Part 4

Minun periaatteeni järjestyksen valvojana on aina ollut välttää fyysillistä kosketusta. Olen sitä mieltä, että jollei Henki tee tehtäväänsä, on Ainekin avuton. Ainoastaan silloin, kun ensinmainitulla on isäntävalta, voi jälkimmäinenkin täyttää rengin työn. Minä olen siinä suhteessa syntynyt onnellisten tähtien alla, että olen henkeni voimalla useimmissa tapauksissa kyennyt hillitsemään ihmisessä heränneen pedon. Sellaisina hetkinä olen katseeseeni koonnut kaikki sieluni voimat ja saanut silmäni salamoimaan viheriäistä ja keltaista. Olen kuullut ystävältäni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjältä, joka joskus on joutunut todistamaan näitä henkisen voiman näytteitä, että katseeni tuollaisina hetkinä muistuttaa leijonan katsetta. Enkä sitä ollenkaan ihmettele. Päinvastoin luulen, että kun vielä karjahduksessani on purkautunut ilmoille kaikkien entisten Kuczkowskien parkaisut — alkaen ensimmäisestä, joka kiipeili puissa — isävainajaani, Vahvaan-Kuuskoskeen saakka, — on vaikutus varmaankin ollut hirvittävä, — koskapa tukkilaisilla tällaisten leijonahetkieni jälkeen kuuluu olleen asiaa purolle pesemään niitä parseeleita, joista mies tunnetaan. Mitä silloin merkitsevät pamput ja pistoolit? Henki se on, joka maailmassa jyllää ja aine auttelee vain kiltisti sivussa.

Mutta vaikka tämä (fyysillisen kosketuksen välttäminen) on ollutkin — ja yhä edelleenkin on — niitä johtotähtiä, joita minä elämässäni seuraan, olen siitä huolimatta joskus joutunut panemaan »hihat heilumaan», niinkuin sana tuolla korkeassa Pohjolassa kuuluu. Ja silloin on poliisin pamppu elävästi saarnannut siitä tekstistä, ettei »esivalta miekkaa hukkaan kanna». Ja auta armias sitä jätkäriepua, joka ei silloin ole ehtinyt saada jalkoja alleen! Sellaisina hetkinä on uusiintunut midianilaisten pako, Gideonin ajaessa heitä takaa, taikka se suurenmoinen tilaisuus, jolloin Simson aasin leukaluulla löi tuhat filistealaista. Sellaisina hetkinä on Aadam Kuuskoski ollut tilanteen herra, kuten sotakielessä sanotaan.

Minä siis sain vyölläni kannettavaksi puulaakin pampun, jota ennen minua oli kantanut Esaias Kemppainen, vaikka verrattain laihoilla tuloksilla. Siitä huolimatta, että tällä miehellä oli jylisevän profeetan nimi, oli hän miehekseen täydellinen tallukka. Korkeimpina hetkinään hän oli vain heiluttanut pamppua ja lampaan äänellä määkäissyt: »Katsokaapa, pojat, tätä!» Johon tukkilaiset olivat joukolla nauraneet. Esa Kemppainen oli tästä hölmistynyt niin, että oli katsonut parhaaksi pistää pampun poveensa ja maailman kilteimmällä äänellä pyytää: »Antakaapa, velikaverit, hiukan Kokkolan pötkyä. Ei sattunut Saariniemessä olemaan.»

Muistan hyvin sen päivän, jolloin ensi kerran saavuin puulaakin työmaalle järjestysmiehen sininen univormu päällä ja pamppu vyöllä. Muistan, kuinka monet katseet kohdistuivat minuun ja muutamista olin lukevinani ilkkumista ja uhmaa. Mutta minä, joka aina olen seurannut historiallisia esikuvia, otin uljaan Napoleon-asennon ja kädet ristissä rinnoilla katselin edessäni häärivää tukkilaisjoukkoa. Seisoin tuossa asennossa tarpeellisen kauan ja annoin näytteen leijonakatseestani. Se teki heti toivotun vaikutuksen, sillä muuan lösöjätkä, Isä-Suopanki nimeltään, joka kaikkein kiukkuisimmin oli mittaillut minua katseillaan, kohotti housujaan ja lausui seurakunnalle: »Tehdäänpäs, pojat, töitä, kun esivalta katselee päältä.» Mutta minä, jonka hallitsijataipumuksiin on myös kuulunut lempeä, mutta samalla arvokas isällisyys, korotin ääneni ja pidin tukkilaisille näin kuuluvan puheen:

»Veljet, tukkilaiset!

Te varmaankin ihmettelette, että minä, teidän entinen toverinne, seison tässä edessänne esivallan symbolit päälläni. (Käytin tahallani tätä vieraskielistä sanaa, koska olen sellaisten aina huomannut erikoisesti vaikuttavan sivistymättömiin joukkoihin.) Mutta tapahtunut on Jumalan tahto. Hän, joka kääntää kuningasten sydämet kuin vesiojat, on armossa nähnyt hyväksi kiinnittää arvoisan herra inspehtorin huomion minun käskijätaipumuksiini, jotka taipumukset ovat jokaisen ensiluokkaisen järjestysmiehen ainoat oikeat edellytykset. Sen vuoksi hän on koroittanut minut virkavallan säätyyn ja varustanut minut vallan näkyvillä merkeillä. (Samassa otin käteeni pampun.) Tämä pamppu tässä on sellainen vallan symboli, jota minulla siis on oikeus käyttää, jos joukossanne ilmaantuu kurittomuutta ja puulaakin järjestyssääntöjen rikkomuksia. Silloin on tämä vallan vertauskuva kuin sadun taikasauva muuttava teorian praktiikaksi ja minä saanen vakuuttaa, ettei se praktiikka ole oikein mieluista teille. Mutta minulla — tahdon sen myös tässä julkilausua — on aina ollut suurempi halu hallitsemaan hengen aseilla ja siksi toivon, että te, joiden joukossa on monta elämää kokenutta miestä, ymmärrätte tämän ja autatte symbolia pysymään symbolina ja teoriaa teoriana. Silloin vallitsee välillämme yhteisymmärrys ja sopusointu.

Tukkilaiset! Minä esitän yhdeksänkertaisen eläköön-huudon tälle sopusoinnulle. Eläköön!»

Ilmoille kajahti jätkäjoukon sataääninen huuto Se oli niin voimakas, että aluksi säpsähdin ja luulin jo pamppua tarvittavan. Mutta sitten minulle setvisi tilanne.

Joukosta kuului huutoja: »Eläköön Kuuskoski!» »Eläköön järjestys!» Minä olin turhaan pelännyt. Jätkät olivat ihastuneet puheeseeni ja ilmaisivat sen noin voimakkaasti.

Otin jälleen Napoleon-asennon ja katselin alamaisteni ilonpitoa.

Huutoa ja mekastusta jatkui hyvän aikaa. Taisipa joku siinä innostuksessa katkaista keksinsäkin, koskapa joukosta kuului kirkkaita »ärräpäitä». Siitä varalta, että joku olisi puheeni johdosta saanut sydämeensä närää, ehdotin huikaistavaksi laulun »Tukkipojan tunnusmerkki». Siinä oli reipas ja repäisevä tahti ja sitäpaitsi se oli minun tukkilaisaikuisia sepityksiäni.

Minun ei tarvinnut kahdesti käskeä. Samassa kajahti ilmoille sataääninen loilotus, jota minä johdin pampulla tahtia lyöden:

»Tukkipojan tunnusmerkki on reilu ja remssee käytös. Kurkkion kurkusta tukilla lasku on taitonsa korkein näytös.

Tukkipoian tunnusmerkki on ruskea sapelisylki. Sen kun tämä poika yli tuvan heittää, niin kiljuu jo kiukaan kylki.

Tukkipoian tunnusmerkki on pullo ja korttipakka. Viikon tienat jos lautahan laskee, niin eipähän itke akka.

Tukkipoian tunnusmerkki on heiluva helapää vyöllä. Sillä hän heilansa oven auki kiskoo päivällä sekä yöllä.

Tukkipoian tunnusmerkki on saappaat vohkavarret. Niillä kun poika permantoa polkee, niin karisevat katosta karret.

Tukkipoian tunnusmerkki on kymmenen ärräpäätä. Kun hän niistä vain yhdenkin laskee, niin taivaskin muuttaa säätä.»

Harvoin lienee tätä laulua repäisevämmin laulettu kuin näissä minun virkaanasettajaisissani. Kiveliö kohisi kuin koski äänten voimallisesta pauhinasta. Ja kuin vahvistukseksi viimeisen värsyn viime säkeelle, rupesi yhtäkkiä satamaan kuin saavista kaataen.

Tukkilaiset naureskelivat ja noituivat, lähtien kiireen vilkkaa juoksemaan kotuksiinsa kosken varrella. Minä seurasin esimerkkiä, vaikk'en juossutkaan. Virkavallan edustajana katsoin sen itselleni sopimattomaksi.

Sainkin pian havaita, kuinka esiintymiseni oli vaikuttanut. Kun päästiin kotuksen suojaan ja kahvikulta oli saatu valmiiksi, tarjottiin minulle ensimmäinen kuppi. Se tapahtui tuollaisella puolittain kunnioittavalla, puolittain tuttavallisella tavalla, jolla kansa aina suhtautuu rakastamiinsa virkamiehiin. Huomasin tuossa kahvia juodessani jo ensimmäisenä päivänä saavuttaneeni tämän ihailtavan aseman.

Olen sitä mieltä, etteivät tätä asemaa osaa oikein hallita muut kuin ne, joilla on suonissa herrasverta. Heillä on oikea vaisto ymmärtää, milloin sopii tehdä itsensä vertaiseksi, milloin taas ilmapallon lailla kohota ylös korkeuteen. Ilmapalloa pitelevään lankaan vertaisin tässä tapauksessa sitä syntyperäistä joustavuutta, jolla säätyläissuvusta tulleet virkamiehet pysyttelevät oikeiden välimatkojen päässä kansasta. Niinkuin tuollainen markkinailmapallo kauppiaan ystävällisestä toimenpiteestä toisinaan laskeutuu ympärillä seisovien päiden tasalle, häikäisten katsojia kauniilla muodollaan, — niin laskeutuu säätyläisvirkamieskin toisinaan kansan tasolle kuin puhellen: »Katsokaa minua. Tällainen minä olen.» Ja — samoinkuin ilmapallo taas hitaasti kohoaa korkeuteen, pysähtyen vasta sitten, kun lanka sen pidättää, — niin siirtyy säätyläisvirkamieskin taas tarpeellisen välimatkan päähän kansasta, kun tilanne niin vaatii. Jotavastoin kansan riveistä nousseilta puuttuu usein tämä joustavuus. Heille nousee virka päähän ja he tulevat heti niin »ilmaa täyteen», että »lanka» on vaarassa katketa. Kunnes jonakin kauniina päivänä kuuluu tuollainen hiljainen rapsaus — ja he ovat menettäneet kyvyn suhtautua kansaan. Silloin ei lopullinen kukistuminenkaan ole enää kaukana. Ylpeydessään he käyvät mahdottomiksi niin alaspäin kuin ylöspäinkin ja eräänä kauniina päivänä heidät kaikessa hiljaisuudessa erotetaan. Poksis! Ilmapallon satu on lopussa ja kuori tuijailee läpi ilmakerrosten maata kohti ja putoaa jollekin mättäälle kuin märkä kinnas.

Niin suuresti kuin minä ihailenkin Napoleon I:stä, katson, että tässä juuri oli syy hänen kukistumiseensa. Hänkin tuli liiaksi »ilmaa täyteen», katkaisi »lankansa» ja — liideltyään aikansa Euroopan yllä loistavana ja kauniina — putosi S:t Helenan saarelle. Se oli se mätäs, jolle hän mätkähti. Ei — tarvitaan joustavuutta, tarvitaan järkeä osata oikein suhtautua ympäristöönsä. Siinä on virkamiehenä olemisen salaisuus.

Tällaisiin filosoofisiin mietteisiin vaivuin tuossa kahvia juodessani. Näin jätkien päät ihan kohdallani ja uudenuutukainen univormuni sai minut kuvittelemaan itseni tuollaiseksi siniseksi ilmapalloksi, jonka hymyilevä pallomies on hetkeksi vetäissyt korkeudesta alas kansajoukon ihailtavaksi. Vanhat työtoverini suhtautuivat minuun juuri tuollaisella hiukan tyhmänsekaisella ihailulla. Toiset töllöttelivät suu auki kiiltäviä virkanappejani, toiset loivat arkoja silmäyksiä kiiltonahkasaappaisiini, jotka olivat ihan samanlaiset kuin kirkonkylän nimismiehellä. Luin heidän katseistaan, että he pitivät minua suurena herrana eivätkä he siinä erehtyneetkään: sellainenhan minä olin. Mutta herra istui lastensa keskellä ja nautti mitä heidän ystävälliset kätensä hänelle tarjosivat. Sillä kahvinjuonnin jälkeen rupesivat muutamat syömään ja vanha lösöjätkä Ruutikainen tarjosi minulle tuoresuolaista siikaa sanoen: »Eiköhän konstaapelikin vähän maistaisi?» Minua hiukan hermostutti, kun piti tuo kalapalanen kourin syödä. Ajattelin, että se saattaisi alentaa arvoani tukkilaisten silmissä. Vuolin siis tikun, pistin siiankappaleen siihen ja, pidellen sitä taitavasti hyppysissäni, imeskelin rasvan pois. Loput tarjosin kauniisti kymppi Korhosen koiralle.

Olen tämän kertonut vain esimerkiksi, minkälaisia vaikeuksia virkamiehellä on voitettavanaan. Sillä olen sitä mieltä, että kapinat ja vallankumoukset syntyvät juuri virkamiehistön liiallisesta alhaisuudesta. Tarpeellinen kunnioitus ja esivallan pelko vähenee ja silloin on hulina heti käynnissä. Vanhat roomalaiset sanoivat: »_Ne quid nimis_». Sen tahtoisin vapaasti suomentaa: »Älköön virkamies syökö kourin kansan nähden.»

Hohhoijaa! Mitäpä kertoisin? Kertoisinko, että järjestysmiehenä oloni kesti kymmenen vuotta? En, sillä senhän tietää koko Perä-Pohjola. Kertoisinko niistä suurista mellakoista, joita Pohjolan laajoilla tukkityömaillakin syntyi silloin, kun sosialismin aatteet olivat kypsyneet hedelmää kantamaan? En, sillä siitä ovat sanomalehdet tehneet selkoa ja minunkin osuuteni noiden mellakoiden rauhoittamisessa on tuotu julki, vaikk'ei hetikään niin laajassa mittakaavassa, kuin olisin ansainnut. Mutta — mitäpä siitä. Alkibiades ajettiin maanpakoon ja Guttenberg kuoli köyhyydessä. Historia on täynnä esimerkkejä kiittämättömyydestä. Nuo suuret mellakat luettiin johdon taholta minun syykseni. Niinkuin minä voisin estää räjähtämästä ruutitynnöriä, johon herrat itse heittävät palavan tulitikun! Sillä suureksi osaksi aiheutui tuo muistettava meteli niistä epäkohdista, jotka tukkityömailla vallitsivat. Palkat olivat pienet, asunto-olot kurjat. Talvella jäätyi jätkärievun tukka kämpän seinään kiinni, kun hän hetkisen nojasi sitä vasten. Totta on, että sytyttävän kipinän heitti suurlakko, joka etelästä käsin levisi pohjoiseen kuin kulovalkea. Siis — korjatakseni vertaustani — jos eivät herrat sytyttäneetkään ruutitynnöriä, olivat he itse tuon ruudin kasanneet. Minua syytettiin siitä, että olin muka veljeillyt tukkilaisten kanssa ja siten heikontanut esivallan auktoriteettia(!) Herra Jumala, minä, Kuczkowski, puolalaisen aatelismiehen jälkeläinen, jonka esi-isät olivat syöneet kuninkaan pöydässä! Päinvastoin — olin hallinnut heitä kuin Tsingis-Kaani, vaikka hengen rautahansikkailla. Voisin luetella lukemattomia esimerkkejä, kuinka jätkä on edessäni vavissut kuin haavan lehti. Voisin kertoa salajuonista ja väijytyksistä, joissa henkeni on ollut hiuskarvan varassa. Mutta leijonakatse, josta edellä olen maininnut, pelasti joka kerta tilanteen. Jos rahalla palkittaisiin se, mitä minä henkeni voimalla olen »Kannon» puulaakissa saanut aikaan, eivät mainitun puulaakin varat riittäisi alkuunkaan. Saisivat lainata Rockefelleriltä lisää. Arvoisa lukijani myöntänee minun olevan oikeassa, kun kerron, että vain kerran olen laukaissut pistoolini ja silloinkin vain täysinäisiin silppusäkkeihin, jotka pimeässä näyttivät hyökkäykseen valmistuneelta jätkäjoukolta. Niin vähän olen ampuma-asetta viljellyt. Ja kuitenkin olen pitänyt järjestyksen yllä »Kannon» puulaakin työmailla perimmässä Pohjolassa, missä ihmishenki ei paljon maksa. Mutta se on ollut periaatteeni mukaista, sillä — kuten edellä olen maininnut — olen aina välttänyt fyysillistä kosketusta. Vain harvoissa poikkeus tapauksissa olen käyttänyt pamppua ja pannut hihat heilumaan. Mutta silloinkin on karjuntani vaikuttanut enemmän kuin pampun iskut. Sillä — ääntä minulla on ollut — Jumalan kiitos! — ja on vieläkin. Sillä — olen varma siitä — jos olisin lyönyt joka kerta kuin sisuani poltti ja kieleni kärjessä kipenöitsi, olisivat Suomen seurakuntien papit saaneet lisätyötä kirkonkirjojen pidossa. Siksi monesta maaherranläänistä on miestä kohdalleni sattunut. Mutta — millähän mielellä olisi puulaaki silloin toimintaani suhtautunut? Varmasti se olisi ollut ensimmäisenä soimaamassa minua liiallisesta ankaruudesta, niinkuin se nyt soimaa liiallisesta lempeydestä. Mutta — kumpi on parempi, saadako jälkimaailmalta lempeän vai julman nimi? Keisari Tiitus oli »ihmiskunnan rakkaus ja ilo», mutta kuka valloitti Jerusalemin? Juuri sama Tiitus. Minua taas on kutsuttu »Kauheaksi Kuuskoskeksi», mutta sittenkin olen menettänyt virkani — lempeyteni vuoksi.

Niin — olen edellä puhunut ilmapalloista — sellaisista, jotka tyytyvät koreasti lentämään rihmansa varassa, kuin myös sellaisista, jotka kahleensa katkottuaan leijailevat aikansa yläilmoissa ja putoavat sitten maahan. Eikö minun ole käynyt juuri viimeksimainitulla tavalla?

Tavallaan — mutta siihen ei ole ollut syynä minun mahdottomuuteni, vaan puulaakin mielivalta. Sattuuhan markkinoilla, että joku ilkimys pistää puhki ilmapallon, sillä aikaa kuin myyjä tekee kauppoja toisen kanssa. Eikä siihen tarvita muuta kuin tavallinen nuppineula. Sellaisena salakavalana nuppineulan pistona pidän sitä »Kanto-»yhtiön johtajan väitettä, että minä muka olisin veljeillyt tukkilaisten kanssa. Se kuulostaa naurettavalta ja sitä se onkin. Mutta — tässä tapauksessa se riitti: — se teki lopun »sinisen ilmapallon» sadusta — käyttääkseni tätä runollista vertausta.

Mieleeni muistuu muuan laulunpätkä, jota ystävälläni Teofilus Tiennäyttäjällä oli tapana hyräillä:

»Hei, pallomies, jo puhkaistiin taas ilmapallo sulta!» Ei haittaa, näitä kortteeriin jäi riittävästi multa.

Jos kanssani käyt kaupunkiin, jonk' Isar halki taittaa, niin siellä rampa arlekin näit' tuhatmäärin laittaa.»

Niin — vaikka tuo laulunpätkä ei kirjaimellisesti sovellukaan tähän tapaukseen — minä kun olen verrannut _itseäni_ ilmapalloon — niin tulkitsee se kuitenkin erään totuuden: Jos markka menee, niin jääpä toinen. Virkoja on maailmassa riittävästi. Sen olen minäkin saanut kokea.

Mitäpä kertoisin? Puhuisinko puulaakin sisäisistä asioista, jotka eivät suinkaan aina olleet oikealla tolalla? En, sillä mitä ne minua liikuttavat. »Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee», sanoo Teofilus Tiennäyttäjä. Ja se sana on tosi. Minä siis puhun itsestäni, sillä siitä ei kukaan voi minua syyttää. Minä lausun vain tämän luvun lopussa jäähyväiset Perä-Pohjolan ikuisesti humiseville metsille, noille sola koille kuusille, jotka seisovat totisina kuin alabasteripylväät. Te tunnette Aadam Kuuskosken. Hän on kuunnellut teidän kummaa kohinaanne, jossa soi ihmiskunnan ikuinen huokaus. Hän on istunut teidän juurellanne kädessä mahdottoman suuri voileipä ja haaveillut Eedenin paratiisista. Silloin hän ei ollut virkamies, sillä poliisinlakki lepäsi kallellaan kanervapensaikossa ja virkatakissa oli kaksi nappia auki, ylhäältä lukien. Ei, hän oli runoilija, joka kuvitteli syövänsä taivaalta kuun ja tuottavansa siten kaikille rakastavaisille suunnatonta harmia. Sillä missä nyt lemmenliitot solmittiin? Hahhaa! Runoilija Aadam Kuuskoski nauroi, nosti polvensa pystyyn, ja nojaten kuusen kylkeä vasten pani kädet ristiin rinnoilleen. Sillä itse hän oli solminut ikuisen liiton pimeässä, Konttisen kujan suussa saman päivän iltana, jolloin keisari Nikolai II nousi Venäjän valtaistuimelle.

MINÄ MENEN NAIMISIIN ALEKSANDRA ALAN KANSSA.

Mitä on mies ilman vaimoa? Niinkuin koira ilman häntää tai niinkuin sika ilman kärsää. Taikka — käyttääkseni runollisempaa vertausta: niinkuin kallisarvoisilla aarteilla lastattu laiva ilman peräsintä, taikka kirkko ilman lukkaria. Komeakin laiva joutuu auttamattomasti haaksirikkoon ja niin joutuu moni eteväkin mies ilman vaimoa siveelliseen haaksirikkoon elämän myrskyävällä merellä. Lukkarittomassa kirkossa on taas ikävä veisata, mutta — kun etevä lukkari avaa suunsa ja kajauttaa: »Koko maailma iloit' mahtaa», niin siihenpä sopii jo seurakuntalaisenkin sekaantua. Niin on myös vaimo talossa se, joka suurinta ääntä pitää (minä en sano tätä millään pahalla, sillä se on naisen luonto) eikä siihen tarvitse miehen edes aina sekaantuakaan.

Mutta — jottei minua luultaisi naisten pilkkaajaksi — riennän heti kertomaan, että Aleksandra Ala (eli Alan Santra) oli kerrassa komea ihminen. Sellaista ryhtiä kuin hänellä oli tyttönä, ei ole jokaiselle kuolevaiselle suotu. Niin hän kulki pää pystyssä, sivuilleen vilkumatta ja länteensä lainehtivat kuin Laukeaman vedet lounaisella. (En ole luultavasti ennen maininnut, että Laukeama on Ison Väylän ja Luppojoen yhtymäkohta, järveä muistuttava laajennus, jonka lounaistuuli saa isosti aaltoilemaan.) Kylän kesken pidettiin Alan Santraa äreänä, helposti kuohahtavana ihmisenä, joka suutuksissaan saattoi sanoa mitä tahansa. Mutta hänen käytöstään ei yksikään kyennyt moittimaan. Hän ei kuluttanut aikaansa tanssipaikoissa ja turhaan saivat kylän pojat hänen luhtinsa ovea kolkuttaa. Se ei auennut — ja — jos aukesikin — saattoi sieltä saada päähänsä halon taikka jakkaran. Pari, kolme Ristiniemen poikaa oli kulkenut pää kääreissä Santran vuoksi. Häntä olisi siis saattanut luulla tylyluontoiseksi, mutta se, joka tunsi hänet tarkemmin, tiesi, että tuossa tukevassa immessä asui tosi naisellinen sielu.

Minä olin jo rippikouluaikanani iskenyt silmäni Santraan, sillä en nähnyt häntä koskaan muiden seurassa. Yhtä aikaa me kuljimme rippiluvussa ja koulun päätyttyä jäi Santra kirkonkylään palvelukseen. Ensimmäisinä tukkilaisvuosinani näin hänet tuon tuostakin kirkonkylän raitilla ja monta kertaa — kun olin toisten tukkilaisten kanssa menossa tanssipaikkaan — tempaisi hän minut pois tuolta turmeluksen tieltä huutamalla jälkeeni: »Tule sinä, Kuuskosken poika, sieltä pois, sillä sinä olet parempaa lähtöä kuin nuo retkut, joilla ei ole muuta virkaa kuin tanssi ja kortinlyönti.» Toverini kiroilivat tuota ylpeää tyttöä, mutta — tunnustaakseni totuuden — minä seurasin joka kerta hänen kutsuaan. Sellaisina iltoina me tavallisesti kävelimme hautuumaalle ja silloin minä näin Santran ihan uudessa valossa. Tuo ylpeä pää taipui hiukan alaspäin ja hänen silmänsä saivat omituisen, kaihoisan ilmeen. Sellaisina iltoina hän oli tavallista puheliaampikin ja me keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Eräänä iltana hän sanoi: »Minä pidän tästä karkeasta sorasta näillä käytävillä; se sihajaa niin somasti töppösten alla.» Johon minä vastasin: »Se tuo mieleen elämän katoavaisuuden, sillä käyskelemmehän kalmistossa.» Silloin hän kohotti minuun ihanat silmänsä ja hänen korkea povensa aaltoili rajusti, kun hän lausui: »Niin, Aatami, minä olen aina huomannut, ettet sinä ole se, miltä näytät. Sinulla on parempiakin ajatuksia, kuin seurastasi päättäen saattaisi luulla.» Sekös oli minulle kuin öljyä valkeaan. Minä innostuin ja rupesin purkamaan hänelle sydäntäni. Seisoen keskellä kirkkomaan käytävää, kauppias Koivulan hautakiven kohdalla, minä painoin käden sydämelleni ja huudahdin haltioituneena: »Et tiedä, Santra, kuinka tämä on täysi!» Santra ei vastannut mitään, katsahti vain lempeästi ja viittasi minua mukaansa. Me vaikenimme kumpainenkin ja jatkoimme hiljaa kävelyämme. Se tuntui niin ihmeen ihanalta. Tuntui, kuin olisi tuota tunnustusta seurannut äänettömyys keventänyt rintaani. Jokainen askeltemme aiheuttama sihahdus kuulosti minun korvissani, kuin olisi jyviä laskettu vähin erin hinkalosta säkkeihin, ja minä olin kuulevinani äänen sanovan: »Nyt se riittää; nyt sinne kyllä voi ylisen luukusta mennä.» Ja sinne mentiinkin (t.s. minun sydämeeni). Se veitikka, joka sinne kiipesi, oli juuri tuo vierelläni asteleva muhkea Santra. Hän sai minut kertomaan aatteistani ja suunnitelmistani, ja sitä mukaa kuin minä kerroin, kaivautui hän sydämeni soppeen, sen jokaiseen koloon ja etsi yhä uutta. Ja — sikäli kuin saatoin hänen kasvoistaan päättää — oli hän löytöihinsä tyytyväinen.

Niin uskalsin muutamana iltana hänelle tunnustaa, että minusta tulisi runoilija. Tunsin verissäni sen poltteen, joka on runoilijoille ominaista. Pääni oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minä puhuin unissani ja olin tavallisesti olevinani trubaduuri kuningatar Genoveevan hovissa.

Hän kuunteli minua hämillään eikä pitkään aikaan keskeyttänyt minua. Mutta sitten hän yhtäkkiä — juuri kun olin kuvaamassa hänelle, minkälaisia rakkausrunoja minä aioin kirjoittaa — keskeytti minut kysäisemällä:

»Mutta kuule, Aatami, eikö siihen pidä olla kouluja käynyt?»

Tunnustan seisoneeni hetken hämilläni. Se näpsäkkä Santra! En kyennyt vastaamaan mitään. Minä en siihen aikaan tuntenut vielä muita runoilijoita kuin Runebergin ja Topeliuksen sekä jonkun verran Walter Scottia, ja ne olivat kaikki olleet kouluja käyneitä miehiä. Minä en siis voinut hetkeen vastata mitään. Mutta tuo nokkela Santra tuli minulle itse avuksi — tietämättään.

Minä katselin hänen muhkeaa muotoaan, hänen kauniisti kaartuvia rintojaan, hänen suutaan, jota tällä hetkellä koristi hiukan ivallinen hymy, ja minä tunsin, että rakastin häntä.

»Niin... koulujako käynyt?»

»Niin.»

»Mutta — tarvitaanko rakkauteen koulunkäyntiä?»

Näin, että hänen kasvonsa kalpenivat ja rintansa kohosi ja laski kuin meri. Nyt oli hän vuorostaan voitettu. Minä riemuitsin hengessäni.

»Katsopas, Santra, jos rakastamisen oppii ilman koulunkäyntiä — se kun on luonnon vaisto meissä — niin oppii runoilemisenkin. Sekin on luonnon vaisto. Ja minä tunnen, että minussa asuu tuo vaisto.»