita parjaus on loukannut, ja kadotetuille, jotka ovat iloinneet siitä. Täytyykö minun sen vuoksi luopua kynästä ja jättää kaikki Jumalan haltuun? Minä ajattelen häntä, tähteäni, ja kuulen suloisimman äänen, mikä, luullakseni, ihmishuulilta on soinut, sanovan hellästi: _write, love_, kirjoita rakkahin!

II.

Te tiedätte, ystävättäreni, ett'ei meidän välillämme aina vuoteen 1872 ole ollut mitään salaisuuksia. Joskaan emme rakastaneet toisiamme vaikka olimmekin vapaat, johtui se ehkä siitä, että tunne-elämämme ja ajatustapamme olivat liian läheistä sukua, luonteemme liian samanlaiset; rakkaus meidän välillämme olisi ollut luonnotonta. Tämä omituinen syy selviää jonain päivänä meille molemmille. Kuitenkaan ei se ollut ainoa; teillä niinkuin minullakin oli toisia syitä. Teidän syihinne en luonnollisesti kajoa. Mutta muistatteko unen, jonka kerroin teille tuona talvena vuonna 72 eräänä iltana kun olimme yksin ja minä olin tuonut teille erään merkillisen kirjan: "_Du sommeil et des rêves_." Kerran nuoruudessani luin runollisen, saksalaisen sadun kaivosta, joka oli niin syvä, ett'ei silmä eikä mikään välikappale ulottunut sen pintaan. Silloin tuli soittaja, istuutui kaivon kannelle ja soitteli hiljaa. Vesi alkoi nousta. Hän soittaa soittamistaan; ja vesi nousee aivan hitaasti yhä ylemmäksi ja välkkyy viimein kaivon suulla. Yöllä sen jälkeen uneksin minä, että kohosin rotkosta suloisen äänen hurmaamana, äänen, joka puhui korkeudesta vieraasti korostaen, käsittämättömiä sanoja. Heräsin itkien liikutuksen vallassa, jota kesti tuntikausia. Mielessäni tuo järjetön ajatus, että unessa kuulemani äänen täytyy olla olemassa, koetin kaikin voimin palauttaa mieleeni sen omituisen soinnun, etten sitä unhottaisi. Sittenkin unhotin sen pian — en kuitenkaan unta, ja pysyin siinä käsityksessä, että uni oli profetallinen näky, jonka kautta jumaluus salaisesti oli puhunut minulle. Ei mikään naisellinen ääni muistuttanut sitä koskaan, mutta kun tammikuussa v. 1872 toivuin vaikeasta taudista, näin taas tuon saman unen, kuulin taas tuon suloisen äänen vieraine vivahduksineen. Viikkoa myöhemmin tulin luoksenne ja toin teille kirjan "_Du sommeil et des rêves_."

Tuntuu mahdottomalta, että olisitte unohtanut kuinka levoton olin tuona iltana. Ehkä olen luonteeltani mystillinen ja olen ehkä taipuvainen uskomaan ihmisluonteessa vallitseviin kätkettyihin voimiin, salaisiin suhteihin kaikkeen yliluonnolliseen. On varmasti totta että jo kahdesti ennen tammikuuta v. 1872 sain todisteita tuollaisista välittömistä suhteista vieläpä valveilla ollessani; ensi kerran olin kahdentoista, toisen kerran neljäntoista ikäinen. Ensi kerran se hämmästytti, vieläpä pelästytti minua, vaikka enne olikin suosiollinen; käsite oli liian uusi minulle, niin aavistamaton ja selvä tuo sisäinen ääni, joka minulle puhui. Ennustus toteutui kuusitoista vuotta myöhemmin. Toisella kertaa ei mikään enne ollut kyseissä ja vasta tulevassa elämässä saan tietää oliko se vain mielenhäiriö, vai puhuiko minulle toinen henkiolento, niin kuin silloin luulin ja yhä vieläkin luulen, kuten eräässä kirjassani olen kertonut. Näin ollen on luonnollista, että unen uudistuminen teki minuun syvän vaikutuksen. Vielä suuremmalla hartaudella kuin ensi kerralla uskoin äänen olemassaoloon ja siihen terveelliseen ja voimakkaaseen vaikutukseen, jonka jonain päivänä sillä lailla puhuva olento tekisi minuun. Kuvitelkaahan nyt levottomuuttani siihen asemaan nähden, jossa olin tammikuussa v. 1872. Te tiedätte sen: pidin itseäni silloin jo sidottuna — ja ehkä ainaiseksi! Kun ajattelen tuon suhteen syntyä ja luonnetta, nousee katkera hymy huulilleni: surkuttelen tuota naista, surkuttelen ja ivaan itseäni. Tästä suhteesta on puhuttu ihmisten kesken ja aivan erehdyttävällä tavalla, enkä siis kerro siitä tässä aiheettomasti. Te tiedätte, että olin jo kauan aikaa tuntenut tuon kauniin ja henkevän naisen, jolla ihmiset sanoivat olevan rakastajan ennen kuin suhteemme tuli läheisemmäksi. Kävin joskus hänen luonaan, ja tapasimme toisemme usein, mutta ei seurassa. Luulin hänen olevan aivan välinpitämättömän minua kohtaan ja käyttäydyin sen mukaan; mutta harvalla ihmisellä oli sellainen kyky kuin hänellä saada sarkastinen puoleni esille. Eräänä iltana teaatterissa kohtasivat kiikarimme kahdesti toisensa ja toisella kerralla kesti hän katseeni, ennen kuin kääntyi pois. Minusta tuntui kuin olisi sydämeni lievästi haavoittunut — ehkäpä sai vain turhamaisuus ja uteliaisuus sen lyömään. Odotin ja sain vielä monesti katseen häneltä, sitten menin tapaamaan häntä hänen aitioonsa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli aivan uutta minulle: hän osoitti minulle niin selvästi suosiotaan muitten läsnä ollessa, että jouduin hämilleni. Kotimatkalla kuvittelin, että olin rakastunut häneen ja että minun piti sanoa se hänelle. Tätä pakottavaa käskyä tottelin pari päivää myöhemmin. Asia koski naimisissa olevaa naista, ja suurin vikani siinä oli, etten antanut perää todellisen intohimon vaatimuksille, vaan rakkauden tyhjälle utukuvalle. Hän vastasi, että sanani sattuivat häneen tuskallisesti, ja lisäsi ihmeekseni, että hän oli huomannut sympatiani jo jonkun aikaa sitten, ja ettei hän voinut salata, että siitä oli seurannut jonkunlainen taipumus hänenkin puoleltaan minua kohtaan. Hän oli kuitenkin pitänyt parempana, ett'emme keskenämme puhuisi siitä ja että hän kaikessa tapauksessa täyttäisi velvollisuutensa. Ennen olimme saattaneet tavata toisemme ystävinä miten usein hyvänsä, nyt ei sitä enää voisi ajatellakaan. Hän neuvoi minua tukahuttamaan rakkauteni, joka ei vielä lie ehtinyt kovin syvälle juurtua; sitten voisimme jonkun ajan kuluttua nauttia rauhassa puhtaan ja hartaan ystävyyden hedelmiä, jota ehkä molemmat tarvitsimme.

Silloin huomasin hämmästyen, ett'en oikeastaan rakastanutkaan häntä, niin jäähdytti hänen puheensa minut; ajattelin, että olin joutunut kuin tyhmyri viekkaan kiemailijan pauloihin — ja kuitenkin valehtelin väärästä kunniantunnosta, enkä käyttänyt hyväkseni hänen esittämäänsä ratkaisua, vastasin vain, ettei ystävyys voinut minua tyydyttää. Jumala tietää rangaistiinko minua moisesta pelkuruudesta, kun tulin hänelle tunnustaneeksi ja selittäneeksi kaikki ne erehdykset ja heikkoudet, jotka tekivät minut arvottomaksi ansaitsemaan hänen korkeaa rakkauttaan. Hellä, vakava sana ja suutelo hänen huuliltaan olisivat puhdistaneet minut niinkuin meidät puhdistaa ijäisyyden tuulahdus, joka joskus kulkee sielumme läpi rukoiltuamme, ja nyt en tuntisi tuskaa enkä häpeää tuota mennyttä aikaa ajatellessani.

Niin alkoi suhde. Luulen, ett'ei tuo nainen koskaan rakastanut minua todellisesti. Luulen, että juorut, joita leviteltiin hänestä ja erään hänen ystävättärensä miehestä, olivat vääriä, että hän oli valinnut melko epäonnistuneen keinon kumotakseen ne; että turhamaisuus oli saanut hänet valitsemaan miehen, joka kirjoitti runoja, joista ihmiset ja sanomalehdet joskus puhuivat; ja että hän lopuksi oli jollain lailla intellektuaalisesti utelias näkemään minkälaista rakkaus oli, että hänessä asui selittämätön pyrkimys kärsiä ja tuottaa toisille kärsimyksiä saadakseen voimakkaasti ottaa osaa tähän elämään panematta tulevaa vaaranalaiseksi. Siksipä sanoikin hän minulle, että jos tahtoisin rakastaa häntä velvollisuuden hallitsemalla tunteella, ei hän voisi sitä minulta kieltää, vaan että me tulisimme molemmat onnettomiksi. Hän tulisi syyttämään itseään siitä, että oli estänyt minua menemästä naimisiin, vaikka se minuun nähden, jolla paitsi nainutta veljeäni ei ollut muita sukulaisia, oli hyvin toivottavaa, ja koska minun ikäni vuoksi ei sopinut liikaa viivytellä. Mitä enemmän hän koetti saada minut eroamaan itsestään, sitä enemmän minä vastustin, sitä enemmän tunsin itseni sidotuksi, jopa kahlituksikin.

Mikä onneton vuosi se olikaan minulle! Joskus kuvittelin rakastavani häntä, ja silloin kiihoitti minua se, että tapasin hänet aina niin harkitsevana ja hyveestään varmana, niin täydellisesti oman itsensä herrana. Paljon useammin huomasin olevani kylmä hänelle ja kärsin omasta kierosta olostani, kärsin hänen vaatimuksistaan; sillä olemalla olevinaan kateellinen runottarelleni pyrki hän yksinään hallitsemaan henkistä elämääni, ohjaamaan sitä omien mielipiteittensä ja taipumustensa mukaan. Häneltä ei puuttunut kykyä eikä sivistystä; mutta kun minun ja teidän välillänne, rakas ystävättäreni, vallitsee liian läheinen sielujen sukulaisuus, oli se minun ja tuon naisen välillä liian kaukainen. Hän jumaloi muodon viimeisteltyä hienoutta, eikä ainoastaan mitä henkilöihin ja pukuihin tuli; hänen pienin liikkeensä, joka sanansa, koko olentonsa oli teennäisen miellyttävä. Se veti minua puoleensa, mutta hän ulotti tämän jumaloimisensa taiteeseenkin, ja siinä oli meidän välillämme kapea, hiuksen hieno juopa, selvärajainen pohjaan saakka, vaikka sitä päältäpäin tuskin saattoi huomata. Joskaan hän ei sitä minulle sanonut, piti hän kuitenkin runojani liian kansanomaisina. Ne olivat hänestä liian kaukana tuosta muodon valitusta aateluudesta, jota ilman ei mitään runoutta hänen mielestään ollut olemassa. Minä huomasin sen, kun puhuin hänen kanssaan muista runoilijoista, ja se harmitti minua. Minua loukkasi tuollainen arvostelu, minua loukkasi hänen arvostelunsa täydellinen riippumattomuus tunteesta, kun hän kuitenkin usein oli suullisesti ja kirjallisesti vakuuttanut rakastavansa minua. Minun rakkausihanteeni oli toisenlainen ja olinhan ennen kokenut toisenlaista rakkautta, jonka vallitessa sydän voitti kaikki järjen suunnitelmat. Ja kuitenkin, jos hän olisi antanut minulle toisenlaisia todisteita voimakkaasta ja syvästä tunteesta, jos hän joskus ei olisikaan voinut hillitä tunteitaan, ei tuo hänen mielipiteittensä riippumattomuus olisi loukannut minua. Mutta hän hillitsi itsensä aina ja eroten minusta useissa tois-arvoisissakin asioissa piti hän itsepäisesti kaikessa oman mielipiteensä. Tulin siis vakuutetuksi siitä, ett'ei hänen tunteensa ollut rakkautta, ja kun en itsekään rakastanut, päätin erota hänestä.

Sitä hän kai aavistikin, kun me kaksikuisen eron jälkeen tapasimme toisemme kaupungissa joulukuulla 1871. Minä aioin mennä jouluksi San Remo'on ja viettää siellä koko talven, mutta sairastuin. Silloin oli hän tahallaan varomaton ja kävi minua katsomassa. Asuin veljeni luona, ja hän ei seurustellut kälyni kanssa. Asiain näin ollen kävi hän vierailulla veljeni luona ja lausui toivomuksenaan saada tervehtiä minua. Jumalinen kälyni oli siitä niin hämmästynyt ja pahastunut, että hän ujoudestaan huolimatta vain vastenmielisesti suostui, ja olen varma että hän sittemmin tunnusti senkin synnin, rippituolissa. Kaupungissa syntyi sitten kova melu tämän käynnin johdosta. Sain kuulla siitä parannuttuani ja luulin olevani kiittämätön pelkuri, jos matkustaisin pois. Sellaista oli elämäni silloin: ainaista horjumista järjen ja tunteen välillä, joilta molemmilta puuttui valoa.

Tammikuun 12 ja 13 päivän välillä v. 1872 näin tuon salaperäisen unen toistamiseen. Heti kun kykenin iltaisin menemään ulos, tulin teidän luoksenne. Teillä, kallis ystävättäreni, oli syytä olla suuttunut minuun: koko vuoden olin ollut anteeksiantamattoman välinpitämätön teille. Vanha ystävyyteni teitä kohtaan ei ollut vähentynyt, mutta häpesin itseäni ja se piti minut kaukana teistä. Sinä iltana tulin kuin myrskyn ajamana teidän luoksenne, ja silloin sanoin teille kaikki, kerroin teille uneni niin intohimoisella luottamuksella sen yliluonnolliseen alkuperään ja profetalliseen merkitykseen, että luulitte minun olevan tulossa mielipuoleksi. Te sanoitte, ett'en vielä ollut aivan terve ja tarvitsin henkistä lepoa; minun pitäisi hakea huvituksia ja matkustaa, eikä _kirjoittaa liian paljon kirjeitä_.

Olisinkin matkustanut, joll'ei puolison mustasukkaisuus lopultakin olisi herännyt, ja joll'en olisi pitänyt velvollisuutenani olla nyt jättämättä naista. Tapasimme toisemme nyt paljon harvemmin ja en tiedä minkä kapinoitsevan hengen, minkä sairaaloisen sydämen vietin vaikutuksesta juuri silloin, kun murhe ja vaara uhkasi, toinen piti itseään loukattuna ja kärsi siitä katkerasti ja ihmiset alkoivat juoruta, juuri silloin näytti oikean intohimon henkäys tunkeutuvan meihin. Hän oli nyt hiukan epävarmempi itsestään. Se että maailma piti meitä syyllisinä, vaikutti kuin ohjasten löyhentäminen, oli kuin voimakas kiihotus pahaan, jonka seuraukset näin saimme tuntea. Minusta tuntui, kuin kulkisin hiljaa rotkoa kohti, josta nousi hulmuvia liekkejä, jotka kiihoittivat aistejani ja häikäisivät ajatuskykyni. Vaikka tiesinkin joutuvani hukkaan, tunsin kuitenkin että tuo sama sairaaloinen vietti veti minua sinne. Kauhistuneena pysähdyin ja päätin asettua vastarintaan. Tuollainen intohimo, joka mieluummin oli aistien kun tunteiden kiihtymystä, soti elämänkatsomustani ja sitä korkeaa ihannetta vastaan, jota olin tahtonut seurata elämässä ja taiteessa. Minusta tuntui että olin pelkurina jättämäisilläni lippuni ja painamaisillani elämääni, toimintaani ja maineeseeni teeskentelyn ja häpeän polttomerkin. Mutta sitten ei minulla kuitenkaan ollut voimaa välttää harvinaista tilaisuutta tavata häntä yksin, tietäessäni, millä innolla hän minua odotti, ja kun olin hänen luonaan, vei hänen kauneutensa, hänen hämmentynyt mielentilansa melkein kaiken arvostelukykyni. Onneksi sattui tuollaisia yhdessäoloja verrattain harvoin; ne eivät olleet pitkiä, häiritsemättömiä, eivätkä turvallisia, ja sanoakseni totuuden täytyy minun myöntää, että hänen tahtonsa pysyä oikealla tiellä vei aina voiton, niin horjuvaksi kuin se oli tullutkin. Niin kului useita kuukausia, joita minä pidän surullisimpina ja levottomimpina elämässäni. Se oli myöskin suurimman työttömyyteni ja hedelmättömyyteni aikaa. En muistaakseni kirjoittanut näinä kuukausina riviäkään, enkä opiskellut mitään.

Olen viipynyt kauan tässä välikohtauksessa, rakas ystävättäreni, vaikka se tuskin on yhteydessä tämän kertomuksen sisällyksen kanssa. Mutta tahdoin sanoa teille missä rajoissa suhteeni pysyi ja myöskin ainakin osaksi sovittaa rangaistavaa heikkouttani tämän kertomuksen kautta, joka ehkä saattaisi vähentää tuon tapauksen vaikutusta kotikaupungissani, vaikka arvoni alentuisikin niiden silmissä, jotka ovat lukeneet kirjani tuntematta näitä vähäpätöisyyksiä. Se, että olen kertonut näin laajasti näistä mielestäni tuskallisista tapauksista, selittää, miksi kertomukseni tästä lähtien juoksee vielä hitaammin.

Nyt jää minulle kuvaamaton onni kertoa ajasta, joka ikuisesti elää sielussani, antaa sen hiljaa liukua silmieni ohi. _Melius quam cum aliis versari est tui meminisse._ Asiat, joista joka päivä tulen kertomaan teille hiukan, jäävät teidän omaisuudeksenne. Jos minun täytyy saattaa ne sydämettömän maailman tietoon, niin pitäkää te huolta siitä, ettei minua katsottaisi ukkomaisen monisanaiseksi ja tunkeilevaksi. En sano teille tätä itserakkaudesta, vaan, suonette anteeksi sen, syystä että se on minun omia kuviteltuja harhaluulojani. Ehkäpä tulee se hyvä, tai paha, mitä meistä kuolemamme jälkeen puhutaan tai ajatellaan, kohtaamaan meidät palkitsevana tai kostavana, siinä määrin kuin se on meidän toimintamme tulos. Minusta tuntuu, että ihmisten ankara tuomio saattaa ulottua ikuisuuteenkin surettaen rakastettuani enemmän kuin minua.

Kirjoitan nämä johdantoni viimeiset sanat kello 6 aamulla. Taivas on pilvetön ja hento kuun valo väistyy hiljaa kirkkaan aamusarastuksen tieltä. Talon alla lepää valkea sumukerros laakson päällä. Tahtoisin, ystävättäreni, että sielläkin, missä me kuolemamme jälkeen, ennen viimeistä aamuruskoa, ikuista päivää, tulemme olemaan, olisi sellaista; tahtoisin, ett'ei inhimillisen tietämättömyyden ja murheen verhoamasta maasta yksikään paha henkäys tunkeutuisi ylös meidän luoksemme.

III.

Kesäkuussa 1872 meni nainen miehensä kanssa Genève järvelle viettääkseen kesänsä siellä. He aikoivat palata Italiaan Simplonin kautta ja pysähtyä joksikin aikaa Lago Maggiore'lle, Stresa'an, tai Pallanza'an. Hän sanoi kirjoittavansa Genèvestä voisinko tavata häntä salaa siellä, muuten tulisi minun koettaa saavuttaa heidät Lago Maggiorella. Lupasin sillä aikaa tehdä innokkaasti työtä.

Hän oli todella jonkun verran hämmästynyt ja pahoillaan sen täydellisen henkisen työttömyyden johdosta, johon rakkaus oli minut saattanut, ja jonka minä salaa saatoin täydellisesti selittää itselleni. Puoleentoista vuoteen olin kirjoittanut vain muutamia rakkausrunoja, pannen voimieni mukaan huolta niiden muotoon, vaikka sisällys olikin kylmänpuoleinen, sillä sellainen oli hänen makunsa. Hän oli nyt ihastunut Tennysonin _Idyls of the King_ runoelmaan ja olisi tahtonut, että minä kirjoittaisin jotain samanlaista niin hienostunutta ja niin aristokratista kuin mahdollista. Minä lupasinkin tehdä niin. Tunsin tarvitsevani lepoa ja vuori-ilmaa ja päätin nousta Lanzo d'Intelvi'in asettuakseni minulle ennestään tuttuun, mukavaan ja hienoon Hôtel Belvedere'en, joka sijaitsee ihmeellisen kauniilla paikalla viehättävässä yksinäisyydessä, ja jossa käy melkein yksinomaan englantilaisia. Siellä voisin työskennellä rauhassa. Läksin sinne kesäk. 28 p. Argegnon kautta.

Tuoreessa, vehreässä laaksossa, puhtaassa vuori-ilmassa luulin saavani hengittää vapautta, viattomuutta ja elämää. Ajuri pysähtyi hetkeksi Pellio'on. Kastanjametsien keskellä oli pieniä mökkejä, joiden ikkunoilla neilikat kukkivat. Menin kaivolle. Nuori, kaunis ruskeakäsinen, valko-olkainen tyttö ammensi vettä ja tarjosi minullekin. Kysyin häneltä, oliko vesi hyvää. "_La guariss de tucc i maa_", vastasi hän omalla murteellaan, "se parantaa kaikki taudit".

Katselin häntä ihmetellen. "Aivanko kaikki?" kysyin. Hän punastui ja hymyili vain, ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni. Join kauniin tytön astiasta, ja kun jatkoin tietäni, ajattelin, että hänen sievä suunsa, pieni sydämensä ja maidonvalkeat käsivartensa todella voisivat parantaa kaikki taudit. Oliko hänessä ehkä se murheeseen ja salaperäisyyteen verhottu idylli, jota hain. Nuo valkeat käsivarret eivät voineet olla alppi tytön, vaan jumalattaren.