Chapter 2
Voi, kuinka kurjaksi kaikki muuttuu, Ja parahimmatki turmeltuu! Kyll' aikaans' syystäkin nyt jo suuttuu, Kun linnun laulukin huonontuu!
Vanhus.
Lepoa vanhus itsellesi suo. Mit' auttaa sua raataminen tuo?"
"Jo raskaaksi sinulle käypi työ; Ei kädessäsi kirves puuta syö".
"Teit työtä nuorna; nyt jo vanha oot: Nyt vuorostansa nuoret raatakoot".
Vakaasti vanhus silmäs puhujaa: "Ei tehtäväänsä kesken jättää saa".
"Mä raadoin ennen käsin voimakkain; Nyt heikontunut lienen voimiltain".
"Mut miksi työstä kesken luopuisin? Työalan määräs Luoja kullekin".
"Ken jättäis työnsä Luojan säätämän? Työaika onpi aika elämän".
"Sentähden raadan; raadan täällä vaan Siks, kunnes kutsun Luojaltani saan".
Ystäväni.
Yks ystävä on mullakin Jo ollut aikaa sitten, Vaikk' ei hän enää vaella Joukossa elävitten.
Hän kuoli, -- siit' on kauan jo! Ja paljon itkin silloin; Mut usein vielä luonani Hän käy, kuin ennen, illoin.
Käy hämärissä luokseni Ja viereen' istahtaapi. Hän vaiti on, mut kysyen Hän minuun katsahtaapi.
Ja elämäni taistelut Mä kaikki kerron hälle, Ja tarkkaan kuollut kuuntelee Ja hymyy elämälle.
Hän riemuilleni riemuitsee, Ilosta silmät loistaa: Ja usein huolet synkätkin Katseensa hellä poistaa.
Hän toiveistani innostuu Juur' entisellä lailla, Ja punan luulen näkeväin Kasvoilla kalvakkailla.
Mut väliin katseen moittivan Hän heittää, ulos mennen: "En tuota sinust' uskonut Ois eläessäin ennen".
Oi veikko, nuorna kuolit jo; Et elämää sä tunne: Sen virta miestä kuljettaa, Ei tietää voi hän, kunne.
Hän tuli luoksein äskettäin; Mun mielen' murhe täytti. Hän sijan sai ja istahti Ja vartovalta näytti.
Mut vaipuneena huolihin Mä painoin alas pääni; Mut silloin hiljaan, vakaasti Soi ystäväni ääni:
"Kuollutta toiset tuomitsee: Ol' oikeaa tai väärää; Ken elääpi, hän kohtalons Rohkeesti itse määrää".
"Kuoltuas suruhaamuna Sä kummitella koita; _Nyt_ uljaana käy taisteluun Ja taistelussa voita".
Esi-isäin ääni.
Ei koskaan maailmoita Isämme voittaneet, Ei töitä mainioita He muistoks jättäneet.
Ei laulujensa laine Oo kauas vierinyt, Ei Suomen suvun maine Oo niissä levinnyt.
Ei suuriin muisteloihin Työt isäin syytä suo; Mut töihin mainioihin Tok' kutsuu meitä nuo.
Näin ääni haudoistansa Soi yli Suomenmaan: "Nyt työhön uusi kansa, Vie Suomi kunniaan!"
"Niin synkän varjon heitti Sun maalles valta yön: Se pimeyteen peitti Sun isiesi työn".
"Ja pimeästä yöstä Nous joukko peikkojen; Ne tahtoi kansas syöstä Joukosta kansojen".
"Ei Suomi vaikeroinut, Se taistellut vaan on, Ja murtaa sitä voinut Ei käsi kohtalon".
"Nyt poistunut on taika, Mi meit' on sitonut: On mennyt öinen aika, On aamu alkanut".
"Nyt näyttää voimiansa Saa kansa Suomenmaan: Siis työhön uusi kansa, Vie Suomi kunniaan!"
Wäinämöinen Tuonelan joella.
Tuonetar.
Miksi huudat, Wäinämöinen, venhettä sä multa? Ei oo vielä katkennunna elon lanka sulta. Ei se ihmishenki täällä tunne ilomieltä, Joka kuolon kutsumatta tulee tänne sieltä.
Wäinämöinen.
Tietoja mä etsinyt oon elävitten mailla, Monta niitä saanut oon, mut monta viel' oon vailla. Tiedot kaikkein syvimmät ne kuolo meiltä salaa, Siksi sinne kuolon maille mieleni nyt halaa.
Tuonetar.
Kyllä tääll' on tietoja, mut ei ne sua auta: Yksi tie vaan tänne on, sen nimi onpi hauta. Henget tänne saapuvat, mut eivät ruumihinne, Ja ken tänne kerran saa ei palaa enää sinne.
Wäinämöinen.
Läpi vaarain suurimpain ja läpi kuolojenki Tiedon ikilähtehelle rientää ihmishenki. Tie kun yksi suljetaan, se toisen kohta raivaa, Ei se kammo kuolemata eikä karta vaivaa.
Tuonetar.
Venheeni mä sulle tuon. Tok' itseäsi säästä! Luoja lakins rikkojaa ei kostamatta päästä. Kuolon salaisuuden Luoja ihmisiltä sulki: Uskallatko koettaa sä saattaa sitä julki?
Wäinämöinen.
Rohkeutta rinnassani sanasi ei kaada: Kaikki pitää uskaltaa, jos suurta tahtoo saada. Tieteelle mun sydämeni rinnassani sykkää. Sille uhraan elämäni: Venhe ulos lykkää!
Kuoleva Soturi.
Ken kentällä tappelu-tanterehen Niin katkeraan huokaten nääntyy? Siell' lepääpi soturi urhoollinen, Mut virtana veri jo vuotaapi sen, Ja silmänsä pohjoseen kääntyy.
On vieras se kansa, on vieras se maa, Jonk' eestä hän henkensä heittää; Ei silmäystä säälin hän keltäkään saa. Hän tuskaa nyt tunteepi katkerimpaa, Ei murhettans taida hän peittää.
"Miks onneni", huokaa hän, "maaltani pois Mun viskas ja tänne soi kuolla? Siell' ystävä varmaankin kuollessain ois, Jok' kyyneleet pyhkis ja lohtua tois; Vaan hylkynä täällä saan kuolla".
Mut virtana rinnasta vuotavat vaan Nuo lähtehet punaisen tummat, Jo aatoksens rupeevat harhailemaan, Käy mielensä murheinen hourailemaan, Ja kuvat nyt syntyy niin kummat:
Hän lapsi viel' onpi. On tuttu se tie, Jot' iloiten kotiinsa lentää. Mut missä nyt äitinsä lempeä lie? Hän poissa on. Riemun pois kaipaus vie, Ja kyyneleet silmihin entää.
Ken tuleepi? Äitikö olla se vois? Hän surrako lapsensa sallis? Ei, kyyneleet pyhkii hän silmistä pois Ja kuiskaapi: "aika jo levätä ois, Käy nukkumaan lapseni kallis".
Ja vuoteelle äiti jo lapsensa tuo, Ja katsellen lastansa sorjaa Hän rukoillen kääntyypi Luojansa luo. -- Sill' aikaa vaan vuotaapi hurmehen vuo, Ja uhrinsa kuolema korjaa.
Hetken onni.
Kun tappelu tauonnut on, sotilas, Unohdat sä vaaran ja vaivan. Et muistele veristä kuolematas, Mi läsnä voi olla jo aivan. Ei! riemuiten täysistä maljoista juot Ja kernaasti riemuita muidenkin suot. Lyhyt onnen hetki. Sä nautit sen, Vaikk' kerta oisi se viimeinen!
On taistelu ihmisten elämäkin, Siis kaikki me myös sotilaita. Meit' ahdisti vaarat ja vastuksetkin, Ja vastakin niin lie laita. Mut onnetar herttainen ollut nyt on: Siis taistelu mielistä haihtukohon, Ja juodaan riemuin nyt joka mies Ja huomenna -- kuollahan kenties!
Kosken laulu.
Istui kosken partahalla Päiväkaudet poikanen, Katsoi kosken aaltoloita, Laulua sen kuunnellen.
Lauloi koski voimakkaasti Ikivanhaa lauluaan. Haaveet kummat kuulijalle Mieleen nosti kuohustaan.
Viekotellen, hurmaavasti Kosken huima laulu soi. Vaivoin poika kotiin mennä, Erota sen luota voi.
"Mitä koski lauleleepi, Kertoo aalto vaahtopää? Laulun sanat kuulen, mutta Niit' en taida käsittää".
"Kosken huminasta soivat Sanat kauniit, kamalat; Selittää kun niitä koitan, Toisiinsa ne haihtuvat".
"Kyllä kerran kosken kumman Laulun täysin ymmärrän: Kyllä mieltä ikä antaa, Silloin sanat selitän".
Näin hän mietti. Vuodet vieri; Mieheks varttui poikanen. Harhailtuans maailmalla, Joutui kotiin lapsuuden.
Lauloi koski voimakkaasti Ikivanhaa lauluaan. Kaukaa laulun kuuli, tunsi Kumman tunnon rinnassaan.
Mielt' ol' ikä antanunna, Nyt hän laulun käsittää. Näin ne laulaa kosken aallot, Matkamiestä tervehtää:
"Kaukaa turhaan ihmislapsi Rauhaa etsii, anelee; Vaikka koski vieressänsä Rauhan hälle tarjoilee".
"Täällä haihtuu elon tuskat Reunains yli yltyneet: Tänne riennä, hautaa tänne Elos toiveet pettyneet!"
Metsässä.
On metsä kaunis ja vihanta. Me istumme nurmikolla, Ja vieno metsän on humina, Ja hyv' on kaikkien olla.
Niin vienosti metsä humisee, Mä tunnen hyvin sen kieltä: Se muistoja mulle kertoilee, Jotk' ihastuttavat mieltä.
Oi, kerro, metsä, oi kerro taas Noist' ajoista hälvenneistä! Ei ymmärrä muut sun huminaas, Siis mitä huolimme heistä!
Ensimäinen leivo.
Jo soi sun äänesi, leivonen. Vaikk' kylmä ilma on vallan. Sä laulat kevättä toivoen Taas jälkeen yöllisen hallan. Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät, Ja lumen peitossa maamme, Iloiten ilmassa viserrät: "Kevähän kohta me saamme!"
On uskos suuri, sä pienoinen! Oi, jospa keskellä jäiden Vois tuloa toivoa riemuiten Keväisten lämpöisten säiden; Unohtain kauhua tyhjyyden Ja hallojen turmioita, Haaveilla paistetta päivyen Ja niittyjä vihannoita!
Vanhat tuttavat.
Nyt jälkehen kymmenen vuoden Taas terve, sä veikkonen! Nyt illan vietämme juoden Ja muinaista muistellen.
Ei hetken huolet nyt paina! Olot mieless' on entiset: Me ystävät olimme aina; Ilot, murheetkin yhteiset!
Mut siit' on jo kymmenen vuotta, Ja aika on oikkuinen. Nuo vuodet, ne kulu ei suotta! Kai huomannut lienet sä sen?
Ei ehjänä aika päästä: Sen virta kaikk' kuluttaa. Ei sydäntä nuorta se säästä, Vaan muuttaa ja muodostaa.
Niin, päivien tullen ja mennen, Myös oomme me muuttuneet; Me toisemme tunsimme ennen, Vaan nyt oomme vieraantuneet.
Ei eroa ystävyys siedä, Se kuolo on kukkasen tään: Et minusta mitään sä tiedä, Mä sinusta en mitäkään!
Mut mitäpä huolimme siitä, Kun muistot vaan elelee! Jos muistot ei viikoiksi riitä, Kai illaks ne riittänee.
Siis iltamme nyt kulutamme, Kuin ystävät rakkahat, Ja olemme uskovinamme, Ett' oomme me tuttavat!
Hullu Sanna.
Tuoll' luona jylhäin petäjäin On mökki matalainen, Siell' asui vielä äskettäin Kyyryinen vanha nainen. Hänt' etäiset ja tuttavat "Hulluksi Sannaks" sanoivat.
Näin kylän vanhat hänest' ties: Ei nuorna vertaistansa, Ja häneen rakastuikin mies Ja Sanna häneen kanssa, Ja Sanna nautti onneaan Ja naureli ja tanssi vaan.
Mut kohta onni tummentui, Sen köyhyys ensin peitti. Mies hiukeni ja sairastui Ja pian henkens heitti. Ja muisto Sannall' onnestaan On poika, vuoden vanha vaan.
Ja pojan tähden pienokkaan Hän kyyneleensä nieli, Ja työhön ryhtyi ahkeraan, Vaikk' karvas oli mieli. Mut poika kasvoi, voimistui, Ja äidin mieli rauhoittui.
Ja vuodet vieri, haluaa Merille poika päästä; Mut äiti pyytää, varoittaa Ja kyyneleit' ei säästä, Vaan suostuu vihdoin kuitenkin, Ja poika laivall' lähtikin.
Nyt Sanna, kaiho mielessään, Kotona töitäns jatkaa, Ja peloin miettii yksinään Tuon rakkaan lapsen matkaa. Ja aika kuluu, kuluu vaan, Ei mitään kuule lapsestaan.
Nyt usein kesken kiiruunkin Riens rannan äyrähille Ja katsoi silmin vetisin Laineille läikkyville. Ne kuohuilee, ne vaahtoaa, Mut tietoja ei niiltä saa.
Vaan vihdoin tiedot saapuvat, Joist' tyyntyne ei mieli: "Sun poikas aallot ahnahat Tuoll' ulapalla nieli. Jo vuotta toista ollut on Hän hotehissa Vellamon"
Se isku sattui sydämeen, Rajusti Sanna parkas, Ja kavahtaen seisalleen Hän rantaan meren karkas. Siell' aallot tuimat kuohuilee, Hän kysyin niitä katselee.
Mut vihdoin huus hän raivossaan: "Ei Luoja sitä sallis! Ja valhetta en uskokaan, Eloss' on poika kallis! Ja kohta, kohta saapuu hän Luo äitins hellän, itkevän".
Ja siitä päivin järkeään Ei Sanna enää saanut, Yks miete vaan ol' mielessään, Ja hokemast' ei laannut: "Jo kohta, kohta saapuu hän Luo äitins hellän, itkevän!"
Ja vuodet pitkät vietti hän Näin synkkää eloansa Rannalla meren hyrskyvän, Höpisten lausettansa. Ei muuta enää sanokaan, Nuo sanat vaan on huulillaan.
Mut kerran rantaan mökkisen Venheessä vieras sousi, Mies pitkä, tumma, partainen, Ja siinä maalle nousi, Ja huusi: "äiti, tunnethan Sä poikas ainoon, armahan!"
Mut Sanna nauroi ilkkuen: "En usko kavaloita! Mä poikani kai tuntenen, Mua pettää älä koita. Hän on niin hieno, valkoinen, Ei musta noin, ei karvainen!"
He kahden sitten elelee Mökissä matalassa, Mut äiti yhä käyskelee Rannassa katsomassa, Ett' eikö saavu poikanen Tuo hieno, punaposkinen.
Ja vuodet vieri, vanhuuttaan Jo kuoloon Sanna vaipuu Ja höpis vielä kuollessaan, Äänessä toivo, kaipuu: "Jo kohta, kohta saapuu hän Luo äitins hellän, itkevän!"
Mut pappi lausui, manalaan Menneeksi Sannan kuullen: "Näin moni vartoo onneaan, Sen etähällä luullen, Ja tiedä viel' ei kuollessaan, Kuink' eli likell' onneaan."
Laulumme.
Miks moitit, Suomi, että laulajoillas On heikko ääni, heikko kuntokin, Ja että Wäinön kannel vainioillas Ei enää kaiu sulo sävelin?
Ken vapaaks syntyi, kituu kahleissansa Ja intons sumeassa surkastuu; Ei voimakkaana virtaa laulantansa, Vaan vienoks valitukseks muodostuu.
Mutta jos Suomi kerran rohkeasti Sä astut vapauden taistohon Ja murrat kahleet, joihin viekkahasti Sun voimas, onnes kiedottuina on.
Niin silloin kanteleelta katoaapi Se este, joka tukehdutti sen, Ja korkealle laulu kohoaapi, Kuin lintu häkistänsä paeten.
Elias Lönnrot.
(Luettu Turun Suomalaisen Seuran surujuhlassa, Lönnrot'in hautauspäivänä, Huhtikuun 3 p:nä 1884).
Surren seisoo Suomen kansa, surusanan saatuaan: Jälleen kaipaapi se yhtä parhaimpia poikiaan. Kaatunut on viimeinenkin jäsen urhojoukon sen, Joka murti Louhen vallan, saattoi sammon Suomehen.
Kansan mielen muistot täyttää, uuteen eloon virkoaa: Haudan luona kuuluvimmin muiston ääni kajahtaa. Muistot kertoo vainajasta, kertoo elon-työstä sen, Mit' ol' ennen Suomen kansa, ja mit' on se jälkehen.
Pois kun lähti Wäinö maasta, hylkäs kansans eksyneen, Jätti soiton jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen; Mutta katos mahti maasta, lähtiessä mahtajan, Unhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan.
Piti muinen hengenvoiman Suomen suku suojanaan, Murti juonet sortajitten tenholauluin, soitollaan: Vaan kun haihtui isäin mahti, laulu unohduksihin, Silloin nukkui hengen voima, taukos tarmo tahdonkin.
Mutta raivoon myrsky nousi, tuli aika taistelun: Suomi, unen valtaamana, näytti kuoloon tuomitun. Kansan parhaat sitä huusi, kutsui sotaan nousemaan. Uinaillen se huudot kuuli, mut ei noussut kuitenkaan.
Riensi silloin nuorukainen, maansa lempi syömessään, Kansallensa avun-tuojan, herättäjän etsimään. Virkoomaan hän jälleen tahtoi hengen voiman uupuneen, Tahtoi löytää kansallensa tenholaulun, kanteleen.
Ja hän kulki järvein rannat, samos salot sumeat, Uupumatta etsi vaarat, valottomat notkelmat; Lemmen voima häntä johti erämaiden sydämiin, Sieltä löysi laulun vanhan, kanteleen toi näkyviin.
Laulun toi hän kansallensa, mahti sen on ennallaan: Hengen hehkumaan se saapi, luonnonkin saa taipumaan. Kun sen taika kansaan koski nukkuneesen, murrettuun, Työhön hehkui kansan henki, elon-työhön, taisteluun.
Wäinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan, Tunsi voiman hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan. -- Mut ei murru mielestänsä, vaikka muuta murtuiskin, Nimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias Lönnrotin.
Mutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa: Uusi sampo, kansan kieli, suljettu on niiden ta'a. Mutta työhön kansa käypi, näkee salvat särkyvän: Työssä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän.
Raivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois. Kivet raskaat, suuret, joit' ei kaikki urhot siirtää vois. Ikä painoi hartioita, vaan ei jäljelle hän jää: Eestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus harmaapää.
Työ on tehty, perusteena Vastaisuutemme se on. Työmies laski uupuneena Päänsä iki lepohon. Surren seisoo Suomen kansa, Lailla joukon voitokkaan, Jolta, juuri voittaissansa, Paras urho temmataan.
Kunniata haudallansa! Hänen raivaamans on tie, Jota kulkee Suomen kansa: Uusiin voittoihin se vie. Voitot, joit' ei unhe peitä, Mitkä Suomi saaneekin, Kunnian ne seppeleitä Haudalle on Lönnrot'in.
Juhana Vilhelm Snellman.
(Luettu Oulun Suomalaisen Klubin viettämässä Snellmanin-juhlassa Toukokuun 12 p. 1881).
I.
Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan, Kun uuden ajan henki puhalsi yli maan. Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän: Ol' outoa niin kaikki silmissä heräävän.
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat, Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat, Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan, Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.
Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään. Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin Ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.
Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen, Ja yhä Suomi sortui poluilta isien, Ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain, Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.
Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö, Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö; Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa: Heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.
Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo, Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo. Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin, Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.
Ja äänet hälle kuiskaa: "jo kuole kurja pois! Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois? Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas: Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas."
Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan, Mut turhaan elon-voimaa hän etsii unistaan. Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa, Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.
Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas: Tuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas. Sen minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan, Sen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:
"Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on: Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon. Nuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs."
"Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo: Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo. Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas, Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas."
Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo. Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo. Ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun: Sen *haudan* partahalta vei *elon*-taisteluun.
Näin *Snellman* kansans nosti, sen taisteluhun vei: Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei; Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi, Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.
Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen, Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten: Ei Wäinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen, Mut uuden ajan *itse* se luopi itselleen.
II.
Me kansa Suomen aamukoin, Sen toiveiden, sen taisteloin Ens innostuksen kansa! Miks mieliämme lämmittää Niin ihanasti päivä tää? Mi taika mukanansa?
Nyt juhlanhetki meillä on, Mi tyynti, saatti lepohon Jo taisteloinkin vimman. Ne mielt' ei häiritä nyt saa: Nyt juhlaa viettää Suomenmaa Poikansa parahimman.
Kuin moni, mielin uljahin, Riens eestä valon rivihin, Löi iskun, -- eikä harhaan! Mut kaatui, eikä nähnytkään, Mi seuraus ol' iskun tään, Mi he'elmä työnsä parhaan.
Soi toisin onni hänellen, Jolleka Suomi riemuiten Nyt kantaa kiitoksensa. Työns' hedelmän hän näkee jo: Työn suuren suuri palkkio Näin tuli osaksensa.
Kun jouten toiset haaveksi, Niin taistoon silloin uskalsi Hän maansa eestä armaan. Ei nähty hänen taantuvan, Vaikk' usein työtäns uhkaavan Hän näki hallan harmaan.
Nyt illall' iän taistelun Hän näkee kauan kaivatun Jo voiton rusoituksen, Ja palkaks töiden suurien Nyt kuulee kansans' sydämen Hartaimman siunauksen.
Ja kiitollisin sydämin, Näin kielin sadoin tuhansin Nyt vannoo Suomen kansa: Ei tekos kuole konsanaan, Sen suojaa kansa Suomenmaan Armainna aarteenansa.
Ei enää uhka myrskyjen, Ei houkutuskaan kultainen Kansaasi harhaan vietä; Mut aina, vakain askelin, Se mielin horjumattomin Käy viittaamatas tietä.
III.
Jo valostaapi päivä Suomenmaata, Ja hälvennyt on Suomen kansan yö; Ei lepoa tää aika meille saata: Nyt alkaa Suomen kansan *päivätyö*. Tuo työ se voimiamme kysyykin: Se vaatii hien, ehkä verenkin. Ei suurta perineet me isiltämme: *Sen suurempi* nyt onpi tehtävämme.
Mut töissä, taisteluissa johtajamme Ain' olkoon puhdas lempi isäinmaan. Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme, Sielt' levitköhön yli kaiken maan. Ken esteit' eteen Suomen onnen luo, Sen poroks polttakohon tuli tuo; Se olkoon kammo kansan sortajille Ja tuokoon turman maansa petturille.
Mut lempeänä päivän tulen lailla Se kansan vainiolle paahtakoon Ja oraat, yhä uudet, Suomen mailla Se rehevinä ilmoin nostakoon. Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään, Ain' yltyköhön liekki tulen tään, Niin yö ei enää kansaamme voi niellä, Mut voittain edistyy se valon tiellä.
Ja kerran Suomi onnens suureks luopi, Sen maine lentää yli maailmain; Sen kieli sulo sanans silloin suopi Aatteille neroin suurten, mahtavain. Miss' eestä valon silloin taistellaan, Myös Wäinön kansaa siellä mainitaan. Se valon maille avaroille antaa: Työ *Snellman*'in näin hedelmiä kantaa.
Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.
(Lausuttu Suomalaisen Teaatterin juhlanäytännössä Toukokuun 27 p. 1883).
Synkän tien ja vaivaloisen Luoja kansallemme soi; Verta uhkui joka askel, uuden tuskan tuntoon loi. Valoon pyrki kansan mieli, pimeähän tiensä vei, Johtajaksens tähden toivoi; tähti loistanunna ei.
Öiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan: Turhalt' taistelu jo näytti, turhalt' toivo Jumalaan. Mut ei uskallusta vienyt uhka vaarain väijyväin: Suomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin.
Kuka kertoa ne voisi epätoivon taistelut, Voitot verta uhkuvaiset, pimeässä voitetut! Voitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään: Toiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään.
Valoon, valoon kansa pyrki, valoa huus' Luojaltaan, Valon tähden uljaast' uhras sydänverens vuotamaan Kuuli Luoja rukoukset, avun antoi armokas: Jalost' täytti Luojan tahdon kuulu, jalo ruhtinas.
*Ensimäinen Aleksander*! kuolla ei voi muistos sun; Kansain joukkoon nostit kansan murtunehen, poljetun. Vuosisatain sumut poistui, pääsi päivä loistamaan Tielle synkän kamalalle, päälle kansan Suomenmaan.
"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan, Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! Kiitoksensa puhtahimman, tunteet pyhät lahjastas Suomalainen uhraa sulle, *valontuoja ruhtinas*!
Mut ei vielä öiset vallat luopuisi näin saaliistaan: Eloon päässeen kansan syöstä tahtoisi ne kuolemaan, Kahlehtia kansan mielen, ryöstää kansan kielenkin, Kauan taistellehen murtaa vihdoin juonin kavalin.
Vasta noussut päivä poistuu, eksyy Suomi polultaan: *Toinen Aleksander* nousi kansaa vapauttamaan. Juonet katkoi kavalitten, valon kansalle taas toi, Vapahana kiitostansa Suomen kansan kieli soi.
Polun kansallemme raivas, jolle johti eksyneen: Valkeuteen polku viepi, viepi onneen, vapauteen! Kansat monet kiittää töitä jalon ruhtinaamme tään: Hartaammin kuin Suomen kansa kiitä hänt' ei yksikään,
"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! Surun synkän Suomalaisen rintaan loi sun kuolemas, Kun ei kuolla saanut eestäs, *vapauttajaruhtinas*!
Vapahana valon tielle Suomen kansa käynyt on, Epätoivon vaihtanunna valoisahan toivohon. Entisyys nyt tiellens luopi turhaan tummaa varjoaan: Vaikka suruja se toikin, häpeää ei milloinkaan.
Synkkä polku Suomen kansan; harvoin loisti tähtikään, Avun-huokaukset hukkui epätoivon pimeään. Kova onni kansaa murti, epäilykseen syöksi sen; Mut ei syöstä voinut tieltä oikeuden, totuuden.
Nyt on päivä koittanunna, Suomen kevät alkanut, Suomen kansa herännynnä, valohon jo astunut. Mikä öinen valta voisi nyt sen saada horjumaan Taistelussa eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan?
Kevät luonnossa nyt onpi, kansalla myös kevät on: Kevättoivoin rinnassansa käy se uuteen elohon. Uusi Aleksander nousi! Mikä rinta kylmäks jää Nyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastans tervehtää!
"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan, Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! Luojaltansa Suomi tänään rukoileepi onneas, Siunausta toimillesi, *kevättoivoin ruhtinas*!
Kirkas nyt on toivon taivas; mut sen pilvet peittää vois, Nousta myrskyt riehumahan, rauhan riistää maasta pois. Käyköön niinkin: Suomalainen taisteluhun riehuvaan Riemulla käy eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan.
Z. Topeliukselle.
(Joukahaisessa v. 1883).
Jo aurinkoinen kultiaan Loi maille, maisemille, Ja laulut kohos kaikumaan Sen sulo sätehille.
Ja Suomen kansa havahtuin Nuo laulut kummat kuuli, Ja sydän sykki innostuin, Jonk' kuolleheks jo luuli.
Nyt ikivanhat nietokset Jo sulas laulun valta: Käy esiin hengen aartehet Taas talvipeiton alta.
Ja kansa, tuntein itsensä, Nyt hehkuu taisteloihin; Mut kiitoksensa, lempensä Se kiintää laulajoihin.
Se parhaimpainsa parvehen Sun nimes aina sulkee, Ja laulus, laulu sydämen, Sydämiin aina kulkee.
Se laulu vienon-suruinen On niinkuin luonto Suomen; Mut myöskin lämmin, toiveinen Kuin kansan uusi huomen.
Se lauloi voimaa ihanteen Ja lempee hehkuvinta: Sen laulun tunsi omakseen Jokainen nuori rinta.
Se neuvoi Luojaan luottamaan Ja epätoivon poisti, Se näytti, kuinka onni maan Silmissä lasten loisti.
Ja sydämihin lapsien Myös lietsoit pyhää tulta: He opeit maansa rakkauden Ja aatteet suuret sulta.
Ja aatteet lapsiin tarttuvat Ne lumoin mahdillansa; Mut lapset kerran varttuvat Ja ovat Suomen kansa.
Vaikk' kätkettynä sydämiin, Ei haihdu aatteen taika, Mut kerran kansain näkyviin Sen nostaa uusi aika.
Hyljätty.