Part 3

Oltuamme viikon rippikoulussa, sairastui lukkari yhtäkkiä. Häntä oli hevonen potkaissut rintaan ja hän oli saanut sisäisen verenvuodon. Meiltä uhkasi siis nousta tie pystyyn musiikin salaperäisiin maailmoihin pyrkiessämme. Tovereistani suurin osa iloitsi tästä onnenpotkauksesta, sillä lyhenihän päivä nyt yhdellä oppitunnilla. (Sellaista on tämä elämä, että onnettomuuden potkaus on toiselle onnen potkaus.) Mutta minä olin pahoillani tästä tapaturmasta ja noiduin hengessäni hevosta, joka yhdellä kavionsa iskulla särki rouva Musican kultaisen kanteleen. Olin mm. suuresti innostunut veisuuseen. Lukkari olikin jo useamman kerran huomauttanut komeasta lauluäänestäni ja sanonut. »Kuulkaa te tuota Kuuskosken Aatamia! Se poika vetelee kuin oopperalaulaja!» Varsinkin olin ihastunut muutamiin virsiin aivan erikoisesti. Niinpä muutamana päivänä olin kiskaissut »O Herra korvas kallista» niin voimallisesti, että koko luokka oli kääntynyt katsomaan. Lukkarikin oli silmännyt minua hyväksyvästi silmälasiensa takaa ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastuksen hohde. En osannut silloin aavistaa, että tuo yksi ainoa virsi viittoisi minulle tien pöydän taakse, lukkarin paikalle.

Sillä kun rovasti lukkaria kohdanneen tapaturman jälkeisenä päivänä saapui pirttiin, lausui hän juhlallisesti:

»Koska kanttori Kaveniukselle on sattunut onnettomuus, niin ettei hän voi saapua kouluun, on hän ehdottanut Aadam Kuuskoskea sijaiseksensa. Aadam Kuuskoski» — jatkoi hän katsoen minun nurkkaani — »tästä päivästä alkaen hoidat sinä lukkarin virkaa rippikoulussa siihen saakka, kunnes kanttori Kavenius paranee.»

Minä olin ällistynyt. Minäkö lukkariksi? Johan nyt kummia! Mutta — kun katsoin rovastia ja huomasin hänen pitävän asiaa itsestään selvänä — en empinyt, vaan nousten pystyyn ja kumartaen, niinkuin olin nähnyt kanttori Kaveniuksen tekevän, lausuin lujalla äänellä:

»Teen parhaani, herra rovasti ja jumaluusopintohtori!»

Iltapäivällä minä jo aloitin. Pidin pojille pienen puheen, jossa huomautin, etten minä aikonut ruveta rovastille kantelemaan heidän mahdollisia kepposiaan laulutunnilla, vaan olin uppiniskaiset ojentava omalla tavallani. (Olin siihen aikaan, kuusitoistavuotiaana, melkein täyden miehen mittainen.) Toverini kyllä arvasivat, mikä se »oma tapa» oli. Minä viittasin ulos ja kohotin hiukan oikean käteni nyrkkiä. Tämä heitä kohtaan osoittamani lojaalisuus samoinkuin uhkauksenikin vaikutti, ettei minun tarvinnut heitä kertaakaan rangaista. Myöhemmin olen huomannut, että sillä kertaa tietämättäni seurasin vanhain roomalaisten hallitusperiaatetta: _Divide et impera_, hallitse hajoittamalla.

Kylläpä me sillä viikolla lauloimme... sillä ja toisellakin. Olen lukemattomia kertoja joutunut koviin ponnistuksiin tukkijoella, mutta en ole vielä kertaakaan niin hiessä uinut kuin noilla kahdella viikolla veisuutunnin aikana. Ja hikoilla saivat pojatkin. Minä veisautin heillä samaa värssyä monta monituista kertaa, jos vain huomasin, ettei veisuu sulautunut yhteen. Minulla on nim. aina ollut harvinaisen tarkka musiikkikorva. Muutamat rupesivat jo väsymään. Mutta kun nyrkkiä puiden ja hammasta purren huusin: »Jukoliste, jos ette aukaise lauluväyläänne, niin kiskon selkänahastanne kengäksiä!» — niin ottivat he kiltisti virsikirjansa ja veisasivat taas. Välistä kun rovasti tuli porstuaan kuuntelemaan, aukaisin minä oven, ja kun me sitten kuudestakymmenestä kurkusta vetäisimme: »Tuomiopäiv' on kauhistava», kuunteli rovasti hetken, mutta hiipi sitten hiljaa pihalle. Mahtava, majesteetillinen veisuumme tulkitsi varmaankin tuomiopäivän vakavuutta, niin hänkin, rovasti ja jumaluusopintohtori, tuli ajatelleeksi omaa kohtaansa tuon päivän tutkinnoissa. Nautin hengessäni tästä musikaalisesta mielenosoituksesta, sillä luulenpa sen ainakin panneen rovastin ajattelemaan, ettei tuo hänen halveksimansa Aadam Kuuskoski ollutkaan niin huono mies, kuin minä hän papillisessa itsevarmuudessaan tätä oli pitänyt.

Näin kului vähitellen rippikouluaika. Isoäiti iloitsi minun menestyksestäni. Saatoinhan näin korvata hänelle sen syvän murheen, johon hän minun koulusta erottamisen! kautta oli joutunut. Hän näki minun lukkarinsijaisuudessani Onnettaren viittauksen suureen ja loistavaan tulevaisuuteen. Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan. Tosin minusta ei ole tullut laulun ja musiikin professoria, vaan ainoastaan tavallinen nimismies. Mutta — ei sekään ole vähän, kun ajattelen, minkälaisessa akatemiassa olen virkaani valmistunut. Puhumattakaan siitä, että minusta tuli runoilija, vaikka olen joutunutkin jakamaan ystäväni tiaisen kohtalon ja jäänyt virallisten laulajien joukosta pois. Vain harvat ystäväni ovat aavistaneet minun suuret lahjani juuri tällä alalla; niiden harvojen joukossa on kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä yksi. Mutta — mitäpä siitä. Olen palvellut Runotarta joutohetkinäni ja tehnyt sen havainnon, että vain sille, joka ei ammattimaisesti pyri suhteisiin hänen kanssaan, hän kertoo syvimmät salaisuutensa. Muusat ovat oikullista väkeä. He eivät suostu viralliseen avioliittoon kenenkään kanssa, vaikka ammattikirjailijat kyllä uskottelevat sitä itselleen ja lukijoilleen. He solmivat vain tilapäisiä liittoja kenen kanssa kulloinkin haluavat, mutta vain sellaisten kanssa, jotka osoittautuvat noiden liittojen arvoisiksi. Siten on Runotar sangen usein pistäytynyt nimismies Aadam Kuuskosken virkahuoneeseen ja istahtanut hänen pöytänsä päähän. Hän ei ole ollenkaan hämmästynyt, nähdessään sen täynnä käräjäpapereita ja rästiluetteloja. Hän on tiennyt, että tuolla kookkaalla miehellä, jolla on Herkuleen hartiat, on mitä herkin sielu. Hän on huomannut, että se on aina ollut valmis vastaanottamaan ystävänsä hellät kuiskailut. Siltä varalta on hänellä tavallisesti ohut tyhjä paperiarkki valmiina pöydällä, pannakseen heti muistiin, jos tuo taivaallinen, näkymättömien maailmojen sanansaattaja on tahtonut hänelle jotakin erikoista ilmoittaa.

Rippikoulu loppui. Olin osannut läksyni erinomaisesti. Yhtään muistutusta en ollut saanut. Veisuun opetus oli onnistunut yli odotuksen. Ystäväni kanttori Kavenius-vainaja on minulle monta kertaa jälkeenpäin sanonut: »Sinä olet saanut ihmeitä aikaan, Aatami. Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä olen kinkereillä toisinaan tavannut talonisännän tahi torpanmiehen, jolla on ollut tavallista parempi veisuutaito. Kun olen tästä huomauttanut, olen saanut vastaukseksi: 'Me olemme sitä Aatami Kuuskosken luokkaa'.» Sellaista saa inspiratsiooni aikaan!

Juhannuspäivänä me pääsimme ripille. Kirkko oli koristettu. Yleinen kuulustelu onnistui hyvin. Rovasti Hasael Hillbinger ampui kyllä kysymyksiään kuin raehaulipanoksia, mutta minä selviydyin kunnialla. Isoäitini itki penkin korvassa, kun palasin paikalleni hänen viereensä. Kyyneltensä lomassa hän sopotti korvaani: »Aatami, sinusta pitäisi tulla pappi.» Minä ajattelin: »Tulipa mikä tuli; tuommoisista kysymyksistä minä aina selviydyn.» Minä olin huomannut lehterillä opettaja Kunnaan ja minä iloitsin hengessäni, että hän oli todistamassa minun loistavaa voittoani.

IV.

MINUSTA AIOTAAN LUKKARIA, MUTTA TULENKIN TUKKILAISEKSI. KOHOAN AIKAA MYÖTEN »UKKO-HERRAKSI» JA SAAVUTAN ALAISTENI TÄYDEN LUOTTAMUKSEN.

Isoäitini oli ennustanut minusta pappia, mutta siinä tuo kunnon muori suuresti erehtyi: minusta ei tullut edes lukkaria, vaan tukkilainen.

Etevän veisuutaitoni ja komean lauluääneni vuoksi oli kirkkoherra Hasael Hillbinger kiinnittänyt huomionsa minuun: hän aikoi kouluttaa minut lukkariksi. Ehdotus oli kyllä houkutteleva ja sai minut yhden illan haaveilemaan kaikenmoista. Näin itseni jo seisomassa kotiseurakuntani kirkon lukkarinpenkissä veisaamassa tuota mahtavaa virttä: »Maa suur' ja avara» ja olin hengessä näkevinäni seurakuntalaisten kääntävän kasvonsa lukkarinpenkkiin päin kuin todetakseen: Kuuskosken Aatamiko siellä veisaa? Kuljin mielikuvituksessani myös kinkereillä valvomassa emäntien ruuanlaittoa, niinkuin olin kuullut kanttori Kaveniuksen tekevän, ja tunsin sieraimissani nuo monet houkuttelevat keittiöiden tuoksut. Sillä — vaikka olenkin kaikkea muuta kuin materialisti, olen aina osannut panna arvon hyvin valmistetulle ruualle — ilmiö, joka viittaa hienostuneeseen makuuni tälläkin alalla. Olin jo päättänyt, että — jos minusta kerran tulisi lukkari — minä kesäkinkereillä keitättäisin yksinomaan makeata juustoa, mikä aina on kuulunut lempiruokiini. Isoäiti itki ilosta koko tuon illan ja silmäsi minua silloin tällöin, hiukan avuton hymy huulillaan. Hän tarkkasi tuumiskelevaa muotoani ja antoi minun rauhassa aprikoida kirkkoherran ehdotusta. Mielestään hän oli kai varma, että minä ilomielin ottaisin tämän ystävällisen tarjouksen vastaan. Pitkä tuumailuni oli hänen mielestään vain merkkinä siitä, että minä jo hengessäni valmistauduin lukkarinvirkaan kuuluviin korkeanjuhlallisiin edesottoihin. Mutta tämä poika ajatteli kaikkea muuta.

Katselin tupamme ohi virtaavaa mahtavaa Isoa Väylää ja ajatukseni lensivät sitä ylös noihin humiseviin korpiin, missä tukkilaiset parhaillaan heiluivat keksi kädessä, solutellen puita vinhasti kiitävään vuolteeseen. Seurasin tukkien huilua joessa ja jokainen ryhmypintainen petäjä aaltoja halkaistessaan tuntui tuovan minulle tervehdyksen noilta erämaan ritarien palkimapaikoilta. »Hei, Kuuskosken Aatami!» tuntuivat ne hihkaisevan. »Sinun lukkarikoulusi on ylhäällä, — siellä, missä Pahtakoski soittelee mahtavia urkujaan!»

Päätökseni oli tehty. Minä halusin vaihettaa lukkarin koppakengät tukkilaisen uljaisiin vohkavarsipieksuihin ja hänen mustan simusettinsa kiveliön kulkijan kirjavaan kaulahuiviin. Tasaiseksi leikatun kanttorin »harjan» asemasta halusin saada pitkän otsatukan, jommoista olin nähnyt jätkämiesten käyttävän. Heiluva helapää vyöllä ja lerppalierihattu niskassa näin itseni tukkipoikien parissa työntelemässä tukkia jokeen tai vonkamiehenä rännin kupeella hoilaamassa: »Antaa aihkin juosta!» Se oli toista kuin istua lukkarikoulussa ja seurata paperilta nuottien monikirjavaa karkeloa.

Läksin kylälle ja ensi töikseni leikkuutin tukkani, jättäen jäljelle vain pitkän otsatöyhdön. Olin jo sen toimenpiteen kautta mielestäni astunut tukkipoikain suruttomaan seurakuntaan. Vähäisillä säästöilläni ostin kauppiaalta pieksut ja kirjavan kaulahuivin. Lerppalierihattu oli minulla jo entuudestaan — isävainajan perintöä. Näissä tamineissa aioin seuraavana aamuna pudistaa kirkonkylän tomut jaloistani.

Isoäiti tarkasteli minua ihmeissään. »Mikä nyt on mielessäsi, kun noin tälläät?» kysyi hän. Ilmoitin hänelle aikeeni eikä vanhuksella ollut mitään sitä vastaan. »Sopiihan sinun mennä. Onhan hyvä olla omastakin takaa, kun tulee syksyllä kouluunlähtö». lisäsi hän vakavana.

Minä varoin visusti ilmaisemasta hänelle, ette tulin tekemään häntä iloiseksi hänen toivomallansa tavalla. Myöntelin vain hiljaksiin, kun vanhus kuvaili loistavaa tulevaisuuttani. Hän ihan kyyneltyi ajattelemaan, kuinka juhlavalta tulisi kuulumaan, kun ennestään jo uljaan nimeni eteen viskattaisiin komealta kajahtava kanttorin titteli. Isoäiti ei aavistanut, että muutaman vuosikymmenen perästä toisi posti minulta kirjeitä, joiden päällä seisoisi: »Runoilija Aatami Kuuskoski». Sillä — vaikka yhteiskunnallisen asemani puolesta olen kohonnutkin kymmenen kertaa korkeammalle lukkarin vaivaista virka-arvoa, olen runoilijan titteliin aina suhtautunut erikoisella kunnioituksella. Tuo nelitavuinen sana on tulkinnut minulle taivasta tavoittelevaa riemua kadotuksen synkimmän ja pistävimmän tuskan rinnalla.

Minä siis läksin tukkijoelle. Jätän kertomatta, mitä kaikkea hyvää rakas isoäitini sulloi reppuuni. Siellä oli lettuja ja pannukakkuja, paistettuja poronkieliä ja nisurieskoja. Kunnon vanhus oli viimeisillä kehruuansioillaan kustantanut minulle tämän ylellisen kestityksen, aivan kuin aavistaen, kuinka tärkeää oli tulevalle lukkarille makuaistin kehittäminen.

Astelin jokivartta ylöspäin ja rintani paisui onnesta ja vapautuksen tunteesta. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja hyväili säteillään minun vastatervattuja pieksujani. Yksi ja toinen vastaantulija tiedusteli matkani tarkoitusta. Leveälieristä hattuani heilauttaen minä hihkaisin heille: »Tukkijoelle, hyvät ystävät ja kylänmiehet!»

Menin lossilla yli joen. Uusi lautturi, isävainajan viran perijä, suhtautui minuun hiukan arkaillen. Muistin ne kohtalokkaat ryypyt, jotka hän minulle joku aika takaperin oli tarjonnut, ja minun teki mieli hänelle sanoa: »Nyt jos annat pullosi, niin menee viina vapaan miehen kurkusta alas.» Mutta — en viitsinyt, sillä hän näytti olevan häpeissään. Päinvastoin tipautin äijälle tolppaa enemmän kouraan, sillä mielilauseeni on aina ollut: »Meillä eivät täit nilkuta.»

Kirkonkylä jäi taakseni. Seisahduin viimeiselle mäelle ja annoin katseeni liukua yli noiden tuttujen, rakkaiden tienoiden. Kirkontorni kohosi juhlallisena korkeuteen kuin muistuttaen, minkä suuren tulevaisuuden olin hyljännyt. Mutta minä vastasin vanhalle temppelille: »Ylöspäin on henkeni pyrkimys, vaikk'en tulekaan palvelemaan sinua. Sillä, katsos, eikö tässä ympärilläni kohoa vielä mahtavampi temppeli: Jumalan suuri luonto, jossa jokainen kuusenlatva muodostaa alkugoottilaisen kirkon teräväsuippoisen tornin.»

Sivuutan kokonaan muut matkani vaiheet. En kerro mielialoistani tuon ensimmäisen päivän kuluessa. Olin iloinen kuin taivaan lintu. Sen vain mainitsen, että yöpaikassani hotkaisin kokonaisen viilipytyn sisällön ja pari pannukakkua päälle. Viimeisetkin ajatukset lukkarinvirasta hävisivät näiden pannukakkujen keralla kuin pohjattomuuden kaivoon ja minä nukuin pirtin lattialla kuin valepukuinen kuninkaanpoika syvään ja rauhallisesti.

Kolmantena päivänä kotoalähdöstäni saavuin työpaikalle. Tuskin minun tarvinnee mainita, että ilman muuta pantiin nimeni rulliin. Olinhan voimistaan kautta koko Perä-Pohjolan kuuluisan Vahvan-Kuuskosken poika.

Kävisi liian pitkäksi ruveta kertomaan olostani tukkijoella. Lukijani tuskin ymmärtäisikään kaikkea. Sillä tukkilaisen elämä muodostaa oman erikoisen maailmansa, missä vallitsevat omat tavat ja omat lait. Kieli, jota siellä puhutaan, kajahtaa vieraalle vieraan korvaan ja saisi hänet ehkä voimaan pahoin. Elämä, jota siellä eletään, on hurjuudessaan ja repäiseväisyydessään suurpiirteistä, sillä tukkilaisten seurakuntaan kuuluu jäseniä jokaisesta maaherranläänistä, penikkajätkästä alkaen lösöjätkään asti. Sanalla sanoen: se on valtakunta, jossa elämä ei aina ole silkkiä eikä samettia, vaan jossa alamaisten sangen usein täytyy lisätä reikiä tuppivyöhönsä. Sillä ateria siellä kuitataan toisinaan vetämällä suolivyötä yhtä reiänväliä tiukemmalle.

Heiluin siis tukkijoella sen kesäkappaleen. Minun tuskin tarvinnee mainita, että jo ensi päivänä putosin sumaan ja sain kasteeni. Ja kuten tavallisesti kasteessa, sain minäkin tuona päivänä tukkilaisnimeni. Toverini, jotka olivat kuulleet, minkälaista virkaherraa minusta oli aiottu, ristivät minut yksinkertaiseksi »lukkariksi.»

Mutta vaikka tuo »arvontikkeli» annettiinkin piloilla, osoittauduin ennen pitkää ansaitsevani sen täydellä todella. Jo toisella viikolla tuloni jälkeen osasin läpi tukkipoikain virsikirjan ja sain johtaa heidän reipasta hoilaustaan.

»Hei, lukkari, annapas laulun luistaa!» huusivat toverini, kun tuli suman aukaisu.

Eikä minua tarvinnut kahdesti käskeä. Avasin lauluväyläni ja hoilasin niin, että joen rannat raikuivat:

»Hei juuma jullaa kas, kuin tukki rullaa ja kaamaturkki kastuu kokonaan. Näin uittelemme puita lystiksemme. Viel' isku, poiat, peräpakaraan!»

Tämän värssyn olin itse sepittänyt ja opettanut toverini sitä laulamaan. Olin lukemattomina kesäiltoina monen vuoden aikana kuunnellut, kuinka kanttorin neiti soitteli muuatta pianokappaletta. Yksi ja sama sävel aina ja joka kerta. (Kanttori asui nim. meitä lähellä, joten ikkunan aukiollessa soitto sangen hyvin kuului tupamme portaille.) Eikö kanttorin Gunilla osannut muuta, vai oliko tämä ainoa sävel lumonnut hänet siinä määrin, ettei hän sen taikapiiristä enää kyennyt vapautumaan, — sitä on minun mahdoton sanoa. Pikemmin uskon jälkimmäisen otaksuman, — päättäen siitä, että minutkin vei tämä sävel aina niin outoihin maailmoihin. Siinä soi surua ja siinä soi iloa — vaikea sanoa, kumpaako enemmän, — sillä jos Ilo pyrki liiaksi kilostelemaan, oli Murhe kuin hellä äiti häntä heti tyynnyttämässä. Tuo sävel sopi ihmeen hyvin minun luonteeseeni; se oli sävelletty kuin minua varten. Myöhemmin olen saanut selville kappaleen nimen. Se on italialaisen E. di Capuan »O sole mio». Varmaankin tuo sävelmestari on ollut sielunsa rakenteelta minun kaltaiseni, koskapa hänen säveleksensä herätti minussa runoilijan. Sillä omasta mielestäni pidän tuota pientä värsynpalasta yhtä onnistuneena kuin sävellystäkin. (Jos runoutta ja musiikkia ymmärtävä henkilö tarkkaa värsyn viime sanaa »peräpakaraan», huomaa hän, kuinka sävel siinä surullisena alenee ja muodostaa ensi tavun kohdalla aivan kuin hiljaisen itkuniiskahduksen.)

Tietysti eivät toverini pystyneet huomaamaan näitä eri vivahduksia. He hoilasivat laulua tukkilaisen jymyäänellä. Heidän mielestään oli pääasiana tahti ja he vetivät sitä pitkään kuin virttä. En tietysti itsekään ollut silloin vielä selvillä runovärsyni taiteellisesta arvosta. Vasta myöhemmin, kun vasituisesti antauduin muusain palvelukseen, on minulle kirkastunut, kuinka synnynnäinen runoilijavaisto tämänkin pienen palasen luomisessa ohjasi minua oikeaan. Pääharrastukseni taiteen okaisella polulla on nim. ollut opastaa romantiikka ja realismi lyömään veljen kättä keskenään. Jos nyt tarkastelemme tuota pientä helmeä, ilmaantuu siinä kuin itsestään tämä harrastus: Alku on puhdasta romantiikkaa — varsinkin sana »kaarnaturkki» on sen tyypillinen edustaja — kun taas loppu on realistinen. (Huom. »peräpakaraan.») Nuo kaksi pientä sanaa ovat kuin paashipoikia kahden linnanvaltiaan palveluksessa ja kumpikin kantaa isäntänsä värejä — sillä erotuksella vain, että »kaarnaturkki» palvelee naista (rouva Romantiikkaa), kun taas »peräpakara» kantaa ritari Realismin hiukan arkipäiväistä kilpeä.

Arvoisa lukija antakoon anteeksi, että vähäväliä poikkean kertomuksestani. Se on näet luonto, joka vetää tikanpoikasta puuhun. Tarkoitukseni oli kertoa tukkijoella olostani. Tuo aika elämästäni on kulunut miltei yksinomaan ritari Realismin palveluksessa. (Tarkoitan työtä ja loma-aikoina tavallista juopottelua ja kortinlyöntiä.) Vain silloin tällöin saapui Runotar kuin varkain katsomaan minua ja sellaisina hetkinä minä vaivuin hänen lumoihinsa kuusenhakokotuksen suojassa. Noista kohtauksista oli tuloksena moni näppärä laulunpätkä, joita vieläkin Perä-Pohjolan tukinlaskupaikoilla lauletaan.

Mutta — joskin tämä aika oli tulevalle elämänkutsumukselleni erittäin tärkeä, opetti se minut samalla ymmärtämään erään suuriarvoisen asian, jota tuskin koskaan olisin muualla niin elävästi käsittänyt. Minä näin, miten tukkilaiset elivät. (Olin itse mukana ja usein ensimmäisenä hummaajana.) Sain silmäni auki ja huomasin, mihin kurjuuden kuiluun olimme menossa. Tappelut kävivät tavallisiksi ja moni meikäläisistä sai lähteä kirkolle haavojansa parantelemaan. Toisilta katkaisi laskuhommat nimismies, joka saapui noutamaan asianomaisen parempaan talteen. Silloin minulle selvisi _järjestys_, tuo yhteiskunnan kulmakivi. Järjestystä puuttui meiltä ja siksi oli seurakuntamme niin villi ja suruton.

Olin pian pääsevä tätä uutta ihannetta toteuttamaan, sillä puulaakin konttorissa oli minusta päätetty tehdä »ukko-herra». Muutaman päivän perästä sainkin valtuutuksen virkaan. Ja nyt alkoi uusi elämä tukkityömaalla.

Ensi töikseni pidin huolta, että »kympit» ja »tulipiiput» kulkivat työpaikoilla. Tähän saakka he olivat tavallisesti makailleet kuusenhakokotuksissaan ja tappaneet aikaa. Mitäpä he välittivät, vaikka uitto tuli kalliiksi. Mutta — kun minä sain komentajan viran, heiluin mukana aamusta iltaan. Ja silloin oli toistenkin pakko heilua.

Ruuhkat, joiden purkamiseen oli ennen mennyt viikko, toista, puratin minä nyt parissa, kolmessa päivässä. Minä olin Napoleon, joka johdin ryysyistä armiaani voitosta toiseen. Samalla tavoin kuin tuo kuuluisa keisari, lupasin minäkin miehilleni lepoa Lombardian tasangoilla. Tuo Lombardia tuli lauantaisin, jolloin lopetutin työt kello kahdelta, — sen sijaan, että ennen oli rehitty täysi päivä. Ja — samoinkuin Napoleon lupasin minäkin miehilleni korvausta, kunhan saatiin viikon työ loppuun: Minä annatin heille ylimääräisen läskiannoksen yhtiön hartsumakasiinista. (Olin tehnyt molemmista asioista sopimuksen yhtiön inspehtorin kanssa.)

Samalla tarmolla iskin käsiksi siveellisiin epäkohtiin. Kielsin juopottelun ja kortinpeluun työpaikoilla. Ensi alusta kohtasin luonnollisesti kovaa vastarintaa, niin »kymppien» kuin miehistönkin taholta. Mutta kun minä kulmat kurtussa sanoin heille: »Rellestäkää kirkolla niin paljon kuin haluatte, mutta ei täällä», täytyi heidän taipua. Kun kaksi vuotta oli kulunut, oli »Kanto»-yhtiön työmailla mallikelpoinen järjestys ja työväki oli tottunut siihen täydellisesti. Kukaan ei enää nurissut, vaan kaikki antoivat minulle yksimielisen tunnustuksen. Olin saavuttanut tarkoitukseni.

»Se on Kuuskosken ansiota kaikki», sanoi inspehtori Ulenius. »Te olette kerrassa kunnostautunut. Ei koskaan ennen ole työ näin reippaasti sujunut.» Ja hän esitti minulle, enkö ottaisi puulaakin järjestysmiehen virkaa vastaan. Se oli hiukan paremmin palkattu ja siinä vapautuisin työnjohdosta sekä saisin yksinomaan omistautua järjestyksenpidolle.

»Mikäs sen nätimpi», ajattelin minä ja suostuin ilolla tarjoukseen. Tosin minulla ei ollut aavistustakaan laeista eikä asetuksista, vaan ajattelin: kun olin kerta kokemuksen kautta oppinut tuntemaan, mitä järjestys merkitsi yhteiskunnalle, osaisin kai myös ylläpitää sitä, — varsinkin kun minulla oli tukenani viran ulkonainen tunnusmerkki: — kahden tuuman paksuinen kumipamppu.

Niin se on, että toiset painavat koulunpenkkejä ja oppivat kirjoista, päästäkseen joskus yliopistoon tutkintoja suorittamaan. Minä en ole koskaan kolkutellut sen laitoksen portteja, jota kirjanoppineitten kielellä kutsutaan »Alma Materiksi», vaan olen käynyt ainoastaan »Pölvästin koulun». Mutta se onkin kaikesta päättäen paljon suurempi oppilaitos kuin tavalliset yliopistot, vaikka siinä ei olekaan kuin yksi ainoa oppituoli, se, jolla istuu — itse Elämä.

Mutta — nyt huomaan taas hypänneeni syrjään. Olen eksynyt filosofeeraamaan sen sijaan, että minun pitäisi kertoa. Mistä tämä johtuu? Varmaankin runoilijatempperastani, jonka on vaikea pysyä alallaan.

Oon läikkyvä kuin aalto Atlannin, kun mahtavana lyö se vasten rantaa. Oon säikkyvä kuin sävel syrinksin, kun lehdosta sen tuuli luoksekantaa. On siinä syy, miks ohjelmaa en seuraa. Ma muistutan, nääs, liiaks villipeuraa.

V.

MINUSTA TULEE JÄRJESTYSMIES.

Kymmenen vuotta elämästäni oli kulunut tukkilaisena. Olin nyt kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha.

Jos olisin ottanut vastaan kirkkoherra Hasael Hillbingerin ystävällisen tarjouksen, olisin kai jo puolikymmentä vuotta kiekunut lukkarina jossakin Suomen kirkossa ja pusertanut naisväen silmistä runsaasti kyyneleitä. Sen sijaan oli Kohtalo määrännyt minut puhumaan viileskeltyjä kieliä sen pampun avulla, jonka inspehtori Ulenius minulle virkaanastumispäivänä ojensi, lausuen: »Kas tässä, Kuuskoski, valtikka, jonka tasapaksussa muodossa jokainen tukkijätkä on näkevä yhtiön voiman ja varakkuuden vertauskuvan.»