Part 5

Hän katseli minua lempeästi, surumielisesti hymyillen ja — seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsimme toistemme sylissä. Ah, autuas hetki, jos sen kuvata taitaisin! Siihen ei kykenisi maailman suurimmankaan runoilijan kynä — saatikka sitten minun. Hän lysähti syliini kuin tyhjä säkki ja minä ihmettelin, kuinka Alan Santra, joka ei suinkaan ollut niitä laihimpia, oli yht'äkkiä käynyt niin köykäiseksi. Mutta sinä hetkenä en tiennyt, että rakkaudella on karhun voimat. Minä siis kiikutin sylissäni tuota tukevaa impeä ja hirnahtelin kuin pillastunut hevonen: »Santrah, Sant-rah! Sinä olet Runo... sinä olet lihaksi muuttunut lemmenlaulu... Lam Lam... Lammermoorin morsian!»

Olin äskettäin lukenut samannimisen romaanin ja siitä kai rakkaudentunnustukseni sai tuon klassillisen käänteen. Sillä tavalla ei ole tainnut Ristiniemessä muut rakkauttaan tunnustaa, sillä se edellyttää hiukan suurempaa romantiikan kokkaretta, kuin mitä tavallisilla ihmisillä on. Mutta — tuo runollinen loppu aiheutti sangen proosallisen käänteen.

Alan Santra rupesi rimpuilemaan vastaan. Hän tempoili ja rynnisteli voimainsa takaa. Kun minä en hellittänyt otettani, vaan päinvastoin yritin suudella häntä, heläytti hän minua korvalle ja tiuskaisi:

»Etkö päästä... senkin riivattu! Miksi sinä minua oikein luulet?»

Seisoin aivan hölmistyneenä ja haukoin ilmaa. Minun unteni morsian, minun utukeijukaiseni, josta olin öisin uneksinut, oli lyönyt minua korvalle ja sanonut »riivatuksi»! Sappeni kiehahti ja minä ajattelin jo jättää hänet siihen paikkaan, kun Santra rupesi pyytelemään mitä hellimmällä äänellä:

»Anna anteeksi, Aatami, että kiivastuin. Mutta, katsopas, tuo »morsian» raivostutti minua. Niitä on tällä kylällä paljon, jotka eivät ole muuta kuin morsiamia eivätkä pane tikkua ristiin, istuvat vain ja torsottavat. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä tahdon miehen, joka tekee työtä ja itse tahdon myös tehdä työtä. Mutta (tässä hänen soinnukas äänensä hiukan värähti) sinä, Aatami, et vielä kykene joukkoasi elättämään enkä minä halua ruveta kurjuutta tähän maailmaan lisäämään.»

Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän lopetti. Tuo vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minäkin rupesin vuodattamaan kyyneliä. Niin itkimme yhdessä tämän maailman kovuutta, joka ei sallinut tukkilaisen mennä naimisiin.

»Mutta kun saat paremman toimeentulon, olen valmis tulemaan sinulle, sillä minä tykkään sinusta, Aatami.» Sinä olet sittenkin toisenlainen kuin muut.

Tällä puheella me erosimme. Saattelin häntä hänen kotinsa portille ja sydämeni oli jälleen ylen täysi. En ollut kuitenkaan toivoton, sillä olihan Santra sanonut rakastavansa minua. Erosimme, toivottaen toisillemme hyvää yötä.

Mutta tästä hetkestä lähtien alkoi minun hummausaikani, josta en ole ennemmin kertonut, koska se kuuluu paremmin tähän paikkaan. Minä join ja rellestin ja kirkonkylän poliiseilla oli täysi työ minusta. Minua ei saatu putkaan joukon miehissäkään. Löin kruununmiehiä kenttään kuin kintaita ikään. Kumma vain, ettei minua sakotettu. Perä-pohjolaiset ovat aina ihailleet voimaa ja kun viranomaiset lisäksi tiesivät, mistä tuo hurjapäisyyteni johtui, katsoivat he minun »tiliäni» sormiensa läpi. He olivat perä-pohjolaisia itsekin ja ymmärsivät minut täydellisesti. Toisinaan sattui, että kun minua ei millään tahdottu saada putkaan, menivät he hakemaan Santraa. Tämä tuli paikalle ja kehoitti minua lempeällä äänellä rauhoittumaan. Se vaikutti minuun taikasanan tavoin ja siivona kuin lammas kävelin minä putkaan.

Näin kului viisi vuotta. Minä kuljin tukkitöissä kesät, talvet. Mutta kosintaani en uudistanut vielä sittenkään, vaikka pääsin ukko-herraksi. Olin päättänyt, että minusta piti tulla vielä enempi. Ja minusta tulikin.

Kun järjestysmieheksi päästyäni seisoin Konttisen kujan suussa muutaman marraskuun iltana uusi virkapuku päällä, ei Santra enää vastustellut, vaan suostui ilolla liittoomme. Minä olin jättänyt ryyppäämisen ja näyttänyt mihin kykenin. Niin me tuossa kujansuussa pimeän päässä suutelimme toisiamme. Santra kuiskasi: »Oi, Aatami!» ja minä sanoin vain: »Santra!» Muuta emme puhuneet eikä ollut tarviskaan: me olimme kihloissa.

Siitä on nyt kulunut puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ja monta mutkaa on matkassa ollut. Useamman kuin yhden kerran on Santrani tulistunut ja (vaikka en suinkaan ole mikään tohvelisankari, niinkuin esim. ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä), on minun kuitenkin pari kertaa ollut pakko kömpiä sängyn alle, kun korvia on alkanut liiaksi kuumottaa. Mutta minä olen ajatellut kuin Jukolan Timo: »Näin minä akkoja opetan». Ja tämän filosoofisen tyyneyteni avulla olen lopulta aina tilanteen pelastanut.

Sillä — vaikka olenkin hyvin tulinen luonteeltani, niinkuin ystäväni hyvin tietävät, en ole koskaan käynyt käsiksi naiseen. Nainen on minulle pyhä. Hän on kuin utukuva tai ilmestys, joka toisinaan vain ottaa tavallista kiinteämmän muodon. Ja mitä mies tuosta huolisi! Hän — varsinkin jos hän on runoilija — runoilee hänet utukuvaksi jälleen. Ja silloin seisoo maailma taas kohdallaan ja rauha on palautettu.

En ymmärrä, minkävuoksi naisilla on aina ollutkin niin suuri vaikutus minuun (samoinkuin minulla heihin), koskapa yksi ja toinen on kulkenut sydän hellänä minun vuokseni (samoinkuin minä heidän). Onko niin, että nainen on korkeampi olento kuin mies, ja että hän puhuu meille parannetun mallin oikeudella? Mutta silti — mitä Raamatun syntiinlankeemus-kertomukseen tulee — niin hölmö oli minun kaimani Aadam, kun otti omenan. Me saamme nyt kärsiä tästä hänen typeryydestään ja joutua aina voitetuiksi. Se on ainakin minun kokemukseni.

Mutta — olipa miten oli — suloista on sittenkin tämän omenan syönti. Niinkuin ensimmäisen omenan syönti avasi ihmiskunnalle kehityksen tien (sillä olen filosoofisissa mietelmissäni tullut siihen lopputulokseen, että »portilt' Paratiisin alkaapi ihmiskunnan kehitys»), niin avaa yhä uusiintuva lankeemus uusia kehityksen teitä — ainakin runoilijalle. (Olikohan ensimmäinen Aadam runoilija?)

Olen eksynyt näin pitkiin filosoofisiin mietelmiin, syystä että verissäni uinuu myös näitä taipumuksia. Mutta — kertoakseni lyhyesti avioliitostani — voin sanoa, että se suurin piirtein katsoen on ollut onnellista. (Mikä ei olisi hyvää suurin piirtein katsottuna?) Vuosien varrella on rouva Aleksandra Kuuskoski o.s. Ala oppinut minua paremmin tuntemaan. Sillä — vaikka hän runoistani sangen usein sanookin »höpsis!», on hän vuosien varrella oppinut tuonkin sanan lausumaan niin sanoakseni pehmoisemmin kuin alkuaikoina, niin — lempeämmin, ehkä voisin sanoa: äidillisemmin — nähdessään, että minä olen parantumaton, auttamaton, — niinkuin päämäärästään tietoisen runoilijan täytyykin olla.

Mutta — ennenkuin pääsen kertomaan tästä osasta elämääni, tästä Via Dolorosastani — kärsimyksen ja pettymyksien tiestä, joka kuitenkin lopulta johtaa kirkastuksen vuorelle, — on minun ensin kerrottava muusta.

VII.

MINÄ RUPEAN HENKIVAKUUTUSASIAMIEHEKSI JA PÄÄSEN LOPULTA TARKASTAJAKSI.

Ah, etsiä on osa ihmisellä, vaikk' kirvellyt se onkin täällä monen raukan rintaa. Ma lausua voin käsi sydämellä: Oon etsinyt ma aina syvyyttä, en koskaan pintaa!

Nämä sanat voin rehellisesti kirjoittaa tämän luvun alkuun.

En voi sille mitään, että elämä on paiskannut minut pinnalle niin monen monta kertaa. Syvyyksiin sukeltaa on sieluni jano ollut, syvyyksiin ja taasen syvyyksiin.

Kun puulaakin johto kaikenlaisten väärinkäsitysten vuoksi kiskaisi minut pinnalle niistä elämän syvyyksistä, joihin järjestysmiehenä toimiessani olin jo ehtinyt sukeltaa, en viipynyt ylhäällä kuin hengähtämän verran, kun sukelsin taas samaan suureen elämän mereen, vaikka toiselta kiveltä: — rupesin henkivakuutusasiamieheksi.

Henkivakuutus! Mikä ylevä sana! Se voi virittää herkän sielun mitä moninaisimpiin tunnelmiin. Tämän käsitteen taustana on koko ihmiskunta, se laaja kuolon kenttä, jota sanotaan maailmaksi. Kuoleman majesteetti tekee siellä rynnäköltään ja hänen armeijansa on mitä valikoiduinta väkeä. Ei yhdelläkään hallitsijalla ole niin monta erikoisaselajia käytettävänään kuin kuningas Kuolemalla — esim. keuhkotauti raskaasti liikkuvine ja keveästi lentävine osastoineen. Entäs sitten tulirokot ja tuhkarokot, nuo kevytaseiset »oravakomppaniat», jotka ampuvat myrkytettyjä nuoliaan ihmiskunnan nuorimpiin. On mahdotonta ruveta luettelemaan tämän majesteetin eri joukko-osastojen nimiä. Siellä on »vanha kaarti», syfilis y.m., jotka lähetetään tuleen silloin, kun kaikki muut joukot horjuvat. Taistelu on vimmattu, tulinen ja riehuva ja murheella täytyy todeta, kuinka ihmiskunta tässä taistelussa kärsii raskaita tappioita.

Mutta — tälle taistelukentälle ilmestyy urhoollinen mies, joka aikoo uhmata itse Kuoleman majesteettia. Voittoa hänestä hän ei tosin voi saada, ainoastaan aselevon. Valkoista lippua heiluttaen hän tunkeutuu taistelevien keskelle ja huutelee: »Hei, ystävät, veljet ja sisaret! Voittoa ette tule saamaan, mutta minä voin hankkia teille hyvät antautumisehdot: vakuuttakaa henkenne!» Tuo mies, joka näin huutaa, on henkivakuutusasiamies ja valkoinen lippu hänen kädessään on henkivakuutuskaavake.

Siunattu aate — kuka sen keksijä liekään. Historia ei ole säilyttänyt meille sen miehen nimeä, joka sen ensiksi on maailmalle julistanut. Me tiedämme, että jo vanhoilla roomalaisilla oli jonkunlainen henkivakuutuslaitos hautaus- ja apurahastoineen. Mutta vasta uudella ajalla, jolloin suuret maantieteelliset löydöt ja keksinnöt tehtiin, keksittiin tämäkin aate sen nykyisessä muodossa. Sille miehelle, jos kenelle, olisi pystytettävä muistopatsas.

Minut oli erotettu puulaakista. Jäin virattomaksi enkä aluksi tiennyt, mitä ottaa eteen. Vaikea oli taas heittää laukkua selkäänsä, kun olin luullut sen jo iäksi jättäneeni. Santra itkeskeli ja kulki silmät punaisina. Mutta minä puhelin hänelle lohduttaen:

»Kuulehan, Santra, sinulla ei näy olevan aavistustakaan, kenen kanssa olet mennyt naimisiin.»

Hän pysähtyi keskelle lattiaa lypsinkiulu kädessä.

»Totta kai minä sen tiedän: Kuuskosken Aatamin, virkaheittopoliisin.»

Minä naurahdin. En hennonut suuttua tuolle yksinkertaiselle, herttaiselle sielulle.

»Niin kyllä... Kuuskosken Aatamin. Mutta sinä et näy tietävän, mihin senniminen mies pystyy.»

Santra kohautti olkapäitään ja meni lypsylle. Minä jäin heiluttamaan pikkupoikamme kehtoa ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä.

Ihmeellinen hetki! Muistelin Lutherusta, jonka olo oli monta kertaa ahdasta (mitenkähän lie se nyt tullut mieleeni?) ja erikoisesti sitä hetkeä, jolloin syntyi tuo ihana virsi »Enkeli taivaan lausui näin». Hänhän oli tuudittamassa lastaan niinkuin minäkin nyt, ja siinä katsellessaan pienokaisella kasvoja heräsi runoilija hänen sydämessään ja hän sepitti edellämainitun, meille kaikille rakkaan jouluvirren. Minä katselin poikani pyöreää muotoa ja mieleni painui murheelliseksi. Millä nyt eletään? Oikeassa oli Santra: ahdas aika oli edessämme. Ja kun minä olin niin komeana vakuuttanut voivani kaiken korjata. Ei, kuolema tuli nyt meille. Pitikö tuon poikani, jonka syntymistä olin odottanut lähes kymmenen vuotta, joutua isänsä saamattomuuden vuoksi turmioon?

Silloin, rakkaat lukijani, silloin se kirkastui! Minä löin kädellä otsaani, sillä sen murheharson takaa, joka elämäni ylle oli laskeutunut, näin Runottaren lempeät kasvot: — minulle johtui mieleen henkivakuutusala.

Kuka kuolevainen osaa aina aavistaa, missä tuo hyvä hengetär kulloinkin kurkistelee. Minä en ollut ennen tullut kokeneeksi, että hän saattoi pukeutua suruvaatteisiin... Olin tottunut näkemään hänet iloisena kiitävän tanssin tahdissa tukkinuotiolla, haitarin soidessa ja tukkilaislaulujen raikahtaessa, tai istumassa puulaakin konttorihuoneessa ovensuuseinämällä, sillä aikaa kuin minä tein pöytäkirjaa edellisen viikon tappeluista tukkityöpaikoilla. Silloin hän kyyhötti minua vastapäätä kuin joku noista Ranskan vallankumousajan kutojattarista, jotka istuivat vastapäätä mestauslavaa ja laskivat sukkapuikkojen kilahdellessa: »yksi, kaksi, kolme», sen mukaan kuin vapauden vaatimien uhrien päät putoilivat. Niin oli tuo minunkin hyvä hengettäreni kuiskannut: »yksi, kaksi kolme», sen mukaan kuin pöytäkirjat valmistuivat, ja sillä hän oli vain huomauttanut, että kotona odotti mieluisa työ: askartelu rakkaiden runojeni ääressä.

Mutta nyt... nyt hän ilmestyi tuohon poikani kehdon viereen ja lausui taikasanansa. Henkivakuutus! Miten ihanalta soinnahtikaan tuo sana mielessäni! Minä en malttanut enempää. Tunsin joutuvani runoilijatempperan valtaan. Runosuoni puhkesi ja kynääni tarttuen minä tuossa tuokiossa kirjoitin seuraavan runon:

»_Henkivakuutusasiamies_ ... Niin monta mainitaan, ah, sankareitten nimeä, urotyötä muistellaan sotaisten töitten, rauhan, oppineitten: Yks nimi aina jääpi unholaan. Kun kenraaleita ritareiksi lyödään, hän poissa on, ah, sankarimme tää. Jos missä juhlapäivälliset syödään, ei häntä kutsuta, vaan pois hän jää.

Ken on hän? Mitä työnsä tarkoittaapi, kun maine hänt' ei kanna siivillään? Hän on se mies, mi henget vakuuttaapi ja huoltaa, että kaatuiss' perheen pään ois turva leskillä ja lapsosilla, kun Köyhyys heille kitans' aukaisee. Tuon Brontosauruksen vakuutuksilla hän kuoliaaksi kohta laukaisee.

Kun kilpailevat toiset keihäin, kiekoin, taulukko taskussaan hän tallustaa. Hän taistelee — haa! — hengen asein, miekoin ja harvoin saa hän kultaa, kunniaa. Hän runoniekka, profeetta on parhain, kun tulkitsee hän innoin taulujaan. Hän tähyääpi taakse tähtitarhain ja mystillisnä laulaa laulujaan.

Vie virka hänet taistoon, tuskaan, vaivaan, ne monet on kuin tähdet yllä maan. Hän saapuu niinkuin lähettiläs taivaan, mut portaita hän alaspotkitaan. Hän uljahasti tekee lujan tenän ja uuden kerran ryntää sisällen: Saa »uhri» hältä salaa pitkän nenän mut suukon kaavake: — hän täytti sen!

Niin miestä monta mailmass' mainitahan, vakuutusmiestä tuskin milloinkaan. Hän monesta on alku kaiken pahan, hänt' haukutaan ja häntä kirotaan. Mut kerran aukee hälle taivaan sisin, hän vaivoistansa suuren palkan saa, kun kruunu koristettu rubiinisin vakuutussummin päätä kaunistaa.»

Olin haltioissani saatuani runon valmiiksi. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun luin viimeisen säkeistön. Näin itseni taivaan pyhimmässä salissa päässäni kultainen kruunu, jonka otsaan oli rubiineista tehdyillä numeroilla kirjoitettu se vakuutusten yhteissumma, jonka minä maallisen vaellukseni aikana olin yhtiölle hankkinut. Silmiäni huikaisi: — se luku oli suuri, tavattoman suuri, enkä minä osannut sitä lukea. Olin niin vaipunut tuon taivaallisen näyn katselemiseen, etten enää muistanut runoni kauneutta enkä kuullut oven aukeamista, kun Santran kärsimätön ääni minut herätti:

»No, silmät aukiko se nyt on nukkunut? Ja poikakin herännyt!»

Tuntui tuskalliselta tulla niin huimaavasta korkeudesta temmatuksi alas maan päälle. Todellakin — poikaressu oli herännyt, sillä aikaa kuin minä kirjoitin runoani. En ollut sitä huomannut. Olin hiukan hämilläni, kunnes silmäni sattuivat valkoiseen paperiarkkiin pöydällä.

Kuumat veret virtasivat jälleen suonissani. Päässäni kohisi mahtavasti. Arvasiko Santra, minkä suuremmoisen taiderunon olin luonut sillä aikaa kuin hän lypsi lehmää navetassa? Ei, hän ei osannut aavistaakaan.

Hiukan toinnuttuani pyysin häntä kuuntelemaan. Sitten otin paperin käteeni ja luin liikutuksesta väräjävällä äänellä runoni. Odotin valtavia suosionosoituksia, vähintään sellaista, että Santra olisi kapsahtanut kaulaani, suudellut minua ja sanonut »omaksi kulta Aatamikseen». Mutta ei — hän istui totisena eikä yksikään ilme hänen kasvoillaan osoittanut, että hän olisi vähääkään lämmennyt. Minä kirosin hengessäni: mokomakin Lootin emäntä! Kaikenlaisille naudanpäille niitä runoja luetaan! En kuitenkaan puhunut mitään, vaan laskin runon pöydälle ja vaivuin mietteisiini.

»Tuollako aiot ruveta elättämään itseäsi ja perhettäsi?»

Kuinka minua saattoi kirvellä tuo »elättämään»! Sellainen proosallinen sana! Ja minä kun olin juuri äsken lukenut kruunuista ja rubiineista. Kyllä naisriepu saattoi toisinaan olla typerä!

Tuona hetkenä en uskonut naisen paremmuuteen. Ei, hän oli jälkiluomisen työtä, sitä huonompaa kvaliteettia. Mönsterit loppuivat Jumalalta, kun hän vaimon loi. Tai — sitten hän oli tekaistu kärsimättömyyden hetkenä... ihan kuin kiusalla... miehen ristiksi ja vastukseksi.

Mutta vaimoni kysymys oli kuitenkin herättänyt minut todellisuuteen. Muistin toivottoman tilamme ja päätin heti syötyäni lähteä opettajan luo tarjoutumaan henkivakuutusasiamieheksi.

Opettaja Uljas Kunnas otti minut ystävällisesti vastaan. Hän pyysi istumaan ja tiedusteli vointiamme. Kerroin hänelle kaikki peittelemättä.

Hän tuntuikin tietävän asiasta yhtä ja toista. Kun olin lopettanut kertomukseni, lausui hän hiljaisella, lempeällä äänellä:

»En olisi koskaan uskonut, että sinut erotetaan siivouden vuoksi. Aikaisempain kokemusten perusteella olisin uskaltanut väittää päinvastaista. Mutta niin vähän ihminen tietää.»

Hän viittasi ilmeisesti kouluaikuisiin kolttosiini. En katsonut olevan syytä vastata siihen mitään. Rupesin sensijaan tekemään selkoa uusista suunnitelmistani. Kerroin myöskin runostani. Olin pistänyt sen taskuuni siltä varalta, että opettaja haluaisi siihen tutustua.

»Olenhan minä kuullut, että sinä tukkijoella olet rustaillut runoja ja laulunpätkiä. Mutta minusta ne suoraan sanoen eivät ole oikein onnistuneita.»

»Mutta tämän minä sentään luulen olevan toista maatat» huudahdin minä ja pyysin saada lukea runoni.

Hän nyökäytti päätään ja minä kohosin seisomaan. Olin pannut merkille, että runo seisoalta lausuttuna tekee aina juhlallisemman vaikutuksen. Lausuin siis »Henkivakuutusasiamiehen» ja kun pääsin loppuun, istui opettaja kauan aikaa vaiti. Ilmeisesti oli runoni tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

»Kyllähän minä mielelläni otan sinut ala-asiamieheksi ja ilmoitan siitä yhtiölle. Voit aloittaa, vaikka tänään. Saat tarpeelliset kaavakkeet ja taulukot täältä. Luultavasti sinä tunnet työn pääpiirteissään?»

Vastasin tuntevani. Minua hiukan harmitti, ettei hän maininnut sanaakaan runostani. Mutta lohduttauduin sillä, ettei hän pystynyt niin korkeaa taidetta tajuamaan. Kansakoulunopettajan sivistys on sentään sangen rajoitettu, joten häneltä ei pidä liikoja vaatia.

Sain tarpeelliset paperit ja läksin. En ollut palatessani enää yhtä innostunut kuin mennessäni. Edessäni oli kova todellisuus. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja päätin yrittää.

Samana päivänä minä jo vakuutin kauppias Ryynäsen rengin. Summa ei tosin ollut suuri, mutta alku oli tehty.

Siitä on nyt aikaa, kun tuo tapahtui. Mutta yhä vieläkin muistelen eräänlaisella kaiholla henkivakuutustoimintaani. Siinä oli tuntuvasti kiertävän trubaduurin tunnelmaa. Jokainen talo oli kuin lukittu ritarilinna, josta edeltäpäin ei tiennyt, aukenisiko se vai ei. Sai joka kerta virittää harppunsa eri tavalla, riippuen siitä, minkälaisten ihmisten kanssa kulloinkin joutui tekemisiin. Toiset pitivät polskista ja iloisista rallituksista t.s. heille piti aatteestakin puhua kuin leikkiä laskien. Toiset taas ottivat asian verisen vakavasti. Heille piti asia esittää saarnaäänellä ja joka kerta kun »kuolema» mainittiin, piti hiljentää ääntä ja kuiskailla salaperäisesti, — aivan kuin olisi viikatemies jo odottanut oviverhojen takana, valmiina ryhtymään virkaansa heti, kun asiamies Aadam Kuuskoski oli saanut paperit reilaan.

Minusta tuli siis tavallaan eräänlainen Kuoleman majesteetin edelläjuoksija, joka juhlallisesti ja vakavasti teki selkoa tämän suuren valtijaan saapumisesta. (Lukijani älköön loukkaantuko, vaikka tulkitsenkin asian tällä runollisella tavalla. Suhtaudun siitä huolimatta sangen vakavasti tähän kalisevasääriseen vieraaseen.) Olin kuin toinen Hamlet, joka vielä kuolleenakin kummitteli. Eikä minun tavallisesti tarvinnut pitkälti puhua, ennenkuin asia oli selvä.

Mutta oli toisenlaisiakin ihmisiä — sellaisia, jotka naureskelivat Hamletin haamulle. Sellaisina hetkinä toivoin, että olisin voinut kutsua sisään viikatemiehen ja antaa hänen kysyä: »Joko herra kauppaneuvos Kekäläinen on valmis matkaan?» Mutta sitähän en tietysti voinut, jonkavuoksi tyydyin puhumaan herra kauppaneuvoksen puolisosta, joka jäisi puille paljaille miehensä kuoleman jälkeen.

»Vai puille paljaille!» huudahti asianomainen. »Niinkö luulette, ettei minun rahoillani ole ottajia, kun minusta aika jättää? Vai pitäisi minun vielä tuota syöttiä voidella ottamalla henkivakuutuksen.»

Siinä oli ylipääsemätön paikka. Tiesin jo edeltäpäin, ettei herrasväellä ollut lapsia, joten sain lähteä tyhjin toimin.

Mutta tällaiset tapaukset olivat harvinaisia. Tavallisesti onnistuin melkein aina. Minä osasin nim. puhua niin ihmeen taitavasti, että tulos oli ennen pitkää myönteinen. Jos tiesin, että esiin, jollakin kitsaalla koulumaisterilla oli erikoisharrastuksena puutarhanhoito, johdin varovaisesti keskustelun tälle alalle. Seuraus oli, että minä sain pari tuntia kuunnella hänen esityksiään erilaisista lannoitustavoista. Aikaahan siihen meni, mutta vakuutus lähti kuin lähtikin. (Minun tietoni puutarhanhoidosta samoinkuin eri teollisuusalojen tuntemus, jota ystäväni ovat aina niin suuresti ihmetelleet, perustuukin pääasiallisesti henkivakuutusasiamiehenä saavuttamiini kokemuksiin).

Siis lyhyesti sanoen: minä tulin uudella toimialallani sangen hyvin toimeen. Saavutin esimiesteni yksimielisen tunnustuksen, puhumattakaan siitä, että ihmistuntemukseni laajeni ja runoaiheita karttui ihan loppumattomiin. Minulla onkin monta hienoa palasta juuri tältä alalta ja minä olen koonnut ne yhteen nimellä: »Valkoisen lipun kantaja», alaotsikko: henkivakuutusrunoja.

Toimittuani kahdeksisen vuotta asiamiehenä, ehdotettiin minua saman yhtiön matkatarkastajaksi. Minä sainkin viran, mutta en ehtinyt siinä kauankaan toimia, kun sota keskeytti työni. Löi se hetki, jolloin Suomi taisteli vapautensa puolesta. Kuka olisi silloin saattanut henkivakuutusalalla toimia, vaikka puhjennut sota tarjosikin mitä tuoreimpia esimerkkejä kuolemaan kaikkikaatavasta voimasta.

VIII.

MINÄ OTAN OSAA VAPAUSSOTAAN, SAAN VAPAUDEN RISTIN JA MINUT HUUDETAAN »POHJOLAN MANNERHEIMIKSI».

Sota oli syttynyt!

Suomi-äiti, joka niin kauan oli saanut vieraan sortajan iestä ja kahleita kantaa, oli herännyt satavuotisesta unestaan ja ruvennut kalistelemaan kahleitaan. Tuo kalistelu kuului Hankoniemeltä Utsjoen kärkeen, idästä länteen, pohjasta hamaan etelään. Se koski jokaisen patriootin sydämeen.

Alussa ei kukaan Ristiniemellä tiennyt, mitä olisi tehtävä. Etelä-Suomi oli punaisten käsissä ja Etelä-Pohjanmaalla ryskyi ja rytisi. Oulussa huseerasi punakaarti, samoin Kemissä ja Torniossa. Ristiniemelläkin huomattiin samanlaista liikehtimistä, mutta mitään erikoisempaa ei kuitenkaan tapahtunut.

Neuvoteltiin ja mietittiin. Lyötiin viisaita päitä yhteen ja tuumittiin: Kuka avaa Gordionin solmun? Mutta niin taitavaa miestä ei löytynyt.

Kaukana itäisellä rintamalla taistelivat jääkäripoikamme kuin numidialaiset leijonat, nuo urheat sielut, jotka olivat lyöneet kaikki yhden kortin varaan kuin tukkilaiset tilin saatuaan. Rupesi kuulumaan kuiskeita, että Saksan Wille aikoi laskea pojat kotiin hajoittelemaan vähän niitä rikkatunkioita, joita ryssä oli kynnystemme eteen kasannut. Silloin herättiin Ristiniemelläkin. »Eikö helkkarissa! Totta tässä täytyy kotonaolijoittenkin ruveta heilumaan!»

Tuon huudon nostin minä.